ONNENMYYRÄ.

Bologojen asemalta Nikolain radalla lähtee liikkeelle matkustajajuna.

Eräässä toisen luokan vaunussa "tupakoitsijoille" kyhjöttää viisi

matkustajaa puolihämärässä. Vastikään ovat he syöneet ja mukavassa

asemassa sohvien selkämää vasten he koettavat nyt nukahtaa. Vallitsee

hiljaisuus.

Ovi aukenee ja vaunuun astuu pitkä miehenroikale, jolla on

ruskea lierilakki ja keikarin paltto. Hän on hyvin sanomalehden

kirjeenvaihtajan näköinen. Mies pysähtyy keskelle vaunua ja

tirkistelee hyvän aikaa sohville.

-- Ei, tämäkään ei ole se! -- mutisee hän. -- Mitä hittoa! Tämähän on

käsittämätöntä!

Eräs matkustajista tunnustelee äskentullutta ja huudahtaa iloisesti:

-- Iwan Aleksejitsh! Mikä teidät on tänne tuonut?

Puhuteltu häpsähtää, katsoo tylsästi matkustajaan ja tunnettuaan

hänet lyö iloissaan kätensä yhteen.

-- Haa Pjotr Petrowitsh! Vielä teitäkin näkee! Empä luullut tapaavani

tässä junassa.

-- Mitä kuuluu?

-- Eipä liikoja, olen vain hävittänyt vaununi enkä löydä mitenkään.

Semmoinen idiotti! Selkääni sietäisin!

Iwan Aleksejitsh hihittää ja heiluttaa ruumistaan.

-- Kaikkeen sitä joutuu! -- jatkaa hän. -- Toisen soiton jälkeen

menin ottamaan konjakkiryypyn. Menee se toinenkin, arvelin, kun

seuraavalle asemalle on pitkä matka. Samalla kuuluu kolmas soitto ja

minä hyppään kuin mieletön suoraa päätä vaunuun, ihan viimeiseen.

Semmoinen kollo, pässinpää...

-- Näytte olevan hyvällä tuulella, -- hymähtää Pjotr Petrowitsh. --

Painakaa puuta!

-- Ei, ei... menen etsimään vaunuani.

-- Hämärässä voitte luiskahtaa vaunujen väliin. Istukaa, kun päästään

asemalle, niin löydätte heti vaununne.

Iwan Aleksejitsh huoahtaa ja istuutuu. Hän näyttää olevan kuin

tulisilla hiilillä.

-- Mihin matka? -- kysyy Pjotr Petrowitsh.

-- Minullako? Maailmalle... Semmoinen Baabelintornin rakennustouhu

on nyt päässäni, etten itsekään tiedä, minne matkustan. Kunhan

menee jonnekin, ha-haa! Veliseni, oletteko koskaan nähnyt itse

oikeaa onnnenmyyrää! Jos ette ole, niin katsokaa nyt! Edessänne on

onnellisista onnellisin! Juu-u! Eikö kasvoistani huomaa mitään?

-- Huomaa, että... te... himppusen olette...

-- Nyt minulla mahtaa olla hirmusen tyhmät kasvot! Hoh, kun ei ole

peiliä, että saisi katsella naamarustinkiaan! Tunnen, veikkoseni,

että olen joutumassa idiotiksi. Kunniasanalla! Ha-haa... tiedättekö,

että olen häämatkalla?

-- Tekö? Oletteko menneet naimisiin?

-- Tänäpäivänä, rakkaani! Vihiltä suoraapäätä junaan.

-- Katsoppas sitä, -- nauraa Pjotr Petrowitsh. -- Ilmankos te

olettekin keikarin tamineissa.

-- Se on tietty... Ja täydellistä illusionia varten oikein

hajuvesilläkin hoivailin itseäni. Nyt ei ole tällä pojalla huolia,

ei ajatuksia, vaan on vain jokin hemmetin tunne, jalomielisyys, vai

miksi häntä sanoisi... Syntymästäni asti ei ole ollut näin hyvä olla!

Hän sulkee silmänsä ja pyörittää päätään.

-- Hirveän onnellinen! -- jatkaa hän. -- Voittehan sen itsekin

ymmärtää. Ajatelkaa, että kohta menen omaan vaunuuni. Sohvalla istua

nöpöttää siellä ikkunan ääressä semmoinen pikku olento. Vaaleatukka,

pikkuinen nypykkätyttö... Sydänkäpysi! Enkelini! Tössykkä! Sydämmeni

päivänkakkara! Entä jalka, herra nähköön! Luuletteko, että se

on kuin teidän lotjankokoiset jalkanne, ehei! Se on kuin jotain

pienennyslasin läpi katsottua, tenhoavaa, allegorista! Ottaisi ja

ihan söisi semmoisen jalan! Hoo, te ette näy ymmärtävän mitään!

Tehän olette materialisti, paikalla pyritte analyseeraamaan, mikä ja

miten? Olette kuivettunut vanhapoika eikä mitään muuta. Odottakaahan,

kun naitte, niin muistatte sanani ja arvelette, missähän se onkaan

se Iwan Aleksejitsh. Juu-u, no niin, sitte menen vaunuuni. Siellä

odotetaan jo ikävällä... tunnetaan tuloni esimakua. Hän ottaa minut

vastaan hymyillen. Käyn istumaan viereen ja kahdella sormella

näinikään nipistän pikku leuasta... Sitte lasken tämän päärustinkini

hänen hellää olkapäätään vasten, tartun vyötäreistä kiinni. Ympärillä

vallitsee hiljaisuus... runollinen hämärä. Koko maailmaa silloin

syleilisin. Pjotr Petrowitsh, saanko syleillä teitä!

-- Olkaa niin hyvä!

Matkustajien kovasti nauraessa ystävykset halailivat toisiaan, jonka

jälkeen onnenmyyrä jatkaa:

-- Mutta suurempaa idiotismia eli, kuten romaaneissa sanotaan,

illusionia varten tekee mieli puhvettiin, jossa pari kolme ryyppyä

-- nauskis suuhun! Se antaa päähän ja rintaan niin suloisen

elämän, ettei saduissakaan ole vertaa. Pienihän minä mieheksi olen

ja mitätön, mutta silloin tunnen tämän maallisen rakennukseni

rajattomaksi. Koko maailma sisältyy minuun...!

Matkustajiin, jotka katselevat tätä vähän humaltunutta ja onnellista

äskenvihittyä, tarttuu hänen iloisuutensa. Yhden kuulijan asemasta on

hänen ympärillään nyt jo viisi. Mutta hän vain jatkaa sukkeluuksiaan,

ja kun hän nauraa, nauravat muutkin.

-- Pääasia, nähkääs on, ettei ajattele mitään... Kun tekee mieli,

niin juo, eikä siinä tarvitse ruveta päätä särkemään, onko siitä

hyötyä vai vahinkoa... Hiiteen filosofiat ja psykologiat! Niin juuri,

jumaliste!

Vaunuun ilmestyy konduktööri.

-- Rakas ystävä, -- sanoo hänelle äskenvihitty, -- kun menette vaunun

N:o 209 läpi ja näette siellä rouvan, jolla on harmaa hattu ja siinä

valkonen lintu, niin sanokaa hänelle, että minä olen täällä.

-- Hyvä. Mutta tässä junassa ei ole N:o 209, vaan N:o 219.

-- Olkoon sitte 219, sama se! Sanokaa siis sille rouvalle, että hänen

miehensä on tallella ja voi hyvin.

Iwan Aleksejitsh äkkiä tarttuu käsillään päähänsä ja voihkii:

-- Aviomies... rouva... Miten kauan? Aviomies... ha-haa! Selkääni

sietäisin, muka mies! Suuri pässinpää! Entä hän? Eilen oli vielä

kassapää kana... Vaikea on uskoa!

-- Meidän aikanamme on ihan outoa nähdä onnellista ihmistä, -- sanoo

eräs matkustajista.

-- Ennen näkee valkoisen elehvantin.

-- Kuka se sitte on syyssä? -- virkkaa Iwan Aleksejitsh pitkät

jalkansa suoristaen.

-- Ken ei ole onnellinen, niin on se hänen oma vikansa. Vai miten te

luulette? Kukin on oman onnensa seppä. Jos tahdotte, niin tulette

tekin onnelliseksi. Mutta te ette tahdo, vaan itsepintaisesti

pakenette onnea.

-- Sepä oli somaa! Mitenkä niin?

-- Hyvin yksinkertaisesti... Luonto on asettanut niin, että ihminen

rakastaisi määrättynä aikana elämässään. Ja kun se aika tulee, niin

ei siinä muu auta kuin rakasta vain, mutta te ette kuuntele luonnon

ääntä, vaan aina jotain odotatte. Sitte laissa sanotaan, että

normaali-ihmisen on mentävä avioliittoon... Ilman avioliittoa ei ole

onnea... Ja kun on tullut otollinen hetki, niin on siihen mentävä

reistailematta... Mutta te ette mene, odotatte aina vain jotain!

Senjälkeen sanotaan sanassa, että viini sydäntä virkistää... Ja jos

on hyvä olla ja vielä parempaa tahtoo, niin mars puhvettiin... Pois

jahkaileminen ja viisastelu, kaikki pitää käymän järjestyksessä.

Järjestys on suuri lahja!

-- Sanoitte että jokainen on oman onnensa seppä. Senkö lemmon seppä

hän on, jos hammassärky tai paha anoppi riittää kääntämään onnen

töppöset taivasta kohti! Kaikki on sattumassa... Jos nyt sattuisi

yhteentörmäys, niin vetäisitte toista virttä.

-- Lörpön lörpön! -- inttää äskenvihitty. -- Yhteentörmäyksiä on

vain kerta vuodessa. En pelkää mitään sattumia, sillä sattumilla ei

ole mitään syitä tapahtuakseen. Ne ovat harvinaisia! Lempo heistä

huolikoon, en viitsi mokomista puhuakaan! Ahah, taisimme tulla

pysäkille.

-- Mihin teillä nyt on matka? -- kysyy Pjotr Petrowitsh. Moskovaanko

vai jonnekin etemmä?

-- Hyvää päivää! Kuinka minä pohjoiseen päin matkustava joutuisin

jonnekin etelään?

-- Vaan ei Moskova pohjoisessa ole.

-- Sen tiedän, mutta mehän kulemme Pietariin päin.

-- Ohoh, Moskovaanpas.

-- Mitenkä Moskovaan? -- ällisteli äskenvihitty.

-- Omituista... Mihinkäs teillä on lippu?

-- Pietariin.

-- Onnea matkalle! Te olette väärässä junassa.

Syntyy puolen minuutin äänettömyys. Äskenvihitty nousee pystyyn ja

silmäilee tylsästi erikseen kutakin matkustajaa.

-- Niin, niin, -- vakuuttaa Pjotr Petrowitsh. Bologojen asemalla

hyppäsitte te väärään junaan.

Iwan Aleksejitsh kalpenee, repii tukkaansa ja alkaa kiivaasti kulkea

pitkin vaunun lattiaa.

-- Voi minua pölkkyä! -- intoilee hän. -- Voi minua roistoa! Mitä nyt

teen? Vaimoni on toisessa junassa, yksinään, odottaa, tuskailee...

Äskenvihitty vaipuu sohvalle ja kiemurtelee kuin käärme, jota on

polettu pyrstölle.

-- Onneton, onneton! -- voihkii hän. -- Mitä nyt teen?

-- Tyyntykää! -- rauhoittavat häntä matkustajat. -- Sähköttäkää

vaimollenne ja koettakaa itse päästä matkan varrella sinne päin

menevään pikajunaan.

-- Pikajunaan! -- itkee äskenvihitty.

-- Mistäs minä otan siihen rahat? Kaikki rahani ovat vaimollani!

Nauravat matkustajat supattelevat tuokioisen keskenään, jonka jälkeen

kokoovat keskuudessaan kolehdin onnenmyyrälle.

Kertomuksia I(#52852) · 第 19 / 23 题