KORVEN KULKURI
Lukuja luonnon kirjasta
Kirj.
CHARLES G. D. ROBERTS
Englanninkielestä suomentanut
Hertta Enkvist
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1918.
SISÄLLYS:
Korven kulkuri.
Pesän varjelijat.
Meren tiikeri.
Hämäränpeikko.
Kun eversti tuli Gallagherin leiriin.
Korven kulkuri.
Tosi Ismael se oli, tuo korven kulkuri, kynnet ja hampaat jok'ainoata
muuta erämaan asujanta vastaan, isoa ja pientä. Ja jokainen muu salon
eläjä oli myös sitä vastaan ‒ pienet ja heikot uinahtamattoman kauhun
vallassa ja voimallisetkin tuntien pelonsekaista vihaa sitä kohtaan.
Itse karhukin, joka tyynen halveksivana suhtautui paljoa kookkaampiin
vihollisiin, alentui katselemaan tätä valppaalla äkeydellä. Vain
jättiläispeura ylenkatsoi sitä täydellisesti ja asteli metsän läpi sen
läsnäolosta välittämättä.
Kuitenkin tämä olento, jolle kuului kunnia, että kykeni herättämään
noin yleistä pelkoa ja vihaa, tämä metsien kuljeksija, ei ollut
villikissaa tai kettua isompi. Uudisasukkaat ja metsästäjät tiesivät
sille monta nimeä. Tavailisin näistä oli "kalastaja", vaikka on
jokseenkin käsittämätöntä, miksi sitä näin nimitettiin, kun sen
kuntoisuus kalanpyytäjänä oli vielä paljoa kehnompi kuin pesukarhunkin
eikä luonnollisesti mitenkään verrattavissa sellaisiin tottuneihin
taitureihin kuin tuhkuriin tai saukkoon. Se tunnettiin myös nimellä
"musta kissa", vaikka se ei ollut musta eikä kissakaan. Että sen
nimittely oli näin vastaamatonta, se ei kuitenkaan ehkä ole niin
ihmeteltävää kuin ensimältä tuntuu. Sen olemus ei antautunut
täsmällisesti tai likeisesti tarkkailtavaksi, ja mitä valaisua siitä
sattumoilta kyettiin saamaan, se hyvinkin saattoi sittemmin osoittautua
virheelliseksi.
Suuren ja peloittavan _Mustela_-suvun jäsenenä tällä synkän
_hemlock_-metsän kulkurilla oli täydesti se salamannopea notkeus ja
raivoisa rohkeus, mikä on ominaista sen pienelle serkulle kärpälle,
ja samalla tuo armoton viekkaus sekä paljon sitä hämmästyttävää
lihasvoimaa, mikä kuuluu sen kookkaammalle sukulaiselle, vihatulle
ahmalle eli "intiaanipaholaiselle." Vaikka se ei ollut juuri
kolmea jalkaa pitempi terävästä, julmasta kuonosta kauniin tuuhean
hännän päähän mitaten, oli se uskomattoman vinhain ja vimmattujen
hyökkäystensä tähden enemmän kuin tasavertainen vastustaja ketuista
voimakkaimmalle tai mille hyvänsä koiralle, joka ei ollut sitä kahta
vertaa kookkaampi. Ne harvat vastustajat, jotka sen täytyi tunnustaa
itseään etevämmiksi, mitä voimaan tulee, se tavallisesti voitti
oveluudella.
Tummassa tuuheassa hemlock-metsässä oli tällä maleksijalla
turvapaikkansa, siellä, missä synkät ikivihreät sulkivat pääsyn
auringolta niin talvella kuin kesällä ja kaatuneiden, lahoavien
puunrunkojen sokkelot soivat maassa lukemattomia kiemurtelevia
pakokäytäviä ja kätköpaikkoja. Tämä oli sen valittu valtakunta, sillä
se kiipesi kuin orava, ja sille oli yhdentekevää, kulkiko se maata
myöten vai huojuvissa puitten latvoissa. Mutta sen liiankin tehokkaista
metsästystavoista johtui, ettei havumetsässä enää ollut riistaa kovin
runsaasti, ja sen tapana oli käydä saaliinhaussa kaukaisilla seuduilla.
Juosten äänettömästi kuin kärppä ja väsymättä kuin susi se samosi
suunnattomia taipaleita illan ja aamuruskon välillä. Välittämättä
mistään rajoista se harjoitti salametsästystä puolueettomasti kaikilla
rauhoitusalueilla, haastaen jokainoan muun metsärosvon joko voiman
tai taidon kilpailuun. Mutta koko päivän se nukkui kääriytyneenä
kokoon kuin rauhallinen kissa jonkin ontelon puun sisässä hemlockien
synkänvihreässä varjossa. Se nukkui mielellään. Sen tavattomat
ponnistukset vaativatkin koko joukon unta.
Se olikin onneksi muulle metsänväelle, joka siis saattoi vapaasti
kaiken päivää kulkea korvenkin hämärässä salaisilla asioillaan,
tarvitsematta pelätä tuota hirvittävää puussanukkujaa. Mutta kun hämy
laski, silloin vikkelät metsähiiretkin karttoivat sen läheisyyttä, ja
villit kaniinit, jotka olivat tämän kulkurin tärkeimpänä jokapäiväisenä
ravintona, pakenivat aukeammille metsäharjuille kuutamokemuihinsa.
Vieläpä tuo leppymätön poikasten surmaajakin, kärppä, karttoi
pyydystämästä hemlock-metsässä. Se tiesi, ettei Ismael tyytyisi vain
ajamaan sitä takaa ‒ kenties vain siitä huvista, mitä vaikea takaa-ajo
tuottaa ‒ vaan ahmisi myös sen haisevaa, sitkeää lihaa, joka oli
jänteistä kuin piiskansiima, ja johon muut metsärosvot eivät iljenneet
kajota paitsi äärimmäisessä nälänhädässä.
Eräänä kevätiltana, varhain nousevan kuun luodessa hopeavaloaan
hemlock-puiden latvoihin, ennenkuin auringonlaskun kulta oli täysin
sammunut taivaalta, heräsi Ismael tuntien tavallista kiihkeämpää
ruokahalua. Se hiipi näkyville jotenkin nopeasti eikä kuluttanut
aikaansa kolostaan johtavalla viistolla puunrungolla venyttelemiseen,
kuten sen tapa muuten oli. Se oli edellisenä yönä syönyt vain
kaniineja, ja kaniininlihalla on se ominaisuus, ettei se, kuten
metsämiehet sanovat, "vatsassa toppaa." Syötyään sitä vaikka kuinka
runsaan aterian tuntee itsensä pian taas nälkäiseksi. Sitä lihaa syövän
täytyy siis aterioida usein. Tämä kuuluu kenties luonnon järjestykseen,
jotta kaniinien hedelmällinen suku ei saisi vallata koko maanpintaa.
Kun korven kulkuri ilmestyi tikapuilleen, kajahti äkkiä ontto pärisevä
ääni puiden latvoissa. Se oli kamala ääni ja kuului hyvin läheltä,
mutta niin epämääräisesti, että oli mahdoton tarkoin tietää, mistä se
tuli. Ismaelille oli tuo uhkaava ääni tuttu, mutta siitä vähääkään
välittämättä se juoksi edelleen alas kaltevaa puunrunkoa. Iso
sarvipöllö, joka oli kaikkien pienempäin otustelijain kauhu, ei kyennyt
sitä peloittamaan.
Mutta tämä siivekäs rosvo sattui olemaan vastatullut ‒ siirtolainen
puoleksiasutuilta seuduilta Ottanoonsis-laakson eteläpuolelta, missä
"kalastajat" inhoten asuttuja paikkoja ja ihmisten naapuruutta
eivät koskaan retkeile. Se ei tuntenut Ismaelia. Sen isot, kalpeat,
tuijottavat silmät näkivät karvaisen olennon liukuvan alas puunrunkoa.
Kun tämä hiipivä olento pääsi kuunvalaisemalle kohdalle, veti pöllö
untuvaiset siipensä puolittain selkänsä taa ja pyyhälsi äänettömästi
sen niskaan. Juuri silloin korven kulkuri katsahti ylöspäin ja päästi
suustaan leveän murahduksen. Tässä äänessä oli jotakin niin kauheata,
että iso pöllö älysi tehneensä virheen. Rajusti lepattaen se pyörsi
sivulle. Mutta täpärä paikka siinä oli. Karvaisen maleksijan taipuisa
kaula ponnahti pitkälle, ja sen hampaat painuivat pöllön villavaan
reiteen. Se ei kuitenkaan saanut muuta kuin suun täydeltä kovin
untuvaisia höyheniä, ja räpytellessään pois noin vaarallisen olennon
läheisyydestä jätti hätääntynyt lintu sen raivoisasti raappimaan
suutaan päästäkseen eroon tukahduttavasta, iljettävästä höyhensotkusta.
Maahan kerittyään Ismael läksi juoksemaan pahatuulisena. Se ei
odottanutkaan riistaa näillä seuduilla, siksi se kiiruhti eteenpäin
pitkin, äänettömin loikkauksin ‒ voiman, vauhdin ja tarkkuuden
perikuvana. Jottei kuitenkaan menettäisi ainoatakaan tilaisuutta,
minkä metsästysonni kenties potkaisisi hänen tielleen, samosi se kuono
ylhäällä oli valmiina tarkkaamaan kaikkia ohikulkevia jälkiä.
Tultuaan esille synkimmästä korvesta se joutui nuoremmalle
kasvialueelle, missä oli puolikasvuisten mänty- ja kuusimetsikköjen
seassa koivujen, poppelien, vaahterien ja kirsikkapuiden tilkkuja.
Täällä osui äkkiä vahva haju sen sieraimiin. Se pysähtyi kuin ammuttu
ja jäykistyi silmänräpäyksessä; puoleksi pystyssä, kuono korkealla se
tarkalla vainullaan tutki ilmaa joka suunnalla. Haju oli siilin, ja
se oli niin tuore, niin vakuuttava, että tuon piikkisen nakertajan
täytyi ilmeisesti olla ihan lähellä. Korven kulkurin säälimättömät,
kapeaväliset, terävät silmät kurkistelivat joka taholle. Vihdoin
vilkaistessaan ylöspäin se havaitsi tumman pallon keinuvan suuren
koivun oksalla, pitkän matkan päässä rungosta.
Siili on kuitenkin saalis, johon muut metsän pyydystäjät eivät
mielellään käy käsiksi. Sen kuolettavat piikit, terävät kuin
neula, täynnä pieniä väkäsiä, jotka kerran käytyään kiinni
painuvat hellittämättä yhä syvemmälle, kunnes saavuttavat kenties
hengenvaarallisen kohdan, ovat sellainen vaara, johon kärppä,
kettu tai ilves antautuu vain nälkiintyneenä. Mutta Ismael tunsi
salaisuuden, kuinka piti käsitellä siilejä, ja tiesi, että vaarallisen
panssarin alla liha oli voimakasta ja vatsantäytteistä. Ja korven
kulkuri oli ylhäällä koivussa ja tuolla keinuvalla oksalla, ennenkuin
hidasmietteinen siili aavistikaan sen lähestyvän.
Hyvin varovasti kulkuri nyt hiipi pitkin vaapperaa oksaa, joka
painui syvälle lisääntyvän painon alla. Ihmetellen kenties, miksi
oli äkkiä käynyt niin raskaaksi, siili hitaasti kääntyi kiivetäkseen
jälleen vähemmän epävarmalle kannattimelle. Päästyään tuskin enempää
kuin puoleksi ympäri se kohtasi muutaman tuuman päässä matalaksi
kyyristyneen oudon vieraan hiljaiset, kuolemaa ennustavat kasvot.
Silmänräpäyksessä siilin joka piikki seisoi pystyssä, mutta sen asema
oli niin hankala, ettei se heti päässyt kiertymään neulapalloksi,
jommoista sen kaikki viholliset niin kammosivat. Vimmatusti se yritti
vetää paljaan, suojaamattoman naamansa käpälien väliin. Mutta uhkaava
tuomio lankesi liian nopeasti. Ismaelin pää ampui esiin vinhaan ja
suorana kuin käärmeen, tähtäsi uhkaavan piikkiotsan alapuolelle ja kävi
hellittämättömin hampain kiinni siilin nenään.
Tuntien aseman kaikki mahdolliset vaarat korven kulkuri alkoi samassa
hetkessä rivakasti peräytyä runkoon päin. Siili ponnisteli kiertyäkseen
kaksin kerroin, jotta sitten iskisi vihollistaan tukevalla, asestetulla
hännällään, mutta sitä raastettiin eteenpäin liian kiivaasti.
Painaen kyntensä syvälle ja ponnistaen vastaan kaikin voimin se koki
pysähdyttää vangitsijansa ja riuhtaista verisen kuononsa irti. Mutta
sitä kiskottiin niin huimasti eteenpäin, että sen heikko järki oli
vähällä mennä sekaisin.
Iltahämärä, salaperäinen auringonlaskun ja nousevan kuutamon
sekoitus, oli tähän asti ollut haudanhiljainen; vain silloin
tällöin kuului yli sinipunervan taivaankannen liitelevän yöhaukan
juhlalliselta soinnahtava huuto. Nyt rauhan rikkoi kuitenkin kamala
äänten sekamelska, hillitty, mutta epätoivoinen. Kaikille, paitsi
aivan puun alla oleville, taistelu oli näkymätön. Mutta oksien
vimmattu ritiseminen, läähättävät, voihkivat vinkaisut, kynsien
armoton raastaminen irti puunkuoresta, tämä kaikki kertoi elävästi
murhenäytelmästä.
Päästyään oksan haarukkkaan korven maleksija painoi notkeat
takakoipensa lujasti puun runkoon ja heilautti äkkinäisellä
tempauksella siilin jaloiltaan irti ja paiskasi sen huimasti alempaa
oksaa vasten. Puolipyörtyneenä ja kerrassaan hämmentyneenä tuo
onneton uhri painoi takaisin kaikki piikkinsä siinä keinuessaan ja
tavoitteli kynsillään epätoivoisesti jalansijaa. Ismael sallikin
sen melkein päästä tällaiseen asentoon ja sitten, sen riippuessa
ojentautuneena ja avuttomana, hellitti sen kuonon ja karkasi kiinni
sen kurkkuun. Heti kävivät uhrin ponnistukset heikommiksi ja jonkun
hetken kuluttua lakkasivat kokonaan. Kun se riippui aivan hervottomana,
laski pyydystäjä sen irti ja ruumis putosi maahan. Hyökättyään sen
perässä, jottei mikään muu metsästäjä ehtisi sitä siepata, käänsi
Ismael sen varovasti selälleen tietäen, että alaosat olivat pehmeät ja
suojaamattomat, ja rupesi aterioimaan.
Syötyään kaikki, mitä jaksoi, se jätti luottaen ainaiseen hyvään
metsästysonneensa tähteet jollekin ohikulkijalle ja kapusi läheisen
pyökkipuun korkeaan ja tilavaan haarautumaan. Täällä se ryhtyi
huolelliseen siistimiseen, tarkoin puhdistaen kauniin karvansa, kunnes
ei jäänyt jälkeäkään hiljan sattuneesta verisestä seikkailusta. Sitten
yhtä valveilla ja saaliinhimoisena, kuin ei olisi moneen tuntiin saanut
mitään syömistä, se luiskahti alas pyökkipuusta ja kiiruhti eteenpäin
läpi kuun hopeoittaman hiljaisuuden.
Hetken kuluttua kuului äänettömyyden halki juoksevan veden keveätä
lorinaa. Näytti kuin tästä äänestä olisi jotakin välähtänyt kulkurin
muistissa, sillä se poikkesi äkkiä syrjään ja pujahti pian esille
pienelle, rehevälle niitylle, jonka keskellä matala puro hiljaa lauleli
rantakivilleen. Mutta Ismaelin ei ollut jano. Se ei kiinnittänyt
huomiota veteen, vaan kulki nuuskien ruohikossa, kunnes pian löysi,
mitä etsi. Heti se heittäytyi kieriskelemään siinä edestakaisin ja
pureksimaan sitä jonkinlaisessa hurmaustilassa. Se oli löytänyt
kissanminttumättään, ja tähän kasviin sillä oli sama puolihullu himo
kuin itse kissoilla.
Saatuaan kyllikseen tätä herkkua se jatkoi matkaansa puron vartta
ylöspäin nenä korkealla kuten tavallista, mutta hajuaisti toistaiseksi
jonkun verran tylsistyneenä kissanmintun kirpeydestä. Tämä kaiketi
oli syynä, kun se viilettäessään suuren puolilahonneen kannon ympäri
juoksi suoraan isoa mustaa karhua vastaan, joka möyri koppakuoriaisia
viljavasta mullasta. Karhu teki vimmatun hyökkäysliikkeen sitä kohti
jättiläiskäpälällään, mutta ovela maleksija luiskahti salamana
sivulle ja pelastui viime hetkessä murskaantumasta. Säikähtyneenä
ja raivoissaan se ryntäsi kannon ympäri ja ilmestyi äkkiä toiselle
puolelle, murahti ilkeästi ja näytti aikovan karata tuon suuren
pedon kurkkuun. Se ei silti ollut mieletön, ei likimainkaan, ja kun
karhu hyökkäsi sitä kohden vihasta ärähtäen, pujahti se kuin käärme
pensaikkoon.
Noin viisi minuutta myöhemmin se hiipiessään oksain alta
mäntytiheikössä törmäsi suoraan johonkin lämpimään ja elävään,
joka makasi kokoon kyyristyneenä maassa. Sen nenä ei ollut antanut
varoitusta ‒ ehkä sentähden, että villieläinten poikasilla usein näkyy
olevan suojeluskeinona hajun puute ‒ eivätkä silmät myöskään, kun tuo
pieni liikkumaton olento näytti sulautuvan ympäristöönsä sekä värin
että muodon puolesta. Salojen maleksija ei kuitenkaan hämmästynyt. Sen
harjaantuneet leuat tarttuivat silmänräpäyksessä tämän uuden saaliin
kurkkuun. Kuului kimakka tuskan ja kauhun määkäisy, ja avuttomat
jäsenet sätkivät surullisen lyhyen hetken. Niin huolellisesti kuin
levoton metsävuohi olikin kätkenyt pienokaisensa, kohtasi sitä liian
pian erämaan tuomio.
Ismael söi mielellään hirvensukuisten eläinten lihaa, varsinkin
nuorten, ‒ söi sitä vielä mieluummin kuin siiliä. Sentähden, vaikka
sen ei ollutkaan juuri nälkä, joi se ahnaasti lämmintä verta ja sai
nielaistuksi hieman kiinteätäkin jälkiruokaa. Tässä mieluisassa
puuhassa se kuitenkin piti tarkasti silmällä, palaisiko vuohiemo, jonka
teräväreunaisia kavioita ja äidillistä raivoa se jo vanhastaan osasi
varoa. Äkkiä kuului oksien rajua ritinää ja taittumista. Mutta se ei
ollutkaan vuohiemo, joka sieltä raivasi itselleen tietä tiheikköön. Se
oli äskeinen iso musta karhu. Tämä oli seurannut karvaisen maleksijan
jälkiä ja tuli nyt siltä saalista ryöstämään.
Tuokioksi tai pariksi raivo melkein sokaisi Ismaelin. Se kyyristyi
saaliinsa päälle kohdaten rauhanhäiritsijän niin silmittömällä
vimmalla, että molempien riitapukarien ko'on ero melkein tuntui
häviävän. Karhu ei kuitenkaan vähääkään piitannut sen raivosta. Se
löntysti eteenpäin ja iski nopeasti pientä ruskeata petoa, joka oli
kyllin röyhkeä tekemään vastarintaa.
Isku tietysti osui tyhjään; Ismael oli hävinnyt kuin varjo.
Hetkeä myöhemmin karhu tunsi vihlovaa kipua suurissa lihaksissa
juuri kantapään yläpuolella. Se pyörähti ympäri ja iski taas kuin
leimaus. Mutta vastustaja oli jo mennyt. Se kyyrötti hiljaa muristen
kymmenkunnan jalan päässä houkutellen karhua ajamaan takaa.
Mutta karhua ei raivostaan huolimatta voitu puijata. Haava, jonka
se oli saanut, oli kyllä tuskallinen, mutta ei vaarallinen. Sen
vastustajan leuat eivät olleet kyllin laajat saadakseen aikaan pahaa
vammaa isoon karvaiseen raajaan. Se tiesi olevansa kykenemätön
notkeudessa kilpailemaan ilkeän pikku vihollisen kanssa, joka sitä
ivasi. Ja sen oli nälkä. Sillä oli kaksi kirkassilmäistä, oikullista
pentua pesässään vuorenharjan kalliokielekkeen alla, ja niiden
ruokahalu pani sen täytettäväksi vaatimuksia, joita eivät täysin
tyydyttäneet metsän toukat ja villit juurimukulat. Metsävuohen liha
oli sille kuin taivaasta pudonnut. Kiukkuisesti muristen se rupesi
aterialle, mutta piti koko ajan tarkasti silmällä vihollistaan.
Mutta Ismael tunsi sattumalta hyvin tuon vuorenharjalla olevan pesän
ja sen kallisarvoiset asukkaat. Turvallisen välimatkan päästä se oli
sitä tarkastellut ilkeämielisesti hammasta purren, mutta ei ollut
oikein huolinut ryhtyä vaarallisiin seikkailuihin sen valtaamiseksi.
Nyt kuitenkin raivo pyyhkäisi pois sen muulloinkin vähäisen taipumuksen
varovaisuuteen. Ei sentään nytkään sen viekkaus kokonaan haihtunut.
Se teki lopullisen uhkaavan rynnäkön isoa vastustajaansa kohti, siten
varmasti herättääkseen sen jakamattoman huomion, ja sitten, ikäänkuin
vihdoin masentuneena karhun vastahyökkäyksen vimmasta, se pujahti
tiehensä, ei liian nopeasti, päinvastaiseen suuntaan kuin mikä johti
pesälle. Ovelasti se etsi kuutamoiset, aukeat kohdat, ja vanhan karhun
silmät seurasivat sitä epäluuloisina, kunnes se hävisi varjojen
hämäryyteen.
Päästyään vihdoin hyvillä mielin silmänkantaman taakse se pyörsi ympäri
jäljissään, teki lyhyen kierroksen ja riensi suoraan harjanteen huippua
kohti.
Vanhalla karhulla oli pesänsä pienessä kapeasuisessa luolassa juuri
siinä, missä viistot liuskakivikerrokset, jotka olivat Siniharjun
tärkeimpänä aineksena, äkkiä päättyivät ja kallistuivat yli syvän
kuilun. Tästä rotkosta alkoi tyynessä ilmassa keveästi soliseva
Siniharjun puro, joka on ryöppyävän Ottanoonsiksen mitätön lisäjoki.
Pitkin jyrkänteen sivua, noin viidentoista jalan matkan, kulki monesta
kohtaa murtunut pengermä, joka johti luolan suulle. Pilvetön kuunvalo
loisti nyt suoraan tähän sisäänkäytävään sivuten petäjäin solakat
huiput valkoisiksi alhaalla laaksossa.
Se oli kieltämättä vaarallinen umpimutka, jossa ei ollut takaovea
pakoa varten, mutta metsien kulkuri ei epäröinyt. Se tiesi, että vanha
karhu oli kaukana poissa, alhaalla tiheikössä harjun toisella puolella
syömässä varastettua ateriaansa. Se hiipi pitkin pengermää, ja tumma,
notkea hahmo oli hetkisen aikaa selvästi näkyvissä kuutamossa. Sitten
se pujahti luolaan.
Nuo kaksi kiiltäväkarvaista pentua, jotenkin kotikissan kokoisia,
alkoivat tuntea nälkää. Yhteen kyyristyneinä luolan perällä ne hiljaa
vikisivät itsekseen, pienet suipot korvat pystyssä, odotellessaan
kotiin palaavan emon askelten ääntä, kirkkaat, hauskat pienet silmät
innokkaasti tähdättyinä oviaukon täyttävää valoa kohti. Äkkiä ne
näkivät, ei emon kookasta muotoa, joka aina täydellisesti peitti tuon
valon, vaan matalan, hennon olennon, joka juoksi sisään kevyesti,
kauniisti hyppien. Ne tiesivät heti, että se ennusti kuolemaa,
tuo loikkiva olento, jonka silmät olivat niihin suunnattuina niin
tasaisella, julmalla välkkeellä, ja molemmat alkoivat kimakalla
ulinalla huutaa apua.
Mutta pennut olivat luonteeltaan kovin erilaisia, niinkuin usein
sattuu eläimillä, jotka ovat niin vaihtelevia ja niin suuressa määrin
yksilöllisiä kuin karhut. Toinen niistä kohtasi vaaran urheasti,
pienoinen tassu kohotettuna iskemään ja huulten ohuet mustat reunat
uhkamielisesti pikku hampaiden päältä taaksepäin vedettyinä. Toinen,
noiden lähestyvien silmien uhkauksesta silmänräpäyksessä kauhistuneena,
alkoi kovasti vavista ja menetti kaiken liikuntakykynsä.
Tämä pieni raukka osui ensin metsäsissin silmään. Hyökäten suoraan
pienokaista kohti se kieritti sen selälleen ja alkoi hurjasti sitä
raadella. Tähän murhatyöhön liittyi tyydytetyn kostonhimon riemu, ja
hetkeksi peto unohti oveluutensa.
Mutta jonkun sekunnin kuluttua sitä häiritsi heikko kynsiminen ja
pureksiminen sen takakoivissa. Toinen pentu, ollen sitä ainesta,
mikä ei katso taistelun vaaroihin, oli uljaasti tullut pienen
vuodekumppaninsa avuksi. Leuat verestä märkinä, hirveästi murahtaen,
Ismael pyörähti ympäri päästäkseen eroon tuosta mitättömästä
ahdistajasta. Mutta samassa sen korviin sattui nopean tassutuksen ääni
ulkoa kallioilta. Yhdellä salamannopealla loikkauksella, kuin olisi sen
ruumis paljaita teräsjousia, se saavutti luolan suun.
Mutta samassa hetkessä emäkarhu, kiireestä hengästyksissä, ehti myös
paikalle. Jokin vaistomainen pelon puuskaus oli puistattanut sitä jo
juhla-aterian alussa, eikä se ollut jäänyt asiata miettimään, vaan
oli tullut. Suunnaton käpälä, osuen yhdellä sivalluksella Ismaeliin
suoraan vasten kuonoa, musersi siltä pään olkain väliin ja naulasi sen
kallioon. Sitten toinen käpälä laskeutui kuin moukari sen hintelille
lanteille. Vielä kuolinkamppailussakin korven kulkurin leuat liikkuivat
haukkaillen hurjasti ja sokeasti. Mutta parissa sekunnissa kaikki oli
ohi. Värähtämättä se makasi, muodoton veri- ja karvamöhkäle, kostajan
jalkain alla.
Vanha karhu vetäytyi taaksepäin ja silmäili raatoa hetkisen. Sitten
se kiiruhti pesään ulisten levotonna. Vahingoittumaton pentu kompuroi
sitä vastaan. Hätäisesti tätä nuollen ja nuuskien se sai selville,
että pentu oli loukkaantumaton, ja kääntyi sitten kuolleen puoleen.
Uikuttaen se nuuski ja nuoli tätä poikastaan ja käänsi sen hellästi
käpälällään. Kesti kai hyvinkin minuutin, ennenkuin se jaksoi oikein
käsittää, että se oli kuollut. Kun se ei enää saattanut epäillä
totuutta, lakkasi se valittamasta. Nostaen leuoissaan pienen,
hervottoman ruumiin se kantoi sen luolan ulkopuolelle ja laski sen
viivytellen jyrkälle kalliorinteelle. Se luisui hitaasti paikaltaan,
ikäänkuin emo olisi juuri tätä suunnitellut, ja putosi jäsenet
levällään, kierien ympäri yhä uudelleen, kunnes tarttui kiinni ja jäi
riippumaan iäkkään hongan oksiin viitisenkymmentä jalkaa alempana.
Emo ei pysähtynyt tätä katselemaan. Kääntyen äkkiä se vielä kerran
heittäytyi korven kulkurin raadon kimppuun piesten ja repien sitä
kynsillään, kunnes siinä ei ollut jälkeäkään otuksesta, joka kerran
oli samoillut erämaita. Ollen omalla tavallaan nirso ja hunajan ja
hedelmäin ja pehmeän lihan suosija, se ei alentunut syömään tätä
sitkeätä, jänteistä lihaa. Kun se oli täysin purkanut sille kostonsa,
lennätti se raadon halveksuvasti kauvas yli pengermän ja vetäytyi
luolaan imettämään jäljellä olevaa pienokaistaan, ja mitä korven
kulkurista oli jäänyt, se putosi rotkon pohjalle siellä ravitakseen
jonkun ketun tai villikissan vanhaa vihaa tai, vieläkin häpeällisemmin,
ollakseen pitkäaikaisena juhlapöytänä jäytäville kovakuoriaisille ja
ahnaille paarmoille.
Pesän varjelijat.
Kaukaa etelästä, sinisiltä palmujen reunustamilta merenlahdekkeilta,
tuo valkoinen jättiläislauma tuli liidellen. Voimallisin siivin se
halkoi yläilmoja liki puolentoista penikulman [Englannin penikulma on
1,609 m. _Suom._] vauhdilla minuutissa. Hohtavana kiilana, suunnaltaan
horjumattomana, se kiiti sankkain, välkkyvien, salaperäisten korpien
ja kullanvihreiden suoniittyjen päällitse. Mahtavassa, tahdikkaassa
lennossa jokainen valtava valkoinen siipi välkähti hetkeksi kuin
lumi taivaan syvää sinitaustaa vasten, kun siihen osuivat auringon
vaakasuorat säteet, sillä päivä ei vielä ollut ehtinyt tuntia ylemmäksi
taivaanrannasta.
Viisitoista joutsenta oli tuossa korkealla matkaavassa parvessa, ‒
noita kookkaita valkoisia lintuja, joiden ääni on kuin torven helähdys,
vaikka niitä epäonnistuneesti nimitetään "vihellysjoutseniksi." Ne
lensivät tarkassa järjestyksessä, neljä kiilan lyhempänä sivuna ja
yksitoista pitempänä, kärjessä se, joka oli viisain ja vallitsevin,
toisten eittämätön johtaja. Pohjolan kevään kaukainen ensi viesti
oli sille tullut odottamatta, sen soudellessa Floridan lahdelmien
kultahohteisilla siniaalloilla ja vaikka se tiesi, että kevät oli vielä
raskaissa jääkahleissa, joiden yli vinhat pohjatuulet ulvoivat, oli
se viivytellyt vain päivän, pari, ennenkuin noudatti kutsua. Päivän,
pari oli parvi ollut hyvin kiihdyksissä, uiskennellen sinne tänne,
levottomasti pudistellen sulkiaan ja kajautellen käreäsointuisia
huutojaan pitkin kellertäviä rantoja. Ei ollut helppo irtautua noilta
lempeiltä, lämpöä huokuvilta, sinivihreiltä laineilta. Silloin oli
vihdoin viileässä aamuhämärässä villihanhiparvi lentänyt sointuisasti
töräytellen niiden päällitse, määränään Hudsonin lahti. Juuri tätä
kiihoitinta oli johtajajoutsen tarvinnut. Ikäänkuin olisi vain
odottanutkin näitä edelläkävijöitänsä tietä osoittamaan, se lennähti
ilmaan päästäen pitkän toitotuksen ja siivillään voimakkaasti piesten
ilmaa. Parvi kohosi sen perässä lumihohteisena, myrskyisenä siipien ja
huutojen sekamelskana. Monien kademielisten kiistojen jälkeen kiila
muodostui edetessään pitkälti loivasti ylöspäin ponnistautuen, kunnes
vihdoin saavutettuaan huimaavan korkeuden pyyhälsi pohjoista kohti
hanhien jälkeen.
Nämä "vihellysjoutsenet", lähes viiden jalan mittaisina ja suunnattoman
siipialan kannattelemina, olivat Pohjois-Amerikan mantereen komeimmat
linnut. Pikimustat jalat ja musta nokka olivat suoranaisena
vastakohtana hohtavan valkoiselle höyhenpuvulle, jonka ainoana pilkkuna
oli keltainen täplä kasvojen kummallakin puolella. Täysikaarteinen
päänmuoto ilmaisi suurta ymmärrystä, ja kesytön katse säihkyi ylevää
uhmaa.
Tehden nopean käännöksen sisämaahan päin ikäänkuin välttääkseen
Atlantin rannikkoa joutsenet kiitivät Mississippin laaksoa kohti.
Silloin tällöin ne tavattomasti läiskyttäen ja päästäen äänen, joka
oli kuin tuhansian torvien ja pillien suusta lähtenyt, laskeutuivat
alas korkeuksista lepäämään ja syömään valiten aina pysäyspaikakseen
lammikoista tai suojärvistä yksinäisimmän. Niiden suuri ruumiinpaino
ja tuon vinhan vauhdin kysymä ankara voimainponnistus pakottivat ne
etsimään ravintoa runsaasti ja usein.
Korkeasta lennostaan joutsenet katselivat alas kaikkia muita
muuttolintuparvia, paitsi kenties hanhia, jotka lensivät jotenkin
samalla tasolla. Yläpuolellaan heleällä sinitaivaalla ne toisinaan
näkivät vain majesteetillisesti liitelevän kotkan tahi ilmaan kohoavan
korppikotkan mustat liikkumattomat siivet tai korkeita tähtäävän
haukan, joka vaani saalista, minkä kimppuun hyökkäisi. Mutta ei
ainoatakaan näistä joutsenet pelänneet. Nuo viattomat, mustat
korppikotkat eivät hätyyttäisi kissanpoikastakaan, eikä kotka, nopea
jahtihaukka tai kanahaukka, sukunsa verenhimoisin, mielellään ryhtyisi
taisteluun, joka kenties syöksisi sen suinpäin alas maahan. Joutsenet
eivät tosiaankaan tuhlanneet monta ajatusta niihin vaaroihin, jotka
niitä saattoivat kohdata tuolla yläilmojen taipaleella.
Kuitenkin nuo valkoiset jättiläisjoutsenetkin, jollei niitä olisi
elähyttänyt vahva luottamus omaan voimaansa ja rohkeuteensa, olisivat
saattaneet tuntea jonkinlaista pelkoa, kun niiden yläpuolella
äänettömästi liukui eteenpäin kanahaukka, kaunis, mutta pahaenteinen
lintu. Joutsenet lensivät lähes satakuusikymmentä kilometriä tunnissa,
ja niiden siipien tahdikas lyönti oli suuremmoisen voimainponnistuksen
näkyvä ilmaisu. Kuitenkin haukka saavutti ne pian, vaikka tuskin näytti
jouduttavan pitkien viikatetta muistuttavien siipiensä hitaita vetoja.
Päästyään juuri johtajan kohdalle se pysäytti lentonsa ja liukui
liikkumatta alaspäin nopean vauhdin synnyttämän ilmanhengen suhistessa
sen jäykissä sulissa, litteä, julma pää ojennettuna alaspäin ikäänkuin
valmiina iskemään. Kiilan pitempi sivu lyheni vähän, kun takanapäin
lentävistä linnuista jotkut levottomina vetäytyivät kumppaneitaan
lähemmäksi. Mutta johtaja ja muut vanhemmat linnut eivät kiinnittäneet
uhkaukseen mitään huomiota, käänsivät vain lennossaan vakaan,
tarkkaavan katseen ylöspäin.
Muutaman hetken perästä ja ilman näennäistä ponnistusta tuo mainio
rosvo kiiti joutsenparvesta edelle. Kahdessa minuutissa se oli
saavuttanut matkaavat hanhet. Hyökäten perimmäisen kimppuun se tarttui
tämän kurotettuun kaulaan voimakkailla kynsillään ja melkein repi siltä
kurkun auki. Mutta se oli liian raskas lintu ilmassa kannatettavaksi,
ja haukka, piestyään vimmatusti suvillaan hetken tai pari, päästi sen,
putoamaan. Siivet levällään se syöksyi alas tehden useita kuperkeikkoja
ilmassa, kunnes raskaalla ryskeellä saapui tuuhean vanhan seetripuun
latvaan. Iso haukka, vedettyään siipensä puoleksi kokoon, putosi
raskaana kuin kivi sen perässä ja tarttui lujasti siihen kynsillään
sinä hetkenä kun se kosketti puun oksia. Taajaan hakaten siivillään
se johti saaliinsa oksalle, missä saattoi sitä rauhassa nauttia.
Joutsenet lentäessään yli tuon taistelunäyttämön tuijottivat alaspäin
kylmäkiskoisin katsein.
Pian läpäistyään ruokoviljelysten, petäjäkankaiden ja sypressisoiden
vyöhykkeet ne lensivät yli Tennesseen vuorten jylhien,
luoksepääsemättömien harjanteiden ja joutuivat villien vuoristolaisten
pyssynkantaman piiriin. Kolme ne menettivät parvestaan tällä
vaarallisella taipaleella, mutta johtaja joudutti toiset eteenpäin
antamatta järjestyksen häiriytyä. Muutaman silmänräpäyksen seisaus tuli
kuitenkin, kun muuan voimakas lintu lähellä kiilan kärkeä saatuaan
kuolinhaavansa kamppaili vimmatusti pysyäkseen matkassa. Vielä hetki,
ja se syöksyi alas; rivi sulkeutui jälleen.
Mutta nyt ei taivas joutsenten yläpuolella enää ollutkaan niin
säteilevän sininen, vaan useammin yksitoikkoisen harmaa tai mustista,
tuulenrepelemistä pilvistä synkkä. Lintuja kohtasivat jäiset sadekuurot
ja ne hillittömät myrskyt, jotka pyrkivät karkoittamaan pohjolan
arkailevan kevään ensi sanansaattajat. Virrat, jotka niiden alapuolella
kohisten kiiruhtivat eteenpäin, olivat kylmät ja tulvillaan, liejusta
sameat. Niin kauaksi, kuin silmä kantoi, ja vielä etäämmällekin ulottui
laajoja tasankoja, mutta ne olivat omituisen täplikkäitä harmaista,
sulavista lumikinosten jätteistä. Pian hävisivät ruskeat, paljaat
kohdat, ja kaikkialla oli vain lunta, valkoista, rajatonta ‒ siellä
täällä vain sysimustia, vyöryviä vesiä jää- ja hirsilauttoineen
ja tummanvihreätä raivaamatonta kuusimetsää. Joutsenet tuskin
huomasivatkaan etäällä toisistaan olevia kaupunkeja, joiden yli välistä
lensivät, paitsi milloin oli ilta ja kaupunki suurenpuoleinen. Silloin
veti kauaksiheijastuva valomeri ne aina puoleensa, ja nuoremmat linnut
osoittivat halua laskeutua alas tutkimuksille, mutta johtaja ehkäisi
sen aina jyrkästi ja vei parvensa joskus entistä korkeammalle.
Matkaten näin päivä päivältä yhä karumpia maita ja synkempää taivasta
kohti ne vihdoin saapuivat noille tuulensuojattomille, uskomattoman
alastomille kangasmaille, jotka ulottuvat pitkin Hudson-lahden
koillisrannikkoa. Sokaisevassa lumimyrskyssä ne tulivat pienelle
järvelle, joka oli muutaman penikulman päässä merenrannasta ja joka oli
ollut johtajajoutsenen päämääränä siitä asti, kun oli lähdetty Floridan
aurinkoisilta lahdekkeilta. Mutta se oli liian rohkeasti ennättänyt
hidastelevan kevään edelle, eikä tuo pieni järvi vielä ollut avoinna.
Kierreltyään sen yläpuolella päästäen äänekkäitä pettymyksen huutoja,
joutsenet lensivät eteenpäin seuraten matalaa, vallatonta virtaa,
joka pulppusi esiin jään alta ja laski mutaisten, aaltojen jäytämien
jäälaikkojen keskelle, jotka reunustivat lahden rantamia.
Melkein kolmen viikon ajan parvi pysytteli koossa noilla rantavesillä.
Sen turvapaikkana oli kapea, matala lahti, jossa kokoon ajautuneet
jäälautat sitä jonkun verran suojasivat purevilta tuulilta. Täällä oli
ruokaa runsaasti, joten joutsenet jaksoivat hyvin, vaikka rauhattomina
odottelivat pesimismahdollisuutta.
Koska tuuli kävi rannalta poispäin, oli vesi kasautuneiden jäiden
takana kohtalaisen tyyntä. Täällä joutsenet nukkuivat keinuen
hiljaa laineilla. Täällä ne olivat enimmäkseen turvassa kaikilta
vihollisilta. Mutta eräänä yönä, kun tuo aavemainen, kalpea parvi
nukkui himmeänvarjoisilla vesillä, tuli toinenkin vaalea olento
ääneti liikkuen kuin savu veden reunalle ja pysähtyi sulloutuneiden
jäälauttain keskelle. Liikkumatta se silmäili nukkuvia joutsenia.
Sitten vetäytyen varovasti taaksepäin se laskeutui veteen noin
viidenkymmenen yardin [1 yardi = 0,914 m. _Suom_.] päässä, ui rannasta
ulommaksi ehkä toiset viisikymmentä yardia ja lähestyi nukkujia mereltä
päin, siltä puolelta, mistä nämä vähimmin odottivat hyökkäystä.
Uiden niin syvällä, että vain terävä musta kuono näkyi vedenpinnan
yläpuolella, tuo vaaniva olento pääsi arvaamatta, varoituksetta
joutsenten likelle. Kohoten nyt puolella pituudellaan vedestä esille
se tarttui yhtä nukkujista niskaan ja tappoi sen yhdellä ainoalla
murhaavalla ravistuksella.
Silmänräpäyksessä joutsenlauma oli täysin hereillä ja lennähti ilmaan
päästäen hurjia säikähdyskirkaisuja, sillä välin kun iso valkoinen
karhu roiski rantaan päin voittosaaliineen. Joutsenet lensivät ulos
merelle, kohosivat huimaavaan korkeuteen ja kiertelivät melkein
tunnin kalpeassa aamuhämärässä, ennenkuin taas tyyntyivät. Sitten
ne äänettöminä laskeutuivat jälleen maahan joka silmä valppaana ja
asettuivat uudelleen lahdelle parinsadan yardin päähän vanhalta
lepopaikaltaan. Vielä puolisen tuntia ne uiskentelivat pää pystyssä
tarkastellen joka jäälauttaa, jokaisen loiskivan aaltosen harjaa.
Tämän jälkeen, niin kauan kuin parvi pysytteli yhdessä, se ei koskaan
nukkunut, jollei valvomassa ollut joku uneton vahti.
Noin viikkoa myöhemmin tapahtui muutos ‒ muutos niin äkillinen, että
se yhdessä yössä karkoitti kaikki talven jäätävät voimat. Kevät,
niin kauan kahlehdittu, tuli kuin lempeä, vieno tuulahdus. Eivät
enää tuulet ulvoneet ja aallot raivonneet ulkokareilla, vaan lauhat
tuulenhenget toivat lionneen sammaleen tuoksua, ja aavat, hiljaiset
vedet kimaltelivat aution, mutta tyvenen taivaan alla. Pitkiä,
pilvettömiä päiväkausia aurinko tuhlaillen loi valoaan, lumi pakeni
kuin haihtuva usva, ja jää murtui hopeahelähteisin ryskein ja soinnuin
vaipuen jälleen aaltoihin, jotka sen olivat synnyttäneetkin. Vihreä,
korkea, hento, sanomattoman hellä humaus pyyhkäisi yhtenä päivänä yli
rajattomien, autioiden suomaiden. Vielä päivä, ja tuo vihreys kimalteli
täynnä kukkia.
Joutsenparvi oli heti hajaantunut lentäen parittain yksinäisiin
pesimäpaikkoihinsa. Johtajalla ja sen kumppanilla ei ollut pitkää
matkaa kuljettavana, sillä niiden piilopaikka oli jo katsottuna. Useita
vuosia ne olivat pitäneet hallussaan pientä saarta läheisessä järvessä,
minkä soiset rannat tarjosivat niille turvan enimmiltä vihollisilta.
Talven tuulet tietysti aina tuhosivat niiden pesän, mutta ne ryhtyivät
mielellään uutta rakentamaan.
Pikku saari ei ollut kuin kourallinen sammalta ja pajupensaikkoa,
joka oli tarttunut rosoiseen kariin, ja kohosi vain jalan verran
järvenpintaa ylemmäksi. Joutsenpari työskenteli yhdessä ‒ komea koiras
yhtä uutterana urakassaan kuin kumppaninsakin ‒ ja kokosi kuivia risuja
ja oksia kaikkialta järven rannoilta laahaten ne väkevillä nokillaan
esille rämeistä, minne myrsky ne oli ajanut. Ne kutoivat lujan
perustuksen ja rakensivat pesän kolmatta jalkaa korkean, jotta sen
kallisarvoinen sisällys säilyisi kaikilta tulvavesiltä.
Tuskin oli pesä valmis, kun jo emälintu alkoi munia sisustaen samalla
pesän runsaasti untuvilla. Munat olivat suuria, tummanvärisiä, hyvinkin
kaksitoista tuumaa ympärimitaten pitemmältä puolelta, pinta himmeän
säämiskän kaltaista. Kun niitä oli kuusi, joutsenilla tavallinen määrä,
alkoi se hautoa.
Tähän pitkälliseen, vaivaloiseen työhön ei koiraslintu ottanut
osaa. Tämä ei kuitenkaan johtunut sen puuttuvasta harrastuksesta.
Lakkaamatta se oli vieressä valvomassa ja aina uskollinen
huomaavaisuudessaan kovasti puuhaavaa kumppaniaan kohtaan. Koskaan
se ei ruokaretkilläänkään eksynyt pesästä kauas. Aina, kun emälintu
tuli syömään, pysytteli toinen pesän vieressä munia vartioimassa. Jos
silloin jokin utelias lokki ohilentäessään ahnaasti tähysti pesän
houkuttelevia palloja, kohotti joutsen uhkaavana siipiänsä ja hätyytti
sen pois vimmatulla, sotaisella rähinällä.
Viikon, parin aikana tämä lakkaamaton vartioiminen ei kuitenkaan
kysynyt muuta kuin kärsivällisyyttä. Mikään todellinen vaara ei
uhannut. Suolla, noin puolen penikulman päässä, pesi pariskunta
pohjolan suuria harmaan ja valkean kirjavia tunturipöllöjä, melkein
kotkan kokoisia ja paljon julmempia. Näitä kamalia rosvoja ei
joutsenten pesä kuitenkaan toistaiseksi vetänyt puoleensa. Ne eivät
kuten lokit himoinneet munia, ja vain kalvavin nälkä olisi kyennyt
ajamaan ne voimainkoetteluun saaripesän varjelijoiden mahtavien siipien
ja nokkien kanssa. Kun munista kehittyisi joutsenenpoikasia, silloin
kenties pesä alkaisi miellyttää pöllöjäkin; toistaiseksi ne eivät
koskaan tulleet kyllin lähelle houkutellakseen edes varoitushuutoa
valppaalta vartijalta.
Paitsi pöllöjä tuolla suolla eleli kärppiä, muutama näätä ja runsaasti
pohjoisessa eläviä pieniä sinikettuja sekä jokunen isompaa ja paljoa
vaarallisempaa punaista ketturotua. Mutta mikään näistä ei päässyt
pesälle muutoin kuin uiden, ja joutsenet tiesivät, ettei näistä
pedoista ainoakaan, jollei kenties jokin kovin uskalikko punainen
kettu, huolisi lähestyä saarta, niin kauan kuin jompikumpi sen
haltijoista oli lähettyvillä. Susia ei tarvinnut pelätä, sillä ne
inhosivat näitä järven puoleksi uiskentelevia rantamia ja olivat
sitäpaitsi seuranneet kulkuriporon jälkiä kaukaisille seuduille. Iso
harmaa ilves tosin näkyi silloin tällöin varovasti hiiviskelemässä
suon kuivempia kohtia, ja joskus se pysähtyi nälkäisenä veden yli
kiiluilemaan pesän juhlallista valkoista vartijaa. Mutta joutsenet
tiesivät, että tähän vuodenaikaan, kun riistaa oli runsaasti, ei
ilveksenkään ollut niin nälkä, että kastelisi hyvin hoidettua turkkiaan
saareen uimalla.
Mutta eräänä päivänä liukui yli suon, pysähdellen ja matalien
pensaitten takana piileskellen, kaunis, tummanruskea, uhkaavan näköinen
muukalainen. Se oli pitkä ja matala ruumiiltaan, taipuisa kuin käärme,
pää julma ja suippo. Se hiipi veden rannalle ja seisoi siinä kiinteästi
katsellen pesässään hautovaa emää.
Pesän valpas varjelija ei koskaan ennen ollut nähnyt kiiltonäätää,
mutta se ymmärsi heti, että tämä oli vihollinen ja vaarallinenkin.
Levittäen mahtavat siipensä, alentaen ja kurottaen pitkää kaulaansa,
kunnes se oli samalla tasolla maan kanssa, sihisten kuin höyryviemäri
se kiersi pesän ympäri, kunnes pääsi kumppaninsa ja noiden surmaa
ennustavien silmien väliin. Veden reunassa se seisoi komeana,
hohtavana, lumivalkoisena. Tuokion aikaa nuo kaksi niin erilaista
vastustajaa seisoivat tarkastellen toisiaan välillään parikymmentä
yardia kirkasta vettä.
Kiiltonäädän ei ollut erittäin nälkä, mutta sillä oli, kuten
tavallista, halu surmata. Sen vitkastelu ei johtunut epäröimisestä,
vaan yksinkertaisesti siitä, että se ei ollut koskaan ennen nähnyt
joutsenta, ja ovelana se mittaili vastustajaansa joka puolelta ennen
hyökkäystä. Vihdoin se äänettömästi luiskahti veteen ja ui aika vauhtia
saarta kohden.
Tavallisissa oloissa joutsen ehkä mieluimmin olisi odottanut hyökkäystä
omalla kynnyksellään, mutta jokin äkillinen vaisto kehoitti sitä
ryhtymään otteluun sillä taistelukentällä, joka sille oli tutuin.
Se painui veteen sileästi kuin öljy ja liukui pitkin pintaa ilman
huomattavaa ponnistusta voimakkaiden räpyläinsä avulla paljoa nopeammin
kuin näätä. Mutta se ei purjehtinut suoraan vihollista vastaan;
päinvastoin näytti jälkimäisestä, kuin se aikoisi välttää taistelua.
Kaartaen se ui eteenpäin kuin epäröiden, miten menetellä tällaisessa
tapauksessa.
Näätä oli melkein sen rinnalla, kun se käännähti vinhasti kuin
salama ja kohoten ylös vedestä syöksyi suoraan uijan päätä kohti.
Uija sukelsi, mutta yllätettynä se ei ollut kyllin nopea, vaan sai
pyörryttävän iskun oikean silmän yläpuolelle linnun väkevästä nokasta.
Hetkeksi sokaistuneena siltä puolen se samalla yltyi hurjaan vimmaan.
Että pelkkä höyhenpukuinen rohkeni sitä vastustaa, se oli uskomatonta.
Näätä kohosi silmänräpäyksessä pinnalle työntäen puolet vartalostaan
vedestä esille ja ilkeästi narskuttaen pitkillä valkoisilla
hampaillaan. Mutta se joutui käsittämättömään melskeeseen, jossa oli
suunnattomia, ruhjovia siipiä, piestyä vaahtoa, ennen kuulumatonta
sähinää ja sokaisevia, jäykkiä sulkia; eikä sen puolestaan onnistunut
saada kuin muutamia höyheniä murhaavien leukainsa väliin. Hämmentyneenä
ja tukehtumaisillaan se vaipui takaisin suu höyheniä täynnä. Kun se
vielä kerran sukelsi aikoen nousta pinnalle jossakin hyökkäykseen
soveliaammassa paikassa, kenties noin jalan verran pintaa alempana,
kävi sen niskaan kiinni teräksenkova leukapari. Joutsen oli työntänyt
pitkän käärmemäisen kaulansa veden alle kuin etsiäkseen liljan juuria
ja saatuaan lujasti kiinni vihollisestaan puisteli sitä kuin rakki
vanhaa kenkää. Sen kaula ja nokka olivat erinomaisen sopivat tähän
työhön, sillä liljan juuret ovat sitkeät ja vaativat pontevaa nykimistä.
Maissa tämä temppu olisi tietenkin heti ollut linnun häviö. Ketterä,
jäntevä näätä olisi kääntynyt ympäri ja käynyt hampain kiinni
vastustajansa kurkkuun, jolloin taistelu olisi ollut lopussa. Mutta
täällä vedessä se ei saanut mitään tukea, minkä varassa ponnistaisi.
Se ei voinut muuta kuin potkia hyödyttömässä raivossaan. Sitäpaitsi,
tottumattomana kamppailemaan veden alla, se tahtomattaan avasi suunsa
ja samassa tunsi alkavansa tukehtua. Jos joutsen nyt todellakin olisi
ymmärtänyt asemansa edullisuuden, olisi se ilman muuta voinut hukuttaa
ahdistajansa ja näin vapauttaa erämaan yhdestä sen pahimpia vitsauksia.
Mutta vimmastunut lintu, joka ei itse tuntenut mitään vastenmielisyyttä
pitäessään päätään useita minuutteja yhteen menoon veden alla, ei
osannut aavistaa, että sellainen koe olisi sen viholliselle ollut
kuolettava. Se hellitti hetken perästä kauhean otteensa ja jäi keveästi
peräytyen odottamaan hyökkääjän uutta ilmestymistä veden pinnalle,
torjuakseen sen uusilla iskuilla suurista siivistään, joihin se alati
turvasi.
Tavallisesti kiiltonäätä on viimeinen peräytymään tai masentumaan
minkään rangaistuksen uhatessa. Mutta tällainen kuritus oli niin
salaperäistä, niin aavistamatonta, että täksi kerraksi se tuntui
muuttuneen koko luonnoltaan. Muuten on hyvin luultavaa, että oikein
perinpohjainen upotus jäähdyttäisi sarvikuononkin taisteluinnon.
Niin ainakin kävi näädän. Vaikka sen keuhkot olivat halkeamaisillaan
ja silmissä iski tulta, ymmärsi se heti, kun puserrus niskasta
heltisi, jäädä vielä muutamaksi sekunniksi veden alle uiden samalla
epätoivoisesti omaa rantaansa kohden. Kun sen vihdoin täytyi nostaa
päänsä pinnalle, oli se enää muutaman jalan päässä rantapensaista,
mutta sen vastustaja oli myös siellä. Nielaisten keuhkojen täydeltä
ilmaa, jonka puutteessa se oli menehtyä, se sukelsi uudelleen ja tällä
kertaa niin syvälle kuin suinkin pääsi, pelastuen kuin ihmeen kautta,
kun sen voittaja taas nuolennopeasti tavoitti sitä nokallaan. Vasta
päästyään suojaavien juurten ja runkojen keskelle se rohkeni kohota
jälleen, mutta silloinkin vain huomaamatta madellakseen niiden välitse,
kunnes oli ehtinyt hyvät kaksikymmentä askelta veden rajasta. Sitten
se pysähtymättä luikki tiehensä miettimään tätä tilannetta, eikä
sitä nolompi näätä ole milloinkaan pitkin suota samoillut. Joutsen
näki vilaukselta näädän pakenevan, kajahutti erämaan yksinäisyydessä
ilmoille raikuvan voitonriemunsa ja ui ylpeänä takaisin pesälleen.
Kun nuo viisi kärsivälliselle emolle pesässään niin pitkäksi käynyttä
hautomisviikkoa lähenivät loppuaan, tuli kangasmaille ennenkuulumaton
kuivuudenaika. Lukuisat vesisuonet, jotka muulloin huuhtoivat suota,
kuivuivat niin peräti, etteivät pitkäikäiset joutsenet muistaneet
sellaista koskaan ennen sattuneen. Pitkällisessä varjottomassa
päivänpaisteessa järvi kutistui uskomattomasti. Viimein, pesän
varjelijain mielipahaksi niiden saari lakkasi olemasta oikea saari.
Kallioryhmä, joka sen muodosti, kohosi niin korkealle vedestä, että
ilmestyi kapeaharjainen kari, joka yhdisti sen rantaan. Se ei ollut
kuin jakso toisistaan etäällä olevia, epävarmoja astuinkiviä, joita
hienoinkin vedenväreily huuhteli, mutta se riitti valmistamaan kyllin
taitavalle kulkijalle kuivan pääsön saareen. Joutsenet katselivat sitä
yhä levottomampina.
Vihdoin koitti se päivä, jolloin kärsivällinen hautoja kuuli liikettä
ja naputusta ja vienoa ääntä kuudesta kallisarvoisesta munasia
rintansa alla. Kerran toisensa perästä se painoi päänsä niiden sekaan
kuunnellakseen lumoutuneena tai vastatakseen pehmeillä, rohkaisevilla
kurkkuäänillä. Kumppanikin lähestyi pesää unohtaen syömisensä, mutta
aina muistaen pitää säihkyvin katsein silmällä rannalle vievää karia.
Pian yksi pienoisista joutsenenpoikasista, jaettuaan kuoren kahteen
puoliskoon teräväkärkisen nokkansa säännöllisillä iskuilla, työnsi
ylemmän puoliskon pois, ikäänkuin se olisi ollut vain kansi, ja kieri
ulos ihan märkänä emonsa kuumaa, alastonta rintaa vasten. Emo työnsi
kuoren puolikkaat sisätysten, jotteivät veisi niin paljon tilaa, ja
vähän myöhemmin heitti ne ulos pesästä, etteivät painuisi toisen munan
päälle näin tukahuttaen sen asukkaan.
Pian jälleen kaksi pienokaista puhkaisi kuorensa melkein yhtaikaa.
Ihastunut emo oli nyt puoleksi seisaallaan jättääkseen kosteille
sätkyttäjille enemmän tilaa. Juuri tällöin muuan suuri harmaa ilves
kierrellen tavallista lähempänä veden rajaa huomasi astumakivet ja
päätti kulkea niiden yli. Jo kauan se oli himoinnut näitä suuria
valkoisia lintuja.
Tavallisissa oloissa ei joutsenista väkevinkään kykene mittelemään
voimiaan ilveksen kanssa, vaan joutuu poikkeuksetta tuon julman,
voimakkaan pedon avuttomaksi saaliiksi. Mutta usein villieläimet,
poikasiaan puolustaessaan, osoittavat sellaista kykyä ja urheutta,
josta tavallisina aikoina ei osaa uneksiakaan. Silloin ne ovat täysin
välinpitämättömiä kaikista vaaroista, ja tällainen mieliala saa usein
aikaan mahdottomiakin. Sitäpaitsi on toista puolustaa siltaa kuin
taistella aukealla.
Ei kumpikaan joutsen ollut hetkeäkään epätietoinen siitä, että tässä
oli kuolemanvaara. Ne tunsivat ilveksen tavat. Emälintu nousi seisomaan
muniensa ja poikastensa keskeltä ja astui varovasti pesästä sähisten ja
lyöden siivillään. Molemmat linnut ymmärsivät olla hyökkäämättä tämän
vihollisen kimppuun maalla tai vesillä. Päästäen raivoisia huutoja ne
kohosivat vaivaloisesti ilmaan.