Kalustettujen huoneiden "Lissabonin" kaikista huokeimmassa
huonepahasessa kulki 3:nella kurssilla oleva lääketieteen-ylioppilas
Stepan Klotshkow nurkasta toiseen ja pänttäsi päähään
lääketiedettään. Pitkästä, kovasta pänttäyksestä oli suu kuivunut ja
otsalle kihonnut hien kaste.
Ikkunan ääressä, jonka ruutujen laidat pakkanen oli jääharsolla
kirjaillut, istui jakkaralla hänen asuintoverinsa Anjuta, pieni,
hintelä, tummatukkainen, noin 25-vuotias tyttö, joka oli hyvin kalpea
ja jolla oli lempeät, harmaat silmät. Hän kyyhötti selkä koukussa
ja ompeli punaisella langalla koristeita miehen paidan kaulukseen.
Oli keskipäivä ja käytävän kello löi kähisevällä äänellä kaksi, vaan
huone oli vielä siivoamatta. Tyynyt ja peite viruivat vuoteella
hajallaan, kirjat ja vaatteet vetelehtivät siellä täällä hujanhajan,
suuri, likainen pesuvati oli täynnä saippuaista pesuvettä, jossa
uiskenteli paperossinpätkiä, lattia oli täynnä rojua -- kaikki yhtenä
sekasotkuna ympäri ämpäriä.
-- Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, -- jankkasi
Klotshkow. -- Rajat! Ylin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4:nen
ja 5:nen kylkiluun välille, kylkipuolella 4:teen kylkiluuhun asti,
takapuolella _spina scapulae'hen_ asti...
Koettaen kuvitella havainnollisesti äsken lukemaansa loi Klotshkow
silmänsä lakeen. Saamatta kuitenkaan selvää kuvaa alkoi hän kopeloida
omia kylkiluitaan liivien päällitse.
-- Nämä kylkiluut muistuttavat pianon näppäimiä, -- virkkoi hän. --
Jottei erehtyisi niiden luvusta, täytyy niihin ehdottomasti tottua.
Täytyy tutkia luurangosta ja elävästä ihmisestä. Kuuleppas, Anjuta,
annahan kun rupean tutkiskelemaan.
Anjuta heitti ompelunsa, riisui röijyn päältään ja ojentui suoraksi.
Klotshkow istuutui hänen eteensä, rypisteli naamaansa ja rupesi
laskemaan kylkiluita.
-- Hm... Ensimäistä kylkiluuta ei tunnu. Se on solisluun peitossa...
Tuossa on sitte toinen kylkiluu... Jahah... Tuossa on kolmas ja
tuossa sitte neljäs... Hm... Jahah... Mitä sinä vääntelehdät?
-- Teillä on kylmät sormet!
-- Noo, ei siitä kuole, älä pyöri. Tuossa on siis kolmas kylkiluu
ja tuossa neljäs... Vaikka oletkin huonon näköinen, eivät kylkiluut
tunnu paljon ensinkään. Tämä on toinen... tämä kolmas... Ei, ei tästä
näin tule mitään, ei saa ollenkaan täyttä kuvaa eikä selvyyttä.
Täytyy piirustaa. Missä minun hiilipalani on?
Klotshkow otti hiilen ja alkoi sillä vetää Anjutan rintaan muutamia
poikittaisia viivoja, jotka kuvasivat kylkiluita.
-- Mainiota. No, nyt ne ovat kuin kämmenellä. Kas, sillä tavalla! Nyt
sopii jo koputellakin. Nousehan ylös!
Anjuta nousi ja nosti leukansa. Klotshkow rupesi koputtelemaan
kylkiluita ja syventyi niin tähän tutkisteluun, ettei huomannut,
miten Anjutan huulet, nenä ja sormet vetäytyivät kylmästä sinisiksi.
Anjuta värisi ja pelkäsi, että jos ylioppilas huomaisi hänen
värisemisensä ja vilunsa, niin hän lakkaisi piirustamasta ja
koputtelemasta ja saattaisi sitte suorittaa huonosti tutkinnon.
-- Nyt on kaikki selvillä, -- sanoi Klotshkow herettyään
koputtelemasta. -- Istu sinä sentään siinä paikallasi äläkä pyyhi
viivoja, minä tässä vähän aikaa vielä tavailen.
Ja ylioppilas alkoi taas jauhaa läksyjään. Anjuta istui ajatuksissaan
aivan kuin tatueerattu ja kylmästä vavisten. Hän puhui yleensä hyvin
vähän, oli melkein aina vaiti, ajatteli myötäänsä...
Niinä kuutena, seitsemänä vuonna, jolloin hän oli saanut siirtyä
paikasta toiseen, oli hän kohdannut semmoisia, kuin Klotshkow oli,
viisi muuta. Ne olivat jo kaikki päättäneet opintonsa, hajonneet
maailmaan ja kunnollisina ihmisinä olivat he tietysti ammoin sitte
unohtaneet hänet. Eräs näistä asui Parisissa, kahdesta oli tullut
lääkäri, neljäs oli taiteilija ja viidennen sanoivat jo päässeen
professoriksi. Klotshkow oli kuudes. Kohta tämäkin päättää opintonsa
ja pääsee ihmisten ilmoille. Klotshkowin tulevaisuus on varmaankin
onnellinen ja hänestä tulee luultavasti suurmies. Mutta nykyisyys on
aivan kurja: Klotshkowilla ei ole tupakkaa, ei teetä ja sokeriakaan
ei ole kuin neljä palaa. Täytyy saada ompelu valmiiksi niin pian
kuin mahdollista ja ostaa sitte siitä saaduilla kahdellakymmenellä
viidellä kopekalla teetä ja tupakkaa.
-- Saako tulla? -- kuului oven takaa.
Anjuta viskasi sukkelaan villahuivin harteilleen. Huoneeseen astui
taidemaalari Fetisow.
-- Minulla olisi teille vähän asiaa, -- alkoi hän Klotshkowiin
kääntyen ja petomaisesti katsoen otsalle valahtaneiden hiusten alta.
Olkaa hyvä ja lainatkaa minulle kaunis tyttönne pariksi tunniksi.
Maalaan nähkääs erästä taulua, vaan ilman mallia ei tule mitenkään
aikaan.
-- Aivan mielelläni! -- myöntyi Klotshkow. -- Mene, Anjuta.
-- Siellä sitä taas saa nähdä jos jotain, -- huokasi Anjuta hiljaa.
-- No, no... Taidetta vartenhan sinua pyydetään eikä turhan tähden.
Miksi et sitte auttaisi, kun kerran voit?
Anjuta alkoi pukeutua.
-- Mitä te maalaatte? -- kysyi Klotshkow.
-- Psykeä. Aihe on hyvä, mutta ei oikein ota syntyäkseen, kun täytyy
maalata eri mallien mukaan. Eilen esimerkiksi maalasin eräästä
mallista, jolla oli siniset jalat. Miksi sinun jalkasi ovat siniset?
kysyin. Sukat ovat värjänneet, vastasi hän. Te vain yhä pänttäätte
päähänne! Onnellinen mies, kun riittää kärsivällisyyttä!
-- Lääketiede on semmoista visaa, että sitä sietää pänttäillä.
-- Hm... Suokaa anteeksi, Klotshkow, mutta minun täytyy sanoa, että
te elätte kauhean sikamaisesti. Lempo vieköön, minkälaista täällä on!
-- Mitenkä niin? Mitenkäs sitä sitte muuten eläisi... Isäukoltani
saan vain kaksitoista ruplaa kuukaudessa ja niillä ei kannata elää
kunnollisesti.
-- Liehän tuo niinkin, -- virkkoi taiteilija ja katseli inhoovasti
ympärilleen, -- mutta voisi sitä sentään vähän paremmin. Sivistyneen
ihmisen täytyy olla estetiko, vai mitä arvelette? Vaan teillä näkyy
täällä olevan mitä inhottavin siivo! Vuode on hajallaan, pesuvesi
paikallaan, eilistä puuroa lautasella... hyi!
-- Niin on, -- sanoi ylioppilas hämillään, -- mutta Anjutalla ei ole
ollut tänään aikaa siivota. Hänellä on ollut kiireellistä työtä.
Kun taiteilija ja Anjuta olivat lähteneet, paneutui Klotshkow
pitkälleen sohvalle ja alkoi taas takoa, sitte nukahti vahingossa,
vaan herättyään tunnin perästä asetti päänsä käsiensä väliin ja
vaipui miettimään. Hänen mieleensä muistuivat taiteilijan sanat,
että sivistyneen ihmisen täytyy välttämättä olla estetiko ja nyt
hänestä näytti hänen huoneensa todellakin inhottavalta. Oli kuin
hän olisi nähnyt henkensä silmällä sen tulevaisuutensa, jolloin
hän ottaa vastaan sairaitaan kabinetissaan, juo teetä hauskassa
ruokasalissa vaimonsa kanssa, joka on kunnollinen nainen -- ja tähän
verraten oli pesuvati vesineen ja rojuineen todellakin uskomattoman
saastaisen näköinen. Anjuta tuntui myöskin rumalta, siivottomalta,
säälittävältä... Ja hän päätti erota hänestä hetimmiten, kävi miten
kävi.
Kun Anjuta taiteilijan luota palattuaan riisui turkkiaan, nousi
Klotshkow ylös ja sanoi hänelle vakavasti:
-- Tiedätkö mitä, rakkaani? Käyhän istumaan ja kuuntele. Meidän
täytyy erota! Sanalla sanoen, minä en tahdo enää asua sinun kanssasi.
Anjuta näytti taiteilijan luota tultuaan tavattoman uupuneelta ja
nääntyneeltä. Hänen kasvonsa olivat pitkästä seisomisesta mallina
kuopahtaneet, laihtuneet ja leuka oli venynyt terävämmäksi. Hän ei
vastannut mitään ylioppilaan sanoihin, mutta hänen huulensa alkoivat
omituisesti vavista.
-- Sinun täytyy myöntää, että ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy
erota, -- virkkoi ylioppilas. -- Sinä olet hyvä, lempeä etkä ole
tyhmä ja ymmärrät...
Anjuta pani uudelleen turkin päälleen, kääri ääneti ompeleensa
paperiin, keräili rihmat ja neulat. Hän otti ikkunalta paperimytyn,
jossa oli neljä palaa sokeria ja pani sen pöydälle kirjojen viereen.
-- Ne ovat teidän sokerinne, -- sanoi Anjuta arasti ja kääntyi selin
salatakseen kyyneleensä.
-- Mitä sinä itket? -- kysyi Klotshkow.
Hän käveli vähän aikaa lattialla hämillään ja sanoi sitte:
-- Olet tosiaankin kummallinen. Tiedäthän sen itsekin, että meidän on
erottava. Emmehän me ikäämme voi yhdessä elää.
Anjuta oli jo koonnut kaikki myttynsä ja käännähti Klotshkowiin päin
sanoakseen tälle jäähyväiset, vaan Klotshkowin tuli häntä yht'äkkiä
sääli.
"Vai antaisiko hänen asua vielä yhden viikon?" ajatteli hän. "Asukoon
sentään vielä, vaan viikon kuluttua käsken hänen mennä".
Ja harmistuneena luonteensa heikkoudesta kiljasi hän Anjutalle
ankarasti:
-- No, mitä sinä vielä siinä seisot. Jos mennä, niin mennä, vaan kun
et tahdo, niin ota turkki päältäsi ja jää! Jää!
Anjuta riisui turkkinsa ääneti, hiljaa ja arasti, sitte niisti
nenänsä yhtä hiljaa, huoahti ja varovasti asteli entiselle paikalleen
jakkaralle ikkunan ääreen.
Ylioppilas veti kirjan luokseen ja alkoi taas kävellä nurkasta
nurkkaan.
-- Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, -- jauhoi hän. --
Ylin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4:nen ja 5:nen kylkiluun
väliin.
Vaan käytävässä huusi joku kohti kurkkuaan:
-- Grigori, teekeittiö!