Suuressa laaksossa toisinaan sattuu olemaan korkeampi paikka, johon
auringon säteet vapaasti sattuvat aamusta aina myöhään iltaan asti. Ne,
jotka asuvat tunturien juurella ja harvemmin saavat päivän paistetta,
sanovat sellaista paikkaa päiväkummuksi. Se, josta seuraavassa
kerrotaan, asui sellaisella kummulla, jonka mukaan talokin nimitettiin.
Siellä lumi syksyllä viimeiseksi peitti maan, sieltä se myöskin
keväällä ensiksi suli.
Talon omistajat olivat Haugiania ja sanottiin lukijoiksi, koska
raamatun lukeminen heille oli tärkeämpi kuin muille ihmisille. Isäntä
oli Guttorm ja emäntä Karina; heille syntyi poika, joka heiltä kuoli,
eivätkä he kolmeen vuoteen tulleet ristinmaljalle. Tämän ajan kuluttua
syntyi heille tyttö, jonka he nimittivät pojan mukaan; tämä oli ollut
Syvert, ja tyttö kastettiin Synnöve'ksi, koska he eivät löytäneet
Syvert'in mukaisempaa nimeä. Kun tyttö kasvoi suuremmaksi, sanoivat
kaikki, ettei miesmuistiin niissä seuduin ollut kasvanut niin kaunista
impeä kuin Synnöve Päiväkumpu. Ei hän juuri ijäkäs ollut, kun vanhemmat
ottivat hänen joka pyhä mukaansa kirkkoon, ehkei Synnöve'llä aluksi
parempaa käsitystä kirkonmenosta ollut, kuin että hän luuli papin
Slave-Penttiä parjaavan, tämä kun sattui istumaan aivan lähellä
saarnastuolia. Kumminkin isä tahtoi häntä mukaan, jotta se tulisi
hänelle tavaksi; ja äiti tahtoi samaa, koska ei tietoa ollut, miten
lasta sillä aikaa kotona hoidettaisiin. Jos talossa joku lampaan vuona,
kili tahi porsas ei ottanut oikein menestyäksensä, niin se annettiin
Synnövelle, ja sen äiti oli pannut merkille, että siitä hetkestä eläin
kävi virkeämmäksi. Ei isä juuri uskonut sen siitä virkoavan, mutta
kaikessa tapauksessa oli yhden tekevä, kuka eläimen omisti, joska se
vaan otti hyötyäksensä.
Toisella puolen laaksoa korkean tunturin juurella oli talo, nimeltä
Kuusela, siksi sanottu, koska se oli keskellä kuusikkoa, mikä oli ainoa
koko seudussa. Tilan omistajan iso-isän isä oli ollut niitä, jotka
Holsteinissa odottivat venäläistä, ja siltä matkalta oli hän tuonut
monta muukalaista, eriskummaista siemenlajia kotiinsa. Nämä hän kylvi
kartanonsa ympärille; mutta ajan pitkään oli yksi toisensa perään
kuihtunut. Ainoastaan muutamista kuusen kävyistä, jotka, kumma kyllä,
olivat mukaan sekaantuneet, oli noussut tiheä metsä, mikä nyt varjosi
kartanoa joka taholta. Holsteinissa-kävijä oli saanut nimen Thorbjörn
iso-isänsä mukaan, hänen vanhin poikansa taas oli Sæmund myöskin
iso-isänsä mukaan ja niin olivat tämän talon omistajat ammoisista
ajoista vuorotellen olleet Thorbjörn ja Sæmund. Mutta huhu kulki, että
Kuuselassa ainoastaan joka toinen isäntä oli onnen lapsi, eikä se
Thorbjörn-niminen ollut. Koska nykyiselle omistajalle, Sæmundille,
syntyi esikoisensa, arveli hän sinne tänne, mutta ei juljennut rikkoa
suvun vanhaa tapaa ja teki pojastansa sentähden Thorbjörn'in. Hän ehkä
luotti siihen, että hän voisi poikaansa niin kasvattaa, että tämä saisi
vältetyksi sen loukkauskiven, minkä kulkupuhe oli asettanut hänen
tiellensä. Ei isä oikein varma asiasta ollut, mutta hän _luuli_
kumminkin huomaavansa pojassa rajua mielenlaatua. "Se pitää pois
juuritettaman," sanoi hän äidille, ja kohta kun Thorbjörn oli täyteen
kolme vuotta, otti isä toisinaan vitsan käteensä, siten pakottaen
poikaa kantamaan kaikki halot paikallensa, ylösottamaan sitä kuppia,
minkä hän äsken oli laattialle viskannut, silittämään kissaa, jota hän
oli lyönyt. Mutta äiti mielellään läksi huoneesta, kuin isä sille
päälle tuli.
Sæmund ihmeeksensä huomasi, että jota suuremmaksi poika kasvoi, sitä
enemmän hänessä oli oikaistavaa, ehkä häntä yhä ankarammin kohdeltiin.
Pienestä pitäin hän taivutti poikaa lukuun ja vei hänet mukaansa
vainiolle, jotta voisi pitää häntä silmällä. Pienet lapset ja suuri
talous olivat äidin hoidettavina. Hän ei muuta joutunut kuin aamuisin
hyväillä ja neuvoa poikaa sekä, kun he pyhäpäivin kokoontuivat, puhella
hiljaa isän kanssa. Mutta Thorbjörn mietti, saadessaan selkäänsä siitä,
että a-h kuului ah eikä ha, ja siitä, ettei hänellä ollut lupa kurittaa
pientä Ingridiä miten isällä _häntä_: -- kummallista tuo kumminkin on,
että minun tilani on niin vaikea, ja kaikilla pienillä siskoillani on
niin hyvä oltava.
Koska hän enemmiten oli isän kanssa eikä juuri paljon rohjennut puhua
hänelle, tuli hän harvapuheiseksi, ehkei häneltä mietteitä puuttunut.
Kerran kumminkin, heidän kosteita heiniä kantaessa, virkkoi hän:
"Mintähden Päiväkummulla kaikki heinät ovat kuivat ja korjussa,
mutta meidän vielä kosteita." -- "Koska _heillä_ useammin on
auringonpaistetta kuin meillä." -- Ensi kerran huomasi Thorbjörn nyt,
että hän itse oli ulkopuolella tuota kummun päivänloistetta, jota hän
niin monasti oli ihaellut. Siitä päivästä hänen silmänsä entistään
useammin kääntyivät Päiväkumpuun päin. "Älä siinä istu ja töllistele,"
sanoi isä häntä kylkeen survaten, "täällä alhaalla saamme pienimmästä
suurimpaan raataa voimaimme mukaan, voidaksemme pitää taloa kunnossa."
Sæmund vaihtoi palveluspoikaa, Thorbjörn'in ollessa seitsemän tahi
kahdeksan vuoden ikäinen. Aslak oli uuden nimi. Hän oli jo paljon
maailmaa nähnyt, ehkä oli sittenkin poikanulikka vaan. Illalla, jolloin
hän tuli, oli Thorbjörn jo levolla, mutta seuraavana päivänä, tämän
kirjansa ääressä istuessa, potkasi joku oven auki sellaisella jyryllä,
ettei hän moista ennen ollut kuullut. Sisään ryömi Aslak, kantaen
suurta puutarakkaa, minkä hän niin voimakkaasti paiskasi laattialle,
että pirstaleet ympäriinsä lensivät. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan,
puistaaksensa lumen yltään ja joka hypyllä huudahti hän: "Kylmä on,
sanoi velhon morsian, istui jäässä lantioihin!" Isä ei ollut tuvassa,
-- mutta äiti kokosi lumen ja kantoi sen ääneti ulos... "Mitä _sinä_
töllistelet?" kysyi Aslak Thorbjörn'iltä. -- "Enkä mitään", vastasi
tämä, sillä hän pelkäsi. -- "Oletko nähnyt kukkoa, joka on kirjassasi,
tuolla?" --"Olen." -- "Sillä on monta kanaa ympärillänsä kirjan kiinni
ollessa; oletko sitä huomannut?" -- "Enkä." -- "Tarkastappa sitten!" --
Poika teki niin. -- "Pöllö!" sanoi Aslak hänelle. -- Mutta siitä
hetkestä ei kellään ollut sellaista valtaa hänen ylitsensä kuin
Aslakilla.
"Sinä et mitään taida," sanoi Aslak eräänä päivänä Thorbjörn'ille, --
tämä kulki tapansa mukaan edellisen jäljessä. -- "Osaanpa minä
neljänteen pääkappaleesen." -- "Vieläpähän! Et sinä edes ole kuullut
velhosta, joka tanssi tytön kanssa auringon nousuun asti ja halkesi
miten vasikka, joka on piimää syönyt!"
Ei Thorbjörn ikänänsä ollut niin paljon viisautta yhtä aikaa kuullut.
-- "Missä tuo tapahtui?" kysäsi hän. -- "Missä... Se ... se tapahtui
Päiväkummulla, tuolla!" Thorbjörn tuijotteli. -- "Oletko kuullut
hänestä, joka möi itsensä paholaiselle vanhasta saapasparista?"
Thorbjörn ei saanut vastatuksi, niin ällistynyt hän oli. "Sinä
varmaankin mietit, missä tuokin sai tapahtuneeksi -- hä?... Sekin
tapahtui Päiväkummulla, aivan tuon puron varrella, näethän!... Jumala
meitä varjelkoon! Uskon-oppisi on huonolla kannalla," lausui hän
edellisen lisäksi. "Varmaankaan et ole kuullut hänestäkään, Karina
Puuhameesta?" Ei hän ollut mitään kuullut. Ja Aslak, aika vauhtia
työskennellen kertoi vieläkin suuremmalla vauhdilla -- kertoi Karina
Puuhameesta, myllystä mikä jauhoi suolaa meren pohjalla, paholaisesta
puukengissä, loitsijasta, joka jäi parrastaan puurunkoon kiinni,
seitsemästä viheliäisestä neitseestä, jotka nykäisivät karvat
Skytte-Pietarin sääristä, tämän maatessa, eikä hän sittenkään herännyt,
ja kaikki tapahtui Päiväkummulla. -- "Mikä Herran nimessä poikaa
vaivaa?" kysyi äiti seuraavana päivänä. "Hän on päivän koitteesta asti
ollut polvillansa penkillä ja katsellut Päiväkumpuun päin." -- "Niin,
tänään hänellä on kiire," sanoi isä, joka lepäsi pitkän pyhäpäivän. --
"Hm, ihmiset sanovat, että hän silmäilee Päiväkummun Synnöveä," lausui
Aslak, "mutta ihmiset ne lörpöttelevät niin paljon," lisäsi hän.
Thorbjörn ei tuota oikein käsittänyt, mutta kasvonsa kävivät kumminkin
tulipunaisiksi. Koska Aslak siitä huomautti, kiipesi hän alas rahilta,
otti katekismonsa ja rupesi lukemaan. "Niin, lohduttele sinä itseäsi
vaan Jumalan sanalla," sanoi Aslak, "et sinä häntä kumminkaan saa."
Kun oli viikkoa niin pitkältä kulunut, että hän varoi muiden asian
unohtaneen, kysyi Thorbjörn hiljaa äidiltään (sillä hän oli siitä
hämillään): "Äiti, kuule, -- kuka on Synnöve Päiväkumpu?" -- "Hän on
pieni tyttö, joka kerran pääsee Päiväkummun omistajaksi." -- "Onkohan
hänellä puuhametta, semmoista?" Äiti silmäili poikaa kummastellen:
"mitä kyselet?" sanoi hän. Thorbjörn huomasi jotain tuhmaa sanoneensa
ja vaikeni. "Ei kukaan ole häntä kauniimpaa lasta nähnyt," lisäsi äiti,
"Jumala on hänen siten palkinnut siitä, että hän aina on kiltti ja hyvä
sekä lukemiseen harras." Nyt tiesi hän senkin.
Eräänä päivänä, Sæmund oli Aslakin kanssa ollut ulkotyössä, sanoi
edellinen illalla Thorbjörn'ille: "Et sinä tästälähin saa seurustella
rengin kanssa." Mutta Thorbjörn ei sitä ottanut kuullaksensa. Sentähden
kuului jonkun ajan kuluttua: "Tästälähin, jos sinun tapaan hänen
parissaan, ei sinulle hyvin käy!" Silloin Thorbjörn hiipi Aslakin
jäljessä, kun ei isä sattunut sitä näkemään. Kerran isä tapasi heidät
keskenänsä haastellen. Silloin Thorbjörn sai selkäänsä ja ajettiin
tupaan. Mutta siitä päivästä seurasi Thorbjörn Aslakia, isän kotoa
poissa ollessa.
Eräänä sunnuntaina, kun isä oli kirkossa, harjoitti Thorbjörn
vallattomuutta kotona. Aslak ja hän olivat lumisilla. "Älähän, pallosi
koskevat kipeästi," rukoili Thorbjörn, "lumitelkaamme yhdessä jotakin
muuta." Siihen Aslak heti suostui, ja siten he ensin nakkelivat lunta
pienelle kuuselle tuolla ruoka-aitan luona, sitten aitan ovelle ja
vihdoin aitan akkunalle, -- eihän ruuduille, sanoi Aslak, vaan akkunan
puitteelle. Thorbjörn'in pallo osui kumminkin ruutuun ja hän vaaleni.
"Entäs tätä! Kuka sen saa tietää? Heitä paremmin!" Hän teki työtä
käskettyä, mutta särki vielä toisen. "Nyt en enää heitä." Samassa tuli
hänen vanhin sisarensa, pieni Ingrid ulos. "Viskele _häntä_, kuuletko!"
Thorbjörn oli heti valmis, tyttö itki ja äiti kiiruhti tuvasta ulos.
Hän käski poikaa taukoamaan. "Heitä, heitä!" kuiskasi Aslak. Thorbjörn
oli kiihoissaan; hän noudatti käskyä. "Jopa arvelen, että olet
järjeltäsi," sanoi äiti ja juoksi hänen jälkeensä. Thorbjörn edellä,
äiti perässä -- pitkin kartanoa; Aslak nauroi, ja äiti nuhteli. Mutta
vihdoin hän syvässä lumikinoksessa sai pojan kiinni ja alkoi koko
lailla mätkiä häntä. "Minä lyön takaisin, minä, niin on täällä tapana,"
-- äiti taukosi hämmästyneenä ja katseli häntä. "Tuon on toinen sinulle
opettanut," lausui hän, tarttui ääneti hänen käteensä ja vei hänet
sisään. Ei hän sanaakaan enää Thorbjörn'ille virkkanut, vaan hyväili
hänen pieniä siskojaan ja kertoi heille, että isä hetkisen kuluttua
palajaisi kirkosta. Silloin kävi tupa sangen kuumaksi. Aslak pyysi
päästä erään sukulaisen luo; siihen heti suostuttiin; mutta
Thorbjörn'in olo kävi kahta tukalammaksi Aslakin mentyä. Hänen
vatsaansa kivisteli kauheasti, ja hänen kätensä olivat niin hiessä,
että niistä jäljet jäivät kirjaan, hänen siihen koskeissaan. Kun äiti
vaan ei sanoisi mitään isälle, jahka hän kotiin saapuu, mutta pyytää
häntä siitä, sitä ei poika saanut aikaan. Kaikki esineet kävivät hänen
silmissään toisenvärisiksi, ja seinäkello pani: "rapp, rapp -- rapp,
rapp!"
Hänen täytyi kiivetä akkunalle ja katsella Päiväkumpua. Se yksin lumen
peittämänä, hiljaisena välkkyili päivän paisteessa, miten ennenkin.
Tuvan akkunatki kimaltelivat, niissä varmaankaan ei ollut yhtäkään
särkynyttä ruutua, haiku vallattomasti tuprueli savutorvesta, josta
seikasta hän päätti, että sielläkin keitettiin kirkkoväelle. Siellä
varmaankin Synnöve juoksi isäänsä vastaan eikä suinkaan odottanut
häneltä selkäsaunaa. Ei Thorbjörn tietänyt, mitä toimiskella, ja kävi
yht'äkkiä verrattoman rakkaaksi siskojansa kohtaan. Ingridille oli hän
niinkin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, minkä Aslak oli
hänelle antanut. Ingrid kävi kiinni hänen kaulaansa, ja hän samoin
Ingridin kaulaan: "Rakas, pieni Ingridini, oletko minulle suutuksissa?"
-- "En suinkaan, Thorbjörn-kultani! Mielelläsi saat heitellä lunta
päälleni, miten paljon vaan tahdot". Mutta tuolla portailla joku puisti
lunta jaloistansa! Aivan oikein, isä tuo oli; hän näytti suopealta ja
hyvältä, sepä vielä vaikeampaa. "Noh", kysäsi hän ja katsahti
ympärilleen -- ja tuopa kumma, ettei seinäkello paikaltaan romahtanut.
Äiti asetti ruoan pöydälle. "Mitä tänne kotiin kuuluu?" kysyi isä
pöydän ääreen istuen ja lusikkaan tarttuen. Thorbjörn katsahti äitiin
ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Eipä juuri mitään", vastasi
äiti tavattoman vitkaan ja aikoi vielä siihen jotakin lisätä, sen
Thorbjörn kyllä huomasi. "Minä annoin Aslakille luvan käydä kylässä",
lausui hän. -- Nyt ollaan alussa, arveli Thorbjörn -- ja rupesi
Ingridin kanssa niin hartaasti leikkimään, kuin hän ei olisi mitään
muuta koko maailmassa ajatellut. Niin kauan ei isä milloinkaan ollut
syönyt ja Thorbjörn rupesi laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi
neljänteen, aikoi hän koettaa, miten pitkälle voisi laskea neljännen ja
viidennen välillä, ja silloin sekaantui hän. Vihdoinkin nousi isä ja
lähti ulos. Ruudut, ruudut soivat, pojan korvissa, ja hän tarkasti,
olivatko tuvan akkunat kaikki eheät. Niille ei ollut mitään vahinkoa
tullut. Mutta nyt lähti äitikin ulos. Thorbjörn otti pienen Ingridin
syliinsä ja sanoi niin lempeästi, että tämä kummastuneena tuijotti
häneen: "Olkaamme me kahden knltakuninkaisilla, ollaanko?" Siihen
Ingrid heti oli valmis. Ja Thorbjörn lauloi että polvensa värisivät:
Niityn kukka
Pienokainen,
Kuule mua vähäisen!
Ja jospa oisit armaani mun,
Sametti-kaapuun pukisin sun,
Kullan ja helmin sirotettuun.
Hitteli, hutteli, hoittaa, --
Nummella aurinko loistaa!
Ja Ingrid vastasi:
Kuningatar,
Helmetär,
Kuules mua vähäisen!
En tahdo olla armaasi sun,
En huoli pukeida kaapuhun,
Kullan ja helmin sirotettuun.
Hitteli, hutteli, hoittaa, --
Nummella aurinko loistaa!
Mutta juuri kun leikki oli hupaisimmallaan, astui isä sisään ja
kiinnitti silmänsä Thorbjörn'iin. Hän sulki Ingridin lujemmin syliinsä
eikä todellakaan tuolilta pudonnut. Isä kääntyi toisaalle eikä
virkkanut mitään: puolen tuntia kului, ei hän vieläkään mitään sanonut,
-- ja Thorbjörn aikoi ruveta iloiseksi, mutta ei rohjennut. Hän ei
tietänyt mitä uskoa, kun isä itse riisui vaatteet hänen päältään; hän
alkoi jälleen vähin vapisemaan. Silloin isä häntä hellästi hyväili; ei
hän tätä pojan muistaen milloinkaan ennen ollut tehnyt, ja siitä kävi
Thorbjörn'in sydän niin lämpimäksi, että pelko katosi hänestä, miten
jää auringon paisteessa. Ei hän tietänyt, miten hän sänkyynsä tuli, ja
koska ei laulaminen eikä liioin huutaminen käynyt laatuun, laski hän
kätensä ääneti ristiin ja rukoili "Isä meidän" kuusi kertaa alusta
loppuun ja edestakaisinkin hiljaa itsekseen, -- ja nukkuessaan arveli
hän, ettei hän ketäkään taivaan alla pitänyt niin rakkaana kuin
isäänsä.
Seuraavana aamuna hän heräsi kauheassa tuskassa siitä, ettei hän voinut
parkua, sillä nyt kumminkin oli selkäsauna saatavissa. Kun hän silmänsä
aukaisi, huomasi hän suureksi iloksensa, että hän oli nähnyt unta vaan,
mutta huomasi myöskin kohta, että joku toinen sai selkäänsä; tuo toinen
oli Aslak. Sæmund astui edestakaisin laattialla, ja Thorbjörn tunsi
tuon astunnan. Tuo lyhytläntä, tanakka mies loi vähän väliä tuuheiden
kulmakarvain alta sellaisen katseen Aslakiin, että tämä kyllin tiesi,
mitä tuleva oli. Aslak istui suuren tynnyrin pohjalla, jalkojansa hän
joko leikutteli sinne tänne, tahi asetti hän ne ristiin allensa. Hän
piti vanhaan tapaansa kätensä taskussa ja lakkia päässänsä. Sen alta
rippui muutama musta suortuva alas.
Hänen alatikin vähän vino suunsa oli nyt vielä enemmän väärässä.
Päätänsäkin piti hän vähän kallellaan ja vilkui Sæmundia syrjästä
puoleksi suljettuin silmin. "Niin, poikasi kyllä on pehmeä päästään",
sanoi hän, "mutta pahempi vielä on, että hevosesi on noiduttu". Sæmund
pysähtyi. "Ilkiö!", huusi hän, niin että tupa kajahti, ja Aslakin
silmät painuivat yhä kiinnemmiksi. Sæmund jatkoi astuntaansa; Aslak
istui hetkisen ääneti: "Noiduttu se on sittenkin, se on varma!" -- ja
vilkaisi jälleen Sæmundiin nähdäkseen, mitä _tuo_ vaikuttaisi. "Eipä
ole, mutta metsässä se pelkää, se vika sillä on," sanoi Sæmund yhä
kävellen; "sinä olet kaatanut puita sen päälle, sinä ilkeä lurjus, ja
siitä syystä ei kukaan enää saa sitä metsässä rauhallisesti kulkemaan."
Aslak kuulteli hetken aikaa. "Niinpä pidä luulosi! Ei usko ketään
turmele. Mutta minä epäilen sen hevostasi auttavan," lisäsi hän ja
siirtyi samalla ylemmäksi tynnyrille sekä peitti kasvonsa toisella
kädellään. Sæmund aivan oikein lähestyikin häntä ja sanoi hiljaan,
mutta tuimasti: "Sinä olet ilkeä ..." -- "Sæmund!" kuului uunin äärestä;
se oli Ingeborg, hänen vaimonsa, joka koki saada Sæmundia vaikenemaan,
samalla kun hän rauhoitti nuorimpataan. Lapsi oli jo ääneti, ja nyt
Sæmundkin vaikeni; mutta asetti kumminkin niin tanakalle miehelle
pienenlaisen nyrkkinsä Aslakin nenän eteen, piti sitä siinä hetkisen,
kumartuen vähän eteenpäin ja kiinnittäen polttavat silmänsä häneen.
Sitten pitkitti hän taas entistä astuntaansa luoden silloin tällöin
pikaisen silmäyksen Aslakiin. Tämä oli aivan vaalea, mutta pilkallinen
hymy lepäsi Thorbjörn'iin päin käännetyllä kasvoinsa puoliskolla, ehkei
Sæmundiin päin oleva mitään liikutusta osoittanut. "Jumala suokoon
meille kärsiväisyyttä!" sanoi hän hetken kuluttua, mutta kohotti
samassa kyynäspäätänsä ikäänkuin lyöntiä torjuaksensa. Sæmund pysähtyi
äkkiä ja polkaisi laattiaa jalallansa, kiljahtaen kurkkunsa täydeltä:
"Älä häntä mainitse, -- sinä!" Ingeborg nousi pienokaisinensa ja
tarttui lempeästi hänen käsivarteensa. Ei Sæmund häneen silmiään
kääntänyt, mutta samassa hänen käsivartensa kumminkin vaipui taas;
Ingeborg istautui jälleen. Sæmund käveli edestakaisin, mutta ei kenkään
mitään virkkanut. Kun tätä oli kestänyt vähän aikaa, lausui Aslak
uudestaan: "Niin, hänellä varmaankin on paljo Kuuselassa toimiskeltavaa
-- hänellä!" -- "Sæmund! Sæmund!" kuiskasi Ingeborg; mutta ennen kun se
Sæmundin korville ennätti, oli hän syössyt Aslakin luo, joka asetti
jalkansa eteen. Se ruhjottiin alas, ja miestä kouraistiin siitä sekä
nutun kauluksesta, nostettiin paikaltansa ja heitettiin niin tuimasti
kohden suljettua ovea, että oven lauta irtautui ja Aslak lensi suin
päin siitä ulos. Ingeborg, Thorbjörn ja kaikki lapset parkuivat ja
rukoilivat hänen puolestansa, ja koko perheessä vallitsi tuskallinen
hälinä. Mutta Sæmund riensi ulos hänen jäljessänsä, ei hän ehtinyt
oveakaan oikein avata, vaan potkaisi sen pirstaleet syrjään, tarttui
toistamiseen Aslakiin, kantoi hänet eteisestä kartanolle, nosti hänet
korkealle ylös ja heitti voimainsa takaa jälleen maahan. Ja koska hän
huomasi, että siinä paikassa oli niin paljo lunta, ettei Aslakiin
oikein kipeästi käynyt, asetti hän polvensa tämän rinnalle ja kävi
kiinni hänen kasvoihinsa, nosti hänen kolmannen kerran maasta, kantoi
hänen lumettomampaan paikkaan miten susi, joka raastaa mukaansa
revittyä koiraa, paiskasi hänen jälleen entistään kiivaammin maahan,
ruhjoi vielä polvellaan -- eikä kenkään voinut arvata, miten tämä
leikki päättyisi, ell'ei Ingeborg, lapsi käsivarrellaan, olisi
heittäytynyt väliin; "älä meitä kaikkia onnettomuuteen saata!" vaikeroi
hän.
Hetken kuluttua istui Ingeborg tuvassa, Thorbjörn puki päällensä, isä
astui edestakaisin, joi toisinaan vähän vettä; mutta kätensä vapisi
niin, että vesi läikkyi astiasta laattialle. Aslak ei tullut sisään, ja
Ingeborg aikoi vähän ajan kuluttua lähteä ulos. "Jää tupaan!" sanoi
mies, niinkuin hän ei olisikaan vaimollensa puhunut, ja tämä jäi
paikallensa. Eipä pitkältä aikaa kumminkaan kulunut, ennenkun hän itse
lähti ulos. Hän ei palannutkaan. Thorbjörn otti kirjansa ja luki,
kertaakaan ylös katsomatta, ehkei hän ainoatakaan lausetta käsittänyt.
Myöhempään aamupäivällä oli talo taas entisessä järjestyksessään, ehkä
jokaisesta oli ikäänkuin ikävä vieras olisi siellä käynyt. Thorbjörn
rohkaisi mielensä ja lähti ulos, ja ensimmäisen, jonka hän oven takana
tapasi, oli Aslak. Hän oli laittanut kaikki kapineensa kelkkaan; mutta
kelkka oli Thorbjörn'in. Thorbjörn tuijotti häneen, sillä hän oli
ilkeän-näköinen. Veri oli hyytynyt hänen kasvoillensa ja sitä oli
ympäriinsä tahrattu, hän yski ja koitteli usein rintaansa. Hän katseli
hetkisen ääneti Thorbjörn'iä, lausui sitten kiivaasti: "Poika, en voi
silmiäsi kärsiä!" Näin sanoen istui hän kaksinreisin kelkkaan ja lähti
matkoihinsa. "Katsoa saat, mistä kelkkasi löydät!" sanoi hän nauraen,
kääntyi vielä kerran Thorbjörn'iin päin, näyttäen hänelle pitkää nenää.
Siten läksi Aslak matkoihinsa.
Mutta seuraavalla viikolla tuli nimismies sinne, isä oli toisinaan
poissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa kylässä. "Äiti, mitä tämä
merkitsee?" -- "Aslak on tämän kaiken saanut aikaan."
Sitten eräänä päivänä kuultiin pienen Ingridin laulavan:
Oi te ihmiskurjat,
Oikut teill' on hurjat;
Tyttö kaulaans' kaarruttaa,
Poika mielens' menettää,
Emäntä keittoon vettä,
Isäntä unta vetää.
Talossa viisain katti,
Päältä kerman lakkii.
Kuulusteltiin tietysti, mistä hän oli oppinut tuon lorun. Thorbjörn oli
sen opettanut. Tämä säikähti kovin ja sanoi, että hän oli sen
Aslak'ilta oppinut. Silloin sanottiin hänelle, että hän saisi
selkäänsä, jos hän vielä itse laulaisi tahi opettaisi tytölle sellaisia
remputuksia. Kohta tämän jälkeen kuultiin pienen Ingridin manaavan.
Thorbjörn taas käskettiin esiin, ja Sæmund arveli, että paras olisi
vähän käyttää vitsaakin samalla, mutta hän itki ja lupasi parannusta
niin kauniisti, että hän sillä kertaa pääsi. Seuraavana pyhänä sanoi
isä hänelle: "Tänään pääset kotona kiusaa tekemästä; sinun tulee
seurata minua kirkkoon."