Toiset lähtivät ulos, toiset etsivät pelimannia, jotta saisivat tanssin
jälleen alkuun, mutta hän oli nukkunut erääsen nurkkaan, ja jotkut
eivät tahtoneet hänen untansa häiritä. "Sittekun Lauri, toverinsa,
hakattiin pilalle, on Ollin yksin täytynyt vinguttaa toista
vuorokautta." -- Nyt oli Thorbjörn'in hevonen ja kapineet tuotu
kartanolle; ja koska hän, monista kehoituksista huolimatta, yritti
lähteä, valjastettiin hevonen toisien kärryjen eteen. Varsinkin
sulhanen koki häntä pidättää; "eipä vaan tässä minulla ole niin paljon
iloa kuin luulisi päältä katsoen," sanoi hän; tuo Thorbjörn'iä
liikutti: hän päätti kumminkin lähteä ennen iltaa. Koska huomasivat
hänen järkähtämättömäksi, hajosi kansa pitkin pihamaata; paljon oli
väkeä koolla, mutta ei häiden-tapaista menoa kuitenkaan pidetty.
Thorbjörn oli silan-nappulaa vailla ja katseli siihen sopivaa puuta:
mutta kosk'ei kartanolla sellaista löytynyt, meni hän vitkaan ja
ääneti, sillä sulhasen sanat liikkuivat hänen mielessään, pihan
ulkopuolella olevaan halkovajaan. Sieltä hän löysi, mitä etsi ja
istuutui pölkyn päähän kylki vasten viereistä seinää, veitsellään
puukappaletta vuoleskellen. Silloin kuuli hän jonkun läheisyydessänsä
voivottavan: ääni kuului seinän toiselta puolelta ratasvajasta ja
Thorbjörn kuunteli. "Sinäkö ... todella ... olet?" kuuli hän miehen
äänen vaivoin ja katkottain sanoin lausuvan. Samassa kuuli hän toisen
itkevän, mutta ei se miehen ääneltä tuntunut. -- "Mintähden tulitkin
tänne?" kysyttiin. Varmaan sen teki itkevä, sillä ääni oli itkun
tukahduttama. -- "Hm ... kenen häissä soittaisinkaan ellei ... sinun?"
sanoi edellinen. Lauri-pelimanni varmaankin siellä potee, arveli
Thorbjörn. Lauri oli pitkä, kaunis mies, jonka äidillä oli eräs talon
torpista arennilla. Toinen taas mahtoi olla morsian! "Mintähden et ole
koskaan puhunut?" kysyi nainen hiljaa ja vitkaan liikutuksesta
värisevällä äänellä. -- "Pidin tuon tarpeettomana meidän kesken,"
kuului lyhyt vastaus. Hetken oltiin ääneti: silloin nainen taas lausui:
"sinä kuitenkin tiesit _hänen_ täällä käyvän." -- "Pidin sinua
vakaampana." -- Nyt kuului ainoastaan itkua, lopuksi lausui itkevä.
"Mintähden et suutasi avannut?"
"Mitäpä siitä hyötyä, jos vanhan Kaisan poika olisikin Nordhoug'in
tytärtä pyytänyt;" vastattiin hetken päästä, jona aikana sairas oli
syvään vetänyt henkeä ja monasti valittanut. Vastaus viipyi... "Me
kumminkin olemme toisiamme silmäilleet monta vuotta," virkettiin.
... "Sinä olit kovin ylpeä: en oikein rohjennut puhua asiatani
sinulle..." -- "Ei koko maailmassa muu mikään minulle olisi niin
mieluista ollut... Odotin jok'ainoa päivä; missä vaan toisemme
kohtasimme; ... toisinaan mielestäni sinulle suorastaan tarjouduin.
Siten luulin sinun minua hylkivän..." -- Taas äänettömyyttä. Ei
Thorbjörn kuullut vastausta, ei itkua, eikä liioin sairaan
hengenvetoakaan.
Thorbjörn muisti sulhoa, jonka hän luuli tietävänsä kunnon mieheksi, ja
hänen mielensä kävi pahaksi toisen puolesta. Samassa nainenkin sanoi:
"Pelkään, että vähän hän minusta iloa saa, hän joka..." -- "Hän on
kunnon mies," virkkoi sairas ja alkoi jälleen hieman valittaa,
luultavasti koski rintaan. Tuo varmaan saattoi toisellekin vaivaa; sillä
hän lausui: "Tilasi kyllä on surkea ... mutta ... paitsi tätä sattumaa
me tuskin koskaan olisimme asiasta haastelleet. Vasta Knuutia
lyödessäsi, sinun käsitin..." -- "En sitä pitempään kärsiä jaksanut,"
virkkoi toinen, -- ja lisäsi vielä: "Knuuti on häijy veitikka," -- "Ei
hän hyväkään ole," vastasi sisar.
Molempain hetken ääneti oltua, lausui edellinen: "Tokkohan minusta vaan
enää miestä tulee. Yhdentekevä tuo taitaneekin olla." -- "Minun oloni
kumminkin on sinun tilaasi tukalampi," ja jälleen kuului katkeraa
itkua. "Joko lähdet?" tiedusteli miehen ääni. -- "Lähden," kuului
vastaus ja sitten lausuttiin: "Voi minua kurjaa, voi poloinen
elämätäni!" -- "Älä noin voivottele!" virkkoi edellinen; "Jumala
kyllä kohta minun täältä päästää, ja silloin käy sinunkin elämäsi
helpommaksi." -- "Herran tähden! älä noin puhu!" äännähti hän tuskin
kuultavasti ja ikäänkuin käsiään väännellen. Thorbjörn luuli hänen
lähteneen, ainakaan ei hän pitkään aikaan puhumaan kyennyt, sillä hän
ei enää kuullut sieltä mitään; sentähden lähti Thorbjörn myös vajasta.
Ensimmäiseltä, joka vastaan sattui, kysyi Thorbjörn: "Mikä oli syynä
Lauri-pelimannin ja Knuuti Nordhoug'in riitaan?" -- "Mikä syynä?" sanoi
Pekka-renki ja veti muotoansa kurttuun, ikäänkuin tahtoen jotain
poimuihin kätkeä; "kysyhän tuota, ei se suuren suuri ollut; Knuuti vaan
kysyi Laurilta, lähtikö näissä häissä hänen viulustaan iloista ääntä."
Samassa kulki morsian heidän ohitsensa kasvot toisaalle käännettyinä,
mutta koska hän kuuli Lauria mainittavan, kääntyi hän päin heitä ja loi
heihin punaisista, suurista silmistään epävakaisen silmäyksen: mutta
muuten olivat hänen kasvonsa aivan jäykät, niin jäykät, ettei Thorbjörn
voinut häntä arvata äskeitten sanain lausujaksi. Nyt rupesi hän
pahempiakin aavistelemaan.
Etäämmällä oli hevonen vartoomassa, hän asetti silan nappulan
paikalleen ja etsiskeli sulhasta jäähyväisiä heittääkseen. Ei hän toki
malttanut lähteä häntä kauemmaksi hakemaan: hän oli milt'ei mielissään,
ettei häntä näkynyt, ja nousi kärryihin. Silloin kuului huutoa ja
rähinää tuvasta, joka oli vasemmalla puolen pihaa. Koko joukko miehiä
sieltä samosi ulos. "Missä hän on?... Onko hän pistäytynyt piiloon?...
Missä oleskelee hän?" -- "Tuolla, tuolla!" vastasivat toiset, -- "Älkää
häntä sinne päästäkö," huusivat toiset, -- "siitä varmaan taas syntyy
onnettomuutta." -- "Knuutistako puhe?" kysyi Thorbjörn pieneltä
pojalta, joka seisoi kärryjen vieressä. -- "Niin kai, hän on taasen
päissään, ja silloin on hän aina valmis tappelemaan." Thorbjörn istui
jo kuormallansa ja joudutti hevosta. -- "Älähän, pysähdy mies!" kuuli
hän takaansa; hän kiinnitti ohjaksia, mutta koska hevonen siitä
huolimatta astui eteenpäin, antoi hän sen mennä. "Vai olet sinä
pelkuri, Thorbjörn Kuusela?" kirkui edellinen hänen jäljessään. Nyt
kävi hän ohjaksiin lujemmin, mutta ei hän päätään kääntänyt.
"Astuhan rattailta ja käy hyvään seuraan!" huusi muudan. Thorbjörn
katsahti taaksensa. "Kiitos, minun täytyy kotiin," sanoi hän.
Tuumailtiin hetken aikaa, jonka ohessa koko joukko oli lähestynyt
kärryjä. Knuuti asettui hevosen eteen, sitä ensin taputellen, sitten
ruveten sen päätä tarkastelemaan. Knuuti oli varreltansa pitkänläntä,
hiuksensa olivat vaaleat, mutta karkeat, nenänsä lyhyt, suunsa suuri,
huulet paksut ja silmänsä tummansiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon
sisarestaan muistuttanut, ainoastaan suun ympärillä oli jonkinmoista
yhtäläisyyttä; hänellä oli myöskin sama suora otsa, ehkä matalampi;
samoin muutkin piirteet olivat sisarella paljoa hienommat. "Mitä
konistasi tahdot?" kysyi Knuuti. -- "Ei se olekaan myötävänä," vastasi
Thorbjörn. -- "Luuletko, etten sitä maksaa voi?" intti toinen. -- "En
tiedä, mitä jaksat." -- "Vai sitä epäilet. Muuten pitäisi sinun sitä
varoa," melui Knuuti. Nuorukainen, joka äsken tuvassa nojautui seinään
ja sotki tyttöjen hapsia, virkkoi naapurilleen: "Tällä kertaa Knuutilta
taitaa puuttua 'kuraasia'."
Tuon kuuli Knuuti. "Rohkeuttako olen vailla? Ken sitä väittää? Enkö
tohdi?" kirkui hän. Yhä useampia kokoontui. "Pois tieltä! syrjään
hevosen edestä!" huusi Thorbjörn ja sivalsi hevosta; hän aikoi lähteä.
"Minuako tieltäsi käsket?" ärjäsi Knuuti. -- "Minä ääntelin hevoselle:
päästä minun pitää," sanoi Thorbjörn, mutta ei itsekään väistänyt. --
"Mitä, ajatko suoraan päälleni?" tiuskasi Knuuti. -- "Anna tietä
sitten!" ja hevonen nosti päätään, muuten se olisi töydännyt vasten
Knuutin rintaa. Silloin tarttui Knuuti päitsiin, ja hevonen muistaen
löylytystä tiellä alkoi väristä. Tuo kävi Thorbjörn'in sydämelle; hän
katui hurjuuttansa; mutta sen saisi Knuuti maksaa: samassa hän nousikin
ja sivalsi Knuutia piiskalla päähän. "Lyötkö senkin vietävä?" kiljui
Knuuti ryntäen likemmäksi; Thorbjörn hyppäsi kuormalta. "Häijy olet,
ryökäle!" huusi hän kalpeana kuin kuolema ja jätti ohjakset
äskenmainitulle nuorukaiselle. Mutta, vanhus, joka oli noussut oven
suusta Aslak'in päättäessä tarinatansa, lähti Thorbjörn'in luo ja
nykäsi häntä käsivarteen. -- "Sæmund Kuusela on niin kunnon mies, ettei
hänen poikansa pitäisi lähteä koetukselle tuollaisen junkkarin kanssa."
Thorbjörn tointui, mutta Knuuti ärjäsi: "Minäkö junkkari? Kylläpä
hän taitaa olla yhtä suuri, ja minun isäni on kyllä hänen isänsä
vertainen... Käy käsiksi!... Surkeatahan tuo on, ettei ihmiset tiedä,
kumpi meistä oikeastaan on toistaan väkevämpi," lisäsi hän päästäen
huivia kaulastaan. "Kyllä siihen vielä joudutaan," vastasi Thorbjörn.
Virkkoi mies, joka äsken sängyssä venyi: "Molemmat ovat he kissain
tapaisia, jotka toisiansa härnäten kokevat itsiänsä rohkaista." Sen
kuuli Thorbjörn, mutta ei häneltä vastausta tullut. Jotkut joukossa
nauroivat: toisten mielestä nuo monet tappelut näissä häissä jo
rupesivat inhoittamaan, häijyä oli myöskin hätyyttää rauhallista
matkamiestä. Thorbjörn katseli hevostansa; hän aikoi lähteä. Mutta
nuorukainen, jolle ohjakset annettiin, oli kääntänyt toisaalle ja
ajanut hevosen hyvän matkan päähän; itse seisoi hän Thorbjörn'in
takana. "Ketä etsiskelet?" kysäsi Knuuti: "Synnöve on täältä koko
matkan päässä." -- "Mitä se sinuun kuuluu?" -- "Ei kuulukaan semmoiset
tekopyhät naiset minuun," -- ilkkui Knuuti, "mutta ehkä hän vie sinulta
rohkeuden." Tuota ei Thorbjörn voinut sietää; väki näki hänen tannerta
tarkastavan. Muutamat vanhukset rupesivat valittelemaan, arvellen
Knuutin jo tehneen kyllin pahaa näissä pidoissa. -- "Ei hän minulle
mitään saa," sanoi Thorbjörn, ja koska toiset sen kuulivat, vaikenivat
he. Muutamat taas sanoivat: "Antaapa heidän voimiansa koetella, niin
heistä tulee hyvät ystävät: he ovatkin jo pitkät ajat karsaasti
toisiinsa katsoneet." -- "Niin," jatkoi muudan, "kumpainenkin
mielellänsä olisi seudun paraimpana miehenä -- saapa nyt nähdä!" --
"Onko kenkään nähnyt Thorbjörn Kuuselaa?" kysyi Knuuti: "muistaakseni
hän äsken oli täällä kartanolla..." -- "Oli kyllä ja on tässä
vieläkin," vastasi Thorbjörn ja samassa sai Knuuti niin korvallensa,
että hän oli vähällä kaatua vieressä olevaan miesjoukkoon. Nyt olivat
kaikki ääneti. Knuuti syöksi esiin sanaa lausumatta. Thorbjörn astui
vähän häntä vastaan. Hyvän aikaa oltiin nyrkkisillä: kumpikin koki
päästä toisen kaulukseen käsiksi, mutta molemmat tiesivät tehtävänsä,
eivätkä laskeneet vastustajaansa likelle. Thorbjörn lämähytteli
tiukkaan, sanottiin samalla tuntuvastikin. "Jopa sattui Knuutillekin
vertainen," sanoi se, joka hevosen oli syrjään ajanut, "tehkää tilaa!"
Naiset pakenivat; ainoastaan muudan heistä jäi portaille seisomaan,
sieltä paremmin nähdäksensä, -- tuo oli morsian. Thorbjörn näki hänen
vilahdukselta ja pidätti kättänsä. Samassa näki hän veitsen
välähtelevän Knuutin kädessä ja muistaen sisaren äskeisiä sanoja, ettei
Knuutiin ollut luottamista, iski hän miestä käsiranteesen, jotta veitsi
putosi ja käsivarsi kävi hervakkaaksi. "Ai, kovin löit!" valitti
Knuuti. -- "Vai tuntui se?" kysyi toinen ja syöksi hänen päällensä.
Knuuti töin tuskin enää taisi toista kättään käyttää; mutta kovalle
otti saada häntä nurin. Häntä paiskattiin monta kertaa maahan niin,
että toinen jo olisi horjunut, mutta siinä oli jäykkää selkää. He
vähitellen siirtyivät paikaltaan, kansa väistyi tieltä, ja niin sitä
mentiin pitkin pihaa, siksi kun he joutuivat portaiden eteen: siinä
tarttui Thorbjörn Knuutiin ja paiskasi hänen vasten paateroa niin, että
luut natisivat. Siihen hän jäi pitkäkseen, voihkasi pitkään ja ummisti
silmänsä. Thorbjörn suoritti vartaloansa ja katsahti ylös; silmänsä
sattuivat morsiameen, joka liikahtamatta katseli päältä. "Asettakaa
jotain hänen päänsä alle," sanoi hän, kääntyi toisaalle ja lähti
sisään.
Kaksi vanhaa akkaa sattui ohi käymään; toinen sanoi toverilleen: "Herra
Jumala, tuossa taas on yksi hengetönnä! Kukahan se onneton lie?" Eräs
joukosta vastasi: "Se on Knuuti Nordhoug." Toinen nainen arveli:
"Silloin ehkä tappelut näissä seuduin vähenevät." -- "Voisivathau toki
toisin tavoin voimiansa koetella." -- "Oikeassa olet," lausui toinen:
"Herra suokoon, että jättäisivät toisensa rauhaan ja kääntäisivät
silmänsä _katoamattomiin_."
Tuo Thorbjörn'issä teki kummallisen vaikutuksen; ei hän mitään
lausunut, mutta seisoi vielä paikallaan ja katseli niitä, jotka Kuuutia
hoitelivat, -- moni häntä puhutteli, ei hän sitä kuullut. Hän kääntyi
heistä ja vaipui ajatuksiinsa. Synnöve niissä väikkyi, ja häpy täytti
hänen mielensä.
Hän mietiskeli, miten hän voisi asiaa selittää, ja täytyi itselleen
myöntää, ettei ollutkaan niin helppo herjetä, kuin hän kerran oli
luullut. Samassa hän kuuli takanansa: "Varo itseäsi, Thorbjörn!" mutta
ennenkun hän joutui kääntymään, häntä hartioista kouraistiin,
painettiin vasten maata, eikä hän sitten enää tuntenut muuta kuin
polttavan vaivan, jonka paikkaa ei hän selvään eroittanut. Hän kuuli
ääniä ympärillään, kuuli ajettavan, luuli toisinaan itsekin ajavansa,
mutta ei sitä varmaan tietänyt. Sitä kesti pitkän aikaa, sitten rupesi
kylmämään, ja tuli jälleen lämmin, viimein kävi hänen mielensä niin
keveäksi, niin keveäksi, että hän mielestänsä liehui yli maan, ja nyt
hän sen käsitti: puiden latvat häntä kannattivat, kuljettaen häntä
toisesta toiseen: siten joutui hän tunturille, sitäkin korkeammalle,
-- paimenmajalle, vielä ylemmäksi, -- korkeimman vuoren huipulle.
Siellä kumartui Synnöve hänen puoleensa, itki ja nuhteli häntä siitä,
ettei hän ollut asiatansa ilmoittanut. Tyttö itki katkerasti ja arveli,
että hänen toki olisi pitänyt huomata, miten Knuuti Nordhoug asettui
hänen tiellensä, alituisesti hauen tiellensä, jotta tytön viimein
täytyi ruveta Knuutille. Sitten Synnöve silitteli Thorbjörn'in toista
kylkeä, jotta se siitä lämpeni, ja itki niin, että hänen paitansa siitä
kohdasta kävi läpimäräksi. Mutta Aslak istui kyyristyneenä korkealla
kivellä ja poltteli läheisten puiden latvoja niin, jotta sähisi ja
ratisi ja poukat lentelivät ympäriinsä; itse nauroi hän suu seljällään
ja sanoi: "en minä, vaan äitini tuon tekee!" Ja Sæmund, isä, seisoi
toisella puolella nakellen jyväsäkkiä niin korkealle ilmaan, että ne
katosivat pilviin, sieltä laajeten koko seutua peittävään sumuun, -- ja
hän suuresti kummasteli, miten jyvät niin voivat laajeta yli koko
tienoon. Katsellessaan alaspäin, kävi Sæmund niin pieneksi, jotta hänen
tuskin maanpinnasta eroitti, mutta kuitenkin heitteli hän säkkiä yhä
korkeammalle sanoen: "Teepäs temppu perässä!..." Korkealla hattarain
keskellä oli kirkko ja Päiväkummun vaaleanverevä emäntä seisoi toruissa
liehuttaen punaisenkeltaista niistinliinaa, toisessa kädessään pitäen
suurta virsikirjaa, ja sanoi: "Tänne et pääse, ennenkun olet herjennyt
manaamasta ja tappelemasta...", mutta tarkemmin katsottuansa huomasi
hän paikan ei kirkoksi vaan Päiväkummuksi, ja auringon säteet
välähtelivät noissa satalukuisissa akkunuissa niin, että ne hänen
silmiänsä häikäsivät ja hänen täytyi ne ummistaa...
"Varovasti, Sæmund, varovasti!" eroitti hän kavahtaen unentapaisesta
tilasta. Häntä kannettiin, ja koska hän katseli ympärilleen, huomasi
hän olevansa Kuuselan tuvassa; valkea leimusi takassa, ja äiti seisoi
itkien hänen vieressänsä; isä oli juuri aikeessa kantaa hänet
peräkamariin, mutta laski hänen varovasti jälleen paikalleen: "vielä
hänessä henki on!" sanoi hän värisevin huulin kääntyen äitiin. Tämä
huudahti: "Jumalan kiitos, hän aukaisee silmänsä! Thorbjörn, Thorbjörn!
oi lapsi-poloinen, mitä ovat he sinulle tehneet?" -- ja hän kumartui
hänen puoleensa, silitteli hänen poskiaan, vuodattaen kuumia kyyneliä
hänen kasvoillensa. Sæmund pyyhkäsi silmäänsä nutunhihalla, väisti
sävyisästi äitiä syrjään: "anna, kun nyt heti hänen vien." Ja hän
kannatti varovasti toisella kädellään sairaan hartioita, toisen asetti
hän seljän taakse. -- "Pitele sinä päätä, ehk'ei hän itse jaksa sitä
kannattaa." Äiti kulki edellä kannattaen päätä, Sæmund koki pysyä hänen
jäljessään, ja hetken kuluttua oli Thorbjörn toisessa suojassa ja
sängyssä. Kun olivat hänen peittäneet ja sovittaneet parhaimman mukaan,
kysyi Sæmund, oliko renki jo joutunut matkaan. "Tuossa hän on," vastasi
äiti osoittaen kartanolle: "Oletko perillä tunnissa, saat palkkasi
kahdenkertaisesti; -- vähät siitä, vaikka hevosenkin tappaisit."
Hän lähestyi jälleen sänkyä, Thorbjörn käänsi suuret, kirkkaat silmänsä
häneen; isä ei voinut olla niihin katsomatta, mutta silloin rupesi oma
näkönsä himmentymään. "Tiesinhän sen näin päättyvän," huokasi hän ja
lähti huoneesta. Äiti istui rahille sängyn jalkapäähän ja itki, mutta
ei hän mitään sanonut. Thorbjörn aikoi puhua, mutta koska tuo tuntui
vaikealta, oli hän ääneti. Hän katsoi äitiin taukoomatta, eikä äidistä
hänen silmänsä milloinkaan ennen olleet niin kirkkaat ja kauniit, ja
tuo oli pahan edellä. "Herra Jumala sinua armahtakoon!" äännähti hän
lopulta; "jos Hän sinut meiltä ottaa, ei taida Sæmund'illa olla monta
päivää jäljellä." Thorbjörn katsoi häneen silmää räpähyttämättä ja
jäsentä liikahuttamatta. Katse tunki läpi äidin sydämmen, hän rupesi
rukoilemaan "Isä meidän" hänen puolestaan; sillä hän luuli sairaan
pääsinhetken tulleen. Siinä istuessaan, juohtui mieleensä, miten kaikki
olivat pitäneet Thorbjörn'iä rakkaana, eikä kenkään sisaruksista
sattunut olemaan kotosalla. Laittoi hän siis sanan paimenmajalle
Ingrid'ille ja nuoremmalle veljelle, tuli sitten ja istuutui taas
paikallensa. Thorbjörn käänsi jälleen silmänsä häneen, ja tuo katse
vaikutti äitiin, miten etäinen virren veisu, muuttaen hänen mielensä
hartaaksi ja suunnittaen ajatuksensa katoamattomiin. Hän tarttui
Raamattuun, ja sanoi: "Nyt tahdon sinulle lukea, jotta rauhan saisit."
Koskei lasisilmät sattuneet olemaan käsillä, etsi hän lu'un, jonka hän
muisti ulkoa nuoruutensa päivistä; tuo oli Johanneksen evankeliumia. Ei
hän varmaan tietänyt, kuunteliko Thorbjörn häntä; hän vaan yhä
liikahtamatta tirkisteli äitiä; tämä kuitenkin luki, ellei pojalle niin
ainakin itselleen lohdutukseksi.
Ingrid joutui pian kotiin ja rupesi äitinsä sijaan sairaan ääreen;
mutta silloin tämä makasi. Ingrid itki hillimättömästi; itku oli
paimenmajalla päässyt alkuun; sillä hän muisteli Synnöveä, joka ei koko
asiasta tiennyt mitään.
Lääkäri saapui paikalle ja tutkisteli sairaan tilaa. Hänellä oli
puukonhaava kyljessä ja monta mustelmaa yli ruumiin; mutta ei tohtori
mitään virkkanut, eikä kenkään kysymystä tehnyt. Sæmund seurasi häntä
sairaan suojaan, tarkasteli siellä tohtorin katsantoa, lähti hänen
perässänsä, auttoi häntä kärryihin ja otti lakin päästään, koska hän
lupasi tulla uudestaan seuraavana päivänä. Sitten kääntyi hän päin
vaimoansa, joka oli häntä seurannut kartanolle: "Tuo mies kun ei mitään
virka, on vaara käsissä," sitä lausuessaan hänen huulensa värisivät,
hän kääntyi äkkiä astumaan tietä pitkin.
Ei kenkään tiennyt, minne matkansa; ei hän illalla kotiin tullut, eikä
liioin yön seutuvissakaan, seuraavana aamuna vasta hän sinne saapui ja
oli silloin niin synkeän-näköinen, ettei häneltä kenkään rohjennut
mitään tiedustella. Itse kysyi hän: "Mitä kuuluu?" -- "Hän on
nukkunut," vastasi Ingrid, "mutta on niin voimaton, ettei hän jaksa
kättään nostaa." Isä aikoi mennä häntä katsomaan, mutta kääntyi
takaisin ovelta.
Tohtori kävi siellä huomenisin ja vielä useat kerrat. Thorbjörn kykeni
puhumaan, mutta oli kielletty liikutteleimasta. Ingrid useimmiten istui
hänen luonaan, toisinaan myöskin äiti ja nuorempi veli; mutt'ei hän
heiltä mitään kysynyt, eikä he myöskään häneltä. Isä ei milloinkaan
käynyt kamarissa. Tuon huomasivat sairaan merkille panevan. Aina
kiinnitti hän silmänsä oveen; he luulivat hänen isää odottavan. Lopulta
kysyi Ingrid, tahtoisiko hän ehkä nähdä omaisistaan joitakuita vielä?
"Ehk'eivät he huoli minusta," vastasi hän. Tämä kerrottiin Sæmund'ille,
joka ei siihen heti vastannut; mutta toisena päivänä ei hän tohtorin
tullessa ollut kotona. Vaan koska tämä oli paluumatkalla, tapasi hän
Sæmund'in, joka istui ojan reunalla häntä odottaen. Hyvän päivän
tehtyään kysyi Sæmund poikaansa. "Kovin pahoin häntä on piesty;" kuului
lyhyt vastaus. "Tointuuko hän?" kysyi Sæmund, korjaten satulavyötä. --
"Kiitos, ei se korjaamista tarvitse," sanoi tohtori. -- "Täytyy sitä
vähän kiinnittää," vastasi Sæmund. Hetken kumpikin oli ääneti: tohtori
kääntyi Sæmund'iin, tämä taasen asetteli siloja ylös katsomatta. --
"Kysyt hänen tointumistansa, -- sitä toivon," virkkoi tohtori vitkaan.
Sæmund katsahti pikaisesti ylös. -- "Hän siis jää elämään?" -- "Sitä
varon sitten moniaan päivän," vastasi tohtori. Silloin välkkyi muutama
kyynel Sæmund'in silmissä, hän koki niitä pyyhkiellä, mutta toisia
tunki sijaan. "Pidän siitä pojasta niin, että oikein täytyy toista
hävetä," nyyhkytti hän, "mutta, tohtori, hän oli pitäjän pulskin mies."
"Mintähden et ennen ole hänen tilaansa tiedustellut?" -- "En ollut mies
sitä kuulemaan," vastasi Sæmund ja koki kaikin voimin itkuansa
tukahuttaa. -- "Ja sitten nuo naiset," pitkitti hän: "ne joka kerran
pitivät silmällä, kysyisinkö sitä, ja silloin en saanut sitä
tehneeksi." Tohtori odotti hänen tointumistansa; silloin katsoi Sæmund
häneen terävästi. "Saako hän terveytensä jälleen?" kysyi hän äkkiä. --
"Tavallansa kyllä: ei sitä vielä voi varmaan sanoa." Sæmund vaipui
mietteisinsä. "Tavallansa kyllä," jupisi hän ja loi silmänsä maata
kohden. Ei tohtori tahtonut häntä häiritä; miehen olento ja muoto sen
kielsivät. Äkkiä nosti Sæmund päätään. "Kiitos sanomasta," virkkoi hän,
ojensi kätensä ja lähti kotiinsa.
Sillä välin istui Ingrid sairaan luona. "Jaksatko kuunnella, niin
kerron sinulle isästä?" kysyi tyttö. "Kerro," vastasi toinen. "Koska
tohtori oli ensimmäistä kertaa täällä käynyt, lähti isä kotoa, ei
kenkään tiennyt minne. Mutta hän oli tullut häätaloon ja siellä, hänen
nähdessän, tulivat kaikki pahoilleen. Hän oli istuutunut joukkoon
juomaan, ja sulhasen kertomuksen mukaan oli hän ryypiskellyt vähän
liiaksikin. Silloin vasta rupesi hän tappelua tiedustelemaan, ja
tapahtuma kerrottiin hänelle. Knuuti astui sisään; isä tahtoi _häntä_
kertomaan, ja he lähtivät painin-paikalle. Muut seurasivat. Knuuti
kertoi, miten sinä olit häntä viskellyt, sittenkun olit saanut hänen
kätensä hervottomaksi, mutta kosk'ei Knuutin tehnyt mieli pitkittää,
nousi isä kysyen, näinkö siinä _sitten_ kävi, -- ja samassa tarttui hän
Knuutin rintapieliin, nosti hänen korkealle maasta ja paiskasi samalle
paadelle, jossa vielä näkyi verta, sinun vuodattamaasi. Hän piteli
Kuuutia vasemmalla kädellään, oikealla veitseensä tarttuen; Knuuti
vaaleni, kaikki vieraat vaikenivat. Silloin näkivät muutamat isän
kyyneliä vuodattavan, mutt'ei hän Knuutille mitään tehnyt. Ei Knuuti
paikaltaan liikahtanut. Isä silloin nosti hänen ylös maasta, mutta
lämähytti pitkäkseen jälleen. 'Vaikea on sinut päästää,' sanoi hän ja
tuijotteli Knuutiin, pakottaen häntä paikallaan olemaan.
"Kaksi vanhaa naista kävivät ohi, toinen virkkoi: 'Muista lapsiasi,
Sæmund Kuusela!' Kerrottiin isän silloin heti Knuutin päästäneen ja
hetken kuluttua kadonneen talosta; mutta Knuuti hiipi takatietä pois
häistä, eikä sinne enää palannut."
Ingrid tuskin oli päässyt kertomuksensa päähän, ennenkun ovi aukeni,
joku vilkasi sisään, ja tuo oli isä. Tyttö lähti heti huoneesta, ja
Sæmund astui sisään. Mitä he keskenänsä puhuivat, sitä ei kukaan saanut
tietää; äiti, joka pysähtyi ovelle kuuntelemaan, luuli kumminkin heidän
haastelevan Thorbjörn'in parantumisesta. Mutta ei hän sitä varmaan
kuullut, eikä myöskään tahtonut mennä kamariin, Sæmund'in sisällä
ollessa. Koska Sæmund sieltä tuli, oli hän varsin suopea ja silmänsä
itkusta punaiset. "Tosin saamme hänen pitää," sanoi hän ohimennen
Ingeborg'ille, "mutta Jumala yksin tietää, tuleeko hänestä miestä
jälleen." Ingeborg'ille nousi vedet silmiin; hän seurasi miestänsä
ulos; aitan portaille istuutuivat he vieretysten ja puhuivat pitkän
aikaa keskenänsä.
Mutta koska Ingrid tuli Thorbjörn'in luo, oli hänellä pieni paperi-pala
kädessä; hän virkkoi tyynesti ja vitkaan: "Koska Synnöven tapaat, anna
tämä hänelle." Ingrid, nähtyänsä mitä paperilla oli, kääntyi itkien
toisaalle; sillä paperille oli kirjoitettu:
"Kunnioitettavalle neiti Synnöve Guttormin tyttärelle Päiväkumpu.
Nämä rivit luettuasi, älköön meidän välillämme sen enempää olko.
Sillä ei minua ole sinulle ai'ottu. Herra olkoon meidän molempain
kanssa!