-- Poiketkaa välttämättömästi, rakkaat lapset, paroonitar
Schöpplingin (kahdella "p":llä) luo, -- toisti anoppini kymmenennen
kerran, saattaessaan minua ja nuorta vaimoani vaunuihin. --
Paroonitar on äitini vanha ystävä. Käykää myöskin kenraalin rouva
Sherebtshikowin luona. Hän voisi pahastua, ellette tekisi visiittiä.
Istuuduimme vaunuihin ja läksimme ensi visiiteille häittemme jälkeen.
Vaimoni naama näytti minusta juhlalliselta, mutta itse istua kyhjötin
nolona. Paljon erilaista oli minun ja vaimoni välillä, mutta ei
ainoakaan niistä kaivellut sydäntäni niin kuin meidän tuttavapiirimme
erilaisuus. Vaimoni tuttavien luettelossa oli kirjavanaan everstin ja
kenraalin rouvia, paroonitar Schöppling (kahdella "p":llä), kreivi
Dersai-Tshertowshtshinow ja kokonainen liuta ylhäisöön kuuluvia
instituutti-ystävättäriä. Minulla taas ei ollut muita kuin setä,
eronsaanut vankilan tarkastaja, naisserkku, joka piti muotikauppaa,
tshinownikkatovereita -- kaikki läämältään vihoviimeisiä
viinastelijoita, joista ei ainoakaan ollut korkeampi nimineuvosta --
kauppias Plewkow y.m. Minua hävetti. Skandaalia välttääkseni ei minun
olisi ollenkaan sopinut lähteä käymään tuttavieni luona, mutta se
olisi tuottanut minulle paljo harmia. Serkusta tosin ei ollut paljoa
väliäkään, mutta sedän ja Plewkowin visiitit olivat välttämättömät.
Sedältä olin lainannut rahat häiden pitämiseen ja Plewkowille olin
velkaa huonekalut.
-- Kohta, sirkkuseni, päästään setäni Pupkinin luo, -- aloin puhella
vaimolleni. -- Se on vanhanaikainen aatelismies... hänen setänsä
kuuluu olevan jossain hiippakunnassa sijaisena, omituinen ukon kölli
ja elää sikamaisesti, -- ei sijainen, mutta hän itse, Pupkin, se se
elää sikamaisesti. Eipähän siitä muuta kuin, että saat nauraa...
Kauhea tolvana...
Vaunut pysähtyivät pienen talon eteen, jossa oli kolme ikkunaa.
Astuimme vaunuista ja soitimme ovikelloa... Kuului kovaa koiran
haukuntaa ja sitte varoitus: "huut, kirottu!" Pitkän aikaa kuului
käpelehtämistä oven takaa, sitte se aukeni ja me astuimme eteiseen...
Meidät otti vastaan serkkuni Masha, pikkuinen tyttö, jolla oli
päällä äitinsä yöröijy ja nenä paksussa tartissa. En ollut häntä
tuntevinanikaan, jonka vuoksi kiiruhdin naulapuulle, jossa sedän
ketunnahkaturkin vieressä roikkui alushousut ja tärkätty alushame.
Kalossia riisuessani vilkasin arasti saliin. Siellä istui setäni
pöydän ääressä pitkässä kauhtanassa ja rikkinäiset tohvelit paljaissa
jaloissa. Toivoni, etten olisi häntä tavannut kotoa, oli nyt tomua...
Silmiään siristäen ja rinta koristen, että seinät tärisivät, oli hän
rautalangalla onkimassa viinapullosta appelsiinin kuoria. Hänellä
oli julman huolestunut ja miettivä muoto, aivan kuin olisi ollut
keksimässä telefoonia. Astuimme sisään... Meidät havaittuaan joutui
Pupkin hämilleen, pudotti rautalangan lattialle ja sivallettuaan
kauhtanan liepeet kiinni otti ja tömisti salista pois...
-- Heti paikalla tulen! -- huusi hän.
-- Karkuun läksi, -- naurahdin minä tulipunaisena häpeästä ja
uskaltamatta katsoa vaimoni silmiin. -- Somaa, eikö totta, Sonja?
Julman omituinen... Ja katsoppas huonekaluja... Pöytä seisoo kolmella
jalalla, piano on kuin halvauksen saanut, kukkuva kello...
-- Mikäs se on tuo kuva tuolla seinällä? -- kysyi vaimoni.
-- Se on sijaisen muotokuva, kun hän vielä oli seminaarin
johtajana... Näetkö, "Anna" on rinnassa... Se on arvokas mies...
Minä... (tässä minun täytyi aivastaa).
Ei mikään sentään hävettänyt niin kuin haju... Haisi viinalle,
märänneille appelsiineille, tärpätille, jolla setä suojeli itseään
koiperhosia vastaan, kahvin poroille y.m. Huoneeseen astui serkkuni
Milja, pieni koulupojan rehvana, jolla oli suuret hörökorvat. Hän
raapasi jalallaan... Siistittyään pöydän appelsiinin kuorista, hän
otti sohvalta tyynyn ja mennessään pyyhkäsi nuttunsa hihalla pianolta
pölyä... Nähtävästi oli hänet laitettu huonetta siistimään...
-- Tässä minäkin jo olen! -- kuului viimein sedän ääni ovelta, johon
hän oli ilmestynyt liivin nappia kiinni pannen. -- Hyvin hauskaa,
erittäin hauskaa! Käykää, olkaa hyvä, istumaan! Älkää vain sohvalle
käykö, sen takajalka on rikki. Istu, Sonja!
Me istuuduimme. Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä setä silitti
polviaan ja minä koetin olla katsomatta vaimooni.
-- Juuh, -- alkoi setä pannen sikarin palamaan (vieraiden aikana
poltti hän aina sikaria). Sinä olet siis nainut mies... juu, juu...
On se hyväkin yhdeltä puolen... Aina rakas olento luona, mutta
toisekseen kun lapsia tulee, niin jo siinä äläkkä nousee! Kelle
kenkää, kelle nuttua, ketä kouluun, sanalla sanoen kauheaa. Minun
vaimoni onkin Jumalan kiitos kansoittanut puolet maailmaa.
-- Kuinka te jaksatte? -- kysyin, haluten muuttaa keskustelunainetta.
-- Huonosti, veikkonen! Tässä olen viikkokauden vetelehtinyt...
Rintaa korventaa, viluttaa, hiottaa... Vaimoni käskee ottamaan
kininiä ja olemaan suuttumatta, mutta senkö sitä voi olla... Tänä
aamuna käskin lunta luomaan kadulta, mutta ei kukaan tikahdakaan
paikaltaan enkä minä itse sairas mies mihin kykene. Min'oon
kivuloinen, heikko... Minua vaivaavat sisäiset hemoroidit.
Minä sävähdin punaiseksi ja aloin rykiä.
-- Tai kenties se on saunan vika, -- jatkoi hän miettivästi katsellen
ikkunaan. -- Luultavasti! Viime torstaina, tiedättekö, olin saunassa,
kolme tuutia kylpeä hoivailin ja löylystä polttelevat hemoroidit
kuin tuliset kekäleet... Lääkärit sanovat saunaa terveydelle
vaaralliseksi... Se, rouvaseni, on turhaa puhetta... Min'oon pienestä
pahasta siihen tottunut, sillä isäukkoni piti Kijewissä saunaa...
Toisinaan sitä kylpi pitkit päivät...
Minun tuli sietämättömän häpeä. Nousin ylös ja aloin sammaltaen
hyvästellä.
-- Mihinkän nyt? -- ihmetteli setä. Kohta tulee täti. Syödään toki
ensin, on sitä sen verran suuhun pantavaa. Kylläpäs te kursailette!
Olet tullut ylpeäksi, Sonja! Eikä vihkimäpukua ole tilattu Glashilta.
Tyttöni, rouvaseni, pitää muotikauppaa ja te olette tilanneet keltä
lienettekään... Halvemmalla olisi meiltä saanut...
En muista miten läksin sedän luota, miten jouduin vaunuihin. Tunsin
itseni masennetuksi, poljetuksi ja joka hetki odotin vaimollani
pilkkanaurua...
"Ja entä Plewkow!" -- ajattelin minä melkein jäätyneenä kauhusta.
"Eikä sattumaltakaan edes ainoatakaan kenraalia. On eräs tuttava
eversti, mutta sekin on virasta eronnut ja pitää kapakkaa!"
-- Kuulehan, Sonja, -- sanoin vaimolleni itkevällä äänellä, -- anna
anteeksi, että kuletin sinut äsken tuohon sikolättiin... Ajattelin
valmistaa sulle tilaisuuden saada nauraa ja nähdä tyyppejä... Ei se
ole minun syytä, että kaikki meni myttyyn...
Katsahdin arasti vaimooni ja näin paljoa enemmän kuin mitä olin
luullut. Vaimoni silmät olivat vesissä, poskille oli noussut häpeän
ja vihansekainen puna, kädet vapisivat. Veri syöksähti päähäni ja
minä oikein lekahdin.
"Jo tuli tuhoni!" -- ajattelin ja tunsin miten jalkani ja käteni
vähitellen jähmettyivät.
-- Mutta en minä ole syyssä, Sonja! -- huudahdin itku kurkussa. --
Kauhean typerää! Sikoja ne ovat, elukoita!
-- Jos sinua ei miellytä vaatimattomat omat tuttavasi, -- virkkoi
Sonja katsoen minuun rukoilevin silmin, -- niin eivät ne ole
mieleesi minunkaan tuttavani... Minua hävettää ja vaikea on sanoa...
Rakkaani... paroonitar Schöppling alkaa sulle heti kertoa, että äiti
on palvellut hänen taloudenhoitajattarenaan, että me äidin kanssa
olemme kiittämättömiä, kun emme muista hänen entisiä hyviätöitään
nyt, kun hän on köyhtynyt... Mutta älä usko häntä! Se on sulaa
hävyttömyyttä ja valhetta... Vannon, että joka pyhäksi lähetämme
hänelle pään sokeria ja naulan teetä!
-- Sinä lasket leikkiä, Sonja! -- ihmettelin minä tuntien, miten
jäykkyys jäsenistäni alkoi sulaa ja ruumiini läpi virtasi virkistävä
kepeys. -- Paroonittarille pää sokeria ja naula teetä!
-- Ja kun saat nähdä kenraalin rouva Sherebtshikowin, niin
älä veikkonen hänelle naura! Hän on onneton raukka! Kun hän
myötäänsä itkee ja valittaa, niin on se siksi, että kreivi
Dersai-Tshertowshtshinow on nylkenyt hänet putipuhtaaksi. Tietysti
alkaa hän pyytää sinulta lainaa, mutta älä anna, jos olet mies...
-- Vaimoni, enkelini! Sinä olet surprisi! -- huudahdin syleillen
vaimoani. -- Hympympyläni, rakkaani! Sano vaikka, että paroonittaresi
Schöppling (kahdella "p":llä) juoksee kadulla avojaloin ja minä
riemastun vielä enemmän! Kätesi!
Ja minun kävi sääliksi, että kieltäydyin sedällä syömästä. Mutta
samassa muistui mieleeni, että Plewkowilla saa vielä syödä.
-- Anna mennä Plewkowille! -- kiljasin täyttä kurkkua kyytimiehelle.
El KELPAA.
-- -- -- erityis-opistojen kurssin suorittaneet henkilöt istuvat
toimettomina tai ovat ammatissa, jolla ei ole mitään yhteyttä heidän
erityisalansa kanssa ja näin muodoin ilmenee meillä korkeampi
teknillinen sivistys mitään tuottamattomana...
(Eräästä pääkirjotuksesta).
-- Täällä, armollinen herra, juoksee kahdesti päivässä muuan
Maslow teitä kysymässä, -- puheli kamaripalvelija Iwan ajaen
herransa Bukinin partaa. -- Kävi tänäänkin ja kertoi pyrkivänsä
tilanhaltijaksi. Lupasi tulla yhden aikaan uudelleen... Soma mies.
-- Mitenkä niin?
-- Eteisessä istuessaan ei muuta kuin turajaa. En minä, sanoo, ole
mikään lakeija enkä muu puheillepyrkijä, että tässä tuntimääriä
eteisessä istutetaan. Minä, sanoo, olen sivistynyt mies... Vaikka
sinun herrasi, sanoo, on kenraali, niin uskallanpa sanoa, että on
epäkohteliasta näännyttää ihmisiä eteisessä...
-- Hän on aivan oikeassa! -- virkkoi Bukin. -- Kyllä sinä, veikkonen,
olet toisinaan tollo! Nähdessäsi että henkilö on parempaa väkeä ja
siisti kaikin puolin, olisi sinun pitänyt pyytää hänet sisään...
vaikka omaan huoneeseesi.
-- Mokomakin elävä! -- ihmetteli Iwan -- Kannattaa sen pysyä
eteisessä vielä, joka ei ole kenraalin virkaa pyytämässä. Näkyy ne
istuvan paljon pönäkämmätkin eivätkä ole milläänkään... Jos kerran
on tilanhaltija ja herransa palvelija, niin sitä pitää olla se eikä
joutavia reistailemaan ja herrassäätyyn pyrkimään... Oikein saliin
pyrki mokomakin pallinaama tunkio... on niitä, teidän armonne,
nykyisin paljo noita naurettavia ihmisiä!
-- Jos se Maslow vielä tänään ilmestyy, niin käske sisään.
Täsmälleen yhden aikaan saapui Maslow. Iwan vei hänet kabinettiin.
-- Kreivikö on teidät lähettänyt luokseni? -- kysyi Bukin. -- Hyvin
hauskaa tutustua. Istukaa. Kas tähän käykää, nuori herra, tässä on
pehmeämpi... Te olitte jo kuulemma käyneet täällä... anteeksi, minä
olen alinomaa joko virkalomalla tai toimessa. Tupakka, herraseni...
Niin, todellakin olen tilanhoitajan tarpeessa... Edellisen kanssa
tuli pientä kiistaa... Oletteko ennen olleet jossain tilanhoitajana?
-- Kyllä, Kirschmacherilla olin minä vuoden nuorempana hoitajana...
Mutta kun tila myytiin huutokaupalla, niin oli minunkin pakko
lähteä... Kokemusta ei minulla tietysti paljoa ole, mutta olen
suorittanut oppikurssin Petroskin maatalousopistossa, jossa
pääaineena oli agronomia... Toivon, että tietoni jossain määrin
korvaavat kokemuksen puutteen...
-- Mitäs niillä tiedoilla tekeekään? Valvoa töitä pelloilla ja
metsissä, myydä viljaa, tehdä tili kerta vuoteen... ei siinä mitään
tietoja tarvita! On tarpeen vain avoimet silmät, terävät hampaat
ja luja ääni... Eihän ne tiedot muuten häiriöksi ole, -- huokasi
Bukin. -- No niin, maatilani on Orlowin läänissä. Kaikki tarpeelliset
tiedot saatte te näistä kertomuksista ja suunnitelmista, itse en
näet koskaan ole ollut tilalla, en puuttunut asioihin ettekä te
saa minulta muuta selvää, kuin että maa siellä on mustaa ja metsä
vihreää. Ehdot luultavasti jäävät entiselleen, s.o. tuhat ruplaa
palkkaa, huoneusto, ruoka, ajopelit ja täydellinen toimintavapaus.
"Oikukas mies!" -- ajatteli Maslow.
-- Yksi asia vielä... Suokaa anteeksi, mutta parempi ajoissa puhua
kuin perästäpäin riitaantua... Tehkää siellä mitä tahdotte, mutta
Herra varjelkoon teitä uudistuksista, älkää villitkö talonpoikia
ja mikä on kaikista tärkeintä, älkää puhaltako enempää tuhatta
vuodessa...
-- Anteeksi, en kuullut viimeistä lausetta, -- sopersi Maslow.
-- Älkää puhaltako enempää tuhatta vuodessa... Eihän tietysti,
rakkaani, ilman sitä tulee aikaan, mutta määrä olkoon kaikella!
Teidän edeltäjänne meni yli määrän ja yksistään villoissa pisti
taskuunsa viiteen tuhanteen ja... ja me erosimme. Tietysti omalta
kannaltaan hän oli oikeassa... ihminen etsii, missä olisi parasta,
ja oma paita on aina lähinnä ruumista, mutta täytyy myöntää, että
minulle se käy hankalanlaiseksi. No, te siis muistatte: tuhat käy
päinsä... jaa, no olkoon menneeksi kaksi, mutta ei enempää!
-- Te puhuttelette minua kuin varasta! -- kivahti Maslow ja nousi
pystyyn. -- Anteeksi, tuommoiseen kohteluun en ole tottunut!
-- Todellakin? Tehkää tahtonne. En uskalla pidättää...
Maslow sieppasi lakkinsa ja läksi.
-- No, pappa, onko hoitaja otettu? -- kysyi Bukinilta hänen
tyttärensä.
-- Ei... oli vähän sopimaton... tuota... rehellinen...
-- Sehän onkin mainiota! Eihän muuta tarvitakaan!
-- Ei toki! Herra suojelkoon ja varjelkoon rehellisistä ihmisistä...
Jos ken on rehellinen, niin hän joko ei osaa asiaansa tai on
onnenonkija, tuulenpieksäjä... pöllö! Herra varjelkoon... Rehellinen
ei varasta, ei, mutta sen sijaan se voi pyyhkäistä kaikki yhdellä
iskulla, että ei muuta kuin hori perästä... Ei, lapseni, Herra
varjelkoon rehellisistä...
Bukin tuokioisen ajatteli ja sanoi sitte:
-- Viisi henkeä on jo käynyt ja kaikki samanlaisia kuin tämäkin...
Ah, mikä onni! Se on kai otettava se entinen uudelleen.