Synnöve sai Thorbjörn'in tapahtumasta tietoa seuraavana päivänä.
Thorbjörn'in nuorempi veli tuli paimenmajalle sanaa tuomaan; mutta
lähtiessään sattui Ingrid hänelle vastaan portailla, ja hän poikaa
neuvomaan, miten sanansa laatia. Siten Synnövelle ainoastaan
kerrottiin, että Thorbjörn oli kuormineen kaatunut ja siitä syystä
kävi Nordhoug'ista apua, että hän oli Knuutin kanssa riitaantunut.
Thorbjörn'ille oli siinä tullut vähän vahinkoa, hän oli vuoteen omana,
mutta ei hengestä pelkoa. Tämä sanoma paljoa enemmän suututti kuin
huoletti Synnöveä. Ja jota enemmän hän sitä mietiskeli, sitä
alakuloisemmaksi hän kävi. Monista lupauksistaan huolimatta Thorbjörn
siis jälleen oli käytöksessään antanut hänen vanhemmilleen moitteen
syytä. Mutt'ei sittenkään kukaan saa meitä toisistamme, päätti Synnöve.
Paimenmajalla ei usein käyty, jotta aikoja kului, ennenkun Synnöve sai
muita tietoja Thorbjörn'istä. Hänen mielensä kävi raskaaksi tästä
epätietoisuudesta, eikä Ingridkään palannut paimenmajalle, jotta
erinomaisia siellä varmaan oli tapahtunut. Ei hän enää iltasella
huhuellut karjaa kotiin miten ennen, eikä hän levollisesti öisin
nukkunut, hän kaipasi kovin Ingrid'iä. Tästä hän päivin oli uuvuksissa,
se taas ei mieltä keventänyt. Hän toimiskeli ja siivoeli, pesi
hulikkoja ja pyttyjä, valmisteli juustoa ja voita, mutta ei hän sitä
ilomielin tehnyt. Tästä Thorbjörn'in nuorempi veli toisen paimenpojan
kanssa tuli siihen päätökseen, että Synnöve'n ja Thorbjörn'in kesken
sittenkin mahtoi jotain olla; ja tästä saivat he moneen keskusteluun
aihetta.
Siitä kun Ingrid kotiin haettiin, oli kahdeksan päivää kulunut.
Iltapuolella kävi Synnöven mieli entistään raskaammaksi. Niin monta
päivää oli kulunut, eikä vieläkään uusia tietoja. Hän jätti työnsä ja
istuutui seutua katselemaan, se kun tavallansa kävi puhe-kumppanista,
sillä nyt hän ei viihtynyt itsekseen. Siinä istuessaan rupesi häntä
uuvuttamaan, hän kallisti päänsä käsivarrelleen ja nukkui samassa;
mutta aurinko paahtoi, eikä siinä levollista unta otettu. Hän oli
Päiväkummulla vaate- ja makuu-luhdissaan; puutarhan kukkaset
tuoksuilivat niin suloisesti, mutta niiden tuoksu tällä kertaa ei ollut
entinen tuttu, vaan outo, ikäänkuin kanervista. "Mistähän tuo tulee?"
arveli hän ja nojautui ulos avonaisesta akkunasta. Nytpä asia tuli
selväksi: Thorbjörn oli puutarhassa ja istutteli kanervia. "Mutta
mintähden, ystäväni, tuota teet?" kysyi hän. "Näethän, etteivät kukat
ota hyötyäksensä," vastasi Thorbjörn askarrellen kukkatarhassa. Silloin
tuli Synnöven kukkia sääli ja hän pyysi Thorbjörn'iä tuomaan ne hänelle
takaisin. "Kyllä sen pian teen," vastasi Thorbjörn, keräsi kaikki
kokoon ja lähestyi vasu kädessä; mutta ei Synnöve kuitenkaan luhdissa
istunutkaan, sillä Thorbjörn läheni suoraa tietä. Samassa äitikin tuli
näkyviin. "Mitä näkemäni pitää! Käykö tuo häijy Kuuselan poika sinun
luonasi?" huudahti äiti ja asettui Thorbjörn'in tielle. Mutta tämä
kumminkin tahtoi sisään, ja nyt syntyi ottelu heidän kesken. "Äiti,
äiti, hän vaan tuo minulle kukkaseni," rukoili Synnöve itkien. "Jaa,
ei se auta," väitti äiti yhä taistellen. Ja Synnöve oli kovin
hämmästyksissään, hän oli kahden vaiheella, kenen hän soisi voittavan,
mutta tappiolle ei kumpainenkaan saisi joutua. "Varokaa kukkiani!"
huudahti hän; he yhä tuimemmin ottelivat, Synnöven kauniit kukat
hajotettiin sinne tänne; äiti niitä tallasi, Thorbjörn samoin, ja
Synnöve itki. Mutta samassa kun Thorbjörn laski kukat kädestään,
muuttui hän inhoittavan näköiseksi, tukkansa kävi pörröön, kasvonsa
levisivät tavattoman suuriksi, katseensa oli vihainen, ja hän iski
pitkät kyntensä äitiin. "Varo itseäsi, äiti! Näethän, että toinen on
sijaan tullut, varo itseäsi!" kiljahti Synnöve ja koki rientää äitinsä
avuksi, mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin joku häntä huusi, ja taas
uudestaan. Mutta samassa oli Thorbjörn kadonnut, samoin äiti; vielä
kerran huudettiin. "Täällä olen!" sanoi Synnöve heräten unestaan.
"Synnöve!" huudettiin. "Täällä olen," vastasi hän katsahtaen ylös.
Äidin ääni tuo on, arveli Synnöve, nousi ja astui majalle, jossa äiti
seisoi eväsvakka toisessa kädessään ja toisella suojaten silmiään
päivänpaisteelta, jotta paremmin voisi tyttöä huomata.
"Täällä makaat vaatetta allesi levittämättä!" virkkoi äiti. "Minua
rupesi niin raukasemaan, että panin hetkeksi kyljelleni, enkä tiennyt
koko asiasta, ennenkun jo nukuinkin." -- "Semmoista tulee sinun varoa,
lapsukaiseni... Vakkaan panin sinulle vähän lämpömäis-leipää, eilen
täytyi leipoa, sillä isä lähtee matkalle." Mutta Synnöve huomasi heti,
ett'ei äiti siitä syystä kodista lähtenyt, enkä minä hänestä turhaan
uneksinut, arveli hän itsekseen. Karina, sehän oli äidin nimi, oli,
miten tunnettu, pieni ja hoikka vartaloltansa, hiukset olivat
vaaleanväriset, ja silmät siniset sekä erittäin vilkkaat. Hymysuin hän
toisia puhutteli, toki ainoastaan vieraita. Hänen katseensa oli muuten
kylläksi terävä, hän oli liukas ja urhakka liikunnoissaan, ja hänellä
aina piisasi kiirettä. -- Synnöve kiitti tuomisista ja avasi vakan
kannen katsoaksensa, mitä se sisälsi. -- "Jätähän _tuo_ toistamiseksi,"
sanoi äiti; "tullessani huomasin, ett'et vielä ole hulikkojasi pessyt:
se sinun tulee tehdä, _ennenkun_ rupeet huiluulle." -- "Tänään tuo
vasta ensi kerran tapahtuikin." -- "Tule nyt, niin sinua autan, koska
kerran tänne satuin tulemaan," sanoi äiti helmojansa ylös käärien.
"Sinun tulee tottua järjestykseen kotoakin poissa ollessasi." Hän lähti
heti maitoaittaan, Synnöve vitkalleen perässä. Siellä he rupesivat
pesemään; äiti tarkasteli sisustusta ja lausui siitä tyytyväisyytensä,
neuvoi joka paikkaa ja auttoi toista järjestämisen ja siivoamisen
työssä, ja niin kului tunti, ehkä parikin. Työn kestäessä oli äiti
kertonut, mitä he sitä nykyä toimiskelivat kotona, miten hänellä oli
paljon puuhaa, saadaksensa isän kaikki kapineet kuntoon, ennen hänen
lähtöänsä. Sitten tiedusteli hän, muistiko Synnöve iltaisin levolle
mennessään lukea Jumalan sanaa: "sitä et saa jättää," lausui hän,
"muuten käy työ kehnosti seuraavana päivänä."
Kaikki kun oli kunnossa, lähtivät he äyräälle lehmiä odottamaan.
Istuttuansa kysyi äiti Ingrid'iä, eikö hän kohta jälleen palajaisi
paimenmajalle. Ei Synnöve siitä asiasta tietänyt enemmän kuin äitikään.
"Voi ihmisiä, miten ovat huimapäisiä," sanoi äiti, ja Synnöve kyllä
käsitti, ett'ei hän Ingrid'iä tarkoittanut; Synnöve olisi mielellään
katkaissut, puheen siihen, mutta häneltä puuttui rohkeutta. "Sitä, joka
ei luota ja turvaa Herraan, tapaa onnettomuus, koska hän vähin sitä
varoo," pitkitti äiti. Ei Synnöve sanaa suustansa saanut. "Ainahan olen
sen sanonut, ett'ei siitä pojasta kunnon miestä tule. Tuolla lailla
tepastella, -- hyi!" Molemmat istuivat kumarruksissa silmät maata
kohden, mutta eivät toisiansa silmäilleet. "Oletko kuullut, miten hän
nyt jaksaa?" tutkasi äiti, luoden pikaisen silmäyksen Synnöveen. --
"En," vastasi tämä. -- "Huono hän kuuluu olevan," sanoi äiti. Synnöven
sydäntä kivisteli. "Lieneekö hän kovinkin huonona?" kysyi hän. --
"Kyllähän sen käsität, tuo puukon haava kyljessä: -- sitä paitsi
nyrkiteltiinkin häntä aika lailla." Synnöve tunsi punehtuvansa; heti
kääntyi hän toisaalle, jott'ei äiti sitä älyäisi. "Eihän toki siitä
hengen vaaraa synny?" kysyi hän teeskennellen tyyntä mieltä; mutta äiti
huomasi hänen povensa tuskallisesti kohoelevan, ja sentähden vastasi
hän: "Eihän kumminkaan siitä pelkoa." Mutta nyt rupesi Synnöve pahinta
aavistamaan. "Hän on vuoteen omana?" kysyi hän. -- "No se on selvä,
eihän siitä niin pian nouse. Vanhempia oikein tulee sääli, kunnon
ihmisiä kun ovat; parastansa ovat he koettaneet häntä kasvattaessansa,
jotta siinä suhteessa voivat rauhoitetuin tunnoin astua tuomiolle."
Synnöven mieli kävi niin raskaaksi, ett'ei hän tiennyt mitä tehdä; äiti
pitkitti: "Nyt selvään näkee, miten hyvä on, ett'ei kenkään ole häneen
sitoutunut. Taivaallinen isä kaikki parhain sovittaa." Synnöveä rupesi
päästä huimaamaan, hän oli vähällä syöstä vuoren rinnettä alas.
"Aina olen sanonut isälle: Jumala meitä varjelkoon, olen sanonut,
meillä on vaan tuo ainoa tytär, ja hänestä kyllä huolen pidämme. Hän
tosin on ikäänkuin liiaksi hellätuntoinen, niin kunnon tyttö kuin hän
muuten onkin; mutta onhan siitä hyvä, että hän etsii neuvoa ja
lohdutusta sieltä, mistä se etsittävä on, Jumalan sanasta, näet." Mutta
kun Synnöve muisteli isäänsä, miten suopea hän aina oli, kävi itkun
tukahduttaminen yhä vaikeammaksi, lopulta ei auttanut kovinkaan
ponnistus, hän hyrähti itkuun. -- "Itketkö?" tutkasi äiti ja katsoi
häneen, mutta Synnöve peitti kasvonsa. -- "Isää kun ajattelen niin..."
ja nyt hän vasta äityikin itkemään. -- "Mutta, oma rakas lapseni, mikä
sinua vaivaa?" -- "Sitä en selittää voi ... lennähti mieleeni ...
voisihan hänelle käydä onnettomasti tuolla matkalla," nyyhkytti
Synnöve. -- "Mitä hulluttelet!" sanoi äiti, "miten voisi hänelle tulla
tapaturma? -- kaupungin-matkalla pitkin tasaista tietä?" -- "Minä vaan
muistelin ... miten tuolle ... toiselle kävi," sammalti Synnöve. --
"Niin hänelle ... mutt'ei isäsi tietääkseni hulluna räyhää. _Hän_ kyllä
palajaa kotiin vahingotta, -- jos Herra muuten häntä varjelee."
Äiti tuli päätöksiin tuosta hillimättömästä itkusta. Eipä aikaakaan,
niin hän taasen äänteli: "Monet seikat tässä maailmassa tuntunevat
kyllä raskailta, mutta lohduttakoon meitä se ajatus, että ne olisivat
voineet sattua vaikeimmiksikin." -- "Vähän minä sellaisesta
lohdutuksesta," vastasi Synnöve yhä katkerasti itkien. Ei äiti
hennonnut suoraan vastata, mitä kielellä pyörieli; sentähden lausui hän
vaan: "Herra monessa kohdassa meille selvään osoittaa tahtonsa; niin on
Hän tässäkin tehnyt;" sen sanottuaan nousi hän paikaltaan, sillä
lehmäin ammuminen ja kellojen helinä kuuluivat harjulta, pojat
huhuilivat, ja sitten tultiin hitaasti kuvetta alas, sillä lehmät
olivat kovin täyteläiset. Synnövekin nousi ja seurasi äitiään: mutta
astunta kävi vitkaan.
Karina Päiväkummulle tuli nyt kiire käteen karjaansa tervehtimään.
Lehmät lähestyivät yksi toisensa perään, tunsivat emäntänsä ja
ammuilivat mielihyvästä. Hän niitä puhutteli ja taputteli, sekä tuli
jälleen iloiseksi nähdessään, miten kaikki olivat päässeet uuteen
karvaan. "Niin vaan," lausui hän, "Herra ei sitä jätä, joka Häneen
turvaa." Hän auttoi Synnöveä karjan kytkennässä; sillä tänään oli tyttö
hidas toimissaan. Ei äiti siitä muistuttanut; hän rupesi vielä
lypsyllekin, ehkä hän siten viipyi kauemmin kuin minkä aikoi. Koska
maito oli siivilöitty, laittautui äiti kotomatkalle. Synnöve aikoi
häntä saattamaan. "Älä siitä huoli," sanoi äiti, "olet ehkä väsyksissä
ja haluat levolle." Sitten otti hän tyhjän vakkasen käteensä, ojensi
toisen Synnövelle jäähyväisiksi ja sanoi vakaasti häneen katsoen: "Pian
jälleen tulen tänne katsomaan, miten jaksat. Turvau vaan meihin, älköön
mielesi muissa hehkuko."
Tuskin oli äiti näkyvistä, ennenkun Synnöve rupesi tuumailemaan, miten
hän kiireimmiten saisi tietoja Kuuselasta. Hän kutsui Thorbjörn'in
veljeä ja aikoi pyytää häntä siellä käymään; mutta koska poika
lähestyi, arvelutti häntä uskoutua hänelle ja sanoi sentähden: "ei
minulla olekaan mitään sanomista." Hän aikoi itse sinne. Varmuutta hän
tahtoi, maksoi mitä maksoi; ja tuo Ingrid, kovin oli häijy, kun ei
hänelle tietoa laittanut. Yö oli valoisa, eikä matkakaan niin pitkä,
ett'ei sitä jalan saattanut kulkea, tällainen kohta kun oli käsissä.
Sitä tuumaillen juohtui hänen mieleensä äidin puheet, ja itku alkoi
uudelleen; nyt hän ei enää viivytellyt, vaan sitoi huivin päähänsä ja
lähti, tehden pitkän kiertomatkan, jott'ei pojat hänen aikomustaan
äkkäisi. Jota kauemmaksi hän joutui, sitä kiireemmäksi kävi kulku, ja
viimein hän riensi alas polkua sellaisella vauhdilla, että pienet kivet
irtautuivat ja pyörivät alas häntä säikähyttäen. Ehkä hän tiesi äänen
syntyneen kivien pyörinnästä, oli hänestä kumminkin kuin joku olisi
piileskellyt hänen läheisyydessään, hän pysähtyi kuuntelemaan. Ei
siellä toki ketään ollut ja joutua hän teki eteenpäin; sattuipa hän
siten hyppäämään suurenlaiselle kivelle, joka irtautui ja pyörähti
alas. Siitä syntyi kova jyrinä, pensaat rasahtivat. Synnöve säikähti,
mutta hämmästyksensä yhä kiihtyi, koska etäämmällä luuli näkevänsä
elävän olennon, joka nousi mättäältä ja suoriutui kulkuun. Ensin luuli
hän sen petoeläimeksi, hän pysähtyi henkeänsä vetämättä; olento myöskin
pysähtyi. "Ohoi!" sanottiin. Äiti tuo oli! Synnöven ensi tehtävänä oli
juosta piiloon. Hau istui siellä hyvän aikaa nähdäkseen, tunsiko hänet
äiti ja kääntyisikö hän takaisin; ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Sitten
odotti hän vielä hetken, jotta äiti ehtisi kotiin. Liikkeelle jälleen
lähtiessään, kulki hän vitkaan eteenpäin ja joutui vihdoinkin perille.
Kartanoa lähestyessään rupesi hänen sydämensä taas levottomuudesta
sykähtämään. Kaikki oli hiljaista, työaseita oli asetettu seinää
vastaan, puita oli pinoon hakattu ja kirves oli lyöty hakotukkiin. Hän
lähestyi ovea, seisahtui, katsahti ympärilleen ja kuunteli: mutt'ei hän
missään liikettä huomannut. Siinä kahdella päällä ollen, tahtoisiko hän
nousta ullakolle Ingrid'in luo, vai olisiko menemättä, juohtui
mieleensä yö, jona Thorbjörn kävi Päiväkummulla ja istutti hänelle
kukkaset. Pikaisesti riisui hän kengät jaloistaan ja hiipi portaita
ylös.
Unesta selvitessään ja huomatessaan Synnöven häntä herättelevän,
säikähti Ingrid kovin. -- "Miten hän jaksaa?" kuiskasi Synnöve. Nyt
muisti Ingrid koko seikan ja yritti pukeumaan, jotta hän pääsisi heti
vastaamasta. Mutta Synnöve istuutui sängyn laidalle, pyysi toista
jäämään paikallensa ja uudisti kysymyksensä. "Paranemaan päin hän jo
on," vastasi Ingrid, "kohta palajan luoksesi." -- "Ingrid rakas, älä
mitään minulta salaa; et voi asiata niin onnettomaksi kertoa, ett'en
olisi sitä mielessäni vielä onnettomammaksi kuvaillut." Ingrid koki
vielä ystävätään sääliä, mutta tämän levottomuus pani hänen niin
ahtaalle, että hänen täytyi jättää kaunistelemiset. Kuiskaten
kysyttiin, kuiskaten vastattiin, ja syvä äänettömyys ympäriinsä sai
kysymykset ja vastaukset yhä vakaammiksi, ja muutti hetken yhdeksi
noita juhlallisia, jolloin rohkenee kuulla vaikeimmankin totuuden. Sen
he kumminkin mielestänsä saivat selville, ett'ei Thorbjörn'issä tällä
kertaa ollut paljoakaan syytä, ja ett'ei mikään hänen puolestaan
katkeroittanut heidän osanottoansa. Heidän kyyneleensä valuivat
vapaasti, mutta äänettömästi, -- ja Synnöven runsaammasti kuin
Ingrid'in; hän istui suruunsa vaipuneena sängyn laidalla. Ingrid koki
häntä lohduttaa, muistuttamalla niitä iloisia aikoja, joita he kolmisin
olivat yhdessä viettäneet; mutta silloin kävi, miten tavallisesti käy
onnen päiviä muistellessa, -- muistelmat sulautuvat kyyneleisin.
"Onko hän minua kysynyt?" kuiskasi Synnöve. -- "Hän tuskin on sanaakaan
puhunut." -- Ingrid muisti kirjettä, ja se alkoi hänen mieltänsä
polttaa. -- "Eikö hän jaksa puhua?" -- "Tuota en varmaan tiedä -- hän
ehkä miettii sitä enemmän." -- "Lukeeko hän?" -- "Äiti on hänelle
lukenut; nyt jaksaa hän joka päivä lukemista kuunnella." -- "Mitä hän
silloin sanoo?" -- "Ei hän mitään virka, kuulithan. Hän vaan katselee."
-- "Hänen vuoteensa on peräkamarissa?" -- "Niin on." -- "Ja hän kääntää
päätänsä akkunata kohden?" -- "Niin tekee." Molemmat olivat hetken
ääneti. Ingrid lausui: "Tässä tuonnoin antamasi kukkanen seisoo
akkunalla."
"Niin, yhdentekevä," sanoi Synnöve äkkiä ja päättävästi; "ei kenkään
sinä ilmoisna ikänä voi saada minua hänestä luopumaan, käyköön sitten
miten tahansa." -- Ingrid'in sydäntä ahdisteli... "Ei tohtori vielä
varmaan tiedä, tulleeko hänestä jälleen miestä," kuiskasi hän.
Silloin kohotti Synnöve päätään ja pidätellen itkuansa tähysteli hän
Ingrid'iä, sanaa lausumatta. Vähitellen vaipui hän ajatuksiinsa;
viimein kyynel vieri vitkaan poskea alas, mutta ei hän muuten
liikahtanut, oli ikäänkuin luja päätös olisi ollut tekeillä hänen
aivuissansa. Nyt hän yht'äkkiä nousi paikaltaan, kumartui Ingrid'iin ja
suuteli häntä innokkaasti: "Jos hänestä tulee raajarikko, niin minä
häntä hoitelen. Huomenna puhun asiasta vanhemmilleni!"
Tuo Ingrid'iä syvään liikutti; mutta ennenkun hän sai sanaakaan
sanoneeksi, puristettiin hänen kättänsä. "Jää hyvästi Ingrid! Nyt
lähden takaisin." -- Ja hän kääntyi pikaisesti ovea kohden.
"Olin unohtaa kirjeen," kuiskasi Ingrid.
"Kirjeen?" kysyi Synnöve. Ingrid oli jo noussut vuoteeltaan, etsi
paperia ja se kädessään lähestyi hän Synnöveä. Vasemmalla kädellään hän
tukki sitä ystävänsä poveen, laski oikean käsivartensa tämän kaulalle
ja suuteli nyt vuorostaan häntä. Tämän ohessa kyyneleensä kuumina
kastelivat Synnöven poskia. Sitten työnsi hän toisen hiljaa ulos ja
sulki oven hänen jälkeensä, sillä hänen mieltänsä poltti loppua
ajatellessaan.
Synnöve astui portaita alas sukkasilla; mutta koska ajatukset
valtasivat mielensä, sattui hän vähän jyryämään. Siitä säikähti, syöksi
läpi eteisen, otti kengät käteensä ja kiiti huoneiden ohi, vainioiden
poikki, pysähtyen vasta veräjällä, jossa hän veti kengät jalkaansa ja
astui kiireesti eteenpäin; sillä veri kuohuili suonissa. Hyräellen hän
kulki yhä joutuisammin, jotta hän viimein väsyi ja täytyi istuutua.
Silloin juohtui kirje hänen mieleensä...
Koska paimenkoira seuraavana aamuna rupesi haukkumaan, pojat heräsivät
ja lehmäin lypsämisen sekä laitumelle päästämisen aika oli käsissä, oli
Synnöve vielä poissa.
Poikain siinä seisoessa tuumaellen, mistä häntä etsiä, koskei hän yön
aikanakaan ollut majalla, -- tuli Synnöve. Hän oli kovin kalpea, mutta
aivan tyyneenä. Sanaakaan lausumatta valmisti hän ruoan pojille,
laittoi eväspussin kuntoon ja auttoi poikia lypsyssä.
Sumu vielä peitti matalammat harjanteet, kaste kimalteli
punaisen-ruskeissa kanervissa yli laajan kankaan, ilma oli
kylmänläntää, ja kaiku vastasi koiran haukuntaa. Karja päästettiin, se
ammueli tultuansa raittiisen ilmaan, ja lehmä toisensa perään ajettiin
pehusta. Koira oli heitä vastassa eikä päästänyt karjaa sinne tänne
leviämään, ennenkun kaikki olivat valmiit; kellojen ääni väräeli yli
harjun, koira haukkui, jotta kalliot kajahtelivat, ja pojat kilvan
huhuilivat. Tuosta hälinästä poistui Synnöve sinne, missä he Ingrid'in
kanssa toisinaan istuskelivat. Ei hän itkenyt, istui vaan ääneti ja
tuijotteli kuunnellen tuota sekavaa ääntä, joka hälvenemistään hälveni.
Tämän ohessa alkoi hän hyräellä, kohta lauloi kuuluvammin ja viimein
selvään ja ääneensä seuraavan laulun. Hän oli sen mukaillut toisesta,
jonka taisi lapsuutensa ajoista.
Kiitoksen Sulle nyt lausunen
Lapsuuden ajast' kun päiviämme
Leikissä vietimme, -- luullut en
Sen loppuvan ikänämme.
Mä luulin leikin jatkuvan
Ain' alta koivujen tuoksuvaisten,
Kummulta kirkon, kotituvan,
Miss' näet akkunain loisteen.
Monetpa illat mä odottain
Siell' istuin luullen Sun tulevaksi,
Mutt' vuori tietä pimenti ain'
Ja Sulle muuttui se vierahaksi.
Suruisin mielin mä aattelin:
Ehk' illan joutuin hän tulee sentään,
Vaan kynttel' paloi ain' sammuksiin,
Ja kohta yöhyt jo entää.
Tuo silmä-parka ei kääntyä
Voi katsomaan enää suunnall' muulle,
Jos kuinkin kirvelee, vääntyä
Se tahtoo tielle tutulle.
He paikan sanovat olevan,
Miss' lohdutusta mun pitäis' saaman.
Se kirkoss' on, -- äll'ös sinne vaan
Mua pyydä! _Hän_ siell' on varmaan.