Bologojen asemalta Nikolain radalla lähtee liikkeelle matkustajajuna.
Eräässä toisen luokan vaunussa "tupakoitsijoille" kyhjöttää viisi
matkustajaa puolihämärässä. Vastikään ovat he syöneet ja mukavassa
asemassa sohvien selkämää vasten he koettavat nyt nukahtaa. Vallitsee
hiljaisuus.
Ovi aukenee ja vaunuun astuu pitkä miehenroikale, jolla on
ruskea lierilakki ja keikarin paltto. Hän on hyvin sanomalehden
kirjeenvaihtajan näköinen. Mies pysähtyy keskelle vaunua ja
tirkistelee hyvän aikaa sohville.
-- Ei, tämäkään ei ole se! -- mutisee hän. -- Mitä hittoa! Tämähän on
käsittämätöntä!
Eräs matkustajista tunnustelee äskentullutta ja huudahtaa iloisesti:
-- Iwan Aleksejitsh! Mikä teidät on tänne tuonut?
Puhuteltu häpsähtää, katsoo tylsästi matkustajaan ja tunnettuaan
hänet lyö iloissaan kätensä yhteen.
-- Haa Pjotr Petrowitsh! Vielä teitäkin näkee! Empä luullut tapaavani
tässä junassa.
-- Mitä kuuluu?
-- Eipä liikoja, olen vain hävittänyt vaununi enkä löydä mitenkään.
Semmoinen idiotti! Selkääni sietäisin!
Iwan Aleksejitsh hihittää ja heiluttaa ruumistaan.
-- Kaikkeen sitä joutuu! -- jatkaa hän. -- Toisen soiton jälkeen
menin ottamaan konjakkiryypyn. Menee se toinenkin, arvelin, kun
seuraavalle asemalle on pitkä matka. Samalla kuuluu kolmas soitto ja
minä hyppään kuin mieletön suoraa päätä vaunuun, ihan viimeiseen.
Semmoinen kollo, pässinpää...
-- Näytte olevan hyvällä tuulella, -- hymähtää Pjotr Petrowitsh. --
Painakaa puuta!
-- Ei, ei... menen etsimään vaunuani.
-- Hämärässä voitte luiskahtaa vaunujen väliin. Istukaa, kun päästään
asemalle, niin löydätte heti vaununne.
Iwan Aleksejitsh huoahtaa ja istuutuu. Hän näyttää olevan kuin
tulisilla hiilillä.
-- Mihin matka? -- kysyy Pjotr Petrowitsh.
-- Minullako? Maailmalle... Semmoinen Baabelintornin rakennustouhu
on nyt päässäni, etten itsekään tiedä, minne matkustan. Kunhan
menee jonnekin, ha-haa! Veliseni, oletteko koskaan nähnyt itse
oikeaa onnnenmyyrää! Jos ette ole, niin katsokaa nyt! Edessänne on
onnellisista onnellisin! Juu-u! Eikö kasvoistani huomaa mitään?
-- Huomaa, että... te... himppusen olette...
-- Nyt minulla mahtaa olla hirmusen tyhmät kasvot! Hoh, kun ei ole
peiliä, että saisi katsella naamarustinkiaan! Tunnen, veikkoseni,
että olen joutumassa idiotiksi. Kunniasanalla! Ha-haa... tiedättekö,
että olen häämatkalla?
-- Tekö? Oletteko menneet naimisiin?
-- Tänäpäivänä, rakkaani! Vihiltä suoraapäätä junaan.
-- Katsoppas sitä, -- nauraa Pjotr Petrowitsh. -- Ilmankos te
olettekin keikarin tamineissa.
-- Se on tietty... Ja täydellistä illusionia varten oikein
hajuvesilläkin hoivailin itseäni. Nyt ei ole tällä pojalla huolia,
ei ajatuksia, vaan on vain jokin hemmetin tunne, jalomielisyys, vai
miksi häntä sanoisi... Syntymästäni asti ei ole ollut näin hyvä olla!
Hän sulkee silmänsä ja pyörittää päätään.
-- Hirveän onnellinen! -- jatkaa hän. -- Voittehan sen itsekin
ymmärtää. Ajatelkaa, että kohta menen omaan vaunuuni. Sohvalla istua
nöpöttää siellä ikkunan ääressä semmoinen pikku olento. Vaaleatukka,
pikkuinen nypykkätyttö... Sydänkäpysi! Enkelini! Tössykkä! Sydämmeni
päivänkakkara! Entä jalka, herra nähköön! Luuletteko, että se
on kuin teidän lotjankokoiset jalkanne, ehei! Se on kuin jotain
pienennyslasin läpi katsottua, tenhoavaa, allegorista! Ottaisi ja
ihan söisi semmoisen jalan! Hoo, te ette näy ymmärtävän mitään!
Tehän olette materialisti, paikalla pyritte analyseeraamaan, mikä ja
miten? Olette kuivettunut vanhapoika eikä mitään muuta. Odottakaahan,
kun naitte, niin muistatte sanani ja arvelette, missähän se onkaan
se Iwan Aleksejitsh. Juu-u, no niin, sitte menen vaunuuni. Siellä
odotetaan jo ikävällä... tunnetaan tuloni esimakua. Hän ottaa minut
vastaan hymyillen. Käyn istumaan viereen ja kahdella sormella
näinikään nipistän pikku leuasta... Sitte lasken tämän päärustinkini
hänen hellää olkapäätään vasten, tartun vyötäreistä kiinni. Ympärillä
vallitsee hiljaisuus... runollinen hämärä. Koko maailmaa silloin
syleilisin. Pjotr Petrowitsh, saanko syleillä teitä!
-- Olkaa niin hyvä!
Matkustajien kovasti nauraessa ystävykset halailivat toisiaan, jonka
jälkeen onnenmyyrä jatkaa:
-- Mutta suurempaa idiotismia eli, kuten romaaneissa sanotaan,
illusionia varten tekee mieli puhvettiin, jossa pari kolme ryyppyä
-- nauskis suuhun! Se antaa päähän ja rintaan niin suloisen
elämän, ettei saduissakaan ole vertaa. Pienihän minä mieheksi olen
ja mitätön, mutta silloin tunnen tämän maallisen rakennukseni
rajattomaksi. Koko maailma sisältyy minuun...!
Matkustajiin, jotka katselevat tätä vähän humaltunutta ja onnellista
äskenvihittyä, tarttuu hänen iloisuutensa. Yhden kuulijan asemasta on
hänen ympärillään nyt jo viisi. Mutta hän vain jatkaa sukkeluuksiaan,
ja kun hän nauraa, nauravat muutkin.
-- Pääasia, nähkääs on, ettei ajattele mitään... Kun tekee mieli,
niin juo, eikä siinä tarvitse ruveta päätä särkemään, onko siitä
hyötyä vai vahinkoa... Hiiteen filosofiat ja psykologiat! Niin juuri,
jumaliste!
Vaunuun ilmestyy konduktööri.
-- Rakas ystävä, -- sanoo hänelle äskenvihitty, -- kun menette vaunun
N:o 209 läpi ja näette siellä rouvan, jolla on harmaa hattu ja siinä
valkonen lintu, niin sanokaa hänelle, että minä olen täällä.
-- Hyvä. Mutta tässä junassa ei ole N:o 209, vaan N:o 219.
-- Olkoon sitte 219, sama se! Sanokaa siis sille rouvalle, että hänen
miehensä on tallella ja voi hyvin.
Iwan Aleksejitsh äkkiä tarttuu käsillään päähänsä ja voihkii:
-- Aviomies... rouva... Miten kauan? Aviomies... ha-haa! Selkääni
sietäisin, muka mies! Suuri pässinpää! Entä hän? Eilen oli vielä
kassapää kana... Vaikea on uskoa!
-- Meidän aikanamme on ihan outoa nähdä onnellista ihmistä, -- sanoo
eräs matkustajista.
-- Ennen näkee valkoisen elehvantin.
-- Kuka se sitte on syyssä? -- virkkaa Iwan Aleksejitsh pitkät
jalkansa suoristaen.
-- Ken ei ole onnellinen, niin on se hänen oma vikansa. Vai miten te
luulette? Kukin on oman onnensa seppä. Jos tahdotte, niin tulette
tekin onnelliseksi. Mutta te ette tahdo, vaan itsepintaisesti
pakenette onnea.
-- Sepä oli somaa! Mitenkä niin?
-- Hyvin yksinkertaisesti... Luonto on asettanut niin, että ihminen
rakastaisi määrättynä aikana elämässään. Ja kun se aika tulee, niin
ei siinä muu auta kuin rakasta vain, mutta te ette kuuntele luonnon
ääntä, vaan aina jotain odotatte. Sitte laissa sanotaan, että
normaali-ihmisen on mentävä avioliittoon... Ilman avioliittoa ei ole
onnea... Ja kun on tullut otollinen hetki, niin on siihen mentävä
reistailematta... Mutta te ette mene, odotatte aina vain jotain!
Senjälkeen sanotaan sanassa, että viini sydäntä virkistää... Ja jos
on hyvä olla ja vielä parempaa tahtoo, niin mars puhvettiin... Pois
jahkaileminen ja viisastelu, kaikki pitää käymän järjestyksessä.
Järjestys on suuri lahja!
-- Sanoitte että jokainen on oman onnensa seppä. Senkö lemmon seppä
hän on, jos hammassärky tai paha anoppi riittää kääntämään onnen
töppöset taivasta kohti! Kaikki on sattumassa... Jos nyt sattuisi
yhteentörmäys, niin vetäisitte toista virttä.
-- Lörpön lörpön! -- inttää äskenvihitty. -- Yhteentörmäyksiä on
vain kerta vuodessa. En pelkää mitään sattumia, sillä sattumilla ei
ole mitään syitä tapahtuakseen. Ne ovat harvinaisia! Lempo heistä
huolikoon, en viitsi mokomista puhuakaan! Ahah, taisimme tulla
pysäkille.
-- Mihin teillä nyt on matka? -- kysyy Pjotr Petrowitsh. Moskovaanko
vai jonnekin etemmä?
-- Hyvää päivää! Kuinka minä pohjoiseen päin matkustava joutuisin
jonnekin etelään?
-- Vaan ei Moskova pohjoisessa ole.
-- Sen tiedän, mutta mehän kulemme Pietariin päin.
-- Ohoh, Moskovaanpas.
-- Mitenkä Moskovaan? -- ällisteli äskenvihitty.
-- Omituista... Mihinkäs teillä on lippu?
-- Pietariin.
-- Onnea matkalle! Te olette väärässä junassa.
Syntyy puolen minuutin äänettömyys. Äskenvihitty nousee pystyyn ja
silmäilee tylsästi erikseen kutakin matkustajaa.
-- Niin, niin, -- vakuuttaa Pjotr Petrowitsh. Bologojen asemalla
hyppäsitte te väärään junaan.
Iwan Aleksejitsh kalpenee, repii tukkaansa ja alkaa kiivaasti kulkea
pitkin vaunun lattiaa.
-- Voi minua pölkkyä! -- intoilee hän. -- Voi minua roistoa! Mitä nyt
teen? Vaimoni on toisessa junassa, yksinään, odottaa, tuskailee...
Äskenvihitty vaipuu sohvalle ja kiemurtelee kuin käärme, jota on
polettu pyrstölle.
-- Onneton, onneton! -- voihkii hän. -- Mitä nyt teen?
-- Tyyntykää! -- rauhoittavat häntä matkustajat. -- Sähköttäkää
vaimollenne ja koettakaa itse päästä matkan varrella sinne päin
menevään pikajunaan.
-- Pikajunaan! -- itkee äskenvihitty.
-- Mistäs minä otan siihen rahat? Kaikki rahani ovat vaimollani!
Nauravat matkustajat supattelevat tuokioisen keskenään, jonka jälkeen
kokoovat keskuudessaan kolehdin onnenmyyrälle.