Kuusela oli kauniilla paikalla, siitä näki yli koko tienoon,
Päiväkummun lähinnä, monivärinen metsän ympäröimänä, ja etäämmällä
muut talot, nekin metsään suljettuina. Neljätoista taloa näkyi Kuuselan
paimenmajalle, ainoastaan katot olivat Kuuselasta näkyvissä, ja
nämätkin näkyivät vaan laitumen äärimmäiseltä rinteeltä. Kuitenkin
pysähtyivät tytöt usein katselemaan haikua, mikä siellä tuprueli
savutorvista. "Nyt valmistaa äiti puolipäiväisen," sanoi Ingrid:
"... tänään he syövät suolattua lihaa ja perunoita." -- "Kuule,
nyt huutelevat he miehiä," lausui Synnöve; "missähän tänään
työskentelevät?" Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka nopeasti ja
iloisesti kiiriskeli ylös puhtaasen, hiilakkaan ilmaan, vaan hetken
päästä seisahtui tuumailemaan, -- valui sitten laajaksi vaipaksi yli
metsän, muuttui yhä ohuemmaksi, lopulta liehuvaksi hunnuksi ja hetken
perästä tuskin silmääntuntuvaksi. Monta seikkaa juohtui samalla heidän
mieleensä ja ajatuksensa kiitivät yli seudun. Mainittuna päivänä
tapasivat he toisensa Nordhoug'illa. Oli kulunut pari päivää häistä,
mutta koska niitä piti vietettämän kuusi päivää, tapasivat korkeimmat
huudot ja kovimmat laukaukset yhä vielä vähän väliä tyttöjen korvia.
"Hupainen siellä kuuluu olevan," sanoi Ingrid. -- "En minä suinkaan
heitä siellä kadehdi," lausui Synnöve ja tarttui kudelmaansa. "Olisipa
toki hupaista olla mukana," mietti Ingrid, joka kumartuneena loi
silmänsä kohden taloa, jossa väkeä kulki rakennusten väliä, toiset päin
ruoka-aittaa, jossa katetut pöydät olivat säilyssä, vähän etäämmällä
toisia paritusten keskenänsä puhellen. -- "Käsittää en voi, mintähden
muutamain mieli sinne niin hehkuu," sanoi Synnöve. -- "Sitä tuskin
minäkään käsitän," vastasi Ingrid, istuen entisessä asemassaan; --
"ehkä tanssi heitä mielyttää," lisäsi hän. Ei Synnöve siihen mitään
vastannut. -- "Etkö milloinkaan ole tanssinut?" -- kysyi Ingrid. --
"En." -- "Pidätkö sen vääränä?" -- "Sitä en varmaan tiedä." -- Ei
Ingrid sinä hetkenä asiasta sen enempää puhunut, sillä hän muisti
Haugianein ankarasti kieltävän tanssia, eikä hän likemmin tahtonut
tiedustella vanhempain suhdetta Synnöveen tässä seikassa. Mutta miten
ajatuksensa sattuivatkaan, sanoi hän hetken kuluttua: "Thorbjörn'iä
taitavampaa tanssijaa tuskin milloinkaan olen nähnyt." -- Synnöve
vastasi vähän ääneti oltuaan: "Hän kuuluu olevan siinä varsin taitava."
-- "Näkisitpä kerran vaan hänen tanssivan!" lausui Ingrid kääntyen päin
Synnöveä. Mutta tämä vastasi pikaisesti: "Sitä en tahtoisi."
Ingrid vähän säpsähti, Synnöve tarkasteli kudelmaansa sen silmukoita
lueskellen. Yht'äkkiä laski hän kudelman helmaansa, katsahti ylös ja
sanoi: "Näin keveältä ei ole sydän tuntunut pitkään aikaan." -- "Mistä
syystä nyt olet niin iloinen?" tiedusteli Ingrid. -- "Sentähden ettei
hän tanssi Nordhoug'illa!" Ingrid istui mietteissään. "Kyllä maar monet
tytöt häntä ikävöivät," virkkoi hän. Synnöve avasi suunsa ikäänkuin
jotain sanoakseen, mutta jäi kumminkin äänettömäksi, alottaen uutta
kerrosta kudelmassaan. "Kyllä Thorbjörn itsekin sinne ikävöi, siitä
olen varma," pitkitti Ingrid, mutta huomasi heti tuhmia puhuneensa ja
katsahti Synnöveen, joka hohtavin poskin kutoi taukoamatta. Nyt koko
keskustelu salaman nopeudella selveni Ingrid'ille, ja lyöden käsiänsä
yhteen asettui hän polvilleen kanervikkoon vastapäätä Synnöveä. Siten
tähysti hän toista suorastaan silmiin; mutta Synnöve kutoi. Silloin
Ingrid hymysuulla lausui: "Nyt taas olet minulta monta päivää jotain
salannut." -- "Mitä arvelet?" kysäsi Synnöve luoden toiseen epävakaisen
silmäyksen. "Et sinä siitä ole pahoillasi, että Thorbjörn tanssii,"
jatkoi hän entiseen tapaansa. Ei Synnöve mitään vastannut. Ingrid yhä
hymyili, kietoi käsivartensa Synnöven kaulalle ja kuiskasi hänelle
korvaan: "Mutta sinä olet pahoillasi siitä, että hän tanssii muiden
kuin sinun kanssasi!"
"Mitä lörpötteletkin!" sanoi Synnöve, koki irtautua ja nousi
seisoalleen. Ingrid myöskin nousi ja astui toisen jäljessä. "Synnöve,
miten ikävä onkaan, ett'et tanssia taida!" sanoi hän nauraen, -- "se
todellakin on hyvin paha! Tulepa, niin nyt heti sinua neuvon." Hän otti
Synuöveä vyötäyksestä. "Mitä aiot?" tiedusteli tämä. "Opetan sinua
tanssimaan, jott'et tarvitse huolehtia sitä, että hän vie muita kuin
sinua tanssiin." Nyt oli Synnöven nauraminen, hän ainakin teeskenteli
naurua. "Mutta jos joku sattuisi meitä näkemään," arveli hän. "Jumala
sinua tuosta vastauksesta siunatkoon, jos kohta se typerältä
kuuluikin," ja samassa alkoi hän rallatella sekä pyöritellä Synnöveä
tahdin mukaan. -- "Ei, ei, tuo ei käy päinsä." -- "Äsken juuri sanoit,
ettet pitkinä päivinä ole näin iloisella mielellä ollut; tulepa nyt."
-- "Kunpa vaan tuo kävisi päinsä." -- "Koetapa, niin nähdä saat, että
se onnistuu!" -- "Olet ylen huima, Ingrid!" -- "Niin sanoi kissakin
varpuselle, se kun ei paikallansa pysynyt, eikä kissa sitä siitä syystä
kynsiinsä saanut; tule nyt!" -- "Olisipa tuo ehkä minustakin hupaista,
mutta..." -- "Nyt minä olen Thorbjörn ja sinä hänen nuori vaimonsa,
joka ei suvaitse hänen muiden kanssa tanssivan." -- "Mutta..." --
Ingrid rallatteli. -- "Mutta..." änkytti Synnöve yhä: jopa hän tanssi
kumminkin. Erästä juoksutanssia alotettiin, Ingrid edellä pitkin
askelin ja miehekkäin liikunnoin, Synnöve jäljessä lyhyempään astellen,
silmät maata kohden, -- ja Ingrid lauloi:
Ja kettu makasi koivun alla
Kanervikossa.
Ja jänes hyppäsi kevein koivin
Kanervikossa.
Hoi, päiväpaiste mi tänään on!
Tuoll' kaste kimaltaa verraton
Kanervikossa.
Ja kettu hymyili koivun alla
Kanervikossa.
Ja jänes kiiteli pallon lailla
Kanervikossa.
Tääll' onpi iloista elellä!
Hu-hei! kas noinko voit hypellä
Kanervikossa?
Ja kettu tirkisti koivun alla
Kanervikossa.
Riens' jänes vastaansa laukkaamalla
Kanervikossa.
No Jumal' armahda! Siek's oot vain?
Kuink' tanssia sä uskallat ain'
Kanervikossa?
"Noh, onnistuihan tuo!" huudahti Ingrid heidän hengästyneinä
seisahtuessa.
Synnöve naurahti, varoen itsellään olevan suuremman halun valssiin.
"Eihän tuota mikään estäne," tuumiskeli Ingrid, neuvoen Synnöveä
jalkojansa liikuttamaan; "sillä valssi on vaikia," -- "Kylläpä se
sujuu, kun vaan alkuun päästään," päätti Synnöve, ja Ingrid rupesi
laulaen alottamaan; Synnöve lauloi mukana, alusta hiljaan hyräellen;
mutta lopulta äänensä täydeltä. Mutta samassa taukosi Ingrid, päästi
Synnöven kummastuneena, käsiänsä yhteen lyöden. "Osaathan valssia!"
huudahti hän.
"Vaiti, älkäämme siitä puhuko!" sanoi Synnöve ja tarttui uudestaan
Ingrid'iin tanssia pitkittääkseen. "Mutta kuka on sinua neuvonut?" --
"Tralala -- lalaa!" rallatteli Synnöve ja pyöritti toista. Silloin
ryhtyi Ingridkin oikein sydämen pohjasta tanssiin, laulaen:
Kas, aurinko tanssein kun vuorelle lentää,
Sä tanssios armaani; ilta koht' entää.
Kas, virta kun rientää mereen siintävään,
Sä rientäös piltti hautaas kiiltävään.
Kas, koivu kun kiikuttaa oksiaan,
Oi kiikkuos immyt! Mi katkesikaan?
Kas...
"Kummallisia lauluja rallattelet," lausui Synnöve, hereten tanssimasta.
-- "En tiedä, mitä laulan; Thorbjörn on niitä lauleskellut." -- "Ne
ovat Pentti-vangin virsiä," sanoi Synnöve, "kyllä ne tunnen." --
"Ovatko ne niitä?" kysäsi Ingrid vähän hämillänsä. Hän katsahti suoraa
päätä eteensä, eikä mitään sen enempää sanonut. Samassa kiintyi
huomionsa erääsen matkustajaan, joka kulki maantietä pitkin. "Katsopa,
-- tuolla joku ajaa Kuuselasta kyläänpäin!" -- Synnövekin sen näki, --
ja kysäsi: "Hänkö se on?" -- "Thorbjörn näkyy olevan, hän on matkalla
kaupunkiin..."
... Thorbjörn se todella olikin, hän ajoi kaupunkiin. Sinne oli
pitkältä, hänen kuormansa oli suuri, siitä syystä hän ajoi hiljakseen
pitkin pölyävää tietä. Tämä näkyi paimenmajalle, ja koska hän sieltä
kuuli rallatuksen, älysi hän heti kuka siellä oli, nousi kuormalleen ja
huhuili niin, että kalliot kajahtelivat. Silloin torvella hänelle
toitahutettiin, hän istui kuunnellen ja, äänen vaiettua, nousi hän
jälleen huhuilemaan. Näin sitä pitkitettiin, ja hänen mielensä kävi
iloiseksi. Hän katsahti päin Päiväkumpua, eikä se hänen mielestänsä
milloinkaan ennen ollut näin välähdellyt päivän paisteessa. Mutta
huomionsa sinne kun oli, jäi hevonen oman onnensa nojaan ja kulki minne
tahtoi. Äkkiä kavahti hän unelmistaan; hevonen näet karkasi huimasti
ojaan, taittoi toisen aisan ja sitten rajua nelistä pitkin Nordhoug'in
nummea, sillä sitä myöten tie kulki. Thorbjörn nousi seisaalleen
rattaille ja pidätti hevosta: ottelu syntyi hänen ja hevosen kesken:
eläin yritti mäkeä ylös, toinen teki vastarintaa. Niin sitä siinä
tepasteltiin, kunnes hevonen lopulta nousi takajaloillensa: silloin
Thorbjörn hyppäsi rattailta, ja koska elukan jälleen piti ryhtyä
kulkuun, tarttui hän erääsen puunrunkoon, -- ja nyt täytyi hevosen
seisahtua. Kuorma oli puoleksi ojassa, toinen aisa poikki, ja hevonen
värisi pelvosta. Thorbjörn meni sen luo, tarttui päitsiin ja koki sitä
rauhoittaa; nyt hän sen käänsi jälleen tielle, jott'ei enään olisi
pelkoa sen karkaamisesta päin törmää; mutta paikallaan ei hän saanut
hevosta seisomaan. Sentähden täytyi hänen puoleksi juosten seurata sitä
kappaleen tietä. Hän siten ajoi kapineittensa ohi, mitkä olivat
sekamyllyä pitkin tietä, astiat rikki, ja sisältö pilautuneena. Tähän
asti oli vaara ainoastaan ollut hänen mielessään, nyt älysi hän myöskin
tepposen seuraukset, ja se rupesi vihaksi pistämään. Hän huomasi
selvään, että hänen nyt täytyi jättää kaupunginmatka sikseen, ja jota
enemmän hän asiaa aprikoi, sitä äkeämmäksi hän kävi. Päästyänsä
vaarapaikalle, säikähti hevonen uudelleen, yrittäen irtautua
Thorbjörn'in kourista, -- ja silloin hän ei enää mieltänsä taitanut
hillitä. Vasemmalla kädellään päitsiin tarttuen, hosui hän vahvalla
piiskallansa hevosta pitkin lautasia minkä ennätti, jotta tämä
rajustuneena hyppäsi etujalkoinensa vasten Thorbjörn'in rintaa. Mutta
hän sen karkoitti, sitä piiskan varrella hakaten entistään tuimemmin ja
voimainsa takaa. "Kyllä sinulle näytän, itsepintainen luuska!" -- ja
hän löi. Hevonen hirnakoi ja kiljui, hän löi. "Heisaa, saatpa kerran
kokea oikein miehen kouria!" -- ja hän löi. Hevonen läähätti, jotta
vaahto valui hänen kädellensä, mutta hän löi: "Olkoonpa ensimmäinen ja
viimeinen kerta, -- kaakki! tuossa vielä läinäys! vai niin! heisaa,
koni, kuule, annetaanpa kerran oikein isän kädestä!" -- ja hän löi.
Tällä välin olivat he toisaalle kääntyneet, ei hevonen enää tehnyt
vastarintaa, vaan väristen vavahteli se joka lyönnillä ja väistyi
hirnuen syrjään, koska piiskaa kohotettiin. Silloin Thorbjörn tuli
vähän hämillensä. Samassa äkkäsi hän miehen, joka nojautuen
käsivarsiinsa, istui ojan reunalla hänelle nauraen. Kaikki musteni
Thorbjörn'in silmissä, ja käsi hevosen päitsissä, syöksi hän,
kohotetulla ruoskalla, kohden miestä. "Kyllä minä annan sinulle naurun
aihetta." Samassa hän lyödä lämähytti, mutta lyönti sattui ainoastaan
puoleksi, sillä mies kellahti ojaan. Sinne hän jäi nelinryömin, käänsi
päätään, vilkui Thorbjörn'iä ja nauroi, suutansa väärään vetäen.
Thorbjörn kavahti; sillä tuon oli hän ennen nähnyt. Ilkiö oli Aslak.
Thorbjörn ei tietänyt mistä syystä, mutta kylmä värähdys kävi läpi
hänen selkänsä. "Sinä kaiketi hevoseni säikäytit," lausui hän. -- "Minä
vaan makasin," vastasi Aslak, vähän päätään kohottaen -- "mutta sinä
minun herätit, vihaasi kun hevosen päälle purkasit." -- "Sinä sen
hulluksi sait; kaikki eläimet sinua pelkäävät," ja hän hyväili
vaahtoista hevosta. -- "Nyt se kumminkin kammoo sinua enemmän kuin
minua; niin en ole milloinkaan hevosta löylyttänyt," sanoi Aslak, ollen
polvillaan ojassa. "Pidä kitasi hyvällä!" huusi Thorbjörn ja uhkasi
piiskalla. Aslak ryömi ojasta. -- "Voi minua vaivaista! Minuako
tahdotaan kitaani kiinni pitämään? Vai niin!... Minne sellaisella
vauhdilla aiot?" kysyi hän laaskavasti Thorbjörn'iä läheten, mutta
hoiperteli sinne tänne, sillä hän oli humalassa. -- "Tänään kyllä en
pääse edemmäksi," sanoi Thorbjörn, hevostansa valjaista päästäen. --
"Tuopa kovin ikävätä," ilkkui Aslak yhä läheten ja lakkiansa kouraten.
-- "Herra varjele, miten iso ja pulska mies sinusta on paisunut;" -- ja
pitäen kämmeniänsä taskuissa, ponnisteli hän voimainsa takaa pystyssä
pysyäksensä, yhä katsellen Thorbjörn'iä, jolle hevosen riisuminen ei
tahtonut onnistua. Hän oli avun tarpeessa, mutta vastenmieliseltä
tuntui pyytää Aslak'ia itseänsä auttamaan; sillä hän oli inhoittavan
näköinen; vaatteensa olivat savessa, hiuksensa pistivät vanukkeisina
esiin vanhan kuluneen kiiltohatun alta, kasvojansa, noita osaksi
entiseltään tuttuja, vääristeli alituinen pilkkavirnu, ja silmänsä
näkyivät entistään vähemmän paksujen luomien alta, jotta hän ainoastaan
päätään taaksepäin kallistaen ja suu seljällään taisi toista nähdä.
Kasvonsa juonteet olivat hervakkaat ja koko naama turtaantunut, sillä
Aslak oli juomari. Thorbjörn oli kyllä monasti ennen hänen tavannut,
mutta sitä ei Aslak ollut muistavinaan. Hän rihkamakauppiaana
kuljeskeli pitkin seutua ja saapui aina mielellään sinne, missä iloista
seuraa pidettiin, siellä remputuksiaan lauleskellen ja tarinoitaan
haastellen muutamasta viinaryypystä. Hän tietysti oli Nordhoug'in
häissäkin, mutta oli, miten Thorbjörn'ille sittemmin kerrottiin, nähnyt
parhaaksi piiloutua hetkeksi, koska hän vanhaan tapaansa oli saanut
toisia tappelemaan, ja tällä kertaa omakin selkänahkansa näytti olevan
vaarassa. -- "Yhtä hyvä olisi panna hevonen kiinni rattaisiin kuin
päästää se valjaista," sanoi hän, "sinun kaikessa tapauksessa täytyy
käydä Nordhoug'ista apua." Thorbjörn kyllä oli samaa aprikoinut, mutta
ei tahtonut sitä itselleenkään myöntää. -- "Siellä vietetään suuria
häitä," lausui hän. -- "Niinpä siellä on apuun kykeneviäkin," vastasi
Aslak. Thorbjörn oli hetken kahdella päällä; mutta avutta ei hän
päässyt eteenpäin, eikä liioin takaisinkaan, paras ehkä siis oli lähteä
talolle. Hän pani hevosen kiinni ja lähti. Aslak seurasi; Thorbjörn
katsahti taaksensa häneen. "Täten pääsen hyvässä seurassa takaisin
häätaloon," sanoi Aslak pilkaten. Ei Thorbjörn siihen mitään vastannut,
vaan astui rivakkaasti eteenpäin. Aslak joutui perässä, remputellen
vanhaa hyvin tunnettua häälaulua. "Sinä astut kovin joutuisasti,"
lausui hän taas hetken päästä. Ei hän nytkään vastausta saanut. Soiton
ja tanssin hälinätä kuului, ja monet silmät komean kaksinkertaisen
rakennuksen avoimista akkunoista kääntyivät tarkaten heihin. Väkeä
kokoontui kartanolle. Thorbjörn huomasi heidän keskenään arvelevan,
mistä kaukaa tuleva lienee. Samassa he hänen tunsivatkin, miten myöskin
äkkäsivät tiellä olevan hevosen sekä mullin mallin viskatut kapineet.
Tanssista herjettiin, ja koko hääjoukko samosi kartanolle yhtä haavaa
kuin Thorbjörn ja Aslak sinne joutuivat. "Tänne saapuu häävieraita
vasten tahtoansa," huusi Aslak, läheten joukkoa Thorbjörn'in jäljessä.
Kokoontuen hänen ympärilleen väki tervehti Thorbjörn'iä.
"Siunatkoon Jumala seuraa, hyvää olutta pöytään, kauniita tyttöjä
permannolle ja hyviä pelimannia penkille," virkkoi Aslak ja tunki
keskelle heitä. Muutamat naurahtivat, toiset eivät virkkaneet mitään;
joku lausui: "Aslak-lörpöttelijä on aina hyvillä mielin." Thorbjörn
tapasi paikalla tuttuja, joille hänen täytyi kertoa tapahtumansa; he
eivät sallineet hänen kääntyä takaisin, vaan käskivät muita menemään.
Sulhanen, nuori mies ja entinen koulutoveri, kutsui häntä hääjuomia
maistamaan, ja niin nyt käytiin tupaan. Muutamat tahtoivat siellä
pitkittää hyppyä, erittäinkin tyttöväki, toiset ehdoittelivat pientä
ryyppyrauhaa ja vaativat Aslak'ia tarinoimaan, koska hän kumminkin oli
jälleen taloon palannut. "Mutta sinun tulee olla nyt vähän varovampi
kuin äsken," lisäsi eräs. Thorbjörn tutkasi, missä kaikki kansa oli.
"Tässä oli hieman temmellystä," vastattiin; "nyt ovat muutamat menneet
levolle, toiset istuvat tuvassa kortin lyönnissä, vaan toiset istuvat
siellä, missä Knuuti Nordhoug." Hän ei kysynyt missä Knuuti Nordhoug
oli.
Morsiamen isä, vanha mies joka istui imeskellen savipiippua ja joi
olutta sekaan, virkkoi nyt: "Sinä Aslak, annapas tarinan tulla,
saattaapa olla hupainen kerran sitäkin kuunnella." -- "Onko monta
pyytämässä?" tiedusteli Aslak, joka oli allensa anastanut pienen rahin
kappaleen matkaa pöydästä, minkä ympärillä muut istuivat. "Totta,"
vastasi sulhanen ja antoi hänelle viinapikarin; "minä myöskin sinua
pyydän." -- "Onko niitä monta, jotka minua noin pyytävät?" pitkitti
Aslak. -- "Kyllä piankin," lausui nuori vaimo sivupenkiltä ja ojensi
hänelle viinamaljan. Tuo oli morsian, kahdenkymmen-vuotias
vaaleanverevä, laihanläntä, sinisilmäinen, jäykkä nainen. -- "Tarinasi
ovat minun mieleisiäni," lisäsi hän. Sulhanen katsoi häneen, isänsä
taas edellisen. -- "Niin, Nordhoug'in väkeä ovat tarinani aina
huvittaneet," sanoi Aslak. "Onnea heille!" örisi hän, tyhjentäen erään
nuodemiehen ojentamaa maljaa. -- "Päästäpä nyt suustasi!" anoivat
moniaat. -- "Juttele mustalais-Sannasta!" esitteli muudan. -- "Siitä
paholaisesta, hyi!" jupittivat toiset, varsinkin naiset. --
"Haukilahden tappelusta," ehdoitteli Simo-rumpali. -- "Pikemmin jotain
hupaisaa!" pyysi hoikka nuorukainen, joka seisoi partahihoillansa,
nojaten seinää vastaan, ja joka oikealla kädellään tavotteli muutamien
penkillä istuvien nuorten tyttöjen hapsia; nämä häntä toruskelivat,
mutta eivät muualle siirtyneet.
"Nyt kerron, mitä itse tahdon." -- "Et maar, peijakas vie!" jupisi
vanhanpuoleinen mies, joka tupakoiden venyi sängyssä; toinen
koipensa rippui sängyn laitaa alas, toisella hän potkieli sängyn
päähän heitettyä hienoa röijyä. -- "Älä nuttuani potki!" ärjäsi
seinää vasten nojauva nuorukainen. -- "Älä tyttöjäni silittele!"
vastasi sängyssä-venyjä. Nyt tytöt siirtyivät toisaalle. -- "Miten
sanottu, nyt kerron, mitä _itse_ tahdon!" intti Aslak, "viinasta mies
'kuraasia' saa!" räysäsi hän ja löi kämmeniänsä yhteen niin että
paukahti. -- "Päästäpä suustasi mitä _me_ vaadimme!" toisti sängyssä
olija; "sillä meidän on ilojuoma." -- "Mitä sillä tarkoitat?" kysäsi
Aslak, silmät seljällään. -- "Sitä vaan, että juotetun porsaan myöskin
teurastamme," ilkkui mies koipeansa leikuttaen. Aslak ummisti silmänsä,
mutta pää jäi entiseen asemaansa, lopulta se kallistui vasten rintaa,
eikä hän mitään virkkanut.
Muutamat häntä puhuttelivat, mutta ei hän sitä kuullut. "Hän päihtyy,"
arveli se, joka sängyssä venyi. Silloin Aslak katsahti ylös suu taasen
virnussa ja sanoi: "Nyt ainakin saatte kuulla lystikkään pätkän. --
Jumala varjele niin lystikkään!" lisäsi hän hetken perästä ja nauroi,
jotta suu tavotteli korvia, mutta naurun ääntä ei kuulunut. "Tänään hän
on oikein kirkkosuulla," sanoi morsiamen isä. -- "No, miten muuten!"
virkkoi Aslak, -- "naukku rintaan vielä!" Se tuotiin; kallistaen
päätään joi hän sen vähin erin kurkkuunsa ja sanoi päin häntä sängyssä:
"nyt olen juotto-porsaanne." -- Sitten alotti hän:
"Olipa tyttö, joka asui eräässä laaksossa. Yhdentekevä, miksi laaksoa
sanottiin, mikä tytön nimi niinikään. Mutta tyttö oli kaunis, samasta
mielestä oli talon isäntäkin ja -- tst! -- häntä tyttö palveli. Hyvän
palkan hän sai, kun saikin, ja hän sai mitä hän ei tahtonutkaan: hän
sai lapsen. Ihmiset sanoivat sen olevan isännän, mutta ei tämä sitä
myöntänyt, sillä hän oli naimisessa: eikä tyttökään sitä myöntänyt,
sillä hän oli ylpeä, lunttu-poloinen. Siten poika valheella kastettiin,
ja samahan se, kadotuksen lapsenhan tyttö oli maailmaan synnyttänyt.
Äiti sai asua talon alustalla, eikä tuo emännälle mieluista ollut,
tiettyä se. Tuli tyttö taloon, sylkäsi toinen häntä, mutta tuli
poika-raiska leikkiä lyömään talon lasten kanssa, käskettiin heitä ajaa
äpärä tiehensä; ei hän parempaa ansaitse, arveli emäntä.
"Yöt päivät hän ahdisteli miestään ajamaan lutusta maantielle. Hän piti
vastaan niinkauan, kun hän miehenä pysyi, mutta lopulta rupesi hän
juomaan, ja silloin pääsi akka voitolle. Samassa kävi tyttö-rääsynkin
elämä vuosi vuodelta yhä tukalammaksi: ja lopulta oli hän nälkään
nääntyä poikinensa, sillä tämä ei tahtonut äidistään luopua.
"Siten kului kumminkin vuosi toisensa perään aina kahdeksaan asti;
mutta yhä asuskeli tyttö töllissään -- nyt hänen auttamattomasti piti
lähteä ... ja hän lähtikin. Mutta sitä ennen oli talo ilmi-tulessa, ja
isäntä paloi kamariinsa, sillä hän oli humalassa, -- ämmä pelastui
vesoinensa, ja hän väitti, että lutus töllissä oli talon sytyttänyt.
Ehkäpä niin oli... Mutta ehkäpä toisinkin... Kummallinen oli tuo
poika-nulikkansa. Kahdeksan vuotta oli hän nähnyt äitinsä kärsivän sekä
vilua että nälkää ja kaikellaista kurjuutta, ja hän tiesi aivan hyvin
missä syy siihen oli, sillä äiti oli sen monasti hänelle kertonut pojan
tiedustellessa, mintähden hän alituiseen itki. Muuttamisen edellisenä
päivänä hän jälleen itki, ja sentähden _poika_ yösydännä lähti pois...
Mutta äiti kadotti vapautensa elinajaksensa, sillä hän tunnusti
tuomarille sytyttäneensä tuon iloisen lieskan talossa... Poika
käyskenteli pitkin seutua, ja ihmiset häntä auttoivat, koska hänellä
oli niin kurja äiti. Mutta sitten lähti hän siitä tienoosta toiseen,
siellä ei häntä saman määrin autettu, koska siellä ei tiedetty mitään
hänen viheliäisestä äidistään. Enkä luule, että hän itse siitä
kertoi... Nyt ihmiset sanovat hänen olevan kovin viinaan menevän, onko
totta, jääköön lausumatta, mutta, suoraan sanoen, en minä puolestani
tiedä, mitä parempaa hän voisi tehdä. Hän on ilkeä lurjus, tietänette;
ei hän voi ihmisiä kärsiä, eikä heidän toisillensa hyvää suovan, ja
vielä vähemmän, että he ovat hyviä hänelle. Mielellään hän näkisi
muiden olevan hänen kaltaisensa, -- mutta sen hän tuo ilmi ainoastaan
humalassa kun on. Silloin hän myöskin itkee, itkee niin että läikkyy,
-- ihan mitättömiä, sillä mitä itkettäviä hänellä olisi? Ei hän ole
keneltäkään varastanut killinkiäkään, eikä muutakaan koiruutta
harjoittanut, miten moni muu, jott'ei hänellä ole itkun syytä. Ja
kumminkin hän itkee, itkee niin että lainehtii. Sattuisitteko joskus
näkemään hänen itkevän, niin älkäätte sellaisia hänestä uskoko, sillä
sitä hän tekee ainoastaan päissään, eikä silloin pidä hänestä
huolia..." Samassa kaatui Aslak nurin niskoin tuoliltaan katkerasti
itkien, itku kumminkin kohta taukosi; sillä hän nukkui. -- "Nyt on hän
varsin sikana," kuului sängystä; "silloin hän aina itkee, siksi kun
nukkuu." -- "Tuo oli rivoa," sanoi naisväki ja nousi sieltä
lähteäkseen. -- "En vielä ikänä ole kuullut hänen laskettelevan
toisenlaatuisia tarinoita, kun hän vaan itse valita saa," sanoi vanhus
oven suusta nousten. "Jumala tiesi, mintähden ihmiset häntä
kuuntelevat," pitkitti hän luoden silmänsä päin morsianta.