Eräänä kauniina aamuna haudattiin kolleginasessori Kiril Iwanowitsh
Wawilonowia, joka oli kuollut kahteen meidän isänmaassamme hyvin
levinneeseen tautiin: vaimon häjyyteen ja alkoholismiin. Kun
hautajaissaatto läksi kirkolta hautausmaalle, otti eräs vainajan
virkatovereista, muuan Poplawski, ajurin, jolla riensi ystävänsä
Grigori Petrowitsh Sapoikinin luo. Nuoreksi mieheksi oli tämä jo
verrattain populaari. Hän oli näet harvinaisen lahjakas puhuja,
joka häissä, hautajaisissa y.m. juhlatilaisuuksissa valmistamatta
lasketteli kuin aikamies. Ja hän voi pitää puheen milloin tahansa:
unenpöpperössä, nälänkuoliaana, sikahumalassa ja kuumeen kourissa.
Hän valoi vetenä sanoja ja hän puhui aina kauniisti ja niin kauan,
että toisinaan, varsinkin kauppiaiden häissä, oli kutsuttava poliisi
häntä asettamaan.
-- Piti pistäytyä luoksesi, -- sanoi Poplawski tavatessaan tämän
kotona. -- Pane heti paikalla päällesi ja joudu matkaan! Erästä
meikäläistä hilataan juuri toiseen maailmaan ja haudalla pitää
tietysti hyväisiksi puhe pitää... Sinussa on kaikki toivo. Jos
olisi kuollut joku vähäpätöinen, niin emme olisi sinua vaivanneet,
vaan tämä on sihteeri, kanslian pääpylväs melkein. Semmoisen pomon
haudalla sietää vähän puhua.
-- Vai sihteeri! -- virkkoi Sapoikin haukotellen. -- Sekö juoppo?
-- Se sama. Bliniä saadaan, haukattavaa kaikellaista... ajuristasi
maksetaan. Joudu veikkonen! Anna haudalla tulla kuin parhaan Ciceron
suusta.
Sapoikin suostui mielellään. Hän karhisti tukkansa pörrölleen,
rypisti naamansa totiseksi ja läksi.
-- Minä tunsin sen sihteerin, -- sanoi hän kärryihin istuutuen. --
Lurjus ja suuri sika!
-- Ole, veikkonen, vainajista tuolla tavoin puhumatta!
-- Tosiaankin -- _aut mortuis nihil bene_ -- heittiö se sittenkin oli.
Vähän ajan kuluttua saavuttivat he saaton ja liittyivät siihen.
Arkkua kannettiin niin hitaasti, että he ehtivät matkalla pistäytyä
kolmisen kertaa ravintolassa ottamassa pienet tuikkarit vainajan
muistoksi.
Hautausmaalla toimitettiin sielumessu. Anoppi, vaimo ja käly
itkivät kovasti, kuten kaunis tapa vaatiikin. Huudahtipa vaimo
arkkua hautaan laskettaessa: "päästäkää minutkin hautaan!", mutta
sinne hän ei kuitenkaan mennyt luultavasti siitä syystä, että eläke
muistui mieleen. Kun aika tuli, astui Sapoikin esiin, loi katseen
saattoväkeen ja alkoi:
-- Uskommeko, mitä näemme ja kuulemme? Eikö tämä hauta, nuo itkusta
menehtyneet kasvot, kyyneleet ja valitukset ole vain kauheaa unta?
Oo ei, ne eivät ole unta ja meidän näkömme ei meitä petä! Hän, jonka
vielä äsken näimme keskuudessamme reippaana, nuorekkaan terveenä ja
raittiina, joka vielä äsken meidän nähtemme väsymättömän mehiläisen
tavoin kuletti mettään valtakunnallisen hyvän järjestyksen yhteiseen
pesään, hän, joka... hän juuri on nyt tomuksi muuttunut. Synkkä kalma
on niittänyt hänet meiltä pois juuri silloin, kun hän, huolimatta
korkeasta ijästään, oli voimiensa parhaassa kukoistuksessa ja
täynnä suuria toiveita. Tappio on korvaamaton! Kuka sen meille
korvaa? Kunnon virkamiehiä on meillä paljo, mutta Prokofi Osipitsh
oli laatuaan ainoa. Sisintä sydäntään myöten täytti hän aina ja
rehellisesti velvollisuutensa, ei säästänyt voimiaan, yöt valvoi,
oli vaatimaton, lahjomaton... Hän vihasi niitä, jotka yleisten
etujen vahingoksi koettivat häntä lahjoa, jotka houkuttelevilla
elämän mukavuuksilla koettivat järkyttää hänet pois velvollisuuden
ja oikeuden tieltä. Me näimme, miten Prokofi Osipitsh auliisti
jakeli pienen palkkansa köyhimpien toveriensa kesken ja kauniina
todistuksena siitä näemme tässä hänen antimistaan eläneiden leskien
ja orpojen kyyneleet, kuulemme heidän valituksensa. Uskollisena
virkansa velvollisuuksille ja hyvien töittensä kaunistamana hän
ei välittänyt elämän iloista eikä edes pyrkinyt avioliiton onnen
osallisuuteen. Me tiedämme, että hän viimeiseen päiväänsä saakka
pysyi naimattomana. Ken meistä voi astua hänen sijalleen hänen
laisenaan toverina? Minä näen vieläkin hänen parrattomat kasvonsa,
jotka meille sulaa hyvyyttä hymyilivät, kuulen vieläkin hänen
pehmeän, ystävällisen äänensä soinnun. Rauha tomullesi, Prokofi
Osipitsh! Nuku rauhassa, jalo, kunnon työmies...
Sapoikin yhä vain jatkoi, mutta kuulijat alkoivat keskenään suhkia.
Puhe oli kaikkien mieleen, se sai monet kyyneltymään, mutta siinä
oli paljo omituista. Ensiksikin oli käsittämätöntä, miksi puhuja
nimitti vainajaa Prokofi Osipitshiksi, koska hänen nimensä oli Kiril
Iwanowitsh. Toiseksi kaikki tiesivät, että vainaja oli koko ikänsä
käynyt sotaa laillisen vaimonsa kanssa, joten häntä ei voinut sanoa
naimattomaksi. Kolmanneksi hänellä oli ruskea, tuuhea parta, joka ei
ikänään ollut veistä nähnyt ja sen tähden tuntui omituiselta, miksi
puhuja sanoi vainajan kasvoja parrattomiksi. Kuulijat olivat ymmällä,
katselivat toisiinsa ja kohauttelivat olkapäitään.
-- Prokofi Osipitsh! -- jatkoi puhuja haltioissaan hautaan katsoen.
-- Sinun kasvosi eivät olleet kauniit, päinvastoin rumat, sinä olit
tuima ja ankara, mutta me tiesimme, että tämän näennäisen kuoren alla
sykki lämmin ja rehellinen sydän...
Nyt alkoivat kuulijat nähdä jotain omituista itse puhujassakin. Hänen
katseensa kiintyi yhteen kohtaan, hän muuttui levottomaksi ja itsekin
kohotteli olkapäitään. Äkkiä hän vaikeni ja äimistyneenä katsoi
Poplawskiin.
-- Kuulehan, hän elää! -- sanoi hän kauhusta vavisten.
-- Kuka?
-- Prokofi Osipitsh! Tuollahan hän seisoo hautapatsaan vieressä!
-- Eihän se hän olekaan kuollut, vaan Kiril Iwanitsh!
-- No mutta sinä sanoit, että teiltä kuoli sihteeri?
-- Kiril Iwanitsh juuri olikin sihteeri, sinä, hölmö, olet sotkenut
asian. Prokofi Osipitsh oli tosin ennen meillä sihteerinä, mutta
hänet siirrettiin meiltä jo toissa vuonna uuteen virkaan.
-- Lempo teistä tolkulle pääsköön!
-- No mitä sinä pysähdyt? Jatka vain!
Sapoikin katsahti uudelleen hautaan ja alkoi jatkaa keskeytynyttä
puhettaan. Erään hautapatsaan luona seisoi tosiaankin Prokofi
Osipitsh, vanha sileänaamainen virkamies. Hän tuijotti puhujaan
synkkänä kuin ukkospilvi.
-- Senkö vimmattu sinut sillä tavoin opetti puhumaan! -- nauroivat
toverit hänelle haudalta poistuessaan.
-- Hyvin tyhmästi, -- murisi Prokofi Osipitsh puhujalle. -- Teidän
puheenne olisi kyllä mennyt mukiin vainajalle, mutta elävälle se
oli sulaa pilaa! Voiko nyt sillä tavoin puhua? Lahjomaton, ainoa
laatuaan... Elävästä ihmisestä sanottuna se on suorastaan pilantekoa!
Ja kuka teitä, hyvä herra, käski lavertelemaan minun naamastani. Jos
se on ruma, niin olkoon, mutta mitä varten sitä piti toitottaa koko
maailman kuullen? Se on loukkaavaa!
SE El OLLUTKAAN HÄN.
-- Kertokaapa jotain, Pjotr Iwanitsh! -- pyysivät neidit.
Eversti kierrälti harmaita viiksiään, rykäsi ja alkoi:
-- Se tapahtui v. 1843. Rykmenttimme majaili Tshenstohowin luona.
Huomatkaa, hyvät naiset, että silloin oli ankara talvi, ei kulunut
päivääkään, ettei joku vahtisotilas olisi palelluttanut nenäänsä tai
ettei pyry olisi tukennut teitä. Pakkanen alkoi paukkua syyskuussa
ja sitä kesti ihan huhtikuuhun asti. Siihen aikaan, pyydän saada
huomauttaa, minä en näyttänyt näin vanhalta ja kuivettuneelta
rangolta kuin nyt, vaan minä, hyvät neitoset, olin reilu poika,
posket verevät, sanalla sanoen komea mieheksi... Kiekailin ja
pöyhistelin kuin riikinkukko, annoin rahan huilata puoleen jos
toiseenkin eikä yhdelläkään muulla luutnantilla ollut niin
ihastuttavia viiksiä kuin minulla. Ei tarvinnut kuin iskeä silmää,
kilauttaa kannuksilla ja pyöräyttää viiksiä, niin kopeinkin kaunotar
lauhkeni lampaaksi. Olin hirveän naisiin menevä ja jos, hyvät neidot,
rupeaisin luettelemaan tuttuja puolalais- ja juutalaistyttöjä, niin
uskallanpa teille huomauttaa, ettei sitä lukua merkitsemään numerot
riittäisi. Lisätkää vielä tähän, että olin rykmentin adjutantti,
osasin mainiosti masurkkaa ja naimisissa äärettömän viehättävän
kaunottaren kanssa. Rauha hänen tomulleen!
Adjutantin toimi vaati minua usein liikkumaan ympäri seutua.
Milloin olin heinän tai kauran ostossa, milloin möin puolalaisille
ja juutalaisille rykmentistä erotettuja hevosia, mutta useimmin,
neitoseni, tein virkamatkoja mennäkseni vain tervehtimään puolattaria
tai lyömään korttia jonkun rikkaan kauppiaan luo. Kerran yöllä
joulupäivää vasten matkustin Shewelkin kylään virkatoimissa. Ilma,
sen vakuutan teille, oli kauhea. Pakkanen paukkui ja äyski niin, että
hevosetkin olivat tukehtua, minä ja kyytimieheni muutuimme puolessa
tunnissa jääpuikoiksi. Pakkasen vielä kyllä voi kestää, mutta,
ajatelkaas, että puolitiessä nousi äkkiä vimmattu pyry. Valkoiset
ryöpyt ulvoivat ja piehtaroivat kuin paha jumalanpalveluksen edellä,
myrsky voihki niinkuin siltä olisi vaimo ryöstetty, tie katosi
umpeen...
-- Herra luutnantti, olemme eksyneet tieltä, -- sanoo kyytimies.
-- Lempo vieköön! Mitä sinä sitte olet töllistellyt? Anna mennä
suoraan, tottapahan aikaa myöten jollekin asunnolle tullaan!
No niin, sitte sitä ajettiin, ajettiin, kulettiin ja kierrettiin,
kunnes puoliyön tienoossa hevosemme tupsahtivat muistaakseni kreivi
Bajadlowskin talon porttia vasten. Puolalaiset ja juutalaiset ovat
minusta sama kuin piparuutti ruuan päälle, mutta totta puhuen alempi
puolalainen aatelisto on vierasvaraista väkeä ja tulisempaa naista ei
ole kuin tämän kansan tyttäret... Meidät päästettiin sisään... Itse
kreivi asui tällöin Parisissa ja meidät otti vastaan hänen voutinsa
Kasimir Haptsinski. Eipä kulunut tuntiakaan, kun jo istuin voudin
asunnossa, simanoin hänen vaimonsa kanssa, join ja löin korttia.
Voitettuani jonkun verran ja juotuani hyvänlaisesti pyysin päästä
levolle. Kun voudilla ei ollut tilaa omissa huoneissaan, vietiin
minut erääseen huoneeseen kreivin puolelle.
-- Pelkäättekö näkyjä? -- kysyi vouti saatettuaan minut huoneeseen,
jonka seinän takana oli suuri, kylmä sali.
-- Onkos niitä sitten täällä? -- kysyin kuullen, miten kumea kaiku
salissa kertoi sanani.
-- En tiedä, -- naurahti hän, -- mutta minusta tuntuu, että tämä on
mitä otollisin paikka näyille ja pahoille hengille.
Olin pistänyt liiviini vahvanlaisesti, jonka vuoksi olin päissäni
kuin neljäkymmentä tuhatta suutaria yhteensä, mutta täytyy tunnustaa,
että äskeinen tieto sai minut kylmästä kouristumaan. Hiisi olkoon,
ennen sata tsherkessiä kuin yksi näky! Mutta tyytyä täytyi,
riisuuduin ja kävin levolle. Kynttelin valo tuskin riitti valostamaan
seiniä, hyvät neitoset, ja niillä riippui esi-isien kuvia, toinen
toistaan julmemman näköisiä, iänikuisia aseita, metsästystorvia
ja muuta moskaa. Haudan hiljaisuus vallitsi, vierushuoneessa vain
elämöi rottia ja huonekalut ruskivat kuivuuttaan. Ikkunan takana
oli jotain hirmuista... Viima ulvoi kuolinvirttä, puut nääntyivät
itkien ja valittain. Jokin lemmon kapine, arvattavasti paalu,
jyskytti kiivaasti ikkunaan. Lisätkää tähän kaikkeen vielä, että
pääni pyöri yhtenä hurinana ja pään kanssa koko maailma... Kun suljin
silmäni, tuntui kuin sänkyni olisi kieppunut avaran salin ilmassa ja
lasketellut kuperkeikkaa kilpaa henkien kanssa... Pelkoa poistaakseni
sammutin ensi työkseni kynttelin, koska autio huone tulen valossa on
kahta kaameampi kuin pimeässä.
Kolme neideistä, jotka kuuntelivat everstin kertomusta, hiihättivät
tuolejaan lähemmä kertojaa ja katsoa nalittivat häneen silmää
väräyttämättä.
-- No niin, -- jatkoi eversti, -- yritykseni saada unta raukenivat
turhiin. Milloin kummitteli rosvo ikkunassa, milloin olin kuulevinani
supatusta, milloin taas tunsin jonkun koskettavan olkapäähäni ja
yleensä kaikki oli yhtenä mylläkkänä, kuten tavallista, kun hermot
ovat jännityksessä. Mutta, ajatelkaas hyvät neitoset, että keskellä
tätä äänien ja näkyjen myllerrystä kuulen aivan selvään kopsetta,
joka syntyi tohveleista. Kuuntelen henkihieverinä ja tiedättekö mitä?
Kuulen jonkun lähenevän huoneeni ovea, rykäisevän ja avaavan sen...
-- Ken siellä? -- kysäsin päätäni nostaen.
-- Minä se vain olen... älä pelkää! -- vastaa naisen ääni.
Läksin ovelle. Kului tuokioinen ja minä tunnen, miten kaksi naiskättä
pehmeät kuin haahkan untuvat laskeutuu olkapäilleni.
-- Minä rakastan sinua... olet minulle elämääni kalliimpi, -- sanoi
naisen soinnukas ääni.
Tunsin kuumaa hengitystä poskellani... Unohtaen myrskyn, näyt ja
maailman, otan häntä kiinni vyötäreiltä. Mikä vartalo! Semmoisia
valmistaa luonto vain erityisestä tilauksesta kerran kymmeneen
vuoteen. Solakka aivan kuin sorvattu, lämmin ja hento kun lapsen
henkäys! En voinut pidättää itseäni, syleilin lujasti... Huulemme
sulivat pitkään suuteloon ja vannon kautta kaikkien maailman naisten,
että tuon suutelon muistan hautaani saakka.
Eversti vaikeni, joi puolen lasia vettä ja jatkoi sitte matalammalla
äänellä:
-- Kun seuraavana aamuna katselin ulos, näin pyryn yhä yltyneen.
Mahdoton oli jatkaa matkaa. Koko päivän sain istua voudin luona,
juoda ja peitoa korttia... Illalla menin taas autioon taloon, jossa
täsmälleen sydänyöllä syleilin samaa vartaloa... Niin, neitoseni,
ellei olisi tätä lemmenkohtausta ollut, olisin kuollut ikävästä.
Eversti huokasi ja nousi kävelemään pitkin lattiaa.
-- No, -- entä sitte? -- kysyi eräs neideistä kalpeana
uteliaisuudesta.
-- Eipähän mitä... Seuraavana päivänä olin jo matkalla...
-- No ken sitte oli se nainen? -- kysyivät neidit ymmällä.
-- Arvaahan sen!
-- Se on mahdotonta...
-- Se oli minun vaimoni!
Kaikki kolme naista ihan lekahtivat ja ällistyneinä tuijottivat
everstiin.
-- Mitä... mitenkä niin? -- kysyivät he.
-- Hyvänen aika, mitäs merkillistä siinä on, -- sanoi eversti
olkapäitään kohauttaen. -- Olen kai minä selvästi kertonut. Minä
matkustin Shewelkiin vaimoni kanssa... Hän nukkui viereisessä
huoneessa... Selvä juttuhan se on!
-- Mmm... -- murisivat neidit tyytymättöminä. -- Aloitte hyvin, mutta
lopetitte tyhjällä... Vaimo... Höpsin köpsin, kaikkea muuta kuin
hauskaa eikä ollenkaan sukkelaa...
-- Hahhah! Siis teidän mielestänne sen ei olisi pitänyt olla
laillinen vaimoni, vaan joku muu! Aijai, tyttöset, tyttöset! Jos te
jo nyt noin ajattelette, niin miten sitte kun naimisiin joudutte!
Neidet joutuivat hämilleen eivätkä hiiskuneet mitään. He istuivat
nenät kippurassa murjottaen ja alkoivat ääneen haukotella...
Illallispöydässä eivät he syöneet mitään ja olivat ääneti.
-- Ei, se oli hävytöntä! -- sanoi viimein eräs heistä. -- Miksi
sitte kertoa ollenkaan, jos se niin päättyi? Jonninjoutava kertomus,
hölynpölyä koko juttu!
-- Alotitte niin lupaavasti ja sitte yht'äkkiä keskeytitte... --
lisäsi toinen. -- Pilantekoa eikä mitään muuta.
-- No, no, no... minä vaan hieman kujeilin, -- sanoi eversti. --
Älkää suuttuko, neitoset, kujeilinhan minä vain... Se ei ollutkaan
minun vaimoni, vaan voudin...
-- Niinkö?!
Neitoset heti istuutuivat, heidän silmänsä säihkyivät. He siirtyivät
everstin viereen ja täyttäen hänen lasinsa olivat hukuttaa hänet
kysymyksillä... Ikävä katosi, katosi kohta illallinenkin, sillä
neidit alkoivat syödä aika vauhtia.