pysytteli sen päällä ennenkuin loikkaisi seuraavalle, varovaisena
kuin kotikissa, joka pelkää kastelevansa jalkansa. Juuri kun se
valmistautui hyppyyn, iski koirasjoutsen sitä raskaasti päähän,
niin että se oli vähällä menettää tasapainonsa. Sen etukäpälät ja
viiksinen kuono tosin painuivatkin veteen, mutta vahvat, hyppyä varten
sovitetut takakynnet pitivät kalliosta kiinni. Kiukkuisesti sylkien ja
hämmästyneenä se kapusi entiseen asemaansa. Mutta seuraavana hetkenä
se oli niin ajattelematon ja ylen rohkea, että nousi takajaloilleen
ja tavoitti ahdistajaansa toivoen siten vetävänsä sen ilmasta maahan.
Juuri silloin, kun ilveksen tasapaino oli epävarmin, heitti emälintu
vaaraa uhmaten koko murskaavan painonsa sitä kohti. Auttamattomasti
ilves kierähti karilta ja joutsen putosi sen mukana ja päällä, painuen
syvälle veteen.
Tuokion verran ilves sokaistuneena kynsi joutsenta repien siitä
irti vahvoja valkoisia sulkia ja viiltäen ammottavia haavoja sen
rintaan ja reiteen. Mutta tätä kesti vain lyhyen hetken. Nolattuna
ja tukehtumaisillaan se hellitti otteensa ja pulikoi pinnalle. Sen
ryömiessä ylös karille molemmat linnut olivat heti jälleen sen
kimpussa. Mutta ilveksessä ei enää ollut rahtuakaan taistelunhalua.
Sen ei ollut ensinkään nälkä, eikä se välittänyt joutsenista, vaan
tahtoi päästä johonkin päivänpaisteiseen, rauhalliseen paikkaan itseään
kuivaamaan. Äänekkäästi sylkien, pää kyyryssä olkain välissä, korvat
luimussa, hännän töpö lujasti painettuna pörröisten koipien väliin
se pakeni häpeällisesti oikeasta siipien, nokkain ja kirkumisten
helvetistä.
Kun ilves lopulta ei enää ollut saavutettavissa, oikaisivat
molemmat joutsenet itsensä täyteen pituuteensa, levittivät siipensä
mahdollisimman laajalle ja toitottivat käheän varoituksen kaikille
rauhanhäiritsijöille. Sitten ne kiiruhtivat takaisin pesälle, jota
osasivat niin hyvin varjella. Emälintu, nähtävästi tuntematta
haavojaan, ryhtyi jälleen hautomiseensa pehmeästi kurnutellen
kuoriville pienokaisille, kun taas koiraslintu tyynenä, kuin ei mitään
tavallisuudesta poikkeavaa olisi tapahtunut tai koskaan saattaisi
tapahtua, asettui puhdistelemaan sotkeutunutta, lumihohteista
höyhenpukuaan.
Meren tiikeri.
Halki laajojen, hiljaisten punavihreiden maininkien, joiden harjaa
lempeä tuulenhenki heikosti väreilytti, uiskenteli emovalas
tyytyväisenä poikasen pysytellessä aivan vieressä. Vähän väliä
pikku valas hankasi itseään emoa vastaan ikäänkuin arkaillen noita
valtameren aavoja ja vaarallisia ulapoita ja etsien suojaa emon lyhyen,
voimallisen pyrstön takaa. Ja vähän väliä emovalas, joka on villin
luonnon huolellisimpia ja uutterimpia äitejä, veti poikasensa isolla
pyrstöllä hyväillen kylkeänsä vasten tai kääntyen puoleksi ympäri
kosketti sitä kysyvästi suunnattomalla pyöristetyllä kuonollaan.
Tämä iso miekkavalas eli "murhavalas", joksi joku merimies tai
kalastaja, joka olisi sen sattunut näkemään, olisi sitä nimittänyt,
oli hyvinkin yhdeksäntoista tai kaksikymmentä jalkaa pitkä. Sen olisi
kaikista muista valas- ja pyöriäissuvun jäsenistä heti voinut erottaa
suunnattoman selkäevän nojalla, joka ei ollut paljoa alle viiden
jalan korkuinen ja kohosi suorana sen leveästä, mahtavasta mustasta
selkäkaarteesta, ja lisäksi oli sillä tuntomerkkeinä kaksi hyvin
huomattavaa valkoista juovaa mustassa kyljessä ja selväpiirteisenä
näkyvä, kellahtava maha sen laiskasti vieriessä aallokon rinteellä.
Nämä kaikki olivat vaaran merkkejä, jotka olisivat panneet
asiantuntijan olemaan varuillaan.
Valaan poikasella ei ollut juuri syytä tuntea pelkoa, niin kauan
kuin se pysyi emon läheisyydessä. Sillä tämä valaista vinhavauhtisin
ja julmin ei pelännyt mitään muuta uivaa kuin jättiläisserkkuaan
potovalasta. Vaikka vain kahdenkymmenen jalan pituinen, saattoi se
pelkän vimmansa nojalla tehdä hengenvaarallisia hyökkäyksiä suurta eli
"oikeata" valasta vastaan, joka oli noin neljä kertaa sen pituinen ja
monin verroin kookkaampi. Ihmistä sen olisi ehkä ollut syy peljätä,
jos se olisi koskaan joutunut tämän mahtia kokemaan, mutta kun se oli
rasvasta köyhä, ei sen suku koskaan ollut houkutellut ihmistä näin
vaivaloiseen ja vaaralliseen pyydystämiseen. Haikaloja tosin oli sen
kokoisia tai siitä voiton viepiäkin, mutta ei ainoatakaan sen vertaista
julmuudessa, nopeudessa ja oveluudessa. Huolettoman tyytyväisenä se
siis uiskenteli pitkin suloista, rauhallista merta, välittämättä
hyrskyistä keltaisten kallioiden ympärillä oikealla puolella tai
valtameren tyhjistä avaruuksista vasemmalla. Mikäli aikaa jäi poikasen
lapsellisen sulon tarkkaamiselta, sen se käytti tähystelläkseen
läpikuultavaan syvyyteen allaan; siellä piileskeli suuria mustekaloja
ja muita velttoja merenpohjalla eleskeleviä kaloja, joita sen oli
tapana saaliikseen pyydystää.
Äkkiä se sukelsi päästämättä muuta ääntä kuin kovan, imemistä
muistuttavan kohinan, kun vedet sulkeutuivat sen yli. Kaukana
alhaalla hämärässä se oli havainnut kalpean, sätkivän olennon. Se
oli meripolyyppi, joka älyttömästi oli jättänyt tavallisen kotinsa
pohjakallioiden välissä ja lähtenyt etsimään uusia ruokamaita.
Ennenkuin se ehti yrittääkään paeta, joutui se surmaajan suurten
leukojen vangiksi. Hetken aikaa sen kahdeksan pitkää tuntosarvea
kiemurteli epätoivoisesti tavoitellen vangitsijansa huulia. Sitten
ne hävisivät yhdellä nielaisulla sisään vedettyinä. Tämän jälkeen
valas ui rauhallisesti takaisin päivänpaisteiselle pinnalle, kohdaten
puolitiessä levottoman poikasensa, joka ei ollut kyennyt kyllin
nopeasti seuraamaan emoa tämän salamantapaisessa sukelluksessa. Emo ei
ollut viipynyt kahta minuuttia poissa eikä hetkeäkään näkymättömissä,
mutta pienokaisen vaisto varoitti sitä, että lempeä sininen alkuaine,
missä se asui, oli vaaroja täynnä.
Meripolyyppi, vaikka isoa lajia, oli ollut vain suupala suurelle
tappajalle, vain kiihoitin sen suunnattomalle ruokahalulle. Se matkasi
nyt eteenpäin tutkien tarkemmalla silmällä syvyyksiä. Silloin veden
syvä sinivihreä väri alkoi vaihtua vaaleammaksi kirkkaanviheriäksi,
missä rivi vasta muodostuvia kareja kohosi noin kolmenkymmenen jalan
päähän veden pinnasta ja hohti auringossa. Tässä makasi päivää
paistattamassa leveä, litteä, yökköä muistuttava olento, jonka
siipievät olivat yhteensä kaksitoista jalkaa pitkät ja häntä kuin
piiska. Sen kylmät, liikkumattomat silmät tuijottivat ylöspäin ja
huomasivat surmaajan ruumiin hitaasti pintaa halkomassa. Tuskin
huomattavasti liikauttaen mustia siipiään se luiskahti karilta ja
sukelsi turvaa etsien syvyyksiin.
Mutta tuo jättiläismäinen rauskukala ei ollut osannut kyllin nopeasti
ja liukkaasti välttää vihollisensa silmää. Taas valas sukelsi
välittämättä liikkua ääneti tällä kertaa, ja niin nopeasti se meni,
että sen leveät suoraan ylöspäin kohoavat evät piestessään vettä
synnyttivät äänen, joka kuului koko matkan rantaan asti. Valas painui
alas luotisuoraan. Rauskukala näki sen tulevan ja joutui kauhun
valtaan. Se ryntäsi sivulle ja kohta taas ylöspäin komeassa loivassa
kaaressa. Rajulla voimallaan se sinkautti koko tärisevän ruumiinsa
korkealle ilmaan, missä se kääntyi ja hetken roikkui mustana lepattaen,
ikäänkuin sen silmitön kauhu olisi ajanut sen valtaamaan uuden
alkuaineen. Hermostuneesta valaanpoikasesta se oli kamala kummitus,
joka peitti auringon. Mutta tämä kiivas retki ilmaan kesti vain
sekunnin tai pari ja oli yhtä turha kuin lyhytaikainen. Kun litteät
mustat siivet painuivat hurjasti läiskähtäen takaisin veteen, kohosi
takaa-ajava valas melkein niiden alta, tarttui niihin ja veti ne
syvyyteen. Siitä ei sukeutunut taistelua, rauskukala kun oli voimaton
mahtavan vastustajansa edessä ‒ vain lyhyen hetken sokea vimmattu
temmellys vaahtoavissa hyrskyissä ja sitten laajeneva punainen jälki
vihreässä meressä.
Tämä oli täysin riittävä ateria sellaisellekin ruokahalulle kuin
valaan, ja monet hylätyt rippeet hajaantuivat ja painuivat ruuaksi
lukemattomille siivousta tekeville ravuille, jotka piileskelivät
ruokojen välissä ja vajonneiden karien onteloissa. Valas jäi noin
puoleksi tunniksi paikoilleen kieriskellen tyytyväisenä kirkkaassa
vedessä salakarin yläpuolella, hoidellen ja hyväillen pienokaistaan
ja sulatellen ateriaansa. Sitten se hitaasti jatkoi matkaansa, mutta
kaartaen rantaa kohden, kunnes ei ollut kuin noin puolen penikulman
päässä äkkijyrkkäin saarten ja rikkonaisten niemekkeiden ketjusta,
joka reunusti tätä vaarallista rannikkoa. Nyt oli ihan keskipäivä,
ja auringonvalo, jota ei pilvikään himmentänyt, langetessaan melkein
kohtisuoraan meren pintaan näytti pohjan olevan hämmästyttävän
kaukana. Noin puolivälissä tätä läpikuultavaa hohtoa uiskenteli suuri
mustekala kaikessa rauhassa. Sen kapea, suippeneva ruumis oli noin
kuuden jalan pituinen ja ehkä kaksitoista tai neljätoista tuumaa
poikkimitaten leveimmältä kohdaltaan, joka oli pää. Muodottomasta
päästä lähti, työntyen ulos melkein kuin lehdenvarret porkkanasta,
kimppu tuntosarvia, kymmenen luvultaan ja melkein ruumiinmittaisia.
Tuntosarvet samoin kuin ruumis olivat vaaleata, likaista
kellahtavanharmaata väriä ruskeaan menevine täplineen, jollainen väri
teki kalan melkein näkymättömäksi auringon läpitunkemassa meressä.
Mustekala eteni takaperoa ja suoritti liikettään, ei tuntosarvillaan,
vaan imemällä suuren määrän vettä laajaan tuntosarvien alapuolella
olevaan lihaksilla varustettuun säkkiin ja työntämällä sen taas
voimakkaasti ulos. Näytti siltä, kuin se hengittäisi ilmaa, ja
käyttäisi sitä puhaltaakseen itseään eteenpäin.
Valaan ei suinkaan ollut näin pian nälkä jättiläisrauskusta saamansa
juhla-aterian jälkeen, mutta niin mehevä pala kuin mustekala oli
kiusaus, jota ei voinut vastustaa. Liukkaasti käännyttyään tuo
suunnaton, mutta kaunismuotoinen musta ja valkoinen olento ampui
suoraan alaspäin välkkyvien vetten läpi. Mutta ennenkuin se saavutti
mustekalan, katsahti tämä ylöspäin ja näki sen. Silmänräpäyksessä
sen kymmenen notkeata tuntosarvea kietoutui jäykäksi kimpuksi, joka
ei tuottanut mitään esteitä sen kululle eteenpäin, ja vaaleat kyljet
vetäytyivät voimakkaasti kouristuen kokoon työntäen ulos suuren määrän
vettä, joka lennätti sitä poispäin sellaista vauhtia kuin torpeedo
olisi ammuttu torvestaan; samalla se ruiskautti etenemissäkkinsä
rauhasesta suihkun mustemaista nestettä, mikä heti levisi suureksi
mustaksi pilveksi verhoten sen paon. Noin kätkettynä se muutti
suuntansa ja pakeni alaspäin syvää kalliopohjan halkeamaa kohti, missä
vihollisen leuat, kuten se tiesi, eivät sen kimppuun ulottuisi.
Valas hyökkäsi säikkymättä suoraan eteenpäin mustemaiseen pilveen.
Mutta jouduttuaan keskelle hämärää se kadotti kaikki jäljet
tavoittamastaan saaliista. Hetkiseksi se eksyi itsekin. Se heittelehti
sinne tänne vimmatusti rauskuttaen suunnattomia leukojaan, mutta
turhaan. Niiden väliin ei tullut muuta kuin tyhjää väritettyä
vettä. Vihdoin ja aivan odottamatta se pääsi mustasta kehästä ulos
läpikuultavaan viheriään ja katsahtaen ylöspäin näki näyn, mikä pani
sen hulluna syöksymään vedenpintaa kohti valtavien kylkien meloessa
huimaavia kaarteita. Sen vimmatuista iskuista kiehuivat syvät vedet.
Nuo iskut panivat syvyyden kiehumaan kuin valtamerilaivan potkurien
lyönneistä.
Valaanpoikanen oli lähtenyt seuraamaan emoaan syvyyksiin, mutta oli
säikähtänyt mustepilveä, jonne oli nähnyt emon häviävän. Palattuaan
hätääntyneenä pinnalle se uiskenteli ympäri levottomana ja ilman
päämäärää, kunnes äkkäsi harhailevan haikalan.
Haikala tiesi kyllä hyvin, mikä se oli, ja tähysti ympärilleen,
näkyisikö missään emoa. Se ei tahtonut olla epäystävällinen
emävalaalle; mutta emää ei ollut näkyvissä. Se ei ymmärtänyt asian
oikeata laitaa; mutta sen oli raju nälkä ja tällainen tilaisuus
oli aivan vastustamaton. Se ryntäsi pikkuvalasta kohti ja kääntyi
kyljelleen, niin että lyijynkarvainen vatsa näkyi, tarttuakseen
saaliiseensa. Valaanpoikanen säikähti tummaa, kolmikulmaista,
monihampaista onkaloa, joka äkkiä ammotti sen edessä, luiskahti syrjään
viime hetkessä ja alkoi uida suuressa kaaressa sen kohdan ympärillä,
minne emo oli sukeltanut.
Taas haikala hyökkäsi, mutta sen täytyi kääntyä kyljelleen saadakseen
omituiset alapuolelta jäykät leukansa toimimaan, ja valaanpojalla oli
jo sukunsa notkeus. Taas hyökkäys epäonnistui. Ennenkuin haikala ehti
sen uudistaa, huomasi se emävalaan kohoavan viheriästä syvyydestä.
Vaikka haikala oli noin viisikolmatta jalkaa pitkä ‒ runsaasti viisi
jalkaa valasta pitempi ‒ kääntyi se ympäri ja pakeni henkensä kaupalla.
Yksi ainoa silmäys selvitti emolle, että pienokainen oli
vahingoittumaton. Sitten se syöksähti ahdistajan jälkeen sellaista
vauhtia, että tämän pako oli aivan turha. Ennenkuin haikala oli
päässyt viidenkymmenen yardin päähän, oli valas sen kimpussa kita
ammollaan. Heittäytyen suonenvetoisesti sivulle haikalan onnistui
täpärästi väistää ensimäinen vastustamaton hyökkäys. Epätoivon vimmalla
se väänsi itsensä kiemuraksi ja puolittain kääntyen kyljelleen
pujahti vastustajansa mahan alle, johon kävi kiinni kolmikulmaisilla
leuoillaan. Mutta valas oli jo väistynyt, eikä haikalan onnistunut
saada lujaa otetta. Se tosin raastoi irti joukon nahkaa ja rasvaa,
mutta ei päässyt kiinni mihinkään hengenvaaralliseen kohtaan, ja
raivostunut murhavalas tuskin tunsikaan haavojaan. Käännähtäen ympäri
niin kiivaasti, että vaahtoa ja kuohua pärskähti ilmaan, se sai
haikalan pyrstön tyven suunnattomien leukainsa väliin.
Mitä tulee varsinaiseen taisteluun, niin tämä oli sen loppu. Useita
minuutteja kesti tuota jättiläistemmellystä, joka pieksi värjäytyneitä
vesiä yardien korkeuteen, mutta se oli vain toispuolista, kun
miekkavalas pudisteli ja murskasi ja repi henkeä irti voitetusta
vastustajastaan. Vihdoin se vetäytyi pois jättäen ruhjotun raadon
hitaasti painumaan syvyyksiin. Sitten se kahmaisi kiihtyneen poikasen
evänsä alle, imetti sitä ja ui hitaasti maata kohden saaria ja rantaa
tällä kohtaa erottavaan syvään salmeen, missä luuli löytävänsä lisää
noita meheviä mustekaloja korvaukseksi siitä, joka niin arvaamatta oli
välttänyt sen lähentelemiset.
Tuulenhenki, joka tähän asti oli saanut toimeen vain heikkoja väreitä,
kiihtyi nyt tasaiseksi viimaksi, vaikkei sekään jaksanut muuta kuin
tummentaa meren pinnan himmeän purppuraiseksi. Vapaana kiitäen tuulen
edellä pitkin rannikkoa tuli pieni purjealus, jonka ainoa purje
kimalteli valkoisena kirkkaassa päivänpaisteessa.
Pienessä aluksessa oli kaksi matkustajaa ‒ mies perässä poltellen
isoa orjantappuraista piippua ja silkkikarvainen ruskea vainukoira
kyyristyneenä maston juurelle. Tuollainen pähkinänkuori joutui tässä
kulkemaan pitkin vaarallista rannikkoa ja väylää, mutta mies oli
taitava purjehtimaan pienillä aluksilla ja tiesi, että matkalla siitä
satamasta, mistä oli lähtenyt, täältä noin viidentoista penikulman
päästä, siihen paikkaan, minne nyt oli menossa, kymmenkunnan penikulmaa
pohjoiseen päin, oli monta turvapaikkaa suojaksi äkillisen itämyrskyn
sattuessa. Nämä vedet olivat hänelle outoja, mutta hänellä oli
hyvä kartta, ja erityistä huvia tuotti hänelle samoileminen pitkin
tuntemattomia rantoja, ainoana toverinaan uskollinen ja kaikkeen
mukaantuva koiransa, joka aina oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä,
missä paikoissa olisi hauskinta käydä.
Mutta vaikka Gardner oli tottunut purjehtija, jolla oli tarkka silmä
huomaamaan kaikki säänmerkit ja herkkä vaisto tuntemaan tuulenpuuskat
ruorinvarresta tai purjeen jännityksestä, oli hän luonnonhistoriaan
vähemmän perehtynyt, kuin oli suotavaa sellaiselle, joka piti asutettua
merta urheilukenttänään. Hänen käsityksensä valaiden suvusta ja niiden
vaihtelevista luonteista perustui siihen, mitä oli lukenut suuresta
pelokkaasta valaanluu-valaskalasta ja nähnyt iloisesta, vaarattomasta
pyöriäisestä. Kun hän nyt näki miekkavalaan kaarevan mustan selän
ja kauhistavan pään sen verkalleen kyntäessä aaltoja, ei hänen siis
juolahtanut mieleensäkään, että piti olla varuillaan. Jos hän olisi
ollut tavallinen kulkija näillä vesillä, olisi hän heti kääntänyt
keulansa toiseen suuntaan, jottei valas arvelisi hänen haluavan häiritä
sen yksinäisyyttä. Mutta näin ollen hän purjehti lähemmäksi nähdäkseen,
mikä kala tai peto tuo musta ja valkoinen olento oli, se kun ei näkynyt
olevan hänen lähestymisestään milläänkään.
Sivuuttaessaan sitä noin kahdeksankymmenen tai sadan yardin
matkalta Gardner sai äkkiä mielettömän päähänpiston. Tässähän on
hyvä tilaisuus ampua! Tuntematon peto olisi hauska saalis. Hän ei
pysähtynyt miettimään, mitä sille tekisi, jos todellakin saisi sen.
Hän ei huolinut myöskään ajatella, että hänen oli turha toivoakaan
kevyellä kiväärillään saavansa tuolle merihirviölle sen pahempaa kuin
tuskallisen haavan niiden rasvakerrosten läpi, jotka suojasivat sen
sisimpiä elimiä. Hän ei tiennyt sitäkään, että kuollut valaskala painuu
pohjaan, joten ei onnistuneinkaan laukaus tuottaisi hänelle mitään
palkintoa. Siinä oli kylliksi, että tappamisvietti oli saanut hänet
valtaansa.
Hän piti toisella polvellaan ruorinvartta kiinni pysyäkseen määrätyssä
suunnassa, tarttui kivääriinsä ja laukaisi jonnekin valaan suuren evän
taakse, missä arveli sydämen olevan. Hänen näin puuhatessaan koira
älysi, että jotakin mielenkiintoista oli tekeillä, hypähti pystyyn,
laski etukäpälänsä purren laidalle ja haukkui vimmatusti tuota outoa
mustaa olentoa, joka kieriskeli aalloissa.
Gardnerin hämmästykseksi ei hirviö itse vastannut millään tavalla tähän
laukaukseen, mutta heti alkoi juuri sen kyljen alla hurja liike. Jokin
siellä rupesi vimmatusti pieksemään vettä, ja peto, käännähtäen ympäri,
katseli sinnepäin perin levottomana ja huolestuneena. Se silitteli
jotakin pyrstöllään ikäänkuin sitä rauhoittaakseen, ja silloin
Gardner huomasi, että laukaus oli osunut pedon poikaseen. Nyt hän
tunsi katumusta. Jos hän olisi nähnyt poikasen, ei hän olisi ampunut
emoa eikä pienokaista. Hän ei ollut kevytmielisen julma, ainoastaan
ajattelematon. Muutaman silmänräpäyksen hän tuijotti epäröiden. Sitten
hän, päättäen poikasen liikkeistä, että se oli saanut kuolettavan
haavan, katsoi parhaaksi tehdä lopun sen kärsimyksistä. Tähdäten
erittäin huolellisesti hän laukaisi taas. Pamaus kajahti kovaa tuskin
sadan jalan päässä olevan saaren kallioseinämästä.
Tällä kertaa Gardner oli ampunut hyvin. Ennenkuin laukauksen kaiku oli
häipynyt, makasi valaanpoikanen hiljaa ja alkoi sitten hyvin hitaasti
painua. Nyt tuli muutaman hetken hiljaisuus, jota häiritsi vain ruskean
koiran kiihkeä haukunta. Valas ui hitaasti puolikaaressa poikasensa
ruumiin ympäri ja pääsi nähtävästi selville siitä, että se oli
kuollut. Sitten se loi pienet silmänsä venettä kohti. Tätä kesti vain
silmänräpäyksen, mutta sittenkin ennätti Gardner käsittää tehneensä
kauhistuttavan virheen. Vaistomaisesti hän suuntasi veneen tuota
kallioista saarta kohti.
Kun hän kiristi ruorinvartta toiselle puolelle, samalla hellittäen
purjetta, näki hän veden kiehuvan valaan mustan ruumiin ympärillä.
Valas oli hyvinkin sadan jalan päässä, mutta sen ryntäys oli niin
kauhistava, että näytti siltä kuin se samassa hetkessä saavuttaisi
hänet. Ulvahtaen koira loikkasi kauvas keulaan. Kun vene sillä hetkellä
oli sivuttain tuohon kauheaan hyökkäykseen, pysyi Gardner istumassa
paikoillaan ja ampui vielä epätoivoisen laukauksen suoraan lähestyvää
tuhoa kohti. Yhtä hyvin hän olisi voinut ampua hernepyssyllä!
Pyssy putosi hänen jalkoihinsa. Samassa hetkessä tuntui siltä, kuin
pikajuna olisi törmännyt veneeseen. Se ihan nousi vedestä, ja koko
toinen sivu meni mäsäksi. Sillä välin Gardner tunsi, kuinka hänet
lennätettiin suoraan yli puomin. Pudotessaan alas hän kuuli ruskean
koiransa vinkaisevan.
Pelastaakseen sotkeutumasta purjeeseen, joka vettä viistäen lepatti
hänen päällään, hän sukelsi ja kohosi pinnalle noin viidentoista jalan
päässä. Tätä sukellusta samoin kuin purjeen suomaa silmänräpäyksen
piiloa hän epäilemättä sai kiittää hengestään. Hän oli taitava uimari
ja lähti heti saarta kohti kilpavauhtia, uiden matelevin ottein pää
enimmäkseen veden alla. Valas ei ensin huomannut hänen pakoaan.
Onneton koira oli haukkumisellaan kiinnittänyt sen huomion, ja tämän
se tempasi ja murskasi sinä hetkenä kun se paiskautui veteen. Sitten
kohdistaen raivonsa venehylkyä vastaan se oli repinyt ja ruhjonnut sen
sytykepuiksi tarttuen siihen suurilla leuoillaan ja pudistellen sitä
kuin koira rottaa. Tämän suoritettuaan se oli kääntynyt saarta kohti,
ja sen kamalat silmät osuivat uivaan mieheen tämän halkoessa aaltoja
matkalla rantaan päin.
Sen ryntäys oli kuin torpedon lento, mutta Gardner tarttui jo
vimmatusti kallion reunaan. Tämä oli muodoltaan kuin noin kahdentoista
tuuman levyinen hylly ja ihan vesirajassa. Mies ymmärsi, että se ei
ollut mikään turvapaikka. Mutta jotakuinkin miehen korkeudella vedestä
oli kalliossa syvennys, omituisesti kovertunut kuin kuvapatsasta
pidelläkseen. Epätoivoisen notkeasti hän ponnahti tähän pienoiseen
pakopaikkaan vetäen jalat ylös perässään ja painautuen mahdollisimman
litteänä komeroon. Samassa hetkessä hän oli tukehtua vaahtoon ja
ryöppyyn, kun hänen takaa-ajajansa ruho kumeasti jymähtäen iski
kallioon aivan hänen jalkainsa alla.
Gardner värisi ja ponnisteli läähättäen tavoittaakseen henkeä
keuhkoihinsa. Hän oli uinut monessa kilpailussa, mutta ei koskaan
tällaisessa. Varovasti kääntyen ja pysyttäytyen litteänä kuin simpukka
syvennyksen seinää vasten, hän tuijotti alas peläten, että vainooja
yrittäisi toista tällaista hurjaa hyppyä paremmalla onnella.
Mutta valas ei näyttänyt haluavan koettaa sitä uudestaan. Törmäyksen
tuottama täräys oli ollut kauhea ja varmaankin vähällä pusertaa hengen
valaan ruumiista. Se uiskenteli nyt hitaasti edestakaisin pelottavana
vanginvartijana. Gardner katsoi sen kylmiin pieniin silmiin ja värisi
nähdessään niissä leimuavan, ymmärtäväisen, leppymättömän vihan.
Kun hän tunsi itsensä kyllin tointuneeksi punnitakseen asemaansa,
täytyi hänen pakostakin myöntää, että se oli koko lailla epätoivoinen.
Koetellessaan kädellään ulospäin ja ylöspäin niin pitkälle, kuin
ulottui, ei hän tavoittanut mitään ulkonemaa, jonka avulla olisi ollut
toivoa päästä ulos komerosta ja sitten kiivetä ylös kalliolle. Hän ei
ensinkään osannut arvostella, kuinka kauan tuo kostonhimoinen vartija
aikoi pysyä toimessaan, mutta päättäen sen vääryyden suuruudesta, jolla
hän oli valasta loukannut, siitä täsmällisyydestä, joka ilmeni sen
vartioimisessa, ja siitä hurjasta vimmasta, jota se oli hyökkäyksessään
osoittanut, ei hänellä ollut syytä odottaa, että se pian väsyisi
virkaansa. Noissa hedelmällisissä vesissä hän tiesi sen löytävän
runsaasti syömistä, jättämättä vahtipaikkaansa. Mutta vaikka nuo vedet
uhkuivatkin merielämää, täytyi hänen katkerin mielin myöntää ne perin
tyhjiksi laivoista.