Guttorm ja Karina Päiväkumpu olivat jo atrioineet, kun Synnöve
punaisena ja hengästyneenä astui sisään. "Mutta rakas lapsukaiseni,
missä olet ollut?" tutkasi äiti. "Minä jäin jälkeen Ingrid'in kanssa,"
vastasi Synnöve ja päästeli pari huivia päältään; isä kaapista
etsiskeli erästä kirjaa. "Mikä teillä oli puheena, joka niin pitkältä
aikaa vei?" -- "Eikä juuri mikään." -- "Siinä tapauksessa, lapseni,
olisi ollut paljoa parempi, että olisit kirkkoväkeä seurannut." Hän
nousi ja asetti ruokaa toiselle. Koska Synnöve istuutui ruoalle,
asettui äiti vastapäätä häntä ja sanoi: "Ehkä puhuit muidenkin kanssa?"
-- "Puhuin kyllä useammankin," vastasi Synnöve. -- "Saahan toki lapsi
ihmisten kanssa puhua," virkkoi Guttorm. -- "Saa kyllä," lausui äiti
vähän leppeämmin; "mutta hänen kumminkin tulisi seurata vanhempiansa."
Tähän ei mitään vastattu.
"Tänään kirkonmeno oli oikein juhlallinen," alkoi äiti: "lapset
kuorissa lämmittivät sydäntä." -- "Ajatukset kääntyivät omiin lapsiin,"
lausui Guttorm. -- "Sinä olet oikeassa," sanoi äiti ja huokasi; "ei
kenkään voi tietää, miten heille käy." Guttorm istui hyvän aikaa
ääneti. "Paljosta meidän tulee Jumalaa kiittää," virkkoi hän vihdoin.
"Hän antoi meidän pitää yhden elossa." Äiti istui ja piirteli pöytää
sormellaan, eikä ylös katsahtanut; "hän on kuitenkin meidän suurin
ilomme," virkkoi hän hiljaa, "hänestä on tullut siivo ja kunnon
ihminen," lisäsi hän vieläkin matalammalla äänellä. Sitä seurasi
pitkältä äänettömyyttä. "Niin, hän on saattanut meille paljon iloa,"
sanoi Guttorm, -- ja hetken päästä suurella liikutuksella: "Herra
tehköön hänet onnelliseksi!" -- Äiti veteli sormeansa pitkin pöytää;
siihen vierähti kyynel, hän poisti sen sormellaan. -- "Mintähden et
syö?" tiedusteli isä, koska hän hetken kuluttua loi silmänsä ylös. --
"Kiitos, olen ravittu," vastasi Synnöve. "Mutta ethän ole mitään
syönyt," sanoi äitikin; "olet käynyt pitkän matkan." -- "En jaksa,"
eitti Synnöve korjaillen huivinsa kulmia. -- "Syöpä nyt, lapsukaiseni,"
uudisti isä. -- "Ei minua maita," vastasi Synnöve, ja kyyneleet
rupesivat herumaan. -- "Mutta, rakas lapseni, mintähden itket?" -- "En
tiedä," -- ja hän nyyhkytti. -- "Hän on niin herkkä itkulle," sanoi
äiti; isä nousi ja meni akkunan luo.
"Tännepäin tulee kaksi miestä," virkkoi hän. -- "Vai niin, ja tähän
aikaan päivästä?" sanoi äiti, ja hänkin läheni akkunata. Molemmat
katsoivat ulos hyvän aikaa. -- "Isä, -- keitähän ne lie?" lausui Karina
viimein. -- "En tiedä," vastasi Guttorm, ja he seisoivat katsellen. --
"Minun on mahdoton käsittää," sanoi vaimo. -- "Niin minunkin," lisäsi
Guttorm. Miehet lähenivät. "Ja kumminkin ovat he niitä," sanoi
edellinen lopuksi. -- "Niinpä ovatkin," päätti Guttormkin. Miehet
lähenivät lähenemistään, vanhempi seisahtui ja katsoi taaksensa,
nuorempi teki samoin, sitten taas he jatkoivat kulkuansa.
"Aavistatko mitä heillä on asiaa?" tutkasi Karina milt'ei samalla
äänellä kuin äskenkin. -- "En, sitä todella en voi," vastasi Guttorm.
Äiti kääntyi toisaalle, meni pöydän luo, vei pois ruoat ja siivoeli
vähäisen. "Panehan jälleen päällesi, lapseni," sanoi hän Synnöve'lle,
"vieraita on tulossa."
Tuskin oli hän sen saanut sanoneeksi, ennenkun Sæmund aukasi oven ja
astui sisään, Thorbjörn jäljessä. "Jumalan rauha!" tervehti Sæmund,
pysähtyi vähän oven suuhun, astui sitten vitkaan perille isäntäväkeä
tervehtimään; Thorbjörn seurasi. Viimeiseksi tulivat he Synnöven luo,
joka vielä seisoi syrjässä, pidellen huivia kädessään epätietoisena,
panisiko sen kaulaansa tahi ei, tuskinpa hän vaan tiesi, että se hänen
kädessäänkään oli. "Istukaa," sanoi äiti. -- "Kiitos, -- eipä tänne
juuri pitkältä ole," sanoi Sæmund, mutta istui kumminkin; Thorbjörn
asettui viereen, -- "Te kirkolla varsin meistä eksyitte," virkkoi
Karina. -- "Niin, minäkin teitä etsin," vastasi Sæmund. -- "Väkeä oli
kovin paljo," lausui Guttorm. -- "Oikein kosolta," lisäsi Sæmund;
"pidettiinkin kaunista kirkonmenoa." -- "Niin, siitäpä mekin juuri
puhelimme," lausui Karina. -- "Kummallisen vaikutuksen rippilapset
tekevät niissä, joilla itsellään on lapsia," lisäsi Guttorm; vaimonsa
vähän syrjäytyi. -- "Se on totta," vastasi Sæmund; "silloin niitä
vakaasti ajattelee, -- ja siitä syystä minäkin tänä iltana tänne
tulin," lisäsi hän, katsahti rauhallisesti ympärilleen, otti uuden
mällin ja asetti entisen varovasti messinki-tuosaan. Guttorm, Karina ja
Thorbjörn loivat silmänsä kukin eri suuntaansa. -- "Päätin seurata
Thorbjörn'iä tänne," alotti Sæmund vitkaan; "kuluisipa aikoja, ennenkun
hän itsestään tänne tulisi, -- ja muutenkin, pelkään mä, hän huonosti
toimittaa asiansa," -- hän loi salaisen katseen Synnöveen, joka sen
kumminkin tunsi. -- "Seikka on sellainen: pojan mieli on ollut häneen,
Synnöveen, siitä asti kun hän oli mies sellaisia käsittämään, -- ja
kunhan ei vaan tytönkin mieli olisi häneen. Sentähden arvelen
parhaaksi, että he pääsevät yhteen. Ei tuo minun mieleeni ollut siihen
aikaan, kun hän tuskin kykeni itseänsä hallitsemaan, vielä vähemmin
muita; mutta nyt luulen voivani hänen ta'ata, ja ehk'en minäkään, niin
tyttö ainakin sen voi; sillä hänen valtansa kumminkin on suurin. --
Mitäs siis arvelette, emmeköhän sovittele heitä yhteen? Eihän siihen
niin kiirettä ole, mutta en tiedä mintähden asiata toistaiseksikaan
jättäisimme. Sinä Guttorm olet varakas mies, minulla tosin on vähemmän,
on sitä paitse useampi perillinen, mutta kumminkin luulisin sen käyvän
päinsä. Sanokaapa nyt, miltä se teistä tuntuu; tytöltä viimeiseksi
kysyn; sillä melkeinpä luulen tietäväni hänen tuumansa tässä asiassa."
Niin puhui Sæmund. Guttorm istui kumartuneena, muutteli käsiänsä
vuorotellen toisen alle, toisen päälle, yritti monta kertaa suoriutua,
ja joka kerralla veti hän syvempään henkeänsä, mutta vasta neljäs tahi
viides yritys onnistui; silloin vihdoinkin sai hän selkänsä suoraksi,
laahaeli polviansa, katsahti pari kertaa vaimoonsa niin, että ohimennen
sopi Synnöveäkin vilaista. Tämä ei liikahtanut, ei kenkään voinut hänen
kasvojaan nähdä. Karina istui pöydän ääressä ja piirteli sitä
sormellaan.
"Kyllähän tuo -- hyvältä ja kauniilta kuuluu," virkkoi hän. "Niin,
minun mielestäni ei pitäisi sellaista tarjomusta hylätä, vaan ottaa se
kiitollisuudella vastaan," lausui Guttorm korkealla äänellä, tuntuvasti
keveämmin mielin, ja katsahti vaimostaan Sæmund'iin, joka oli asettanut
käsivartensa ristiin ja nojautunut seinää vastaan. -- "Meillä on vaan
tämä ainoa tytär," sanoi Karina, "asiaa tulee harkita." -- "Kyllähän
sekin käy laatuun," arveli Sæmund; "mutta en muuten voi käsittää, mikä
estäisi heti vastausta antamasta, sanoi karhu, kun kysyi talonpojalta,
saisiko hän toisen lehmän." -- "Voimme kyllä hetikin siihen vastata,"
tuumaili Guttorm, ja katsahti vaimoonsa. -- "Onhan tuo nyt niin, että
Thorbjörn toisinaan on vähän rajunlainen," lausui tämä, mutta ei ylös
katsahtanut. -- "Luullakseni hän siitä on asettunut," välitteli
Guttorm; "muistathan, mitä tänään itse sanoit..." Aviokumppanit nyt
vuorotellen loivat silmänsä toisiinsa; sitä kesti kotvan aikaa. --
"Josko vaan voisimme häneen luottaa," sanoi Karina. -- "Niin," pystyi
Sæmund jälleen puheesen, "mitä siihen tulee, niin lausun äskeiset
sanani: kyllä kuorma kunnollisesti perille tulee, kun Synnöve on
ohjaksissa. Hänellä on varsin eriskummallinen valta pojan yli; sen
huomasin, koska hän kotona sairasti eikä tiennyt, -- pääsisikö jälleen
terveeksi vai jäisikö raajarikoksi." -- "Annahan toki jälkeen," sanoi
Guttorm, "hyvinhän tiedät, mikä tytön oma tahto on, ja hänen tähtensä
me elämmekin!" Nyt Synnöve ensi kerran katsahti ylös ja loi rakkaan ja
kiitollisen silmäilyn isäänsä. -- "Niin kyllä," lausui Karina, hetken
ääneti oltuaan, ja paineli sormellaan pöydän pintaa yhä tuntuvammin:
"vastaan olen pitänyt niin kauan kuin mahdollista, mutta sen tein
hyvässä aivoituksessa... Ehk'en aina ollut niin ankara, kuin sanani..."
hän nosti silmänsä ylös ja hymyili; mutta kyyneleet yrittivät esiin.
Silloin nousi Guttorm. "Jumalan nimessä siis on se tapahtunut, jota
mieluisammin tässä maailmassa toivoin," lausui hän ja astui poikki
laattian Synnöven luo. -- "En sitä milloinkaan ole epäillyt," sanoi
Sæmund ja nousi hänkin; "se, mikä yhteen kuuluu, se yhteen tulee." Hän
meni toisten luo. "Mitä sinä lapsukaiseni tästä sanot?" kysyi äiti,
hänkin lähestyi Synnöveä.
Hän vielä istui paikallaan; kaikki seisoivat hänen ympärillään, paitse
Thorbjörn, joka istui siinä, mihin hän ensin oli asettaunut. "Nousehan
ylös, lapseni," kuiskasi äiti hänelle; tyttö nousi, hymyili, käänsi
kasvonsa pois ja itki. -- "Herra olkoon kanssasi nyt ja aina!" sanoi
äiti, syleili häntä ja itki hänen kanssaan. Molemmat miehet astuivat
laattian poikki, kumpainenkin omaan suuntaansa.
"Mene hänen luo," sanoi äiti yhä itkien, päästi tytön ja työnsi hänet
lempeästi luotaan. Synnöve otti askeleen, mutta seisahtui, -- ei hän
pitemmälle päässyt; Thorbjörn nousi, kiirehti hänen luo, tarttui hänen
käteensä, piteli sitä, ei tiennyt mitä enempää tehdä, jäi siten
seisomaan, kunnes tyttö jälleen hiljaa veti kätensä pois. Siinä
seisoivat he ääneti toistensa vieressä.
Ovi aukeni äänettä, joku pisti päänsä sisään, ja "Onko Synnöve täällä?"
kysyttiin varovasti; kysyjä oli Ingrid Kuusela. "On kyllä, tule
lähemmäksi!" lausui isä, Ingrid seisoi aprikoiden. "Tulehan vaan!
täällä asiat kaikki ovat selvällä," lisäsi hän. Kaikki katsoivat
tyttöön. Ingrid joutui hämilleen. "On täällä ulkona muitakin," sanoi
hän. "Kuka sitten?" tiedusteli Guttorm... -- "Äiti," lausui edellinen
matalalla äänellä. -- "Käske häntä sisään," sanoi neljä ääntä
yht'aikaa. Päiväkummun eukko meni ovea kohden, ja muut iloisesti
silmäilivät toisiaan.
"Tervetullut olet, äiti," kuulivat he Ingrid'in sanovan. Ja samassa
astui Ingeborg Kuusela tupaan valkoisessa päähineessään. -- "Asian
kyllä oivalsin," sanoi hän, "vaikk'ei Sæmund'ia saa mitään kertomaan.
Emmekä sitten, Ingrid ja minä, voineet olla tänne tulematta." -- "Niin,
täällä asiat nyt ovat toivosi mukaiset," sanoi Sæmund ja väistyi, jotta
Ingeborg pääsisi heidän luo. "Jumala sinua siunatkoon siitä, että hänen
vedit puoleesi," lausui hän Synnöve'lle, otti häntä kaulasta ja
taputteli häntä poskelle; "Sinä, lapseni, olit vastuksienkin aikana
vakaa; ja nyt on tahtosi mukaan käynyt." Ja hän silitti tytön hiuksia;
hänen kyyneleensä valuivat pitkin poskia; ei hän siitä huolinut, mutta
pyyhkieli huolellisesti pois Synnöven. -- "Kunnon pojan saat," lisäsi
hän, "ja nyt voin hänestä olla huoletta," -- ja hän vielä kerran sulki
tytön rintaansa vastaan.
Itku ja mielenliikutus vähän asettuivat. Emäntä rupesi iltasen toimeen
ja pyysi Ingrid'iä avukseen, "sillä ei Synnöve semmoiseen tänä iltana
kelpaa." Ja sitten he yksissä keittivät kermapuuroa. Miehet haastelivat
vuoden tulosta ja muista taloudellisista seikoista. Thorbjörn oli
istuutunut akkunan ääreen. Synnöve hiipi hänen luokseen ja laski
kätensä hänen olallensa. "Mitä katselet?" kuiskasi hän. Thorbjörn
käänsi päätään, silmäili häntä pitkään ja hellästi, sitten jälleen
ulos. "Minä katselen Kuuselaa," sanoi hän; "kummalliselta tuntuu sitä
täältä silmäillä."
Loppu.