rantaa salakarien ja hankalain merivirtain takia. Tästä saaresta
ei tosin ollut kuin noin puoli penikulmaa rantaan ‒ hänelle helppo
uimamatka tavallisissa olosuhteissa. Mutta vaikka hänen vartijansa
olisikin ollut poissa näkyvistä, ei hän olisi tuntenut mitään
halua uhmailla jättiläishaikaloja, jotka vaaniskelivat noissa
saaristosalmissa. Alttiina auringon kuumimmalle paahteelle ‒ kallio
hänen ympärillään tuntui epämiellyttävän kuumalta hänen koskettaessaan
‒ hän ihmetteli, kuinka kauan kestäisi, kunnes helle ja jano niin
valtaisivat hänet, että hänen jalkansa sortuisivat hänen painonsa
alla ja hän suistuisi odottavan vihollisensa kitaan. Tässä suhteessa
hän kuitenkin pian rauhoittui huomatessaan, että aurinko hyvin pian
kulkisi kallion harjan yli ja jättäisi hänet varjoon. Mitä kuumuuteen
tulee, oli hän joltisessakin turvassa seuraavaan aamuun. Mutta sitten,
jos sää yhä pysyisi kauniina, kuinka hän kestäisi aamupäivän pitkän,
sietämättömän helteen, ennenkuin aurinko taas painuisi kallion taa?
Hän alkoi rukoilla itselleen myrskyä ja pilvien verhoamaa taivasta.
Mutta tähän hän pysähtyi käsittäen pulmallisen tilansa. Jos nousisi
myrsky, tulisi se tähän vuoden aikaan luultavimmin kaakosta, ja silloin
jo ensimäiset kohoavat vedet ahmaisisivat hänet ylävältä paikaltaan.
Hän päätti nopeasti, että on parasta rukoilla vain yleisesti eikä
rohjeta esittää vaarallisia ehdotuksia kaitselmukselle.
Vaistomaisesti kopeloiden taskussaan hän veti esille lionneen,
tippuvan tupakkakukkaronsa ja laatikon märkiä tulitikkuja. Jälkimäinen
sisälsi muutamia vahatikkujakin, ja hänellä oli hämärä toivo, että
nämä huolellisesti kuivattuina ja oikein käsiteltyinä kenties vielä
syttyisivät. Hän levitteli ne tupakan kanssa kuumalle kalliolle
jalkainsa väliin. Häneltä oli tuhon mukana hukkunut piippu, mutta
taskussa oli kirjeitä, joista hän niiden kuivuttua tuumi kiertää
savukkeita. Tämä suunnitelma antoi hänelle jotakin tekemistä ja auttoi
näin kuluttamaan tuon raskaan iltapäivän. Mutta lopulta hän huomasi,
ettei ainoakaan tikuista saanut aikaan edes sähinääkään. Vihaisena hän
heitti niiden hyödyttömät jäännökset mereen.
Yö tuli äkkiä kuten aina näillä leveysasteilla, ja kuutamo lumosi
pitkät mainingit niin tyyniksi kuin kuvastin. Koko yön valas ui
edestakaisin kallion edustalla, kunnes sen liikkeiden muuttumaton
yksitoikkoisuus alkoi hypnotisoida vankia, joka käänsi silmänsä
kallioseinämään päin päästäkseen sen vaikutuksesta. Hän oli
kuolemantuskassa, peläten vaipuvansa uneen uupumuksessaan ja putoavansa
syvennyksestään. Hänen jalkansa olivat pettämäisillään hänen allaan,
eikä komerossa ollut tilaa hänen istahtaa tai edes kyyristyä vähänkään
mukavasti. Vihdoin epätoivoissaan hän päätti uskaltaa laskea jalkansa
riippumaan yli reunan, vaikka vihollinen silloin voisi niihin ulottua,
jos rohkenisi vielä yrittää tuollaista hurjaa hyppyä ilmaan. Heti
kun hän istahti tähän asentoon, ui se lähemmäksi ja silmäili häntä
sanomattoman ilkeästi. Mutta se ei yrittänyt uudistaa lentävää
hyökkäystään. Gardner näki selvästi, että se ei halunnut toista
samanlaista rajua yhteentörmäystä kallion kanssa.
Vihdoin tuo loputon yö sittenkin päättyi. Kuu oli jo kauan sitten
hävinnyt kallion taa, kun taivaan samettimainen purppura alkoi ohentua
ja jäähtyä, tähdet kalveta ja sammua. Sitten leimahti meren yli
pilvettömän troopillisen aamunkoiton ääretön komeus, ja vetten välkkyvä
pinta näytti kallistuvan aurinkoa vastaanottamaan. Gardner kokosi
kaikki uupuneet voimansa kohdatakseen sen tulikokeen, jonka tunsi
olevan edessään.
Paremmin siihen varustautuakseen hän riisui päältään kevyen takkinsa
ja nuoranpätkillä, jotka löysi taskustaan, laski sen veteen ja liotti
siellä perinpohjin. Valas tuli nuolena katsomaan, mitä hän puuhasi,
mutta hän veti märän takkinsa ylös, ennenkuin valas ehti siihen
tarttua. Hän tunsi, että tämä aate oli tosiaankin mainio keksintö,
sillä pitämällä päätään ja ruumistaan hyvin märkinä, hän voisi kestää
melkein mitä kuumuutta tahansa, ja kun samalla imeytyisi vettä hänen
sisäänsä, saattoi hän toivoa edes hetkeksi torjuvansa janon tuottamaa
ääretöntä tuskaa.
Mutta leppyvän kohtalon määräyksestä hänen koettelemuksensa oli pian
päättyvä. Noin yhdeksän tienoilla aamulla alkoi jostakin saaren takaa
kesken hiljaisuutta kuulua rämeätä, hidastahtista jyskytystä. Gardnerin
korvissa se oli suloisinta soittoa. Pian hän oli kiskaissut yltään
kevyen paitansa ja piteli sitä innokkain käsin. Vielä hetkinen ‒ ja
vahva neljänkymmenen jalan moottorialus tuli näkyviin. Se oli noin
sadanviidenkymmenen yardin päässä ja piti aika melua. Mutta Gardner
karjui kovaa ja liehutti paitaansa ilmassa, ja niin hänen onnistuikin
herättää aluksen huomiota. Se kääntyi kalliota kohti, mutta pian
moottorin ääni lakkasi kuulumasta, ja se kääntyi taas poispäin. Luotsi
oli huomannut Gardnerin vartijan.
Aluksessa oli kolme miestä. Eräs heistä puhutteli vankia.
"Mikä hätänä?" kysyi hän lyhyesti.
"Minä ammuin eilen tuon pedon poikasen", vastasi Gardner, "ja se
murskasi veneeni ja ajoi minut tänne kalliolle."
Laivassa oltiin hetken aikaa ääneti, sitten kapteeni vastasi:
"Kuka vain etsii ikävyyksiä, löytää niitä tavallisesti alkamalla
kujeilla 'murhavalaan' kanssa."
"Olen kyllä itsekin jälkeenpäin ajatellut, että tein erehdyksen",
sanoi Gardner kuivasti. "Mutta se tapahtui eilisaamuna se, ja nyt olen
melkein lopussa. Tulkaa ottamaan minut pois."
Laivassa pidettiin lyhyt neuvottelu. Sillä välin valas yhä jatkoi
vahtikulkuaan kallion edustalla, ikäänkuin ei sellaisia laitoksia kuin
neljänkymmenen jalan moottoriveneitä kannattaisi huomatakaan.
"Teidän täytyy pysytellä siellä vielä vähän aikaa", huusi kapteeni,
"kunnes käymme hakemassa satamasta valaskiväärin. Meillä on kyllä
iso pyssy täällä, mutta on liian uskaliasta käydä semmoisella valaan
kimppuun, sillä jos emme ensi laukauksella tee siitä loppua, pirstoo
se tämän aluksen kymmenessä sekunnissa. Tunnin päästä palaamme ‒ älkää
siis hätäilkö."
"Kiitoksia!" sanoi Gardner, ja laiva hävisi kaukaa kaartaen saaren
taakse.
Vangitulle miehelle tämä tunti tuntui kauhean pitkältä, ja hänellä
oli syytä siunata viileätä likomärkää takkiaan, kunnes hän taas kuuli
moottoriveneen jyskytystä vankilansa takaa. Tällä kertaa se heti
tultuaan näkyviin suuntautui suoraan valasta kohti. Gardner näki sen
sulavasti liukuessa yli tyynen ulapan, että sen kokassa oli omituinen
ampuma-ase ‒ jonkinlainen lyhyt, isosuinen kivääri, jota voi tapin
varassa kääntää. Valas huomasi nyt, että alus laski suoraan sitä
kohden. Se pysähtyi väsymättömässä vartiokulussaan ja silmäili laivaa
uhmaten, epäröiden, tehdäkö hyökkäys vai eikö.
Laiva peruutti potkureillaan, kunnes se pysähtyi, kapteenin samalla
tähdätessä keulassa olevalla aseella. Valtava laukaus kajahti. Hirviö
lennätti itsensä puoleksi ylös vedestä ja putosi sitten takaisin
hirveästi läiskähtäen. Hetken se kieppui hurjana puoliympyrässä,
sitten ryntäsi päin kalliota, törmäsi sitä vasten ja painui hitaasti
rantakarille noin kahden sylen syvyyteen.
"Onko vettä runsaasti kallioonne asti?" kysyi kapteeni laivan hitaasti
lähestyessä.
"On kyllä", vastasi Gardner kompuroiden kankeasti alas komerostaan
seistäkseen valmiina kiipeämään kannelle.
Hämäränpeikko.
Risteillessään purppurahohteisessa iltahämyssä tuuhealehtisten
varjostavain oksain alla hämäränpeikko ajatteli yksinomaan hyttysiä.
Kultaisen kesäpäivän pitkät hiljaiset hetket se oli nukkunut hauskasti
riippuen käyristyneen laudan reunasta korkealla vanhan ladon
varjoisan kurkihirren alla tuolla niityllä. Siellä oli samalla tapaa
riippunut muitakin ruskeita lepakoita sen vieressä pitkien käyrien
kynsiensä kannattamina ja samoin kuin sekin kainosti kietoutuneina
kokoontaitettujen siipiensä tummaan silkinhienoon kalvoon. Se oli
yökköjen yleisesti suosima makuusuoja, tuo hämärä katonharjan alusta,
sillä käyristyneen laudan reuna oli sopiva paikka, mihin voi itsensä
kiinnittää; sentähden siellä oli suvaittu jonkun verran ahtautta. Kerta
toisensa perästä joku lepakoista oli tuntenut olevansa likistyksissä
ja herännyt, vikissyt ja pistänyt sivukumppaniaan siipensä luisella
kyynärpäällä ja toruskellut tyytymättömänä heikolla äänellä ‒ heikolla,
mutta ohuen karkealla ja narisevalla äänellä, joka kuului siltä kuin
olisi vetänyt kellorämää käyntiin.
Peikko itse oli sattunut roikkumaan rivin äärimmäisessä päässä, lähinnä
päädyn leveätä rakoa, josta pääsi suoraan ulkoilmaan, ja oli useasti
ollut vähällä irtautua orreltaan, joten sen osalle oli joutunut
tavallista enemmän heräilemistä, tungeksimista ja kellonnarinaa. Kerran
tai pari se oli tämän tavattoman valveillaolon aikana häiriintynyt
nähdessään ison rotan, joka vaanien hiiviskeli pitkin paksua hirttä sen
alla ja kiiluili ylös sitä kohden armottomilla lasimaisilla silmillään.
Se inhosi rottia, mutta tietäen olevansa hyvässä turvassa tämän
ulottuvilta se ei ollut hätääntynyt. Oli vain kietoutunut siipiinsä
ja nukahtanut jälleen vielä vihollisen katsellessakin. Niin oli päivä
sittenkin kulunut aika hauskasti.
Iltapäivän tultua se oli herännyt useita kertoja, kavunnut lepatellen
päätyraon luo ja tarkastellut ilmaa, kunnes vihdoin, kun aurinko oli
melkein painunut matalain kukkulain taa joen toiselle puolelle, se oli
tunkeutunut raosta läpi ja sukeltanut kultasinipunervaan hämärään.
Kymmenessä minuutissa makuusuojan kaikki muutkin asukkaat olivat sitä
seuranneet, ja vanhan ladon kurkihirren alusta oli jäänyt tyhjäksi.
Kummannäköinen olento se oli, tuo pieni ruskea yölepakko ‒ linnun ja
hiiren ja peikon sekoitus, hullunkurinen ja kuitenkin kaamea ‒ melkein
kuin pikku paholainen, joka torkkui auringonvalon hetket ja heräsi
iltahämärissä oikullisiin, kummallisiin toimiin. Sen mitätön ruumis,
joka oli erinomaisen hienon, lyhyen, ruskean karvan peitossa, riippui
kahden suunnattoman ison pikimustan kalvosiiven välissä. Tämä kalvo,
joka oli joustavampi kuin paras kumi, oli pingotettuna tavattoman
pitkiksi kehittyneiden käsivarren- ja sormenluiden päälle kuin silkki
sateenvarjon kehykselle. Molemmat siivet yhtyivät hännän puolella ja
liittyivät myös hentoihin takajalkoihin polveen asti, joka näytti
kääntyvän väärään suuntaan. Tukevien lapaluiden välissä oli omituinen,
pieni, muodoton pää ‒ pystynenä, kummallisen leveä ja väärä suu, isot
litteät korvat ja pienet helmimäiset ilkeästi välkkyvät mustat silmät.
Niin kömpelö ja eriskummainen kuin hämäränpeikko olikin heiluessaan
orressaan tai kiivetessään ylös lautaseinää, esiintyi se heti, kun oli
pujahtanut illan hämyyn, perin ketteränä, vaikka yhä vielä fantastisena
olentona. Kun sillä oli niin laajat ja notkeat siivet, ettei mikään
samanpainoinen lintu vetänyt sille vertoja, olivat sen liikkeet ilmassa
ihmeellisen nopsat. Lentäen täyttä vauhtia suorassa viivassa se saattoi
yhtäkkiä pudottautua kuin kivi tai ampua ylöspäin kohtisuorasta
entisestä suunnastaan kuin heittokoneen lennättämänä. Pyörryttävä ja
hämmentävä risteileminen tuntui olevan sen luontainen kulkutapa, ja
se osasi väistää niin, että tuotti häpeää varpushaukallekin. Ja se
olikin hyvä asia, sillä se pyydysti liiteleviä, tanssivia hyttysiä ja
muita nopeakulkuisia hyönteisiä, ja äkkiä kimppuun hyökkäävät pöllöt
olivat sen erikoisia vihollisia. Tänä iltana sen ladellessa tuoksuavien
puiden ympärillä veden reunalla oli ilma, jossa ei tuulenhenkeäkään
tuntunut, täynnä hyönteisiä ‒ hyttysiä, varhaisia yöperhosia ja
ensimäisiä harhailevia turilaita. Nälkäinen kun oli, se ahmi kaikki,
mitä näki. Mutta illan pimetessä, kun jo pahin nälkä oli poissa, kävi
se nirsommaksi. Se antoi monen helposti saatavan herkkupalan luiskahtaa
aivan huuliltaan ja huvikseen lepatteli pyydystäen jotakin melkein
saavuttamatonta. Kerran tarkalla näköaistillaan huomatessaan korkealla
lentävän perhosen kaukana puunlatvain yläpuolella vaaleata sinipunervaa
taivasta vasten se ampui ylöspäin nopeana kuin ajatus, sieppasi saaliin
aivan liitelevän yökehrääjän nokan alta ja hävisi, ennenkuin pettynyt
lintu kykeni tajuamaan, mikä sen edelle oli ehtinyt. Toisen kerran
pudottautuen kuin luoti se tempasi turilaan taipuvalta ruohonkorrelta,
herättäen raivoisaa katkeruutta päästäisessä, joka oli vaaniskellut
hyönteistä ja juuri aikonut hypätä sen kimppuun. Luultavasti peikon
silmät, joille hämy oli kirkas kuin kristalli, olivat huomanneet
hiiviskelevän päästäisen ruohikossa, ja sille tuotti kai omituista iloa
temmata tältä saalis. Itse vanhat tornipääskysetkin joskus pettyivät
tällä tavoin, kun eksyttävä varjo liihoitteli niiden ohi ja jo melkein
saavutettu perhonen salaperäisesti hävisi.
Kun sinipunerva valo sammui taivaalla, jätti hämäränpeikko niittynsä ja
lensi myötävirtaa kentän ja pensasaidan yli tilavaan puutarhaan, missä
tuuheiden puiden keskellä oli nurmea ja kukkalavoja ja avarakuistinen
talo. Täällä lempeä kesäyö loihti esiin huumaavaa tuoksua kasteen
kostuttamista ruusuista ja leukoijista, japanilaisista liljoista ja
höysteisistä neilikoista, ja tänne hunajantuoksun houkuttelemina
yöhyönteiset riensivät parvittain. Pitkin leveätä käytävää puutarhan
perällä veden rannalla kasvavien puiden alla kävelivät muuan mies ja
tyttö edestakaisin, tytön valkoisen hameen vienosti hohtaessa varjojen
keskellä.
Tässä miellyttävässä paikassa liittyi peikon seuraan toinen pieni
ruskea yökkö, naaras, kenties sen aviokumppani, ainakin sen
leikkitoveri. Se ei vielä ole kyllin ilmaissut yksityiskohtaisia
salaisuuksiaan ja kotitapojaan, jotta kykenisimme tässä kohden
väittämään mitään varmaa. Vähän aikaa nuo kaksi näyttivät joutessaan
pistävän ilmassa tanssiksi kierrellen toistensa ympäri, ylitse ja
alitse ja kerran toisensa perästä äkkiarvaamatta lentäen erilleen
pitkille pyörryttäville retkille yhtyäkseen erehtymättä taas jossakin
kohtauspaikassa yläilmoissa.
Naaras lensi vähemmän kevyesti, vähemmän oikullisesti kuin peikko itse;
ja jos joku olisi sen nähnyt läheltä ja hyvässä valossa, olisi hän
huomannut, että niin leikkisä kuin se olikin, oli se mitä uskollisin ja
hellin pikku äiti, joka kantoi mukanaan kahta pienokaistaan kaikessa
karkelossakin. Jollakin omituisella tavalla pienokaisten onnistui
niin varmasti pidellä kiinni sen kaulasta, ettei vinhimmissäkään
pyörähdyksissä, huimimmissakaan äkkilennähdyksissä niillä ollut vaaraa
pudota. Mutta varmaan se oli vilkkaanpuoleinen kokemus poikasille,
jotka olivat vielä niin nuoret, ettei niitä uskaltanut jättää kotiin
latoon, missä vaaniva hiiri saattoi ne löytää.
Kesken niiden leikkiä lennähti jostakin kaukaa laajasiipinen äänetön
olento niiden kimppuun. Kaksi tavattoman isoa, ihan pyöreätä silmää
kiilui räpäyttämättä, kalpeahohteisina niitä kohden, ja suunnattomat
kynnet, ilkeästi kourien, tuijottivat niitä suunnalta ja toiselta
hirveän hiljaisuuden vallitessa. Sekä peikon että pikku äidin
onnistui päästä näitä kourivia kynsiä pakoon; niin salamannopeasti ne
väistyivät, että pöllön hyökkäys tuntui puhaltaneen ne kuin lehdet
syrjään. Silmänräpäyksessä ne hävisivät syvälle oksien keskelle, ja
pettynyt pöllö viuhtoi eteenpäin hakemaan vähemmän petollista saalista.
Muutaman hetken kuluttua yököt lepattivat taas esille. Mutta vaikka
ne eivät olleetkaan masentuneet, ymmärsivät ne, että varovaisuus oli
tarpeen vihollisen vielä ollessa lähitienoilla. Siksi ne siirtyivät
leikkimään puutarhan alapäähän, missä mies ja tyttö kävelivät, ja
alkoivat kierrellä ja tanssia näiden muihin mietteisiin kiintyneitten
ympärillä. Ihmisolennot olivat niiden mielestä vaarattomia ja oikein
hyödyllisiäkin pöllöjen pelättimenä.
Äkkiä, peikon hämmästykseksi, tyttö kirkaisi heikosti ja kietaisi
joutuin kevyen silkkihuivinsa kauniin päänsä ympärille.
"Ai", huudahti hän hermostuneesti, "tuossa on taas tuollainen kauhea
yökkö, joka pyrkii hiuksiini!"
Mies nauroi hiljaa ja veti hänet itseään lähemmäksi.
"Pieni hupakko", sanoi hän, "ei yökköä saisi viekoitelluksi _sinunkaan_
tukkaasi! Sillä on niin huono maku, että se pitäisi tukkaasi erittäin
vastenmielisenä."
"Mutta saattaisihan se vahingossa eksyä sinne", väitti tyttö silmien
pelokkaina seuratessa miehen käsivarren suojasta kahden tanssivan
varjon liikkeitä. "Tiedäthän, että ne ovat melkein sokeita. Ja kun olin
pikku tyttö, kertoi hoitajani, että jos joskus yökkö pääsisi hiuksiini,
ne täytyisi leikata kokonaan pois, sillä se olisi niin sotkeutunut
niihin, ettei sitä millään keinoin saisi irti."
"Hoitajasi on nähtävästi tiennyt tavattoman paljon asioita, joissa
ei ole perää", vastasi mies. "Säästät itseltäsi paljon huolta
kesä-iltoina, rakkaani, jos pidät mielessäsi, että yököt ovat
mahdollisimman kaukana sokeudesta. Ne ovat uskomattoman tarkkanäköisiä,
eivätkä koskaan mene harhaan, vaan lentävät ja väistävät tarkemmin kuin
mikään lintu. Kumpainenkin noista pikku veijareista osaisi temmata
hyönteisen pienen miellyttävän nenäsi päältä hipaisemattakaan sinua
siivellään."
"Vai niin!" sanoi tyttö huokaisten helpotuksesta. "Mutta minä en niistä
sittenkään pidä. Jospa ne menisivät pois!"
"Niinkuin koko maailma, ne rientävät täyttämään pienimmänkin toivosi",
vastasi mies naurahtaen taas, sillä tytön lausuessa viime sanat sekä
peikko että sen leikkitoveri liitelivät pois ja hävisivät puitten
latvain sekaan.
Se ei johtunut siitä, että ne olisivat ymmärtäneet ihmiskieltä tai että
niiden herkät hermokeskukset olisivat saaneet kaukovaikutteisen viestin
tytön kauhuntunteesta. Ei ollenkaan. Syynä oli yksinkertaisesti se,
että pikku äiti oli väsynyt kaulassaan riippuvien vauvojen painosta
ja lentänyt etsimään turvallista oksaa, jonka varaan ne voisi kätkeä
muutamaksi hetkeksi.
Korkealla erään hongan tummassa latvassa sai kuppimaisesti kovertunut
ontelo haaraantuneessa oksassa pideltäväkseen nuo kaksi pienokaista,
jotka jonkin äidiltä saamansa ohjeen mukaisesti litistivät pienet
olentonsa puun kuorta vasten pitäen kiinni sen karheudesta. Siellä
niitä ei voinut mikään vaara uhata, tuumi pieni äiti. Niin se jätti
ne lepuuttaakseen siipiään vielä jonkun hetken vapaassa lennossa ja
nauttiakseen taas muutaman hyttysen ja perhosen. Peikko oli katsellut,
kuinka toinen pani pienokaisensa oksalle, ja lensi nyt kevein mielin
yhdessä sen kanssa hankkimaan muonaa kukkalavoilta.
Tuskin viisi minuuttia ne olivat olleet poissa, kun pikku emo äkkiä sai
päähänsä, että vauvat kaipasivat sitä. Korkeassa kaaressa se nopeasti
kiiti takaisin männyn latvaan, ja peikko, epäröityään hetken, seurasi
sen kintereillä.
Sattumalta oli muuan kärppä, julmat silmät punaisina raivosta ja
verenhimosta, pyydystämässä samassa hongassa. Se oli juuri kadottanut
oravan jäljet, jota oli seurannut niin läheltä, että oli jo pitänyt
sitä omanaan. Se oli jo melkein kuvitellut hampaittensa olevan pienen
raksuttajan kurkussa, kun jonkin yöllisen ihmeen kautta ‒ villieläinten
maailmassa yö on ihmeitä täynnä ‒ saalis ja jäljet hävisivät. Se oli
tapahtunut hongassa, ja raivoisa metsästäjä juoksenteli kaikkialla
puussa kadonneita jälkiä hakemassa päättäen olla antamatta sisustaan
perään. Se juoksi notkeana ja vinhana kuin käärme pitkin sitä korkeata
oksaa, jonka erääseen uloimpaan haarukkaan pikku yökkö oli jättänyt
pienoisensa.
Hämäränpeikko ei koko lyhyenä elinaikanansa ollut joutunut todelliseen
erimielisyyteen minkään pelottavamman kuin suuren yöperhosen tai
turilaan kanssa. Se tiesi hämärästi, mikä vastustamaton ja kauhea
hirviö oli tuo pitkä tumma hahmo oksalla; kuitenkaan se ei epäillyt.
Kärppä sai kummakseen vasten naamaansa ankaran sivalluksen kovasta
siivenkärjestä. Heikosti kiljahtaen se hyppäsi ylöspäin puolet
mittaansa haukkaamalla tavoittaen röyhkeätä rauhanrikkojaa. Mutta
sen pitkät valkoiset hampaat tapasivat vain ilmaa, ja se oli vähällä
menettää tasapainonsa. Toinnuttuaan, raivosta puuskuen, se näki
takanaan, melkein ulottuvillaan tumman pienen lepattavan varjon,
joka näytti ryömivän oksaa pitkin kuin haavoittunut yökehrääjä.
Vetäen itsensä koukkuun yhtä notkeasti kuin ankerias se syöksyi
tulenliekin tavoin röyhkeän pienen varjon kimppuun. Mutta juuri
silloin varjo hävisi, ja muutaman jalan päässä oksan alapuolella se
näki hämäränpeikon rauhallisesti lentelevän edestakaisin. Kärpän
kapeaväliset silmät hohtivat kuin palavat hiilet, ja se kiristeli
pitkiä valkoisia hampaitaan häpeästä, kun oli joutunut kurjan yölepakon
ivattavaksi. Mutta sillä välin oli pieni äiti rauhassa korjannut taas
kaulalleen lystilliset vauvansa ja liidellyt niiden kanssa tiehensä
pimeyden halki. Toistaiseksi se oli saanut kyllikseen tämäntapaisesta
vallattomuudesta; nyt se ajatteli vain, että oli vietävä pienoiset
turvalliseen soppeensa ladon katon alle, missä saisi niitä imettää,
nuolla niiden silkkistä karvaa ja puhdistaa niiden hentojen pikku
siipien hienoja kalvoja kuljettamalla niitä varovasti huultensa välissä.
Jäätyään taas yksikseen hämäränpeikko, kenties kiihtyneenä ja
uhkarohkeana onnistuneesta seikkailustaan kärpän kanssa, joutui kohta
uuteen kokeeseen. Aivan talon edessä se ajoi takaa suurta perhosta,
joka lensi uskomattoman nopeasti. Kovassa hädässään tämä kiiti
avoimesta ikkunasta pimeään huoneeseen. Peikko seurasi rohkeana. Se
sai pakolaisen kiinni, kun tämä löi kattoa vasten. Samassa hetkessä
palvelija sulki ikkunan. Sitten, huomaamatta tunkeilijaa, hän meni ulos
ja sulki oven.
Luullen pääsevänsä ulos yhtä helposti, kuin oli tullut sisään, lensi
peikko kiivaasti kalpeavälkkeistä lasia vastaan. Se huumaantui
hiukan ja hämmästyi aika lailla. Uudelleen ja vielä kerran se koetti
läpäistä kovaa, näkymätöntä estettä, mutta ei sokeasti eikä kauhusta
kiihkeänä, kuten lintu olisi tehnyt. Sillä pysyi pää selvänä tässäkin
säikähdyttävässä ja odottamattomassa kohtauksessa. Sen tarkka näkö
erotti ensi hämmästyksestä saadun täräyksen perästä lasin sen
takaisesta ilmavasta tilasta, ja tyynesti se luopui yrittämästä
mahdotonta. Sitten se rupesi tarkasti tutkimaan huoneen joka loukkoa
ja nurkkaa, mutta niin täsmällinen se nytkin oli näkönsä ja lentonsa
puolesta, että vaikka huone oli täynnä kaikenlaisia pikkukatuja, ei
sen siipien liike häirinnyt mitään. Se meni joka huonekalun alle, joka
kuvan taakse ja tutki väsymättömän huolellisesti tulenvarjostimen,
joka oli kesäksi pantu takan eteen. Tämän puuhansa ohella se löysi
odottamattoman paljon erilaisia hyönteisiä eikä suinkaan ollut niin
hätääntynyt, ettei olisi ahminut joka makupalaa, mikä sen osalle sattui.
Yö kului tähän tapaan tosin hieman levottomasti, mutta ei
yksitoikkoisesti. Kun aamuhämärä hiipi ikkunasta sisään ja väri alkoi
palata loistavien kurjenpolvien kukkalavoille, silloin peikko heitti
turhan haeskelunsa, vaikka ei suinkaan epätoivoisena. Päivä oli sille
makuuaikaa. Ripustautuen mukavasti raskaiden verhojen laskokseen
huoneen toisessa päässä se nukahti yhtä filosofisen rauhallisena, kuin
jos olisi ollut laudallaan vanhan ladon katonharjassa.
Muutamia tunteja myöhemmin kaksi sisäkköä tuli huoneeseen alkaen sitä
siivota. Silloin he ottivat alas verhotkin. He puistelivat niitä
huolimattomasti, ennenkuin taittoivat ne kokoon, ja heidän kauhukseen
putosi niistä esille hämäränpeikko.
Nähdessään tämän hirviön, joka oli melkein neljä tuumaa pitkä, he
päästivät kimeän kirkunan, ja sen kuultuaan riensi sinne sama mies,
joka oli kävellyt puutarhassa tytön kanssa edellisenä iltana. Hänellä
oli ratsastushousut jalassa ja kintaat käsissä. Vasta puoleksi
valveilla ja kovin suuttuneena siitä, että oli näin häikäilemättä
herätetty, istui peikko matolla siivet puoleksi levällään pienten
mustien silmien säihkyessä. Se ilmaisi mielipiteensä tytöille niin
kiivaasti, kuin vain kykeni, ja tämä kuului vähän siltä, kuin olisi
vedetty hyvin isoa ja hyvin puutteellisesti öljyttyä taskukellorämää.