-- Tuo on pahan merkki, -- sanoi kyytimies minulle, osottaen
piiskanvarrella jänikseen, joka puikki tien poikki editsemme.
Tiesin ilman jänistäkin, että tulevaisuuteni oli mennyttä kalua.
Olin matkalla S:n piirioikeuteen, jossa minun tuli istua syytettyjen
penkillä kaksinnaimisesta.
Sää oli vallan kauhea. Päästyäni viimein yönsuussa majataloon olin
sen näköinen, kuin olisi minua pyöritelty lumessa, huudeltu avannossa
ja sitte piesty puolikuolleeksi. Minut otti vastaan siniraitaisiin
alushousuihin puettu majatalon hoitaja. Hän oli kaljupäinen,
unenpöpperössä, mutta viikset olivat harvinaisen tuuheat ja ne
näyttivät kasvaneen suoraan sieramista siten estäen pääsemästä
niihin mitään hajua, jota täällä tuntui olevan yllinkyllin.
Avattuaan minulle erään huoneen oven osotti hän mitään virkkamatta
kyynäspäällään sijaa, jossa saisin levätä. Vastaan tulvi väkevä
happamen, kirjelakan ja tapettujen luteiden haju. Läkkipeltinen
lamppu, joka paloi pöydällä ja loi valoa huoneen paljaille
seinähirsille, savusi kuin tervaspäre.
-- Ompa täällä katkua, herraseni! -- sanoin astuessani huoneeseen.
Hoitaja veti ilmaa sisäänsä ja pudisti epäillen päätään.
-- Tavallinen haju, -- virkkoi hän.
-- Pakkasesta tullen tuntunee vain oudolta. Kyytimiehet nukkuvat
hevosiensa luona ja herrasväki ei haise...
Laitoin hoitajan pois ja aloin tarkastaa asuntoani. Sohva, jolla
minun tuli unta ottaa, oli leveä kuin kahden maattava sänky,
päällystetty vahakankaalla ja kylmä kuin jääkilikka. Paitsi sohvaa
oli huoneessa vielä suuri rautauuni, mainittu pöytä lamppuineen, pari
huovikkaita, matkalaukku ja kehysaidake yhdessä nurkassa. Sen takana
nukkui joku. Laitoin vuoteeni ja aloin riisuutua. Nenäni tottui
vähitellen hajuun. Riisuttuani nutun, housut ja kengät, aloin hyppiä
ja teiskua uunin ympäri, viskelin koipiani, heiluttelin käsiäni...
Temput lämmittivät minua perinpohjin... Nyt oli vain vetäydyttävä
sohvalle pitkälleen ja nukuttava, mutta tässäpä tuli väliin pieni
juttu. Katseeni sattumalta kohdistui kehysaidakkeeseen ja... voitteko
arvata kauhuani! Sen takaa kurkisti minuun sievä naisen pää. Sillä
oli mustat silmät, hiukset hajallaan ja poskilla veitikkamaiset
hymykuopat. Hän siis nauroi! Hämmästyin hirveästi. Huomattuaan, että
olin hänet nähnyt, pää myöskin hämmästyi ja samassa katosi. Hiljaa
ja häpeissäni kuin piesty koira hiivin sohvalle ja vedin turkin
korvilleni.
-- Lempo olkoon! -- ajattelin. -- Hän siis näki minun tanssini! Hyi...
Miellyttävien kasvojen piirteet muistuivat mieleeni ja tahtomattani
vaivuin haaveiluun... Kuvia toinen toistaan kauniimpia ja
houkuttelevampia tungeskeli mielikuvituksessani ja aivan kuin
rangaistukseksi syntisistä ajatuksistani tunsin äkkiä oikealla
poskellani kovaa kipua. Tartuin poskeeni, mutta en saanut mitään
käsiini. Samassa tunsin rutistuneen luteen hajua.
-- Kyllä tämä on oikea lemmon pesä! -- kuulin samassa naisäänen
sanovan. -- Kirotut luteet syövät ihan hengiltä!
Hm... Muistui mieleeni hyvä tapani pitää aina mukanani persialaista
pulveria. Tuota pikaa kaivoin kapsäkistäni pulverilaatikon. Sitä oli
vain annettava tuolle sievälle päälle ja -- tuttavuus olisi valmis...
Mutta miten tarjoisin?
-- Tämä on kauheata!
-- Kuulkaa, -- sanoin niin makealla äänellä kuin voin, -- mikäli
käsitin viimeisen huudahtuksenne, teitä purevat luteet. Minulla on
persialaista pulveria. Jos suvaitsette, niin...
-- Oo, mainiota!
-- Siinä tapauksessa viskaan turkin päälleni ja tulen tuomaan...
-- Ei, ei... Antakaa kehyksen yli, tänne ei saa tulla!
-- Tiedänhän sen itsekin, että kehyksen yli... Älkää pelätkö, en minä
mikään rosvo ole.
-- Kuka sen tietää kuleksivan...
-- Hm... no vaikka kehyksen yli. Mitäs kummaa siinä olisi...
varsinkin kun olen lääkäri, -- valehtelin minä, sillä lääkäreillä,
poliisipäälliköillä ja kähertäjillä on oikeus tunkeutua yksityiseen
elämään.
-- Ettekö vain valehtele, että olette lääkäri? Aivanko todella?
-- Kunniasanan kautta. Suvaitsette siis, että tuon lutikanmyrkkyä?
-- Ehkä, jos kerran lääkäri olette. Vaan älkää vaivatko itseänne.
Minä voin lähettää mieheni hakemaan... Fedja! -- sanoi mustatukka
kokonaista oktaavia matalammalla äänellä. -- Fedja! Etkö herää, aasi!
Nouse ylös ja mene kehyksen taa... Lääkäri on niin ystävällinen, että
tarjoo meille persialaista pulveria.
"Fedjan" läsnäolo oli minulle masentava uutinen. Olin kuin puulla
päähän lyöty. Mieleni valtasi tunne, jota varmaankin tuntee pyssyn
hana, kun se ei laukea. Minun oli niin paha olla, että kun Fedja
tuli esille, olin vähällä kiljaista. Hän oli kookas, kuivettunut,
viisissäkymmenissä oleva mies.
-- Olette erittäin ystävällinen, tohtori, -- sanoi hän ottaen
kädestäni laatikon ja kadoten kehyksen taa. -- Kiitos! Teidätkin
taisi tavata lumipyry?
-- Niin teki! -- murahdin minä painautuen sohvalle ja vedin
kiukustuneena turkin korvilleni. -- Niin teki!!
-- Vai niin! Sinotshka, nenälläsi livistää lude! Anna minä tapan...
-- Tapa vain, -- naurahti Sinotshka. -- Etpäs saanutkaan kiinni!
Kenraali on olevinaan, muttei pidä puoliaan luteelle...
-- Sinotshka, vieraan läsnäollessa... (huokaus). -- Aina sinä vain...
jumaliste...
-- Siat, eivät anna nukkua! -- ärhentelin minä suutuksissani.
Kohta vaikenivat puolisot. Sulin silmäni ja koetin pakottaa itseäni
uneen. Kului puoli tuntia, kului kokonainen, vaan unta en saanut.
Viimein alkoivat puolisotkin riidellä nahistaa.
-- Ihme ja kumma, ettei persialainen pulverikaan auta! -- ärisi
Fedja. -- Niitä on sen syöttiläitä kuin sumua! Tohtori! Sinotshka
käski teiltä kysymään, miksi luteet haisevat niin ilettävälle?
Syntyi keskustelu. Puheltiin luteista, ilmoista, Venäjän talvesta ja
lääketieteestä, josta minulla oli yhtä paljo tietoa kuin Fedjalla ja
Sinotshkalla giraffin metsästyksestä. Sitte puheltiin Edisonista.
-- Älä sinä, Sinotshka, yhtään kainostele. Onhan hän tohtori! --
kuulin keskustelun päätyttyä heidän supattelevan. -- Kysy vain
kursailematta. Sherwentsow ei osannut auttaa, mutta tämä ehkä tekee
sen...
-- Kysy itse! -- supatti Sinotshka.
-- Tohtori, -- kysyi sitte Fedja, -- miksi vaimoltani aina ahdistaa
rintaa? Rykii ja röhisee toisinaan ihan tikahtuakseen...
-- Siitä olisi pitkältä selittämistä. Ei sitä noin tuostaan... --
koetin estellä joutumastani kiinni valheesta.
-- Mitä sitte, jos on pitkältä? On tässä aikaa eikä toisekseen
nukkumisestakaan tule mitään. Tutkikaapa, veikkoseni, tosiaankin.
Nähkääs, tähän asti on häntä hoitanut Sherwentsow. Se on hyvä mies,
mutta en minä siihen oikein luota. Näen, ettei teitä haluta, vaan
tehkää kuitenkin mielikseni! Sillä aikaa kun te tutkitte, menen minä
käskemään, että panisivat teekeittiön kiehumaan.
Fedja työnsi tohvelit jalkaansa ja läksi. Menin kehysaidakkeen taa.
Sinotshka istui leveän sohvan laidalla tyynyjen välissä ja piteli
toisella kädellään kiinni pitsikauluksestaan.
-- Näyttäkää kieli! -- aloin minä istuutuen hänen eteensä ja kulmiani
rypistellen.
Hän näytti kielensä ja naurahti. Se oli yhtä punanen kuin muillakin
ihmisillä. Sitte aloin etsiä valtasuonta.
-- Hm -- murahdin minä, vaikka en sitä löytänytkään.
En muista, mitä kysymyksiä vielä tein, mutta tutkimusteni lopulla
olin niin hölmistynyt, etten enää osannut virkkaa mitään.
Viimein istuin Fedjan ja Sinotshkan seurassa teetä juoden ja koetin
hikoilla kokoon reseptiä, jonka sitte laadinkin kaikkien lääketieteen
sääntöjen mukaisesti näin:
Rp: Sic transit 0,05 Gloria mundi l,00 Aque destillatae 0,1 Kahden
tunnin kuluttua ruokalusikallinen. Rva Sjelowalle. T:ri Saitsew.
Kun aamulla otin hyvästejä ainiaaksi näiltä uusilta tuttaviltani,
piti Fedja kiinni nuttuni napista ja sanoi kultakolikkoa tarjoten:
-- Teidän pitää ottaa! Olen tottunut maksamaan kelpo avusta. Te
olette saaneet lukea ja työskennellä. Tietonne maksavat teille
verisiä hikihelmiä!! Kyllä minä ymmärrän!
Ei auttanut muuta kuin ottaa.
Näin vietin yöni yleisin piirtein kuvaten. En käy kertomaan
tunteitani, kun minut sitte osotettiin syytettyjen penkille. Sanon
vain, että kalpenin ja ällistyin, kun näin tuhansien silmien
tähtäilevän minuun ja että pidin itseäni menneenä miehenä, kun
näin valamiesten juhlallisen vakavat naamat. Mutta ei riitä sanat
kuvaamaan kauhistustani, ettekä te kykene sitä käsittämään,
kun nostettuani silmäni ylös, näin punasella veralla peitetyn
oikeuspöydän takana prokuraattorin paikalla -- Fedjan! Hän näytti
jotain kirjottavan. Katsoessani häneen muistui mieleeni luteet,
Sinotshka, taudin tutkiminen ja tunsin kuin olisi kaikki pohjoisnavan
kylmä raadellut selkäpiitäni. Päätettyään kirjotuksensa katsahti hän
minuun. Alussa hän ei minua tuntenut, mutta sitte hänen silmäteränsä
laajenivat, alaleuka arveluttavasti tutisi, kädet vapisivat.
Vakavasti nousi hän seisaalleen ja hänen katseensa muuttui yhä
murheellisemmaksi. Minäkin vaistomaisesti nousin pystyyn...
-- Syytetty, sanokaa nimenne ja kotipaikkanne oikeudelle j.n.e., --
alotti tuomari.
Prokuraattori kävi istumaan ja joi lasin täyden vettä. Kylmää hikeä
herneili hänen otsallaan.
-- Nyt se löyly alkaa! -- ajattelin. -- Loppu tuli!
Kaikesta päättäen näytti prokuraattori aikovan panna minut uuteen
syytteeseen.
Mutta täytyy jo lopettaa. Kirjotan tätä käräjätalossa päivällisloman
aikana. Kohta alkaa prokuraattori puheensa. Mitenkähän käynee?