Kohta puhuttiin niitä näitä paikkakunnassa, mutta ei kukaan varmuudella
mitään tietänyt. Ei Thorbjörn'iä heidän ripille päästyänsä milloinkaan
enää nähty Päiväkummulla, ja tätä ihmiset kaikkein vähemmän käsittivät.
Ingrid siellä usein oli. Synnöve ja hän toisinaan käyskentelivät
metsässä: -- "älkää kovin kauan viipykö", kuului äidin ääni heidän
jälkeensä. "Emme", vastasi Synnöve, -- eikä tullut ennenkun illan
suussa. Nuo molemmat kosijat ilmoittavat uudelleen. "Hän lausukoon itse
päätöksensä", sanoi äiti, isä arveli samoin. Mutta kun Synnöve'ltä
kysyttiin, saivat molemmat rukkaset. Monta muuta kävi siellä kosimassa,
mutta ei kenenkään kuultu vievän onnea mukanaan Päiväkummulta. Kerran,
kun äiti ja Synnöve olivat maitohulikkoja pesemässä, tutkisteli äiti,
keneen hän oikeastaan oli mieltynyt. Tämä tuli niin äkkiarvaamatta,
että Synnöve punehtui. "Oletko kenellekään jonkinmoista lupausta
antanut?" tiedusteli äiti uudestaan ja katsoi häneen vakaasti. "En",
vastasi Synnöve. Eikä siitä asiasta sitten enää puhuttu.
Koska häntä pidettiin tienoon paraampana naimaliittona, niin pitkät
olivat silmäykset, jotka häntä seurasivat kirkolla, ainoa paikka, jossa
häntä nähtiin kodin ulkopuolella. Hän näet ei milloinkaan ollut
tansseissa tahi muissa huvipaikoissa saapuvilla, koska vanhemmat olivat
Haugiania. Thorbjörn istui kirkossa vastapäätä Synnöven penkkiä; mutta
eivät he milloinkaan keskenänsä haastelleet, ei ainakaan ihmisten
tieten. Jotain heidän kesken kumminkin oli, sen jokainen yhtäkaikki
luuli tietävänsä, ja koska he eivät pitäneet kanssakäymistä laakson
muiden lempivien tavoin, niin saatiin alkuun puhetta, yhtä ja toista.
Thorbjörn'iä ei oikein suvaittu. Tämän hän kyllä itsekin tiesi, sillä
hän oli kovin huimapäinen tanssissa ja häissä, missä kansaa oli koolla;
tällaisissa tilapäissä hän moniaasti kävi kovin tuimasti kiinni
tappeluissa. Nämä kumminkin vähitellen asettuivat sen mukaan kuin yhä
useammat saivat tiedoksensa, miten väkevä hän oli. Siten Thorbjörn jo
aikaiseen ei voinut suvaita, että kenkään asettui hänen tiellensä. --
"Nyt olet päässyt omaan valtaasi", sanoi Sæmund, hänen isänsä; "muista
kumminkin, että minun nyrkkini ehkä vielä on sinun kouraasi vahvempi!"
Syksy ja talvi olivat kuluneet, kevät joutui, eikä ihmiset vieläkään
mitään varmaan tietäneet. Niin monta sanomaa kuului ympäristössä
Synnöven antamista rukkasista, että hän nyt jätettiin milt'ei ihan
itsekseen. Mutta Ingrid seurasi häntä; molempain piti tänä vuonna
yhdessä lähteä paimenmajalle, sillä Päiväkumpulaiset olivat lunastaneet
osan Kuuselan laitumesta. Thorbjörn'in kuultiin tuntureilla laulavan;
sillä hän valmisteli tytöille kaikellaisia tarvekaluja.
Eräänä kauniina päivänä, koska ilta jo oli käsissä ja hänen työnsä
joutui valmiiksi, istuutui häh niitä näitä mietiskelemään. Kylläpä vaan
hänen ajatuksensa pyörivät siinä, josta paikkakunnassa puhe kulki. Hän
laskeusi seljälleen punaisen-ruskeaan kanervikkoon, ja kädet pään alla
tähysteli hän taivasta, joka heleän-sinisenä kaarteli yli tuuheiden
puiden latvain. Viheriät lehdet ja neulaset laajenivat värähtelevään
virtaan, ja nuo tummat oksat, jotka sitä viistoilivat, muodostelivat
siihen outoja eriskummallisia kuvauksia. Taivasta näkyi silloin, koska
joku lehti väistyi syrjään ja etäämmällä latvain välissä välkkyi se
leveänä, oikullisesti mutkailevana virtana, kadoten kaukaisuuteen. Tämä
suunnitti hänen ajatuksensa ja hän rupesi aprikoimaan silmänsä
havaantoja... Koivu rakkaasti hymyili kuuselle, honka seisoi siinä
äänettömyydellään ylenkatsettaan osoittaen, pörröttäen oksiansa kaikin
puolin; sillä jota penseämmäksi ilma kävi, sitä useammat potelaat
virkosivat ja kohosivat kohden korkeutta. "Missä talvea oleskelitte?"
kysyi honka, heilutti oksiansa ja hikoili pihkaa taitamattomassa
kuumuudessa... "Tuopa hullua! -- näin etäällä pohjolassa -- huh, hm!"
Mutta oli siellä niinikään eräs vanha harmahtava honka, joka oli
kaikkia muita korkeampi: vaan taisipa se kuitenkin taivuttaa
haaravia oksiansa alaskinpäin ja tarttua rohkean vaahteran ylempiin
hius-suortuviin, jotta tämä värisi polvihin asti. Tätä sylen paksuista
honkaa olivat ihmiset karsineet yhä korkeammalle, siksi kun se viimein,
siihen väsyneenä ja harmistuneena, yht'äkkiä työnsi taivasta kohden
sellaisella vauhdilla, että tuo kaiskera kuusi hämmästyneenä
tiedusteli, oliko hän kentiesi unohtanut talvimyrskyt. "Josko ne olen
unohtanut?" vastasi honka ja suomi pohjoismyrskyn avulla kuusta pitkin
korvia niin, että tämä oli pyörtymäisillään. Tämä jykeä, tumma honka
iski runtevat juurensa maahan niin, että varpaat vielä kuuden kyynärän
matkalla pistivät esiin raidan vahvemman kohdan paksuisina. Sen raita
eräänä iltana kainosti kuiskasi humalalle, joka lempivänä suikerteli
pitkin edellisen runkoa. Naavakas honka oli tietoinen voimastaan ja
työntäen oksia toistensa perään rajuun ilmaan, mutta niin korkealle,
ettei kenkään niitä tavannut, huusi hän ihmiselle: "oksi minua, jospa
voit!"
"Eihän sinua karsia taida", sanoi kotka, laskeusi armollisesti
hongalle, kooten siipensä ja puhdistellen sulkiansa kurjasta lampaan
verestä. -- "Luulenpa, että pyydän kuningatarta tänne asettumaan, --
hän on pesäpaikan puutteessa," lisäsi hän hiljemmällä äänellä,
katsellen alastomia koipiansa, sillä hän vähän kainosteli noita ensi
kevätpäivän leppeitä, hurmaavia muistelmia. Pian kohotti hän jälleen
päätänsä ja tuijotteli sulkain varjostamain kulmain alta kohden pimeitä
vuoren rotkoja, liiteleisikö kuningatar siellä jossain, munapakkoisena
ja rauenneena. Tielle joutui hän, ja honka näki kohta pariskunnan
liitelevän selkeässä, siintävässä avaruudessa korkeimpain
tunturiharjain tasalla; siellä keskenänsä haastellen perheellisiä
asioitansa. Ei paljosta puuttunut, ettei honka käynyt vähän
levottomaksi, sillä ehkä hän piti itseänsä kuinkakin erinomaisena, oli
tuo kumminkin vielä erinomaisempaa saada tuuditella kotkaparia. He
laskeutuivat molemmat alas ja suoraan hongalle! Eivät he keskenänsä
haastelleet, mutta rupesivat kiireesti risujen tuontiin. Honka
suurenteli, jos mahdollista, entistään enemmän, -- eikä kukaan voinut
häntä siitä estää.
Mutta metsässä ympäriinsä tietysti syntyi juttua loppumatonta siitä
kunniasta, joka oli tullut vaari hongan osaksi. Muiden muassa eräs
sievä koivuntynkä siellä seisoi katsellen kuvaansa lammen pinnassa. Hän
mielestänsä oikeudella toivoi hieman rakkautta valkeanharmaalta
riekuhännältä, joka piti päivällislepoa hänen oksillansa. Hän levitteli
tuoksuansa riekuhännälle, tartutti itikat lehtiinsä, jotta ne olisivat
helpommat pyytää; ja lopulta oli hän helteessä rakentanut keveän suojan
oksistaan ja kattanut sen tuoreilla lehdillään, -- jotta lintu
todellakin oli vähällä ruveta sinne kesäksi. Nyt sitä vastaan: kotka
oli ottanut asuntonsa suureen honkaan ja riukuhännän täytyi
matkoihinsa. Tuostapa surua, tiettyä se! Hän visertää liirutteli
jäähyväisvirret, mutta aivan hiljaa, jottei kotka sitä huomaisi.
Onnellisemmasti ei käynyt muutamille varpusraukoillekaan tuolla
pensastossa. Siellä he olivat pitäneet niin vallatonta elämää, ettei
rastas läheisessä saarnipuussa milloinkaan päässyt levolle oikeaan
aikaan, suuttui toisinaan silmittömästi ja pani ääneksi. Vakaa tikka,
tuolla kuusen kyljessä, oli nauranut niin, että oli vähällä romahtaa
alas. Mutta sitten näkivät kotkan hongassa! ja rastas ynnä varpuset
sekä tikka ja kaikki, jotka vaan lentää taisivat, nurin niskoin
matkoihinsa. Rastas vannoi, tuolla lentäessään, ettei hän milloinkaan
enää valitse asuntoa niin, että hän saisi varpusia naapuriksensa.
Näin seisoi metsä siinä ylenannettuna ja miettivänä iloisessa
päivänpaisteessa. Se oli odottanut kaikkea iloansa hongalta, mutta
vähänpä siitä riemua olikin. Metsä kumartui vavisten joka kerta, kun
pohjois-myrsky raivosi, honka pieksi ilmaa jykevillä oksillaan, ja
kotka kierteli sitä tyyneenä ja rasituksetta, niinkuin tuo olisi ollut
ainoastaan vähäpätöinen tuulenpuuska, joka hänelle edeskantoi jotakuta
halpaa metsän uhria. Mutta koko hongisto iloitsi. Ei kukaan muistanut,
ettei hän itse sinä vuonna saanutkaan pesää tuuditella. "Pois tieltä!"
ärjäsivät he, "me kuulumme sukuun!"
"Mitä sinä mietiskelet?" kysyi Ingrid, -- hän astui hymyten esiin,
taivuttaen moniaita oksia tieltään. Thorbjörn nousi; "paljopa voi
miehen mielessä liikkua," sanoi hän ja katsoi uhkamielisesti puiden
yli. "Muutoin juttuavat nykyään kaikellaisia tienoossa," lisäsi hän
pudistellen rikkoja päältään. -- "Mintähden aina huolitkin siitä, mitä
ihmiset puhuvat?" -- "Sitä en oikein tiedä: -- mutta -- eivät ihmiset
vielä milloinkaan ole puhuneet semmoista, mikä ei olisi mielessäni
liikkunut, jos kohta se ei ole töissäni ilmaantunut." -- "Tuo oli
häijysti sanottu." -- "Ehkä oli," myönsi hän; ja lisäsi heti: "mutta se
oli todenmukaista." Ingrid istuutui nurmelle, Thorbjörn seisoi eteensä
katsellen. "Minä piankin voin muuttua sellaiseksi, miksi he minua
tahtovat; joska vaan antaisivat minun olla sellaisena kuin olen." --
"Mutta sinun on syy kaikessa tapauksessa viimein." -- "Olkoonpa niin:
mutta niillä muilla on osaa yhd... Sen sanon, että rauhaa tahdon!"
miltei kiljahti hän ja katsahti kotkaa. -- "Mutta Thorbjörn!"...
kuiskasi Ingrid. Tämä kääntyi tyttöön ja hymyili. "Niin, niin!" lausui
hän; "monet seikat voivat liikkua miehen mielessä... Oletko tänään
puhutellut Synnöveä?" -- "Olen, hän on jo lähtenyt paimenmajalle." --
"Tänään?" -- "Niin." -- "Päiväkummun karjalla?" -- "Niin." --
"Tralalaa!"
"Huomenna _me_ päästämme karjan," sanoi Ingrid; hän tahtoi suunnittaa
ajatukset toisaalle. -- "Minä tulen mukaan ajamaan!" sanoi Thorbjörn.
-- "Mutta isä tahtoo itse olla mukana," lausui tyttö. -- "Vai niin,"
sanoi edellinen ja vaikeni. -- "Hän kyseli sinua tänään." -- "Niinkö
teki," sanoi Thorbjörn, leikkasi oksan veitsellään ja rupesi sitä
kuorimaan. -- "Puhuttelepa useammin isää, kuin minkä teet," jatkoi
tyttö ystävällisesti, -- "hän pitää sinusta paljon," lisäsi hän. --
"Tuopa mahdollista," lausui toinen. -- "Hän puhuu usein sinusta, ulkona
ollessasi." -- "Mutta sitä harvemmin sisällä ollessani." -- "Se on
_sinun_ syysi." -- "Sitä en kiellä." -- "Älä niin puhu Thorbjörn, sinä
kyllä itse tiedät, mikä teidän välillänne on." -- "Mikähän se sitten
lienee?" -- "_Minunko_ se tulee sanoa?" -- "Se ehkä yhdentekevä,
Ingrid, sinä tiedät, minkä minäkin." -- "Niinpä niinkin; sinä olet
kovin itsevaltainen; sitä hän ei siedä, sen tiedät." -- "Niin, kyllä
hän käsivartta pidättelisi." -- "Varsinkin koska sinä lyödä
lämähyttäisit"... -- "Sallisinko sitten ihmisten sanoa ja tehdä, mitä
tahtovat?" -- "Et suinkaan, mutta eipä haittaisi, jos sinäkin
siirtyisit vähän tieltä; niin hän on itse tehnyt ja on siten päässyt
arvokkaaksi mieheksi." -- "Häntä on ehkä vähemmin kiusattu." -- Ingrid
vaikeni vähän; pitkitti sitten katsottuaan ympärilleen: "Etpä juuri
taida minun sanoistani huolia: mutta kuitenkin ... missä tiedät
vihamiehiä tapaavasi, sieltä sinun pitäisi olla kaukana." -- "Siellä
juuri tahdon olla! En turhaan ole Thorbjörn Kuusela." Hän oli saanut
kuoren varvusta; nyt hän sen leikkasi keskeltä poikki. Ingrid istui
häntä katsellen ja kysyi vähän vitkaan: "Lähdetkö Nordhoug'ille ensi
sunnuntaina?" -- "Lähden." Hetken päästä, toiseen katsomatta, sanoi
tyttö jälleen: "Tiedätkö, että Knuti Nordhoug on tullut sisarensa
häihin?" -- "Tiedän." -- Silloin katsahti tyttö häneen: "Thorbjörn,
Thorbjörn!" -- "Saisiko hän nyt entistään enemmän asettua minun ja
muiden väliin?" -- "Ei hän väliin asetu; ei enemmän kuin muut
suvaitsevat." -- "Kuka tietää, mitä muut suvaitsevat?" -- "Sen sinä
hyvin tiedät." -- "Hän ei kaikessa tapauksessa mitään sano." -- "Älä
semmoisia jaarittele!" lausui Ingrid harmistuneena, nousi ja vilkasi
taaksensa. Thorbjörn viskasi varvun päät kädestään, pisti puukkonsa
tuppeen ja kääntyi päin Ingrid'iä: "Kuuleppas, -- tähän olen
kyllästynyt. Ihmiset vievät kunnian sekä minulta että häneltä,
sentähden ettei siinä olla suoria. Ja toiselta puolen, -- enhän edes
pääse Päiväkummulle, -- sillä vanhemmat eivät voi minua kärsiä, sanoo
hän. En saa käydä häntä katsomassa, miten muut pojat käyvät tyttöjensä
luona, -- koska hän on noita pyhiä, -- muka." -- "Thorbjörn!" muistutti
Ingrid vähän levottomaksi käyden; mutta toinen pitkitti: "Isä ei pane
sanaakaan puolustuksekseni: jos hänet ansaitset, niin hänet saat, sanoo
hän. Juoruja, pelkkiä juorupuheita yhdeltä puolen, -- eikä toiselta
puolen ensinkään koeteta niitä turhaksi tehdä; -- enhän edes tiedä,
josko hän todella..." Ingrid syöksi esiin ja laski kätensä Thorbjörn'in
suulle, katsahtaen taaksensa. Samassa taipuivat oksat jälleen syrjään
ja pitkä, solakka olento hohtavin poskin astui esiin; se oli Synnöve.
"Hyvää iltaa!" sanoi hän. Ingrid katsahti Thorbjörn'iin ikään kuin
sanoakseen: "katsopa nyt!" -- Thorbjörn taas Ingrid'iin, katseellansa
lausuen: tuon olisit jättänyt tekemättä! Ei kumpainenkaan Synnöveen
katsahtanut. "Täytyneehän minun vähän istuutua; olen tänään paljon
kulkenut." Hän istuutui: Thorbjörn käänsi päätään ikäänkuin
katsoaksensa, oliko paikka kuiva, johon Synnöve asettui. Ingrid'in
silmät lennähtivät Kuuselaan päin ja nyt huudahti hän yht'äkkiä: "No
katsopas! Kaunikki on päässyt irti ja käyskentelee keskellä peltoa.
Tuota ilkiötä! ja kello-kaula niinikään! Eipä hullumpaa: jo todellakin
on aika lähteä laitumelle!" -- ja samalla kiiti hän mäen rinnettä alas
jäähyväisiä lausumatta. Synnöve nousi heti. "Lähdetkö?" kysyi
Thorbjörn. -- "Lähden", sanoi toinen, ehkä jäi paikalleen.
"Odotapahan vähän;" arveli edellinen tyttöön katsomatta. -- "Toisen
kerran," kuului hiljainen vastaus. "Siihen ollee pitkältä." Tyttö
katsahti ylös. Thorbjörn taas nosti silmänsä häneen, mutta hetkinen
kului, ennenkun he puheesen ryhtyivät. "Istuhan taas," sanoi poika
hämillänsä. -- "En istu," vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Thorbjörn
tunsi uhkamielisyyden paisuvan povessaan, mutta silloin ryhtyi Synnöve
toiselle ihan odottamattomaan toimeen; hän astui askeleen lähemmäksi,
kumartui Thorbjörn'in puoleen ja katsoi häntä hymyten silmiin. "Oletko
vihoissasi minulle?" Ja kun poika katsoi ylös, itki hän. "En," vastasi
Thorbjörn punehtuen korvia myöten.
Hän ojensi kätensä; mutta koska silmänsä olivat kyyneleitä täynnä, ei
tyttö sitä huomannut, ja toinen veti sen takaisin. Viimein sanoi hän:
"Sinä sen siis kuulit?" -- "Kuulin," vastasi Synnöve ja katsahti
hymyellen Thorbjörn'iin; mutta silmissä kiilsi äskeistä useampi kyynel;
nuorukainen ei tietänyt mitä tehdä ja sanoa; sentähden hän lausui:
"Ehkä olen ollut kovin häijy." Tuo sanottiin aivan sävyisästi: tyttö
loi silmänsä alas puoleksi toisaalle kääntyen: "Älä tuomitse seikkoja,
joita et tunne." Ääni oli itkun tukahuttama, ja Thorbjörn'in mieli kävi
kovin pahaksi; hän kävi omissa silmissään lapsen kaltaiseksi ja
sanoikin sentähden paremman puutteessa: "Pyydän sinua, suo se minulle
anteeksi." Mutta silloinkos toinen vasta itkuun puhkesi. Sitä ei
Thorbjörn voinut sietää, vaan lähestyi, otti tyttöä vyötäyksestä ja
kumartui häneen. "Synnöve, pidätköhän minua oikein hyvänä?" -- "Pidän,"
nyyhkytti tämä. -- "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" Tyttö ei
vastannut. "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" toisti hän. Toinen itki
katkerammin kuin milloinkaan ja tahtoi vetäytyä pois. "Synnöve!" sanoi
Thorbjörn ja sulki hänen lujemmin syliinsä. Synnöve nojautui
Thorbjörn'iin ja itki.
"Tule, puhelkaamme vähän keskenämme," sanoi Thorbjörn ja auttoi häntä
istumaan kanervikkoon; itse istahti hän tytön viereen. Tämä pyyhkieli
silmiänsä ja koki hymyillä; mutta ei tuo tahtonut menestyä. Thorbjörn
piti Synnöven kättä häntä silmäellen. "Armas, mintähden en saa tulla
Päiväkummulle?" -- Toinen oli ääneti. -- "Etkö milloinkaan ole sitä
pyytänyt?" -- Tyttö yhä oli vaiti. -- "Mintähden et ole sitä tehnyt?"
-- "En rohjennut," vastasi tämä tuskin kuultavasti.
Thorbjörn synkistyi, koukisti toista jalkaansa, ja polveen
kyynäsvarttansa tukien, nojasi hän päätänsä käteen... "Sillä tavoin en
sinne milloinkaan pääse," sanoi hän lopulta. Vastauksen asemesta
nykieli tyttö kanervia. "Kyllähän ... ehkä olen harjoittanut ...
sopimattomia... Tulisihan kumminkin minua vähän sääliä... Häijy en ole"
(hän vaikeni muutamaksi silmän-räpäykseksi), "olenhan vielä nuorikin
... vähän yhtäkolmatta... Minä," ... (ei hän heti voinut pitkittää) --
"mutta sen, joka _oikein_ pitäisi minusta," toisti hän, ... "tulisi
kumminkin," ja tähän se kokonaan päättyi. Silloin kuuli hän vierestään
hiljaisen äänen. "Niin et saa ... et tiedä miten paljon eräs... En sitä
edes Ingrid'ille rohkene sanoa" ... (ja sitten taas katkerasti itkien:)
"Minä ... kärsin ... kovin." Thorbjörn kietoi käsivartensa hänen
varrellensa ja sulki hänen syliinsä. "Puhu vanhemmillesi," kuiskasi
hän, "ja nähdä saat, että kaikki käy hyvin." -- "Käyköön _sinun_
tahtosi mukaan," kuiskasi tyttö. -- "Minun tahtoni mukaan?" -- Silloin
kääntyi Synnöve päin ja kietoi käsivartensa Thorbjörn'in kaulalle.
"Josko sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta!" sanoi hän
hartaasti hymyilyn yrityksellä. -- "Sitäkö en tekisi?" kysyi Thorbjörn
hellästi hiljaisella äänellä. -- "Et, et: sinä et huoli neuvoistani,
sinä tiedät, mikä meidät voi yhteen saattaa, ja kumminkaan et sitä tee.
Minkätähden et?" -- Ja kerran alkuun päästyään pitkitti hän yhtä
mittaa: "Herra Jumala, jos tietäisit, miten olen odottanut sitä päivää,
jolloin saisin sinut nähdä Päiväkummulla. Mutta _aina_ täytyy minun
kuulla jotain sopimatonta, -- ja vieläpä vanhemmat itse sen tuovat
minun kuultakseni." -- Silloin asia äkisti valkeni hänelle; hän tajusi
nyt selvään Synnöven käyskentelevän Päiväkummulla, odotellen hetkeä,
jolloin hän iloisesti voisi Thorbjörn'in kanssa astua vanhempainsa
eteen; -- mutta sellaista ei Thorbjörn hänelle suonut.
"Synnöve, tuon olisit ennen sanonut!" -- "Enkö sitä ole tehnyt?" -- "Et
näin." -- Tyttö vähän aprikoi asiaa; sitten lausui hän asetellen
vyöliinaansa pienille laskoksille: "Ehkä se jäi sanomatta, koska --
puuttui rohkeutta." Mutta tuo, että Synnöve häntä pelkäsi, sai hänen
mielensä niin kiihkeäksi, että hän ensi kerran eläissänsä suuteli
tyttöä.
Tuo taas Synnöveä liikutti niin, että hän äkisti herkesi itkemästä, ja
katseensa kävi epävakaiseksi, yrittäen hymyillä loi hän silmänsä
maahan, mutta hetken kuluttua jälleen Thorbjörn'iin, silloin todellakin
hymysuulla. Eivät he mitään keskenänsä puhelleet, -- vaan tarttuivat
toistensa käsiin. Silloin vetäytyi tyttö ääneti syrjään, rupesi
pyyhkielemään silmiänsä ja kasvojansa sekä epäjärjestykseen joutuneita
hiuksiansa silittelemään. Thorbjörn mietiskeli rauhoittuneena, silmät
tyttöön käännettynä: josko hän on seudun muita tyttöjä kainompi ja
tahtoo toisin tavoin seurustella, elköön kenkään siitä pahentuko.
Thorbjörn seurasi Synnöveä paimenmajalle, mikä ei kaukana ollut. Hän
olisi mielellään käynyt käsitysten; mutta hänestä ikäänkuin salainen
ääni hänen povessaan olisi kieltänyt häntä tyttöön koskemasta, hän
suuresti kummasteli, että hän sai tytön vieressäkään astella. --
Sentähden hän sanoikin Synnöve'stä erotessaan: "Pitkään aikaan ei sinun
pidä minusta pahaa kuulla."
Kotona isä paraillaan kantoi jyviä aitan parvelta myllylle; sillä
seudun asukkaat jauhattivat viljansa Kuuselan myllyllä, koska vesi
heidän omissa puroissaan oli loppunut. Kuuselan joki ei milloinkaan
kuivanut. Monta säkkiä oli kannettavana; toiset niistä olivat melkoisen
suuret ja toiset mahdottomankin kookkaat. Vaimoväki seisoi
läheisyydessä ja väänsi vaatteita kuivamaan. Thorbjörn lähestyi isää ja
tarttui erääsen säkkiin. "Ehkä autan teitä?" -- "Kyllähän ne itsekin
kannan," vastasi Sæmund, rivakkaasti heittäen säkin selkäänsä ja lähti
myllylle. "Onhan niitä täällä piisaamaan asti," sanoi Thorbjörn. Kaksi
suurta säkkiä sattui hänen eteensä, ne hän sovitti selkäänsä ja kantoi
myllylle. Puolessa tiessä tuli Sæmund häntä vastaan, mennessänsä
takaisin toisia noutamaan; isä katsahti häneen pikaisesti, mutta ei
virkkanut mitään. Koska Thorbjörn vuorostaan palasi aitalle, tuli
Sæmund häntä vastaan kantaen kahta vieläkin suurempaa. Sillä kertaa
otti Thorbjörn erään aivan pienen ja kantoi sen myllylle; koska Sæmund
hänen tapasi, katsoi hän toiseen entistä pitempään. Sitten sattuivat
molemmat yhtä haavaa aitalle. -- "Tänne tuotiin sana Nordhoug'ista,"
sanoi Sæmund, "he tahtovat sinua ensi sunnuntaina sinne häihin." Ingrid
loi työstään rukoilevan katseen häneen, samaten äiti. -- "Vai niin,"
vastasi Thorbjörn kuivasti; mutta sillä kertaa vei hän kaksi
painavampaa säkkiä, mitkä löytää taisi. "Menetkö?" kysyi Sæmund
synkeänä. -- "En."