Ilja Sergejewitsh Peplow ja hänen vaimonsa Kleopatra Petrowna
seisoivat oven takana ja kuuntelivat korvat höröllään. Toisessa
huoneessa piti tapahtuman rakkauden tunnustus heidän tyttärensä
Natashan ja kansakoulunopettaja Shtshupkinin välillä.
-- Hyvä tulee, kun hautuu! -- supatti Peplow kärsimättömänä vavisten
ja käsiään hieroskellen. -- Pidä nyt, Petrowna, varasi! Kun ne vain
alkavat puhella tunteista, niin heti paikalla tempaa jumalankuva
nurkasta ja mennään siunaamaan... Jumalankuvan siunaus on pyhä ja
luja... Silloin ei se pääse kiikistä, vaikka käräjiä kävisi!
Oven takana tapahtui seuraavaa:
-- Älkää joutavia! -- puheli Shtshupkin ja raapasi rikkitikulla tulen
ruudukkaisista housuistaan. -- En ollenkaan ole kirjottanut teille
kirjeitä!
-- Vai ette? Niinkuin en muka tuntisi käsialaanne! -- nauraa hohotti
neiti luon tuostakin peiliin vilkkuen. -- Ensi kerrasta jo tunsin!
Kummallista, vaikka te olette kaunokirjotuksen opettaja niin
kuitenkin kirjotatte aika harakanvarpaita! Miten te muita opetatte
kirjottamaan, kun itse niin söherrätte?
-- Hm... se ei merkitse mitään. Kaunokirjotuksessa ei ole pääasiana
käsiala, vaan että oppilaat pysyisivät aloillaan. Ketä viivottimella
korvalle, ketä sormille... Käsiala ei merkitse kerrassaan mitään!
Nekrasow esimerkiksi oli kirjailija, mutta hänen käsialaansa hävettää
nähdä.
-- Nekrasow oli toista, toista te... (huokaus). Minä menisin
kovin mielelläni kirjailijalle. Semmoinen mies aina kirjottaisi
muistovärssyjä.
-- Osaan minäkin niitä kirjottaa, jos haluatte.
-- Mistäs te osaisitte kirjottaa?
-- Rakkaudesta... tunteista... teidän silmistänne... Ja kun
lukisitte, niin ihastuisitte kyyneliin asti... Jospa tosiaankin
kirjottaisin teille värssyjä, niin antaisitteko suudella kättänne?
-- Ompahan tämä nyt kummaa! Pussatkaa vaikka paikalla!
Shtshupkin kimmahti ylös ja silmät ällistyksestä naljallaan kumartui
suutelemaan tervasaippualle haisevaa kättä.
-- Joutuin jumalankuva nurkasta! -- ehätti Peplow muksauttaen
vaimoaan kylkeen ja vaaleana mielenliikutuksesta nuttunsa nappia
kiinni jouduttaen. -- Mars, nyt mennään!
Tuokiotakaan viivyttelemättä kiskasi Peplow oven selälleen.
-- Lapset... -- sammalsi hän kädet siunaukseen kohotettuina ja
silmiään itkuun pakottaen. -- Herrapa teitä siunatkoon! Eläkää...
hedelmöittykää... lisääntykää...
-- Ja... minäkin siunaan, -- tihersi äiti itkun seasta. -- Olkaa
onnelliset, lapsukaiset! Oo, te viette viette minun ainoan aarteeni!
-- sanoi hän Shtshupkinille. -- Rakastakaa tytärtäni, hellikää häntä.
Kansakoulunopettajan suu lensi selälleen äimistyksestä ja pelosta.
Vanhempien tulo oli niin odottamaton ja rohkea, ettei hän saanut
halaistua sanaa suustaan.
"Jo pakanat yllättivät!" ajatteli hän kauhasta kohmettuen.
Ja tottelevasti kallisti hän päänsä ottamaan siunausta vastaan.
-- Si... siunaan teitä, -- jatkoi isäukko itkusta ulisevalla
äänellä... -- Natashenka, lapseni... polvistu hänen viereensä...
Petrowna, jumalankuva tänne!...
Mutta samassa valtavanhin lakkasi itkemästä. Vaalean vihan leimaus
välähti kasvoille.
-- Pölkky! -- ärjäsi hän vaimolleen. Tyhmä pässinpää! Onko tämä sinun
mielestäsi jumalankuva?...
-- Ah, voi, taivastentekijä!
Mitä oli tapahtunut? Kaunokirjotuksen opettaja oikasi arasti silmänsä
ylös ja näki itsensä pelastetuksi. Äiti rukka oli hätäpäissään
kiskonut seinältä jumalankuvan sijasta kirjailija Lashetshnikowin
muotokuvan. Ukko Peplow ja hänen puolisonsa Kleopatra Petrowna
seisoivat tämä muotokuva kädessä kuin pilvistä pyörähtäneet
tietämättä, mitä tehdä, mitä virkkaa.
Kaunokirjotuksen opettaja käytti tilaisuutta hyväkseen ja laputti
tiehensä.