Joku viikko siitä, varhain aamulla, hankki Päiväkummun väki kirkkoon;
rippilapset päästettiin Herran ehtoolliselle; tämä sattui sinä vuonna
tavallisuutta varemmin, ja sellaisissa tilapäissä lukittiin huoneet,
sillä kaikkein piti sinne päästä. Eivät he huolineet sinne ajaa, koska
taivas oli selkeä, joskin ilma aamusta oli kylmänlainen ja tuulinen; se
ennusti vaan hyvää säätä päiväksi. Tie mutkieli pitkin seutua, Kuuselan
sivuitse, kääntyi siitä oikealle, ja hyvän neljänneksen päässä oli
kirkko. Elot olivat useimmin paikoin leikatut ja kuhilailla, karja oli
suurimmaksi osaksi tuntureilta tuotu ja pidettiin köydessä; vainiot
olivat joko uudestaan viheriät tahi keltaisenharmaat. Ympäriinsä näkyi
monivärinen metsä, koivu näytti kovin ryysyiseltä, haapa
vaaleankellervältä, ja pihlajan kuristuneiden ja kuivettuneiden lehtien
välistä punottivat hedelmät. Muutaman päivän sisään oli vahvasti
satanut, jotta tien varrella olevat kasvit, mitkä muuten tomusta
päristelivät, nyt olivat puhtaat ja virkeät. Mutta vuorten rinteet
kävivät yhä synkemmiksi säälimättömän syys-sään käsissä; tunturi-purot
sitä vastaan, mitkä ainoastaan toisinaan kesän ajalla olivat elävyyttä
osoittaneet, kiitivät nyt paisuneina ja vilkkaasti hyrskien alas
rinteitä. Kuuselan kosken kulku oli raskaampaa ja vakavampaa, varsinkin
sitten, kun se ennätti Kuuselan tasangolle, jossa vaara jyrkästi kielsi
pitemmälle seuraamasta ja vetäytyi toisaalle. Mutta saipa se vettä
petoksestaan; sillä koski alituiseen kiusallisesti ruiskutteli vuorta
vasten naamaa. Muutamat uteliaat lepäntyngät, mitkä rinnettä
lähestyivät, olivat vähällä pudota pyörteesen ja tukehtua vedentulvaan;
sillä sinä päivänä ei koski saita ollut.
Thorbjörn, vanhempansa, molemmat siskonsa ja muukin talonväki kävivät
ohi ja katselivat tuota. Hän oli jälleen terve ja miten entisinä
aikoina voimakkaasti ottanut osaa isänsä työhön. Nämä kaksi nyt
alituiseen olivat toistensa parissa, niin tälläkin kertaa. "Melkeinpä
luulen, että nuo takanamme ovat Päiväkumpulaisia," virkkoi isä. Ei
Thorbjörn taaksensa katsonut; mutta äiti sanoi: "Niinpä ovatkin ...
mutta en näe ... ovatpa toki tuolla pitkän matkan päässä." Joko nyt
Kuuselan väki astui joutuisammin tahi Päiväkumpulaiset jättäytyivät,
matka heidän välillänsä piteni pitenemistään, viimein he tuskin
toisensa eroittivat. Näytti siltä kuin kirkko tänään kävisi kovin
ahtaaksi; kansaa liikkui mustanaan maantiellä, toiset jalan astuen,
toiset ajaen tai ratsastaen; näin leikkuu-ajalla hevoset olivat virmat
ja tottumattomat olemaan monta yhdessä, jotta heidän hirnumisensa ja
levottomuutensa tekivät matkan joinkuin vaaralliseksi, ehkä kylläkin
vilkkaaksi. Jota lähemmäksi kirkkoa tultiin, sitä levottomimmiksi
hevoset kävivät; sillä se, joka viimeiseksi lähestyi, hirnakoi niille,
jotka olivat kiinni pantuna, ja nämä taas kokivat päästä irti, nousivat
takajaloilleen ja hirnuivat tulijoille. Koko seudun koirat, mitkä
kaiken viikkoa olivat toisiansa haukkuneet ja härnänneet, kohtasivat
toisensa täällä kirkolla ja rupesivat heti mitä kiivaampaan tappeluun
joko parittain tahi useammat toisiansa vastaan. Kansa seisoi hiljaisena
pitkin kirkon aitausta ja lähellä olevia huoneita, keskenänsä hiljaa
puhuen ja toisiansa syrjästä silmäellen. Kirkon aitauksen viereinen tie
oli kapea, ja sen toisella puolella olivat huoneet lähetysten toisiaan;
vaimoväki mielellään asettui aitaa vastaan, miehet taas heitä
vastapäätä pitkin huoneuksia. Vasta myöhemmällä he rohkenivat mennä
toistensa luo, ja jos keskenänsä tutut etäämmällä toisensa huomasivat,
eivät he olleet heitä tuntevinansa, ennenkun tuo hetki oli käsissä; --
ainoastaan siinä tapauksessa, että he tulivat vastatusten tiellä, eivät
voineet olla toisiansa tervehtimättä; mutta tuo tapahtui puoleksi
toisaalle käännetyin kasvoin ja niukin sanoin, minkä tehtyä kumpikin
kiiruhti suuntaansa. Kun Kuuselan väki joutui perille, kävi joukko
miltei entistään äänettömämmäksi; ei Sæmund'illa ollut monta
tervehdittävää, jotta hän kylläkin joutuisaan eteni rivijen ohi; mutta
vaimoväki sitä vastaan tapasi heti tuttuja ja jäi niiden pariin. Siitä
syystä miesten aikoessa kirkkoon, täytyi jälleen toiselle puolen tietä
naisväkeä noutamaan; samassa kolmet rattaat saapuivat paikalle
huimemmalla vauhdilla kuin mitkään edelliset, eivätkä ajajat kokeneet
pidättää hevosiaan väkijoukkoonkaan kääntyessään. Sæmund ja Thorbjörn,
jotka olivat vähällä joutua hevosten jalkoihin, katsahtivat molemmat
yhtähaavaa ylös; ensimmäisissä kärryissä istui Knuuti Nordhoug ja eräs
vanha mies, toisissa Knuutin sisar miehineen ja viimeisissä
palvelusväki. Isä ja poika silmäilivät toisiaan; ei Sæmund silmää
räpähyttänyt, Thorbjörn oli kovin kalpea; molemmat käänsivät silmänsä
toisaalle ja katsoivat sitten suoraan eteensä; silloin he huomasivat
Päiväkummun väen, joka oli seisahtunut vastapäätä heitä Ingeborg'ia ja
Ingrid'iä tervehtimään. Nordhoug'ilaiset olivat heidät eroittaneet,
pakina oli keskeytynyt, silmät vielä seurasivat ajavia, ja vasta hetken
perästä voivat naiset kääntää huomionsa heistä. Koska he sitten
vähitellen rupesivat tointumaan ihmeistään ja käänsivät silmänsä
toisaalle, huomasivat he Sæmund'in ja Thorbjörn'in, jotka seisoivat
eteensä tuijottaen. Guttorm Päiväkumpu vilkasi syrjään, mutta Karina
heti seurasi Thorbjörn'in silmäin suuntaa; Synnöve, joka niinikään oli
sitä pitänyt varalta, kääntyi Ingrid Kuuselan puoleen ja puristi hänen
kättään ikäänkuin tervehdykseksi, ehkä hän jo kerran oli häntä
tervehtänyt. Mutta nyt he kaikki tunsivat, että palvelusväkensä ja
tuttavansa kaikki ilman eroituksetta käänsivät silmänsä heihin; silloin
astui Sæmund suoraan toisten luokse ja tarttui, kasvot toisaalle
käännettyinä, Guttorm'in käteen. "Kiitos viimeisestä!" -- "Kiitos
itsellesi!" -- samaten vaimonsa: "Kiitos viimeisestä!" -- "Kiitos
itsellesi!" mutta ei hänkään toiseen katsonut. Thorbjörn astui jäljessä
ja teki, miten isä. Tämä tervehti nyt Synnöveä, ja nosti silmänsä
häneen. Tyttö niinikään katsoi tervehtijätä ja: "Kiitos viimeisestä!"
jäi lausumatta. Thorbjörn lähestyi samassa; ei hän mitään virkkanut,
enempää kuin tyttökään, he ottivat toisiansa kädestä, mutta löyhästi,
ei kumpainenkaan toista silmännyt, ei kumpainenkaan paikaltaan
liikahtanut. "Varmaankin tänään vielä saamme kauniin ilman," sanoi
Karina Päiväkumpu, antaen silmänsä kiitää yhdestä toiseen. Sæmund otti
vastataksensa: "Kylläpä vaan tämä tuuli hajottaa pilvet." -- "Hyväpä se
eloille, mitkä ovat poudan tarpeessa," sanoi Ingeborg Kuusela ja rupesi
kädellänsä pudistelemaan Sæmund'in nuttua, varmaankin siinä pölyn
hiukkoja huomaten. -- "Herra on meille suonut hyvän vuoden tulon; mutta
arveluttavalta näyttää, saadaanko kaikki korjuusen," pitkitti Karina
Päiväkumpu ja katsahti noita kahta, mitkä vielä seisoivat äskeisessä
asemassaan. "Tuo rippunee työvoimista," vastasi Sæmund, kääntyen
puhujaan päin, jotta hän ei oikein voinut katsoa sinne, jonne tahtoi.
"Usein olen arvellut, jos pari taloa yhdistäisi voimansa, niin
varmaankin kävisi paremmin." -- "Mutta voisihan sattua niin, että
molemmat tahtoisivat käyttää poutia hyväksensä," sanoi Karina
Päiväkumpu, ottaen askeleen syrjään. -- "Varmaankin," vastasi Ingeborg
ja asettui miehensä viereen, jott'ei Karina nytkään voinut nähdä, mitä
toivoi, "mutta toisin paikoin viljat joutuvat aikaisemmin kuin
toisilla. Päiväkumpu on usein neljätoista päivää meitä edellä." --
"Silloin hyvästi voisimme toisiamme auttaa," sanoi Guttorm vitkaan ja
astui lähemmäksi. "Muuten monet seikat voivat tehdä sen hankalaksi,"
pitkitti hän. -- "Niinpä voivatkin," sanoi Karina, väistyi askeleen
yhdelle ja jälleen parikin toiselle puolen, mutta sitten taas
paikalleen. -- "Usein kyllä monet seikat saattavat meille hankaluutta,"
lausui Sæmund hieman vetäen suutansa nauruun. -- "Taitaapa niin olla,"
arveli Guttorm; mutta vaimonsa väitti: "Ihmisten voima ei pitkälle
riitä; Jumalalla uskoakseni on suurin valta ja Hänestä kaikki rippuu."
-- "Mutta lieneeköhän se Hänen tahtoansa vastaan, että me toisiamme
Kuuselassa ja Päiväkummulla elonkorjuussa autamme." -- "Eihän tuota
luulisi," arveli Guttorm ja katsoi vakaasti vaimoonsa. Tämä käänsi
puheen toisaalle. "Tänään on paljo kansaa kirkolla," sanoi hän; "tuntuu
hyvältä nähdä heidän Jumalan huonetta etsivän." Ei kenelläkään ollut
halua vastaamaan; silloin yritti Guttorm: "Luullakseni jumalanpelko on
edistymään päin; useampia nyt näkee kirkolla kuin minun nuoruudessani."
-- "Totta; -- kansa lisääntyy," arveli Sæmund. -- "Onpa niitäkin, ehkä
suurinkin osa, jotka tänne tulevat ainoastaan tottumuksesta," virkkoi
Karina Päiväkumpu. -- "Nuoremmat ehkä," päätti Ingeborg. -- "Nuoret
mielellään tahtovat toisiaan tavata," sanoi Sæmund...
"Oletteko kuulleet, että pappimme aikoo etsiä täältä pois?" kysyi
Karina, uudestaan suunnittaen keskustelun toisaalle. "Tuopa hyvin
ikävää," sanoi Ingeborg; "hän on sekä ristinyt että ripille päästänyt
kaikki lapseni." -- "Ja sentähden tahtoisit, että hän heidät
vihkisikin?" lausui Sæmund pureskellen kortta, jonka hän oli maasta
ottanut. -- "Eiköhän jumalanpalvelus kohta alkane?" arveli Karina,
katsahtaen kirkon porttiin päin. -- "Täällä ulkona tänään tuleekin
kovin kuuma," pitkitti Sæmund entiseen tapaansa. -- "Tulehan nyt,
Synnöve, niin lähdetään sisään." -- Synnöve säpsähti ja kääntyi päin
äitiä; sillä hän oli kuin olikin Thorbjörn'in kanssa puhellut. --
"Etköhän odota siksi kun soitetaan?" kysyi Ingrid Kuusela, luoden
pikaisen silmäilyn Synnöveen; -- "niin mennään kaikki yhdessä," lisäsi
Ingeborg. Synnöve ei tiennyt mitä vastata. Sæmund katsahti taaksensa ja
häneen. "Jos odotat, niin kohta soitetaan, -- sinulle," sanoi hän.
Synnöven kasvoille lensi hohtava puna, äiti loi puhujaan terävän
katseen. Mutta tämä vaan hänelle hymyili. "Niin käy kuin Herra tahtoo;
eikö niin äsken sanottu?" Ja hän astui edeltä kohden kirkonporttia,
muut hänen jäljessään.
Kirkonportilla oli tunkoa, ja kun tarkemmin katsoivat, se vielä oli
suljettu. Samassa kun he aikoivat likemmäksi syytä tiedustelemaan, se
avattiin, ja kansa tunki sisään; mutta toisia pyrki takaisinkin,
jolloin tulijat toisistaan eroitettiin. Nojautuneina seinää vastaan
seisoi kaksi miestä keskenänsä puhellen. Toinen heistä oli kookas ja
harteva, hiuksensa olivat vaaleat ja suorukkeiset, nenänsä lyhyt ja
tylppä, ja se oli Knuuti Nordhoug, joka, nähdessään Kuuselan väen
tulevan, hämmentyi puheissaan, kävi vähän oudolle mielelle, mutta jäi
kumminkin paikalleen. Sæmund'in oli siitä ohimentävä. Hän kiinnitti
häneen silmänsä, mutta eipä Knuutikaan omiaan maahan luonut, ehkä hänen
katseensa oli epävakainen. Nyt Synnöve lähestyi, ja niin äkkiarvaamatta
Knuutin nähdessään, kävi hän kuolemankarvaiseksi. Silloin Knuutin
silmät etsivät maata, ja hän suoriutui lähtemään. Mutta tuskin oli hän
pari askelta ottanut, ennenkun hän huomasi, että neljät silmät häneen
kääntyivät, Guttorm'in, hänen vaimonsa, Ingrid'in ja Thorbjörn'in.
Päänsä pyörällä kun oli, meni hän suoraan heitä vastaan ja seisoi kohta
Thorbjörn'in edessä silmä vasten silmää; näytti siltä kun hän heti
olisi tahtonut peräytyä; mutta ihmisiä tunki yhä paikalle, jott'ei tuo
ollutkaan helppoa. Tämä tapahtui paadella, kirkonportin ulkopuolella,
asehuoneen kynnykselle oli Synnöve seisahtunut, Sæmund seisoi vähän
sisempänä. Koska he seisoivat muita korkeammalla, voivat kaikki selvään
nähdä heitä, miten hekin alempana olevia. Synnöve oli unohtanut kaikki
ympärillään ja seisoi tuijottaen Thorhjörn'iin; samoin tekivät Sæmund
ja Ingeborg, Päiväkummun pariskunta ja Ingrid. Sen tunsi Thorbjörn ja
seisoi, miten naulattuna: Knuuti huomasi siinä jotain täytyvänsä tehdä,
ja sentähden ojensi hän vähän toista kättänsä, mutta ei hän mitään
virkkanut. Thorbjörn niinikään ojensi kättänsä, mutta ei kuitenkaan
niin pitkälle, että ne olisivat toisensa tavanneet. "Kiitos vii..."
alotti Knuuti, mutta muisti samassa, ett'ei se tervehdys ollut
paikallaan, ja vetäytyi takaisin. Thorbjörn katsahti ylös, hänen
silmänsä tapasivat Synnöven, joka yhä oli kalmankalpea. Ottaen pitkän
askeleen eteenpäin ja tuntuvasti tarttuen Knuutin käteen, sanoi hän
niin korkealla äänellä, että likellä olevat voivat sen selvään kuulla;
"Kiitos viimeisestä, Knuuti; ehkä meillä kumpaisellakin siitä oli
hyötyä."
Knuutista lähti nikotuksen tapaista ääntä, pari, kolme kertaa hän
yritti puhumaan, mutta siitä ei mitään syntynyt. Ei Thorbjörn'illäkään
ollut sen enempää sanottavaa, hän odotti, -- ei toiseen katsonut,
odotti ainoastaan. Ei kumminkaan sanaakaan lausuttu, mutta viimein
Thorbjörn pudotti virsikirjansa. Heti kumartui Knuuti, otti sen ylös ja
ojensi toiselle. "Kiitos!" sanoi Thorbjörn, joka itsekin oli kumartunut
kirjaa ottaakseen; hän katsahti ylös, mutta kun Knuuti samassa loi
silmänsä maahan, arveli Thorbjörn: paras lienee että lähden. Ja samassa
hän lähtikin.
Muut myöskin lähtivät. Koska Thorbjörn oli istuutunut ja hetken
kuluttua katsahti naisten puoleen, niin Ingeborg äidillisesti hänelle
hymyili, ja Karina Päiväkumpu, joka oli hänen sinne katsomista
odottanutkin, nyykäytti hänelle kolmasti päätään: Thorbjörn siitä kun
säpsähti, nyykäytti hän vielä kolmasti äskeistään ystävällisemmin.
Sæmund, isä, kuiskasi hänelle korvaan: "Sen tiesin." Kukin oli jo "Isä
meitänsä" lukenut, yksi virsi oli veisattu ja rippilapset asettuivat
kuoriin, kun hän jälleen kuiskasi: "Mutta Knuuti ei käsitä mielen
jaloutta; olkoon Kuuselan ja Nordhoug'in väliä aina pitkältä."
Ripitystä alotettiin, pappi astui esiin ja lapset alottivat Kingo'n
rippi-virren. Koska ainoastaan he veisaavat, mutta kaikki yht'aikaa,
puhtaasti ja lapsellisella luottamuksella, niin se tavallisesti
liikuttaa kansaa, varsinkin sitä, joka vielä selvään muistaa oman
rippipäivänsä. Koska tätä sitten seuraa syvä äänettömyys, ja pappi,
aina sama sitten kahdenkymmenen vuoden, sama, joka ainakin jonkun
kerran saarnoillaan on koskettanut jokaisen sydäntä, -- koska hän nyt
laskee kätensä ristiin ja alkaa toimituksen, on liikutus yleinen ja
syvä. Mutta lapset hyrähtävät itkuun, kun pappi heille puhuu
vanhemmista ja kehoittaa heitä rukoilemaan Jumalaa niiden puolesta.
Thorbjörn, joka vast'ikään oli ollut kuoleman partaalla, ja sittemmin
luullut jäävänsä raajarikoksi koko elinajaksensa, oli syvästi
liikutettu, varsinkin silloin, kun lapset tekivät pyhät lupauksensa, ja
kaikki niin varmaan luulivat voivansa ne pitää. Ei hän kertaakaan
katsonut naisten puolelle; mutta jumalanpalveluksen päätettyä, lähestyi
hän Ingrid'iä, sisarta, ja kuiskasi hänelle jotain: sen jälkeen hän
kiireesti tunki ulos, ja muutamat luulivat tietävänsä, että hän oli
lähtenyt metsäpolkua eikä maantietä kotiin; mutta eivät he siitä
kumminkaan varsin varmat olleet. Sæmund häntä etsiskeli, -- taukosi
siitä kumminkin, huomatessaan Ingrid'inkin poissa olevan. Sitten hän
tiedusteli Päiväkumpulaisia, nämä joka talossa kyselivät Synnöveä, jota
ei kenkään niin vilahdukseltakaan ollut nähnyt. Silloin kumpaisetkin
itsekseen ja lapsittansa lähtivät kotiinsa.
Mutta Synnöve ja Ingrid olivat hyvän matkan päässä siitä. "Melkeinpä
kadun, että sinua seurasin," sanoi edellinen. -- "Eihän sinun nyt enää
tarvitse sitä välttää, kun isä asiasta tietää," vastasi toinen. --
"Mutta hän ei kuitenkaan ole _minun_ isäni," väitti Synnöve. "Kukapa
tiesi?" sanoi Ingrid, -- ja sitten eivät he siitä asiasta enää mitään
puhuneet. "Tässähän meidän piti odottaa," lausui Ingrid tien tehdessä
suuren mutkan, ja heidän nyt ollessaan synkässä metsässä. "Hänen täytyi
kiertää pitkältä," sanoi Synnöve. -- "Hän on jo paikalla," keskeytti
Thorbjörn, ja astui esiin suuren kiven takaa.
Hänellä oli päässään valmiina kaikki, mitä hänen piti sanoa, eikä tuo
ollutkaan vähää. Ja tänään tuo kävisikin sujuvasti, sillä isä siitä
tiesi ja sitä toivoikin, siitä hän luuli olevansa varma sitten äskeisen
tapahtuman kirkolla. Ja miten olikaan hän itse kaiken kesää ikävöinnyt,
jotta hän siitäkin syystä nyt varmaan puhuisi rohkeammin kuin ennen
muinoin. "Paras lienee lähteä metsätietä," sanoi hän, "sitä pääsemme
pikemmin perille." Tytöt eivät siihen mitään vastanneet, vaan
seurasivat. Thorbjörn aikoi puhutella Synnöveä, mutta jätti sen siksi,
kunnes mäen päälle pääsisivät, sitten taas kunnes olisivat rämeikön
toisella puolen; mutta kun olivat siitä yli, piti hän alkamisen
soveliaampana etäämmällä metsässä. Ingrid, jonka mielestä toiset kovin
hidastelivat, jättäytyi jättäytymistään, kunnes hän viimein oli miltei
näkymättömissä; Synnöve ei ollut tuota huomaavinansa, mutta kumartui
silloin tällöin poimimaan tien vieressä olevia marjoja.
Tuopa nyt kumma, etten sanaa suustani saa, arveli Thorbjörn ja sanoi
kun sanoikin: "Saimmepa kumminkin tänään kauniin ilman." -- "Saimme
niinkin," vastasi Synnöve. Ja niin sitä taas kuljettiin kappaleen
matkaa; tyttö poimi marjoja, ja Thorbjörn astui vieressä.
"Hyvä olit, kun tätä tietä tulit," virkkoi hän; mutta Synnöve ei siihen
mitään vastannut. -- "Pitkältä on kesä tuntunut," alotti hän jälleen;
mutta ei hän siihenkään vastausta saanut. -- Käydessä ei näy puhe
sujuvan, mietti Thorbjörn; "eiköhän lie paras odottaa Ingrid'iä,"
ehdotteli hän. -- "Tehkäämme niin," vastasi Synnöve ja pysähtyi. Siinä
paikassa ei ollut marjoja, joita ottamaan hän olisi voinut kumartua,
sen oli Thorbjörn kyllä merkille pannut; mutta Synnöve oli saanut
pitkän korren, johon hän nyt pujotteli marjoja.
"Tänään elävästi juohtui mieleeni ne ajat, jolloin me kävimme
rippikoulua," alkoi Thorbjörn. -- "En minäkään voinut olla niitä
muistelematta," vastasi Synnöve. -- "Sitten niiden aikain on paljo
tapahtunut," -- ja kun ei tyttö mitään sanonut, pitkitti hän: "mutta
suurimmaksi osaksi toisin, kuin minkä toivoimme." Synnöve ahkeraan
pujotteli marjojaan korrelle ja piti sen ohessa päätään alaspäin
kumartuneena; toinen muutti vähän syrjään voidaksensa nähdä tyttöä
kasvoihin; mutta heti kun hän tämän huomasi asettui hän niin, että
Thorbjörn'in jälleen täytyi muuttaa paikkaa. Arveluttavalta näytti,
saisiko hän tytön lausumaan ainoatakaan sanaa. "Synnöve, onhan toki
sinullakin jotain sanottavaa?" Silloin katsahti tämä ylös ja hymyili.
"Mistäpä sitten tietoa tahtoisit?" kysyi hän. Siitä sai Thorbjörn uutta
rohkeutta ja oli vähällä tyttöä syleillä, mutta ei hän kumminkaan
oikein rohjennut, kysyi vaan aivan sävyisästi: "Onhan Ingrid kanssasi
puhunut?" -- "On," vastasi toinen. -- "Silloinhan myöskin jotain
tiedät," uudisti Thorbjörn. "Ehkäpä kyllä," vastasi Synnöve... Kasvoja
ei Thorbjörn voinut nähdä. "Onhan," sanoi hän ja aikoi tarttua tytön
käteen; mutta tämä oli entistään uutterampi; "tuo on niin ikävää, kun
sinä noin viet rohkeuden minulta." -- Ei hän voinut nähdä, hymyilikö
Synnöve tuon kuullessaan, ja sentähden hän ei tiennyt, miten jatkaa.
"Lyhyesti siis," sanoi hän jyrkästi, korkealla ehkä epävakaisella
äänellä: "mitä teit tuolla kirjeellä?" Tyttö ei vastannut, mutta
kääntyi toisaalle. Thorbjörn astui jäljessä, laski toisen kätensä
Synnöven olkapäälle ja nojautui hänen puoleensa. "Vastaahan!" kuiskasi
hän... -- "Minä sen poltin."
Thorbjörn rivakkaasti käänsi Synnöven puoleensa, mutta kun hän huomasi,
että tämä oli vähällä ruveta itkemään, ei muuta neuvoa ollut, kuin
jälleen hänet päästää; kovin on tuo ikävää, että hän on niin herkkä
itkuun, arveli Thorbjörn. Siinä kun nyt seisoivat, kysyi tyttö hiljaa:
"Mintähden sen kirjoitit?" -- "Sen Ingrid on sinulle sanonut." -- "On
kyllä, mutta ... kovin olit silloin säälimätön." -- "Se oli isän
tahdosta ... kohta..." -- "Hän oli siitä luulosta, että minusta tulisi
raajarikko koko elinajakseni: 'tästä lähin _minä_ sinusta huolen
pidän'," sanoi hän.
Ingrid näkyi mäellä, ja he jälleen suoriutuivat kulkuun. -- "Kallein
olit minulle silloin, kun en enää ensinkään sinua voinut toivoa," sanoi
Thorbjörn. -- "Yksin ollessaan, itseänsä tarkemmin tutkii," vastasi
Synnöve. -- "Niin, silloin parahiten huomaa, kenellä meissä on suurin
valta," virkkoi edellinen selkeällä äänellä ja astui vakaana toisen
vieressä.
Ei Synnöve enää marjoja poiminut. "Tahdotkos nämä?" kysyi hän ja ojensi
Thorbjörn'ille korren. "Kiitos!" sanoi hän ja piteli kättä, joka korren
tarjoi. "Onhan siis paras, että asia jää entiselleen," tiedusteli
Thorbjörn, ja äänensä kävi hieman epävakaiseksi. "On kai," kuiskasi
tyttö tuskin kuultavasti ja kääntyi toisaalle; he astuivat eteenpäin,
mutta niin kauan kun Synnöve oli ääneti, ei Thorbjörn rohjennut häneen
koskea, ei edes puhuakaan; mutta tuntui siltä, kuin hänen ruumiinsa
olisi tasapainonsa kadottanut, ja hän oli vähällä kellahtaa kumoon.
Hänen silmänsä säihkyivät, ja koska he samalla tulivat mäelle, josta
Päiväkumpu näkyi, oli hänestä ikäänkuin hän kaiken ikänsä olisi siellä
asunut ja nyt ikävöi kotiinsa sinne. "Nyt paikalla lähden sinne hänen
kanssaan," päätti hän, ja Päiväkummun läheisyys rohkaisi hänen
mieltänsä, jotta päätöksensä kävi joka askeleelta lujemmaksi. "Isä
minua auttaa;" jatkoi hän mielessään; "tätä en pitempään kestä: sinne
minun täytyy, -- minun täytyy!" Ja hän astui yhä joutuisammin, katsoen
ainoastaan suoraan eteenpäin; aurinko valaisi kartanoa ja seutua, --
"niin tänään, en odota tuntiakaan pitempään," ja hän tunsi itsessään
sellaisen voiman, ettei tiennyt, minne kääntyä.
"Varsinhan minun jätät," kuului lempeä ääni hänen takanansa; Synnöve
tuo oli, jolle oli mahdoton häntä seurata. Hän tuli hämillensä ja
kääntyi päin Synnöveä, tuli takaisin, ojensi kätensä tyttöä vastaan ja
ajatteli: Minä nostan hänet olalleni; mutta kun hän pääsi lähemmäksi,
ei hän rohjennut tyttöön koskeakaan. "Minä astun kovin joutuisaan,"
sanoi hän. "Niin teet," vastasi Synnöve.
Nyt he olivat lähellä kylän raittia; Ingrid, joka koko ajan oli ollut
näkymättömissä, lähestyi samassa. "Nyt ette enää saa käydä yhdessä,"
sanoi hän. Thorbjörn säpsähti, tuo oli niin ihan odottamatonta:
Synnöven mieli kävi myöskin vähän oudoksi. -- "Minulla olisi niin paljo
sinulle sanomista," kuiskasi Thorbjörn. Synnöve veti suunsa hymyyn.
"Niin, niin," lisäsi edellinen, "toisten sitte." -- hän tarttui tytön
käteen.
Tämä loi häneen hellän ja kirkkaan silmäilyn: hänen sydämensä siitä
lämpeni, ja jälleen päätti hän: Nyt heti häntä seuraan! Silloin veti
Synnöve kätensä takaisin, kääntyi rauhallisesti Ingrid'iin ja lausui
jäähyväiset. Sitten astui hän vitkaan tietä pitkin. Thorbjörn jäi
paikalleen.
Sisarukset lähtivät kotiin metsätietä. "Saitteko nyt keskenänne
puhella?" kysyi Ingrid. "Eipä juuri, tie oli liiaksi lyhyt," vastasi
Thorbjörn, mutta joudutti askeleitansa ikäänkuin hän ei olisi tahtonut
siitä enempää kuulla. -- "Noh?" tiedusteli Sæmund ja katsahti ylös
ruokapöydästä sisarusten sisään astuessa. Ei Thorbjörn mitään
vastannut, mutta meni toisella puolella olevan rahin luo, siihen
vaatteensa laskeaksensa; Ingrid astui hymyellen jäljessä. Sæmund
pitkitti ateriaansa, katsahti toisinaan Thorbjörn'iin, jolla oli paljo
askartelemista, hymyili ja söi jälleen. "Tule ruoalle," sanoi hän,
"ruoka jähtyy." -- "Kiitos, en huoli ruoasta," vastasi Thorbjörn ja
istuutui. -- "Vai niin?" -- ja Sæmund söi. Vähän päästä virkkoi hän
jälleen. -- "Tänään teillä oli kiire kirkosta." -- "Oli eräs, jota
meidän piti saada puhutella," sanoi Thorbjörn ja kumartui alas. "Noh,
-- saitko hänen kanssaan haastella?" -- "Tuskin sen tiedän," vastasi
Thorbjörn. -- "Noh, hiisi vieköön!" sanoi Sæmund ja söi. Hetken päästä
oli hän lopettanut ja nousi paikaltaan, meni akkunan lue, seisoi siinä
tuokion ja katsoi ulos, sitten hän kääntyi toisten puoleen. "Kuulehan
Thorbjörn, -- lähdetäänpä laihoja katselemaan." Thorbjörn nousi.
"Panehan nuttu päällesi." Thorbjörn, joka istui paitahioillaan, pani
yllensä vanhan nutun, mikä sattui rippumaan seinällä aivan hänen
läheisyydessään. "Etkö huomaa, että minä olen pukeutunut uuteen," sanoi
Sæmund. Thorbjörn teki nyt myöskin niin, ja he lähtivät, Sæmund edellä,
Thorbjörn jäljessä.
He astuivat maantielle päin. "Eikö lähdetä ohrapellolle?" kysyi
Thorbjörn. "Ei, mennään nisua katsomaan," vastasi Sæmund. Heidän tielle
päästessä, tulivat eräät kärryt hiljakseen heitä vastaan. "Nuo ovat
Nordhoug'ilaisia," sanoi Sæmund. -- "Nordhoug'in nuori pariskunta näkyy
olevan," lisäsi Thorbjörn.
He pysähtyivät, kun tulivat miesten kohdalle. "Hän on pulska nainen,
tuo Maria Nordhoug," kuiskasi Sæmund, eikä voinut kääntää silmiänsä
hänestä: hän istui hieman taaksepäin nojautuneena, huivi löyhään päähän
sidottuna, toinen kaulaan. Hän loi tyrmeän katseen molempiin miehiin;
ei liikutuksen vivahdustakaan ilmau'tunut noissa voimakkaissa,
puhtaissa kasvoinsa piirteissä. Hänen miehensä oli kovin laiha ja
kalpea sekä entistään suopeampi, näytti siltä kuin hän olisi povessaan
kantanut surua, jota hän ei voinut muille ilmoittaa. -- "Laihojako
ollaan katselemassa?" tutkasi hän. -- "Niin ollaan," vastasi Sæmund. --
"Hyvästi ovat ne tänä vuonna ottaneet hyötyäksensä." -- "Ovatpa kyllä,
huonommat voisivat olla." -- "Myöhään tulette," sanoi Thorbjörn. --
"Monta tuttavaa oli jäähyväisteltävänä," vastasi mies. -- "Lähdetkö
matkalle?" kysäsi Sæmund. -- "Niinpä on ollut tuuma." -- "Lähdettekö
kauaksikin?" -- "Kylläpä vaan." -- "Kuinka kauas?" -- "Amerikaan." --
"Amerikaan!" lausuivat molemmat miehet yhtä haavaa; -- "äsken nainut
mies!" -- lisäsi Sæmund. Mies hymyili: "Luulen, ma jään tänne jalkani
tähden, sanoi repo, kun oli kiinni ketun raudoissa." -- Maria katsoi
häneen ja sitten toisiin, hieno puna lensi hänen poskillensa, mutta
muuta liikutusta eivät kasvonsa osoittaneet. -- "Vaimosi varmaan lähtee
mukaan?" tutkasi Sæmund. -- "Eikä lähdekään." -- "Sanotaan Amerikassa
helposti pääsevän varakkaaksi," virkkoi Thorbjörn, -- nyt tuli
keskustelua pitää virkeellä. -- "Ehkä," myönsi mies. -- "Mutta Nordhoug
on hyvä talo," arveli Sæmund. -- "Meitä on siinä kovin monta," vastasi
mies; vaimonsa jälleen katsoi häneen. "Olemme toinen toisemme tiellä,"
lisäsi hän.
"Onnea matkallesi!" toivotti Sæmund, puristaen toisen kättä. "Herra
sinulle suokoon mitä etsit!"
Thorbjörn vakaasti silmäili koulutoveriaan; "tahdon puhella kanssasi
sitten," lausui hän. "Hyvältä tuntuu saada keskustella jonkun kanssa,"
vastasi mies piiskan varrella raapien rattaiden pohjaa.
"Terve tuloa meille," sanoi Maria, -- ja Thorbjörn samoin kuin
isänsäkin säpsähti ja katsoi häneen; he aina unohtivat, että hänellä
oli niin lempeä ääni.
He ajoivat edelleen; matka joutui vitkaan, pölyä pyörieli heidän
ympärillään, ilta-aurinko heitä valaisi; sen valossa kiilsi vaimon
silkkihuivi, -- tuli mäki, ja he katosivat.
Kauan kulkivat isä ja poika äänettöminä. "Minua aavistaa, että pitkältä
aikaa on siihen, kun hän takaisin tulee," sanoi Thorbjörn vihdoin. "Tuo
olleekin parasta," arveli Sæmund, "kun ei omassa maassa ole sijaa," --
ja jälleen astuivat he sanaa lausumatta edelleen. "Nythän kuljemme
nisupellon ohi," muistutti Thorbjörn. -- "Voimme sitä katsella
paluumatkalla," ja he kulkivat edelleen. Thorbjörn ei saanut kysyneeksi
minne heidän matkansa, sillä he olivat Kuuselan alueen ulkopuolella.