Hyvän aikaa siitä istuivat Guttorm Päiväkumpu ja Karina yhdessä
Päiväkummun suuressa, valoisassa tuvassa ja lukivat toisillensa
moniaita uusia kirjoja. He olivat aamupuolella olleet kirkossa, sillä
nyt oli sunnuntai: -- sitten olivat he vähäksi aikaa lähteneet
vainioille katselemaan, miltä kylvöt näyttivät sekä tuumailemaan, mikä
tulevana vuonna kylvettäisiin, mikä jätettäisiin kesannoksi. Näin he
kulkivat tiluksiansa sarasta sarkaan ja heidän mielestään talo oli
paljon hyötynyt heidän aikanansa. "Jumala tiesi, miten sitä asutaan,
koska me olemme poissa," oli Karina lausunut. Silloin oli Guttorm
pyytänyt häntä kanssaan tupaan lukemaan noita uusia kirjoja: "sillä
paras lienee poistaa tuollaiset ajatukset."
Mutta nyt oli kirjat katseltu, ja Karina päätti vanhoja paremmiksi:
"Kirjaniekat niitä vaan mukailevat." -- "Ehkäpä tuo niin on; Sæmund
sanoi minulle tänään kirkolla, että vanhemmatkin uudestaan ilmautuvat
lapsissaan." -- "Niin sinulla ja Sæmund'illa tänään oli paljo sanomista
toisillenne." -- "Sæmund on ymmärtäväinen mies." -- "Mutta minä
pelkään, että hän vähän kyllä turvautuu Herraansa ja Vapahtajaansa." --
Ei Guttorm siihen mitään vastannut... "Minne Synnöve joutui?" tutkasi
äiti. -- "Hän on ylhäällä luhdissaan," vastasi toinen. -- "Itsehän
äsken siellä istuit hänen kanssaan, -- millä mielellä hän oli?" -- "No
olihan tuo..." -- "Ei sinun olisi pitänyt jättää häntä sinne
yksinänsä." -- "Sinne tuli vieras." -- Karina oli vähän ääneti. --
"Kukahan se oli?" -- "Ingrid Kuusela."
"Minä luulin hänen vielä olevan paimenmajalla." -- "Hän oli tänään
kotona, jotta äitinsä pääsisi kirkkoon." -- "Niin, kerran hänenkin
siellä sai nähdä." -- "Hänellä on paljo tointa." -- "Onpa sitä
muillakin, mutta pääsee sitä kumminkin sinne, jonne mieli tekee." -- Ei
Guttorm siihen vastannut. Hetken perästä virkkoi Karina: "Kaikki
Kuuselasta, Ingrid'iä paitse, olivat siellä tänään." -- "Niin, he
olivat varmaan nyt ensi kertaa Thorbjörn'iä sinne saattamassa." -- "Hän
näytti kovin huonolta." -- "Ei voinut parempaa odottaakaan: minua
kummastutti, että hän oli niinkin voimissaan." -- "Sen hän
hullutuksistaan sai." -- Guttorm loi silmänsä hetkeksi laattiaa kohden.
"Hän onkin vielä varsin nuori." -- "Siinä ei ole hyvää juurta: ei
milloinkaan voi häneen täysin luottaa."
Guttorm, joka istui kyynäspäät pöydällä ja käänteli kirjaa käsissään,
aukasi sen, ja alkaen hiljaa itsekseen lukea, lausui hän ikäänkuin
ohimennen: "Aivan varma kuuluu olevan, että hän jälleen pääsee täysiin
voimiinsa." -- Äiti tarttui myöskin erääsen kirjaan. "Tuopa on hyvä
niin reippaalle pojalle," virkkoi hän. "Herra suokoon hänelle myöskin
taitoa paremmin terveyttänsä käyttämään." Molemmat lueskelivat; Guttorm
virkkoi lehteä kääntäen: "Ei hän kertaakaan koko aikana tyttöön
katsonut." -- "Ei katsonutkaan, sen minäkin panin merkille, että hän
istui paikallaan penkissä, kunnes Synnöve oli lähtenyt." Hetken päästä
lausui Guttorm: "Arveletko, että hän kokee poistaa Synnöven
mielestään?" -- "Se ainakin olisi parahinta."
Guttorm luki, vaimo käänteli lehtiä. "Ei tuo oikein ole minulle
mieleen, että Ingrid täällä istuskelee," lausui hän. -- "Synnöve'llä
tuskin onkaan toista puhekumppania." -- "Puhukoon meidän kanssa." --
Nyt katsahti isä häneen. "Älkäämme liioiksi ankaria olko." Vaimonsa oli
ääneti. Vähän päästä sanoi hän: "En milloinkaan ole sitä häneltä
kieltänyt." Isä sulki kirjan, nousi paikaltaan ja katsahti ulos
akkunasta. "Tuolla Ingrid tekee lähtöä," lausui hän. Äiti, sen
kuultuaan, lähti pikaisesti ulos. Isä vielä kauan seisoi akkunan luona,
kääntyi sitten toisaalle ja rupesi astuskelemaan edestakaisin pitkin
laattiaa, äiti tuli jälleen sisään, isä seisahtui. "Niin oli, miten
arvelin," sanoi hän; "Synnöve istuu siellä ja itkee, mutta askartelee
kirstussaan, kun minä lähestyn," ja hän pitkitti vielä päätänsä
pudistaen: "Ei se hyväksi ole, että Ingrid täällä käy;" -- hän rupesi
iltasen toimeen, kulki ulos ja sisään. Kerran kun hän oli ulkona, tuli
Synnöve, silmät punaisena, mutta muuten tyyneenä: hän astui isän
sivutse, katsoi häntä silmiin ja meni pöydän luo, johon hän istuutui ja
tarttui erääsen kirjaan. Hetken kuluttua sulki hän sen, meni äitinsä
luo ja kysyi, saisiko olla hänelle apuna. "Teepä niin, lapseni,"
vastasi äiti; "työ on kaikissa hyväksi."
Hän sai toimekseeu pöydän kattamisen: se oli akkunan luona. Isä, joka
oli edestakaisin käyskennellyt, lähestyi nyt akkunaa ja katsahti ulos.
"Luulenpa, että ohravainio, jonka sade löi lakoon, kumminkin jälleen
nousee," virkkoi hän. Synnöve asettui isänsä viereen ja katsoi
sinnepäin. Isä kääntyi häneen, äiti oli tuvassa, sentähden hän
ainoastaan toisella kädellään silitti Synnöven päätä; sitten hän
jälleen pitkitti astuntaansa.
He atrioivat, mutta miltei äänettöminä; äiti luki rukouksen sekä
ruoalle mennessä että siitä päästessä, ja koska olivat pöydästä
nousseet, tahtoi hän heitä lukemaan. Sen he tekivätkin. "Jumalan sana
tuottaa rauhaa; se on kodin suurin siunaus." Äiti samassa katsahti
Synnöveen, joka loi silmänsä maahan. "Nyt kerron tarinan," pitkitti
hän; "siinä on totta ihan joka sana, ja hyödyksi se on sille, joka sitä
ottaa miettiäksensä."
Ja sitten hän alkoi: "Nuoruudessani oli Houg'illa tyttö, joka oli
vanhan, oppineen nimismiehen tyttären tytär. Tämä otti hänen aikaiseen
luokseen, jotta hänellä vanhuutensa päivinä olisi iloa, ja
luonnollisesti hänelle neuvottiin Jumalan sanaa ja säädyllistä
käytöstapaa. Tyttö oli teräväpäinen ja hyvä oppimaan, jotta hän ennen
pitkään oli meitä muita etevämpi; hän oli varsin taitava
kirjoittamisessa ja luvunlaskussa, hän osasi koulukirjansa ja
viisikolmatta lukua raamatusta viidentoista vuotiaana; sen muistan
miten eiliset tapahtumat. Hän oli hartaampi lukemiseen kuin tanssiin;
siten hän ani harvoin olikin siellä, missä iloa pidettiin, mutta sitä
useammin oli hän iso-isänsä ullakkosuojassa, jossa tämä säilytti monet
kirjansa. Aina kun me olimme hänen parissaan, hän meille avasi
ikäänkuin uudet maailmat, ja me sanoimme toinen toisillemme: 'Oi kun
olisimme niin ymmärtäväiset kuin Karina Hougen.' Hän oli määrätty ukon
perilliseksi, ja moni kunnon mies tarjoutui ruveta hänen kanssaan
osasille; rukkaset saivat kaikki. Samaan aikaan palasi papin poika
kotiin papinkoulustaan: ei hän siellä edistynyt, sillä hän rakasti
enemmän hurjaa ja siivotonta elämää kuin sitä, mikä hyvä on; nyt oli
hän juomari. 'Karta häntä!' varoitti vanha nimismies; 'minä olen paljon
ollut ylhäisten parissa ja tiedän kokemuksesta, että he paljoa vähemmän
ansaitsevat luottamustamme kuin talonpojat.' Karinalle olivat hänen
sanansa muiden neuvoja arvokkaammat, ja kun hän sittemmin sattui yhteen
papin pojan kanssa, koki hän tätä väistää, sillä hän seurasi tyttöä.
Sitten hän alituiseen sattui Karinaa vastaan. 'Jätä minut rauhaan,'
sanoi tyttö, -- 'ei tuo kumminkaan sinua auta.' Mutta toinen seurasi
jäljessä, ja siten viimein täytyi tytön häntä kuunnella. Hän käyttiihe
siivosti kyllä, mutta kun hän vakuutti ei voivansa Karinatta elää,
kiiruhti tämä tiehensä. Hän kierteli kartanoa, mutta tyttö ei tullut
näkyviin; hän seisoi öisin Karinan akkunan alla, mutta turhaan hän
siinä odotteli; hän uhkasi hukuttaa itsensä, mutta Karina tiesi, minkä
hän tiesi. Silloin rupesi hän jälleen juomaan. -- 'Varo itseäsi; tuo
kaikki on suoraan pahan hengen juonia,' sanoi vanha nimismies. Mutta
eräänä päivänä mies oli tytön suojassa, eikä kenkään tiennyt, miten hän
sinne oli päässyt. 'Nyt aion sinut ottaa hengiltä,' kiljahti hän. --
'Tee se: jos vaan rohkenet,' vastasi tyttö. Mutta silloin hän itki ja
sanoi tytön vallassa olevan saada hänestä jälleen kunnon ihminen.
'Josko vaan voisit olla puolen vuotta juomatta,' sanoi tämä. Ja hän
jätti ryypiskelemisen puoleksi vuodeksi. 'Luotatko minuun nyt?'
tiedusteli hän. -- 'En luota, ellet puoleen vuoteen pidätä itseäsi
kaikellaisista juomingeista ja pidoista.' Hän teki senkin. 'Uskotko
minua nyt?' -- 'En, ellet jälleen lähde kouluun ja lue itsesi papiksi.'
Hän lähti sinnekin, ja vuoden päästä palasi hän valmiina pappina. 'Nyt
varmaan et enää epäile?' kysyi hän, ja oli kun olikin täydessä
pappispuvussa. 'Vielä tahdon sinua muutaman kerran Jumalan sanaa
saarnaamaan,' sanoi Karina. Ja sen hän tekikin selvään ja puhtaasti,
miten papin tulee ja sopii: hän puhui omasta puutteellisuudestaan,
mutta miten helposti kumminkin pääsee voitolle, kun vaan alkuun ryhtyy
ja miten ihanaa Jumalan sana on sille, joka sitä tutkii. Sitten hän
jälleen meni Karinan luo. 'Nyt olen vakuutettu siitä, että elät
paremman tietosi mukaan,' sanoi Karina: 'ja sentähden nyt kerronkin
sinulle, että kolme vuotta olen ollut kihloissa serkkuni Antti Hougenin
kanssa; ensi sunnuntaina saat meitä kuuluuttaa...'"
Siihen äiti lopetti. Synnöve'n huomio ei alusta ollut kertomukseen,
mutta kiintyi siihen yhä enemmin, ja lopuksi hän kiihkeästi seurasi
jok'-ainoaa sanaa. "Eikö sitä ole sen enempää?" kysyi hän
tuskallisesti. -- "Eikä," vastasi äiti. Isä katsoi häneen, silloin
äidin silmät epävakaisina väistyivät syrjään, ja hän lisäsi hetken
mietittyään sekä vetäen etusormeansa pitkin pöydän pintaa: "Olisihan
tuota vielä vähän ... mutta se ei kuulu tähän." -- "Onko sitä
pitemmältä?" kysyi Synnöve kääntyen isään, joka näytti asian tuntevan.
-- "Onpa vaan ... mutta niinkuin äiti jo sanoi, ei se tähän kuulu." --
"Miten nuorukaiselle kävi?" tiedusteli Synnöve. -- "Niin, siitäpä se
olikin," sanoi isä ja silmäili äitiä. -- "Tuliko hän onnettomaksi?"
kysyi Synnöve hiljaa. -- "Meidän on lopettaminen siinä, missä loppu on
oleva," sanoi äiti ja nousi paikaltaan. Isä teki samoin ja Synnöve
myöskin hetken päästä.