-- Stop tykkönään, en tilkkaakaan enää juo tästä lähtien! Ei, vaikka
mikä! On jo aika tulla järkiinsä. Työtä täytyy tehdä lujasti ja
ahertaa. Jos kerran palkkaa himoitset, niin tee työtä rehellisesti,
uutterasti ja omantunnon mukaisesti lepoa ja untakin halveksien.
Renttuileminen pois! Ilmaiseksi olet rahoja ansainnut, vaan se ei ole
hyvin, ei totisesti ole hyvin...
Luettuaan itselleen vielä jonkun aikaa tällaista lakia alkaa
ylikonduktööri Podtjagin tuntea vastustamatonta työ-intoa. Vaikka
kello käy jo kolmatta yöllä, herättää hän alikonduktöörit ja menee
niiden kanssa vaunuihin tarkastamaan lippuja.
-- Liput, olkaa hyvä! -- komentaa hän iloisesti saksiaan naksutellen.
Uniset ihmiset liikahtelevat vaunun hämärässä, pudistelevat päätään
ja ojentavat lippunsa.
-- Näyttäkää liput! -- sanoo hän eräälle toisen luokan matkustajalle,
laihalle, luisevalle miehelle, joka on kietoutunut turkkiin ja
peitteeseen ja jonka ympärillä on tyynyjä läjittäin. -- Lippunne!
Laiha mies ei vastaa. Hän vetelee sikeätä unta. Ylikonduktööri
liikahuttaa häntä olkapäästä ja toistaa kärsimättömästi:
-- Lippunne!
Matkustaja liikahtaa, avaa silmänsä ja tuijottaa kauhistuneena
Podtjaginiin.
-- Mitä? Kuka? Häh?
-- Puhuttelen teitä ihmisellisesti: näyttäkää lippunne! Olkaa hyvä!
-- Herra siunatkoon! -- voihkaa laiha mies surkein naamoin. --
Herra hyvästi varjelkoon! Minua vaivaa leini, kolmeen yöhön en ole
nukkunut, vartavasten otin morfinia, että saisin unta, vaan te siinä
lippuinenne... Tämähän on raakaa, epä-inhimillistä! Jos tietäisitte
mikä tuska minun on saada unta, niin ette häiritseisi minua mokoman
tähden. Sydämetöntä, järjetöntä! Ja senkö tarvis sitä lippua nyt
tuli! Typerää!
Podtjagin ajattelee, loukkautuako vai ei ja lopulta päättää
loukkautua.
-- Älkää kiljuko täällä! Ei tämä ole kapakka! -- sanoo hän.
-- Kapakassa ovat ihmiset toki armeliaampia -- rykii matkustaja.
-- Ota nyt ja koeta nukahtaa uudestaan! Vaan kummallisinta on se,
että olen matkustellut ulkomaat ristiinrastiin, vaan ei kukaan ole
tullut lippua kyselemään, mutta täällä muuna työnään ihan kuin lempo
käsipuolista kulettelisi.
-- No, matkustakaa sitte ulkomaille, kun siellä on niin hyvä olla.
-- Hyi, häpeä, herraseni! Eikö se jo riitä, että täällä tapetaan
matkustajat häkään, huonoon ilmaan ja vetoon, vaan tahdotaanko,
hiisi vieköön, vielä viimeistää muodollisuuksilla. Lippu muka
pitää näyttää! Sepä vasta on intoa! Jos vielä se pitäisi näyttää
tarkastuksen vuoksi, niin tekisihän sen, vaan kun puoli junaa kulkee
lipuitta!
-- Kuulkaapas, herra! -- sävähtää Podtjagin. -- Ellette te lakkaa
kiljumasta ja häiritsemästä yleisöä, niin olen minä pakotettu
poistamaan teidät junasta ensi asemalla ja teettämään pöytäkirjan
tästä tapauksesta.
-- Hävytöntä! -- kuuluu yleisöstä. -- Antakaa sairaan olla rauhassa!
Säälikää toki!
-- Itsehän he riitelevät, -- arastelee Podtjagin. -- Olkoon, en
tahdo lippua. Olipa miten hyvänsä, mutta tiedättehän te itsekin,
että virkani vaatii sitä... Ellei virka vaatisi, niin olisi toinen
juttu... Saatte kysyä vaikka asemapäälliköltä ja kysykää keneltä
tahansa...
Podtjagin kohauttaa olkapäitään ja poistuu sairaan luota. Alussa
hän tuntee itsensä loukkaantuneeksi, mutta kulettuaan parin kolmen
vaunun läpi alkaa hän tuntea ylikonduktöörin rinnassaan levottomuuden
oireita, jotka ovat omantunnon soimauksen sukua.
"Eihän sitä sairasta olisi tosiaankaan tarvinnut herättää", --
ajattelee hän. -- "Mutta ei se minun syyni ole... Luulevat, että minä
yltäkylläisyydestä ja muun työn puutteesta puuhailen, vaan eivät näe,
että virkavelvollisuus vaatii sitä. Elleivät usko, niin tuon heille
asemapäällikön."
Asema. Juna seisoo viisi minuuttia. Vähää ennen kolmatta soittoa
saapuu mainittuun toisen luokan vaunuun Podtjagin. Hänen jälestään
tulee punalakkinen asemapäällikkö.
-- Se oli tämä herra, -- alkaa Podtjagin. -- He sanoivat, ettei
minulla ole täyttä oikeutta pyytää heiltä lippua ja... ja
loukkautuvat. Pyydän teitä, herra asemapäällikkö, selittämään heille,
vaadinko minä lippua viran puolesta tai turhanpäiten. Herra, --
sanoo Podtjagin laihalle matkustajalle. -- Herra hoi! Kysykää nyt
asemapäälliköltä, ellette minua usko.
Sairas vavahtaa kuin isketty, avaa silmänsä ja surkeasti vääristynein
kasvoin retkahtaa sohvan selkämää vasten.
-- Taivasten tekijä! Otin vartavasten toisen pulverin ja parhaiksi
pääsin nukuksiin, kun se on taas... taas siinä! Minä rukoilen,
säälikää minua ja armahtakaa!
-- Te voitte nyt puhua herra asemapäällikölle. Onko minulla täysi
oikeus pyytää lippua vai ei?
-- Tämä on kauheaa! Ottakaa lippunne, tässä on, ottakaa, ottakaa!
Ostan vielä viisi lippua lisää, kunhan vaan annatte minun kuolla
rauhassa. Ettekö koskaan ole itse olleet sairas? Voi tunnottomia
ihmisiä!
-- Tuo on suorastaan raakaa ivaa! -- vihottelee eräs sotilaspukuinen
herra. -- Muuksi en voi katsoa moista tunkeilemista.
-- Antakaa hänen olla, -- murahtaa asemapäällikkö ja nykäsee
ylikonduktööriä hihasta.
Podtjagin viskoo olkapäitään ja poistuu verkkaan asemapäällikön
jälestä.
"Ota sitte ja kelpaa niille! -- murahtelee hän. -- Juuri häntä
varten kutsuin asemapäällikön, että käsittäisi, mistä on kysymys ja
rauhottuisi, vaan jokos! Haukkumaan rupeaa!"
Toinen asema. Juna seisoo kymmenen minuuttia. Vähää ennen toista
soittoa, kun Podtjagin seisoo puhvetissa ja juo seltterivettä, tulee
hänen luokseen kaksi herrasmiestä, toinen insinööri, toinen upseerin
puvussa.
-- Kuulkaas, ylikonduktööri! -- sanoo insinööri hänelle. -- Teidän
käytöksenne sairasta matkustajaa kohtaan on herättänyt inhoa kaikissa
silminnäkijöissä. Minä olen insinööri Pusitski ja tämä... herra
eversti. Jollette te tule pyytämään anteeksi matkustajalta, niin
teemme me teistä valituksen liikennepäällikölle, joka on meidän hyvä
tuttavamme.
-- Hyvänen aika, minähän vain... te tuota... -- koetti Podtjagin
puolustaida.
-- Emme huoli selityksistänne, mutta vastaamme, että jollette te
pyydä anteeksi, niin me otamme matkustajan puolustettavaksemme.
-- Olkoon menneeksi, minä... minä pyydän.
Mietittyään sanat, joilla pyytäisi anteeksi ja jotka tyydyttäisivät
sairasta matkustajaa eivätkä alentaisi hänen omaa arvoaan, tulee
Podtjagin vaunuun.
-- Herra! -- virkkaa hän sairaalle. -- Kuulkaa herra!
Sairas vavahtaa ja kavahtaa ylös.
-- Mitä?
-- Minä tuota... että tuota... Älkää huoliko loukkaantua.
-- Oooh... vettä! -- läähättää sairas ja tarttuu sydämeensä. --
Otin kolmannen morfinipulverin, nukahdin ja... taas! Hyvä Jumala,
milloinka päättyy tämä kidutus?
-- Tuota... antakaa anteeksi.
-- Kuulkaa, jättäkää minut seuraavalle asemalle... En jaksa enää
kärsiä... Minä... minä kuolen!
-- Tämä on inhottavaa, konnamaista! -- kuuluu yleisöstä! --
Laputtakaa tiehenne täältä, ulos! Te saatte maksaa häpeämättömän
raakuutenne! Ulos!
Podtjagin heiluttaa kättään, huokailee ja poistuu vaunusta. Hän
menee palvelusmiehistön vaunuun, istuu uupuneena pöydän ääreen ja
valittelee:
-- Mokomaa väkeä! Koetelkaa kelvata sille! Palvele nyt sitte ja tee
työtä ja uurasta. Väkisinkin sylkäsee kaikelle ja rupeaa juomaan. Kun
ei tee mitään -- ovat vihaisia, vaan jos tekee jotain -- sittenkin
vihottelevat... Täytyy juoda!
Podtjakin kiskoo yhteen vetoon puoliputelia viinaa eikä sen koommin
enää ajattele uurastamista, velvollisuutta eikä rehellisyyttä.