Talonpoika aina mielessään asettaa kirkon korkealle juhlalliselle
paikalle. Se on laakson ainoa komeampi rakennus, ja sen huippu
ulottuuki siitä syystä vähän kauemmaksi, kuin mihin se näyttää
ulottuvan. Sen kellot tervehtivät pitkä-matkaista hänen kirkkoa
lähestyessänsä, ja tämä aina nostaa lakkiansa niille ikäänkuin
kiitokseksi viimeisestä! Hänen ja niiden kesken on liitto, jota ei
kukaan tunne. Lapsena hän seisoi ovella ja kuunteli niitä, kirkkoväen
tuolla tiellä hiljaisesti ohi kulkiessa; isä valmistautui myös
kirkkomatkalle, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Hän yhdisti
silloin monet mielenkuvat tuohon raskaasen, voimakkaasen ääneen. Sitä
kuunnellessa hänen mieleensä aina juohtui: puhtaat, uudet vaatteet,
juhlapukuiset naiset, harjatut hevoset uusine ajokaluinensa.
Vähän ijäkkäämpänä täytyy hänen paimentaa karjaa tuntureilla. Mutta kun
hän ihanana, kosteisena sunnuntai-aamnna istuu kivellä lehmät
ympärillänsä ja kuulee kirkon kellojen kaikuvan, silloin käy hän
surumieliseksi. Sillä jotain valoisata, keveästi houkuttelevaa tuolta
alhaalta niissä helisee. Hän silloin muistaa tuttavansa kirkolla,
Herran temppelissä käyntinsä, hyvän ruoan kotona, isän, äidin, siskot,
leikit nurmella iloisena sunnuntai-iltana, ja pieni sydän rinnassa
ryhtyy kapinaan. Hän vielä hetkisen kuuntelee kirkon kelloja, luoden
pitkän katseen alas laaksoon, lukee sitten pienen rukouksen, hypähtää
paikaltansa, on jälleen iloinen ja torahuttaa torveensa niin, että
vuoret rämähtävät.
Näissä hiljaisissa tunturi-laaksoissa kirkko vielä eri tavalla puhuu
eri ikäisille ja näyttää toiselta eri katsojille. Se seisoo korkeana ja
juhlallisena rippilapselle, -- kohotetun sormin puoleksi uhaten ja
puoleksi viitaten nuorukaiselle, joka lähestyy valittunsa kanssa, --
hartevana ja voimakkaana miehen murheelle, -- avarana ja leppeänä
väsyneelle vanhukselle. Jumalan-palveluksen aikana pienet lapset
tuodaan kastettaviksi ja tunnettu seikka on, että tämän toimituksen
kestäessä on hartaus suurin.
Sentähden ei voi kuvata norjalaisia talonpoikia, ei turmeltuneita, eikä
turmelemattomia, joskus kirkkoa tapaamatta. Tämä jos näyttääkin
yksitoikkoiselta: ei se kumminkaan ikävintä ole. Tämä olkoon yleiseen
sanottu eikä varta vasten siitä kirkonkäynnistä, mikä nyt seuraa.
Thorbjörn iloitsi matkasta ja katsannoista. Hän tunsi sen äänettömyyden
painon, joka ennen jumalanpalveluksen alkua valtasi kaikkia ja kaikkea,
ja ehkei hän itse muistanut kumartua, koska Isä-meidän luettiin, oli
hänen päänsä kumminkin ikäänkuin alaspainettuna, nähdessään sadottaisin
kumartuneita päitä. Nyt alotettiin virsi, ja kaikki veisasivat yhtä
aikaa hänen ympärillänsä. Tämä hänet milt'ei kokonaan valtasi. Niin
ajatuksiinsa vaipuneena istui hän, että hän säpsähti ikäänkuin unesta,
koska heidän penkkinsä avattiin ja eräs mies astui sinne. Virren
loputtua kätteli isä miestä ja kysyi: "Miten Päiväkummulla jaksetaan?"
Thorbjörn'in silmät kävivät pystyyn; mutta ehkä hän kuinkakin
töllisteli, oli hän kumminkin sangen kovalla löytääksensä mitäkään
heimolaisuutta tämän miehen ja loihtumisen kesken. Hän oli suopea,
valkoverinen, sinisilmäinen ja korkeaotsainen mies; hän hymyili, koska
häntä puhuteltiin ja myöntyi kaikkiin, mitä Sæmund lausui; muuten oli
hän harvapuheinen. -- "Tuolla saat nähdä Synnöven," sanoi isä,
kumartuen alas, nosti Thorbjörn'in polvellensa ja osoitti toisella
puolella olevaan naisväen penkkiin. Siellä pieni tyttö oli polvillaan
penkillä ja kurkisteli yli penkin oven; hän oli Thorbjörn'in vieressä
olevaa miestä vielä vaaleanverevämpi, niin vaalea, ettei hän moista
ikänänsä ennen ollut nähnyt. Tytön päähineessä heiluivat punaiset
nauhat, vaalean-keltaiset hiukset näkyivät sen alta, ja nyt hän hymyili
Thorbjörn'ille, niin ettei tämä pitkään aikaan voinut muuta kuin
katsella tytön valkoisia hampaita. Hän piti toisessa kädessään koreata
virsikirjaa ja toisessa kokoon käärittyä punaisen-keltaista
silkkihuivia, ja huviksensa hän nyt pieksi kirjaa huivilla. Jota
enemmän Thorbjörn tuijotteli, sitä enemmän Synnöve hymyili, ja
edellinen tahtoi samoin kuin tyttökin polvillensa penkille. Silloin
tämä nyökäytti päätään; poika katsoi hetkisen vakavasti tyttöön: sitten
nyökäytti hänkin. Tyttö hymyili ja nyökäytti kerran vielä; poika
nyökäytti taas, ja uudestaan, ja sittenkin vielä kerran. Tyttö hymyili,
mutta ei nyökäyttänytkään enää, -- ennenkun hetkisen perästä, jolloin
poika jo oli tuon unohtanut; silloin hän taas nyökäytti päätään.
"Minä tahdon myöskin nähdä!" kuuli hän takanansa, -- ja samassa tunsi
hän jonkun vetävän häntä jaloista alas laattialle, jotta hän oli
vähällä pudota. Eräs pieni, jäntterä nääveli tuo oli, joka nyt urheasti
yritti hänen paikallensa. Hänelläkin oli vaaleat, mutta suorukkeiset
hiukset ja tylppä nenä. Aslak oli kyllin Thorbjörn'iä neuvonut, miten
pahanilkiset poikanulikat, joita hän ehkä tapaisi kirkossa ja koulussa,
olisivat pideltävät. Thorbjörn nipisti poikaa sentähden takaa, jotta
tämä oli vähällä parahtaa, mutta pidätti itsensä kumminkin ja kömpi sen
sijaan sukkelasti alas penkiltä jälleen sekä kävi kiinni Thorbjörn'in
molempiin korviin. Tämä tarttui toisen tukkaan ja painoi hänet allensa;
ei poika vieläkään karjahtanut, mutta puri Thorbjörn'iä reiteen;
Thorbjörn syrjäytti sitä ja puristi kovasti toisen kasvoja laattiaa
vastaan. Silloin häntä itseään kouraistiin nutun kauluksesta ja
nostettiin ylös miten silppusäkkiä vaan, -- tämän teki isä, joka nyt
asetti hänen polvellensa. "Ellemme olisi kirkossa, saisit selkääsi,"
kuiskasi hän Thorbjörn'in korvaan ja puristi hänen kättänsä niin,
että kinervöitsi kantapäähän asti. Hän muisti Synnöveä ja katsahti
sinnepäin. Tämä oli vielä paikallaan, mutta tuijotteli niin
kummastuneena, että Thorbjörn rupesi aavistamaan, jotta se, minkä hän
oli tehnyt, mahtoi olla varsin päin seinäistä. Heti kun tyttö huomasi,
että Thorbjörn katseli häntä, konttasi hän alas penkiltä eikä enään
itseänsä näyttänyt.
Esiin astuivat lukkari ja pappi, hän tosin heitä kuunteli ja katseli;
ja jälleen tuli esiin lukkari ja taasen pappi, -- mutta yhä istui
Thorbjörn isän polvella ja tuumiskeli: eiköhän tyttö jälleen kohta
mahda katsahtaa ylös? Tuo pieni mies, joka oli vetänyt hänen alas
penkiltä, istui jakkaralla etäämmällä penkissä ja aina, kun hän yritti
nousta, tuustasi häntä selkään eräs vanhus, joka istui torkkuen, mutta
joka säännöllisesti heräsi joka kerta, kun poika oli aikeessa
kohottautua paikaltaan. "Eiköhän tyttö kohta jälleen mahda katsahtaa
ylös?" arveli Thorbjörn, ja jokainen punainen nauha, jonka hän näki,
muistutti tytön nauhoista, ja jokainen koreasti maalattu kuva oli joko
tytön suuruinen tahi häntä pienempi. Ahah, tuollapa hän pisti päänsä
esiin; mutta heti kun hän sai nähdä Thorbjörn'in, veti hän sen vakaisen
näköisenä alas jälleen. -- Lukkari astui esiin ja pappikin vielä
kerran, soitettiin, ja noustiin paikoiltansa. Isä puhui jälleen hiljaa
vaalean-verevän miehen kanssa, he astuivat yhdessä naisväen penkin luo,
jossa myöskin jo oli noustu istuvilta. Ensimmäinen, joka sieltä astui
ulos, oli valkean-ihoinen nainen, joka hymyili miehen tavoin, ehkä
kumminkin vähemmässä määrässä; hän oli jokseenkin pieni ja vaalea sekä
piti Synnöveä kädestä. Thorbjörn meni heti suoraan jälkimäistä vastaan:
mutta tyttö vetäytyi pikaisesti hänestä ja piiloutui äitinsä hameesen.
"Anna minun olla!" sanoi hän. "Hän varmaan ei milloinkaan ennen ole
kirkossa ollut," sanoi vaalea vaimo ja asetti kätensä Thorbjörn'in pään
päälle. "Ei olekaan, sentähden tappeleekin hän ensi kertaa, kun siellä
on," sanoi Sæmund. -- Thorbjörn näpeissänsä katsahti vaimoon ja sitten
Synnöveen, joka hänen mielestänsä nyt oli vieläkin vakavamman näköinen.
He lähtivät yhdessä ulos, -- vanhemmat keskenänsä puhellen ja Thorbjörn
Synnöven jäljessä, mutta tämä vetäytyi lähemmäksi äitiään aina, kun
Thorbjörn pääsi likemmäksi. Toista poikaa hän ei enää nähnyt.
Kirkonmäellä pysähtyivät he ja alottivat pitempää kanssapuhetta.
Thorbjörn kuuli useamman kerran Aslakia mainittavan, ja koska hän
pelkäsi, että hänestä samalla vähän puhuttaisiin, vetäytyi hän syrjään.
"Ei sinun sovi tätä kuulla," sanoi äiti Synnöve'lle; "mene syrjään,
sanon minä!" Synnöve syrjäytyi vastahakoisesti. Thorbjörn lähestyi
häntä silloin ja katseli häntä, ja tyttö katseli Thorbjörn'iä, ja niin
he seisoivat pitkän aikaa toinen toistaan vaan katsellen. Viimein sanoi
tyttö: "Hyi!" -- "Mintähden sanot hyi?" -- "Sinä olet tapellut
kirkossa, juuri kun pappi oli messussa, -- hyi!" -- "Niin, mutta siitä
on jo niin pitkä aika!" -- Tuo tyttöön koski, ja hän sanoi hetkisen
kuluttua: "Sinäkö olet, jota sanotaan Thorbjörn Kuuselaksi?" -- "Niin
olen; ja sinäkö olet Synnöve Päiväkumpu?" -- "Niin... Minä olen aina
kuullut, että sinä olisit niin kiltti poika." -- "Enpä, tuo ei ole
totta: sillä minä olen ilkein koko kotoväestä," vastasi Thorbjörn. --
"En milloinkaan ole kuullut..." sanoi Synnöve, pieniä käsiään yhteen
lyöden, "äiti, äiti! hän sanoo..." -- "Vaiti ja mene syrjään," joutui
hänelle sieltä vastaan, -- hän pysähtyi, astui sitten takaisin vitkaan
ja takaperin, suuret siniset silmiinsä kiinnitettyinä äitiin. "Minä
olen aina kuullut, että _sinä_ olet niin kiltti," sanoi Thorbjörn. --
"Niin toisinaan, koska olen lukenut," vastasi tyttö... -- "Onko siinä
perää, että siellä teidän seutuvissa on niin paljo tonttuja,
kummituksia ja muuta paholaisen seuraa, että niitä siellä oikein
vilisee?" kysyi Thorbjörn, asettaen toisen kätensä puuskaan ja pistäen
toisen jalkansa eteen -- aivan niin, kuin hän oli nähnyt Aslakin
tekevän. -- "Äiti, äiti! tiedätkö, mitä hän kertoo? hän sanoo..." --
"Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tänne tule, ennenkun minä sinua
kutsun!" Tytön täytyi taas takaisin vitkaan ja takaperin, tukkien
huivinsa kulmaa suuhunsa, kävi siihen hampainensa ja nykieli sitä.
"Onko se varsin perätöntä, että öisin siellä kummuissa soitetaan?" --
"On." -- "Etkö siis milloinkaan ole nähnyt kummituksia?" -- "En." --
"Mutta Herran nimessä..." -- "Hyi, niin et saa sanoa!" -- "Entäs tätä,
eipä se vaarallista," väitti poika ja sylkäsi hampainsa välistä,
näyttääksensä tytölle, miten pitkälle hän sai syljen lentämään. -- "On,
on toki!" sanoi tämä, "sillä silloin tulet helvettiin?" -- "Niinkö
luulet?" kysyi edellinen koko joukon sävyisemmästi; sillä hän oli
arvellut, että hänelle siitä korkeintaan tulisi selkäsauna, ja nyt
seisoi isä niin etäällä heistä. -- "Kuka noin arviolta on väkevin
siellä teillä?" kysäsi hän ja laittoi lakkinsa vähän enemmän toiselle
korvalle. -- "Sitä en tiedä." -- "Mutta väkevin meillä on isä; hän on
niin väkevä, että hän antaa Aslakille selkään; ja Aslak, sen tietänet,
on väkevä." -- "Vai niin." -- "Hän on kerran nostanut hevosen." --
"Hevosen!" -- "Ja se on totta, niin totta, niin, -- sillä hän on itse
siitä puhunut." Silloin ei tyttökään epäillyt, tiettyä se. -- "Kuka on
Aslak?" kysäsi tyttö. -- "Hän on ilkeä veitikka, tietänet. Isä suomi
häntä niin, ettei tässä maailmassa ketään ihmistä ole niin piesty." --
"Tappeletteko siellä teillä?" -- "Kyllä toisinaan, niin... Eikö teillä
sitten tapella?" -- "Ei milloinkaan." -- "Mitä te sitten siellä
teette?" -- "Kyllähän sitä tekemistä, äiti valmistaa ruoan, kutoo ja
ompelee: sitä Karina myös tekee, mutta ei niin kunnollisesti kuin äiti,
sillä Karina on niin laiska. Mutta Randi hoitaa lehmiä, isä ja rengit
ovat ulkotöissä." Tämän piti poika tyydyttävänä selityksenä. "Mutta
aina iltasilla luemme ja laulamme." -- "Kaikkiko?" -- "Niin." -- "Tuo
mahtaa olla ikävää..." -- "Ikävää? -- Äiti, hän san..." mutta samassa
hän muisti, ettei sinne ollut meneminen. -- "Tiedätkö minulla on niin
monta lammasta," virkkoi hän. -- "Onko sinulla?" -- "On niinkin, kolme
poikii talvella, ja luulen varmaan yhden saavan kaksikin vuonaa." --
"Vai on sinulla lampaita?" -- "On, minulla on lehmiä, ja porsaitakin.
Eikö sinulla ole yhtäkään?" -- "Eikä." -- "Tule minun luokseni, niin
minä annan sinulle yhden vuonan ja saatpa nähdä, että siitä sitten saat
useamman." -- "Sepä olisi verrattoman hupaista." -- He olivat hetken
ääneti. "Eiköhän Ingridkin voisi saada vuonan?" kysäsi Thorbjörn. --
"Kuka on Ingrid?" -- "Ingrid, pieni Ingrid, etkö tiedä?" -- Ei toinen
Ingridiä tuntenut. "Onko hän sinua pienempi?" -- "Onhan toki minua
pienempi, -- joinkuin sinun kokoisesi." -- "Todellakin, hänen täytyy
tulla sinun kanssasi, muistatko sen!" Jaa, sen oli hän varmaan
muistava. "Mutta," lisäsi tyttö, "koska sinä saat vuonan, saakoon
Ingrid porsaan." -- Tuo oli Thorbjörn'istäkin viisaampaa ja nyt
keskustelivat he yhteisistä tuttavista, joita heillä tosiaankaan ei
monta ollut. Vanhemmat olivat nyt haastelleet loppuun, ja heidän täytyi
lähteä kotiin.
Yöllä uneksi Thorbjörn Päiväkummusta ja oli siellä näkevinänsä pelkkiä
valkoisia vuonia ja pienen valkeaverisen tytön punaisine nauhoineen
käyskentelevän niiden keskellä. Ingrid ja hän puhuivat jok'ainoa päivä
mennäksensä sinne. Heillä oli niin monta vuonaa ja pientä porsasta
hoidettavina, etteivät tienneet, miten ja minne kääntyä niiden parissa.
Sillä välillä kummeksivat he suuresti, etteivät heti saaneet
Päiväkummulle lähteä. "Sentähdenkö että tuo pieni tytöntynkä on teitä
käskenyt?" kysyi äiti, "onko mokomatakaan ennen kuultu?" -- "Niin,
niin, odottakaapa vaan tulevaan sunnuntaihin," väitti Thorbjörn, "niin
saammepa nähdä."
Tuo tuli. "Sinä kuulut olevan niin paha kerskaamaan, valehtelemaan ja
kiroilemaan," sanoi Synnöve hänelle silloin, "ettet saa meille tulla,
ennenkun sen olet jättänyt." -- "Kuka sen on sanonut?" kysyi Thorbjörn
kummastuneena. -- "Äiti."
Ingrid odotti kärsimättömänä kirkkoväen kotiintuloa, ja Thorbjörn
kertoi hänelle ja äidille, miten oli käynyt. "Siinä sen nyt näet!"
sanoi äiti. Ei Ingrid mitään sanonut. Mutta siitä hetkestä piti sekä
hän että äiti varalta, milloin poika vaan manasi tahi kerskaili. Kerran
Ingrid ja hän joutuivat riitaan siitä, josko "Koira vieköön!" on
pidettävä manauksena tahi ei. Ingrid joutui tappiolle, ja sitten käytti
Thorbjörn "Koira vieköön" kaiken päivää. Mutta illalla kuuli tämän isä.
"Niin, se sinun vieköön," sanoi hän ja kämähytti poikaa niin, että tämä
kellahti kumoon. Thorbjörn häpesi enin Ingridiä, mutta tämä hetkisen
kuluttua meni hänen luokseen ja hyväili häntä.
Kun noin pari kuukautta oli kulunut, saivat molemmat lähteä
Päiväkummulle. Synnöve oli sitten heidän luonaan, he taas siellä,
ja niin vuorotellen kaiken kasvinaikansa. Thorbjörn ja Synnöve
kilpailivat lukemisessa; he kävivät samaa koulua, ja poika kävi viimein
ahkerammaksi, niin ahkeraksi, että pappi opetti häntä vielä
erikseenkin. Mutta Ingrid'iltä kävi hitaammin, ja häntä auttoivat
molemmat toiset. Hän ja Synnöve kävivät niin eroamattomiksi, että
ihmiset sanoivat heitä "Riekoiksi," koska he aina oleskelivat yhdessä
ja molemmat olivat aivan vaalean-vereviä.
Tapahtui, parasta päätä kun kaikki oli hyvin, että Synnöve suuttui
Thorbjörn'iin siitä, että hän rajuudessaan oli matkaansaattanut harmia
toisinaan siellä, toisinaan täällä. Ingrid rupesi silloin aina
välittäjäksi, ja heistä tuli jälleen hyvät ystävät, miten ennenkin.
Mutta kun Synnöven äiti sai jonkun tappelun tietoonsa, niin ei
Thorbjörn sillä viikolla Päiväkummulle tullut, ja tuskinpa vaan
seuraavanakaan. Sæmund'ille ei kenkään rohjennut sellaista kertoa; hän
käy niin kova-kouraisesti poikaan, sanoi hänen vaimonsa ja velvoitti
kaikkia vait'oloon.
Kukin heistä kasvoi kauniiksi ja hyvännäköiseksi. Synnöve'stä tuli
pitkä ja hoikka, kiharansa olivat keltaiset, katsantonsa vapaa sekä
silmänsä tyynen siniset. Puhuessansa hän hymyili, ja ihmiset sanoivat
jo aikaseen, että siunaukseksi sen lapsen tielle joutuminen oli.
Ingrid oli pienempi, mutta vireämpi, hänen hiuksensa olivat vielä
valkeammat, kasvonsa hyvin pienet, pulleat ja pyöreät. Thorbjörn kävi
keskikokoiseksi, mutta erinomaisen sorea-vartiseksi, tummat olivat
hänen hiuksensa, tummansiniset silmänsä, kasvonsa piirteet pontevat ja
jäsenensä vahvat. Vihoissaan hän mielellään kerskaili, että hän taisi
lukea ja kirjoittaa yhtähyvin kuin koulumestari, eikä muutoin pelännyt
yhtäkään miestä laaksossa -- paitsi isäänsä, arveli hän itsekseen,
mutta sitä hän ei muitten kuullen sanonut.
Thorbjörn tahtoi aikaisin valmistettaa Herran ehtoolliselle, mutta
siitä ei mitään tullut. "Niin kanan kun et ole ripillä käynyt, olet
poikanulikka vaan, ja minä voin sinua paremmin hallita!" sanoi isä.
Niinpä sattui, että hän, Synnöve ja Ingrid yhtä aikaa kävivät
rippikoulua. Synnöve oli myöskin odottanut kauan; hän oli viidentoista
vuotinen, ja kuudennellatoistakin. "Ei milloinkaan kylliksi taida, kun
tulee kasteen-liittonsa uudistaa," oli äiti sanonut, ja isä, Guttorm
Päiväkumpu, oli sen myöntänyt. Eipä siis ihme, että pari kosijaa
ilmoittiihe, toinen parempain ihmisten poikia, toinen eräs rikas
naapuri. "Tuopa nyt hullua! Ei tyttö vielä ole edes ripillä käynyt!" --
"Sitten kaiketi täytynee hänet päästää Herran ehtoolliselle," sanoi
isä. Mutta tästä ei Synnöve mitään tiennyt.
Pappilassa pastorin perheen naiset pitivät Synnöve'stä niin paljon,
että käskivät hänen sisään, jotta saisivat puhella hänen kanssaan.
Ingrid ja Thorbjörn seisoivat ulkona muiden kanssa; ja kun eräs poika
sanoi hänelle: "Niinpä et päässytkään sinä mukaan, -- he varmaan vievät
Synnöven sinulta!" niin tämän sai poika maksaa sinisellä silmällä.
Siitä hetkestä ottivat pojat tavakseen puhua Synnöveä hänelle ja kohta
huomasivatkin, ett'ei mikään saattanut häntä niin raivoihin. Metsässä
pappilan läheisyydessä viimein välipuheen mukaan käytiin tuimaan
tappeluun, jonka syynä oli yllämainitun tapainen asia; siinä Thorbjörn
kohta oli yksinään suurta joukkoa vastaan. Tytöt olivat edeltäpäin
lähteneet tiehensä, niin ett'ei ollut ketään, joka olisi mennyt väliin,
ja sentähden kiihtyi tappelu yhä tuimemmaksi. Tappiolle ei Thorbjörn
tahtonut joutua, yhä useammat ryntäsivät hänen päällensä, ja nyt
puolusti hän itseänsä, millä vaan parahiten taisi, josta syystä siinä
jaeltiinkin iskuja, mitkä sittemmin kyllä kertoilivat, mitä siellä oli
tapahtunut. Aiheesen käytiin samassa, ja siitä nousi kova huhu
paikkakunnassa.
Seuraavana sunnuntaina ei Thorbjörn'iä haluttanut lähteä kirkkoon;
ensikerran, kun heidän piti lähteä papin luo, rupesi hän sairaaksi.
Ingrid läksi sentähden yksin. Thorbjörn kysyi tytön kotiin tullessa,
mitä Synnöve oli sanonut. "Ei mitään."
Kun hän sitte taas lähti mukaan, hänen mielestänsä kaikki ihmiset
katselivat häntä, ja rippilapset nauraa kikertivät. Mutta Synnöve tuli
muita myöhempään ja oli sinä päivänä paljon sisällä pappilassa. Hän
pelkäsi papilta nuhteita, mutta havaitsi pian, että seudussa ainoat,
jotka eivät tappeluksesta mitään tietäneet, olivat hänen oma isänsä ja
pastori. Tuo nyt vielä kävi päinsä; mutta miten hän taas pääsisi puheen
alkuun Synnöven kanssa; sitä hän ei saanut selville; sillä nyt ensi
kerran ei hän mielellään tahtonut pyytää Ingrid'iä välittäjäksi.
Luetoksen loputtua oli Synnöve jälleen pastorin perheessä. Thorbjörn
odotti niin kauan kun vielä joitakuita toisiakin oli kartanolla, mutta
viimein täytyi hänen kuitenkin lähteä. Ingrid oli ensimmäisiä, jotka
lähtivät.
Seuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen kaikkia muita ja lähti
puutarhaan pastorin tyttären ja erään nuoren herran kanssa. Neiti
kaivoi ylös kukkia ja antoi Synnöve'lle, herra auttoi, ja Thorbjörn
seisoi ulkopuolella muiden kanssa ja katseli päältä. He selittivät
kylläksi ääneensä, jotta kaikki sen kuulivat, miten kukat olivat
istutettavat; ja Synnöve lupasi sen itse toimittaa, jotta se tulisi
tehdyksi ihan heidän selityksensä mukaan. "Et sinä voi sitä yksinäsi
tehdä," sanoi tuo ylhäinen herra, ja tuon pani Thorbjörn mieleensä. --
Synnöven tultua muiden luo, osoittivat he hänelle vielä tavallisen
suurempaa kohteliaisuutta. Mutta Synnöve meni Ingrid'in luo, tervehti
häntä ystävällisesti ja pyysi häntä kanssaan äyräälle. Sinne he
istuivat; sillä pitkään aikaan he eivät olleet oikeen keskenään
haastelleet. Thorbjörn jäi muiden parveen ja tarkasti Synnöven kalliita
ulkomaalaisia kukkia.
Sinä päivänä lähti Synnöve yhtenä muiden kanssa. "Ehkä minä kannan nuo
kukat sinulle," virkkoi Thorbjörn. "Senpä mielelläsi saat tehdä,"
vastasi tyttö ystävällisesti, mutta toiseen katsahtamatta, otti
Ingrid'iä kädestä ja kävi edeltä. Päiväkummulla seisahtui hän ja lausui
Ingrid'ille jäähyväiset. "Minä kyllä jaksan kantaa kukat jäljellä
olevan matkasen," sanoi hän tarttuen vasuun, jonka Thorbjörn oli
laskenut kädestään. Kaiken tietä oli hän tuumiskellut tarjoutua
istuttamaan kukkasia, mutta nyt ei hän saanut sitä tehneeksi; sillä
tyttö niin kiiruisasti kääntyi heistä. Mutta jäljestäpäin hän taasen
tuumiskeli, että hänen kumminkin olisi pitänyt auttaa tyttöä kukkain
panemisessa. "Mitä te keskenänne haastelitte?" kysyi hän Ingrid'iltä.
-- "Ei mitään."
Kun muut parhaaksi olivat päässeet levolle, puki Thorbjörn hiljaa
päällensä jälleen ja lähti ulos. Ilta oli kaunis, lämmin ja tyyni,
taivaan kantta ohuena verhona peittivät harmaan-siniset hattarat,
sieltä täältä halki revittynä, jotta näytti siltä kuin joku samealta
laelta olisi katsellut alas. Ei ketään näkynyt kartanolla eikä
etäämmälläkään, mutta kaikkialla ruohikossa heinäsirkat sirisivät,
ruisrääkkä rääkyi oikealta, toinen vastasi vasemmalta, josta yhä
edelleen syntyi senlainen laulu nurmella, että vaeltaja astui ikäänkuin
suuressa seurassa, ehk'ei hän ainoatakaan elävää nähnyt. Metsä levisi
sinisenä, sitten tummana ja yhä tummempana vasten korkeata tunturia ja
näytti viimein suurelta usvaiselta mereltä.
Mutta sieltä kuuli Thorbjörn teeren kuhertavan, yksinäisen kissapöllön
huutavan ja kosken pauhaavan vanhaa, räikeätä nuottiaan mahtavammin
kuin milloinkaan ennen, -- nyt, koska kaikki äänettömänä sitä kuunteli.
Thorbjörn katsahti Päiväkumpuun päin ja lähti matkalle. Hän poikkesi
tavalliselta tieltä, joutui suoraa uraa sinne ja oli kohta Synnöven
pienessä kukkatarhassa, mikä oli aivan tämän ullakkosuojan akkunan
alla. Hän kuunteli ja tarkasteli, mutta kaikki oli hiljaista. Hän
katsoi ympärilleen puutarhassa etsien työ-aseita itselleen ja löysikin
sekä lapion että haravan. Erään penkin kaivamista oli alotettu;
ainoastaan pieni kolkka oli joutunut valmiiksi, ja siihen oli jo kaksi
kukkaa asetettu. "Hän on väsynyt, tyttö-rääsy, ja hänen on täytynyt
jättää työnsä", arveli poika. "Tämä vaatiikin miehen voimia", mietti
hän edelleen ja ryhtyi työhön. Ei häntä uni ensinkään rasittanut ja
vieläpä mielestänsä hän ei milloinkaan ennen ollut näin helppoa työtä
toimittanut. Hän muisti, miten kukat olivat pantavat, muisti myöskin
pappilan kukkatarhan ja sovitti kaikki sen mukaan. Yö kului kaikki,
mutta ei hän sitä huomannut, hän tuskin lepäsi hetkeäkään ja sai koko
penkin käännetyksi, kukat istutetuiksi, yhden ja toisen toistamiseenkin
asetetuksi, saadaksensa kokonaisuuden yhä kauniimmaksi ja vähän väliä
vilkasi hän ullakon akkunaan, olisiko kentiesi jonkun huomio häneen.
Mutta eipä siellä eikä muuallakaan ketään ollut; ei hän kuullut edes
koiran haukuntaa, ennenkun kukko alkoi laulaa ja herätti metsän linnut,
jotka nyt yksi toisensa perään nousivat visertelemään: "hyvää
huomenta". Siinä tasottaen maata penkin ympäri, muisti hän Aslakin
kertomat sadut, ja miten hän aikanaan luuli tonttujen ja kummitusten
kasvavan Päiväkummulla. Hän katsahti akkunaan ja hymyili ajatellessaan,
mitä Synnöve herätessään uskoisi. Nyt oli aamu käynyt aivan valoisaksi,
linnut pitivät jo aika pauhinata, sentähden hän heittäyi yli aitauksen
ja teki joutua kotiin. Nyt ei kenkään voisi väittää, että Thorbjörn oli
käynyt siellä istuttamassa kukkia Synnöve Päiväkummun kukkatarhaan.