Arkkitehti Dmitri Osipowitsh Waksin palasi kaupungista huvilaansa
mielessä tuore vaikutus äskeisestä spiritistisestä istunnosta.
Riisuuduttuaan ja yksinäiseen vuoteeseen käytyään (rouva Waksin oli
kylässä), rupesi Waksin tahtomattaan mietiskelemään sitä, mitä
hän oli vast'ikään kuullut ja nähnyt. Istuntoa ei oikeastaan oltu
pidettykään, mutta koko ilta oli kulunut kaameissa keskusteluissa.
Eräs neiti oli hyötähyväsiään alkanut puhella ajatusten arvaamisesta.
Tästä keskusteluaiheesta oli huomaamatta soluttu henkiin, hengistä
näkyihin, näyistä elävältä haudattuihin... Eräs herrasmies oli
lukenut pöyristyttävän kertomuksen ruumiista, joka oli pyörähtänyt
arkussaan. Itse Waksin oli pyytänyt teevadin ja näyttänyt neidille,
miten pitää puhutella henkiä. Muun muassa oli hän kutsunut esiin
setänsä Klawdi Mironowitshin ja kysynyt tältä ajatuksissaan: "eikö
minun olisi aika siirtää talo vaimon nimelle?" -- johon setä oli
vastannut: "oikeaan aikaan on kaikki hyvin".
"Paljon salaperäistä ja... kauheaa on luonnossa" -- mietti Waksin
sukeltaessaan peitteen alle. -- "Eivätkä ne kuolleet ole kammottavia,
vaan itse tietämättömyys"...
Kello löi yksi. Waksin kääntyi toiselle kupeelleen ja vilkasi
peitteen pieluksen alta jumalankuva-lampun siniseen valoon. Tuli
lekkui raukeasti ja hädintuskin valasi pyhimyskuva-kaapin ja setä
Klaudi Mironowitshin muotokuvan, joka riippui vastapäätä sänkyä.
"Mitähän jos hämärästä yhtäkkiä ilmestyisi sedän haamu?" -- välähti
Waksinin päähän.
-- "Ei, se on mahdotonta!"
Näyt ovat ennakkoluuloa, kehittymättömän järjen hedelmä, mutta siitä
huolimatta painautui Waksin peitteen alle umpikorviin ja sulki
tiukasti silmänsä. Hänen mieleensä muistui nyt arkussaan käännähtänyt
ruumis, ja kuvastui hänen anoppivainajansa, erään hirttäytyneen
toverin ja muutaman hukkuneen tytön kuvat... Waksin alkoi hätistellä
ajatuksistaan näitä synkkiä kuvia, mutta kuta innokkaammin hän
hätisteli, sitä selvemmiksi kirkastuivat kuvat. Hänen tuli kaamea
olla.
"Lempo vieköön... Pelottaa kuin pientä lasta. Tyhmyyttä!"
Tik-tak-tik-tak naksutteli kello seinän takana. Kyläkirkosta
kuului vahdin kellon lyöntiä. Kello soi verkkaan, valittavasti ja
sydäntäsärkevästi. Waksinin niskaa ja selkäpiitä raapi kylmät väreet.
Hänestä tuntui, että hänen päänsä päällä joku huokuu raskaasti, aivan
kuin setä olisi laskeutunut puitteista ja kumartunut veljenpojan
päänpohjiin... Waksinin tuli sietämättömän kaamea olla. Hän kiristeli
kauhusta hampaitaan ja pidätti hengitystään. Vaan viimein, kun muuan
kovakuoriainen tulla hurahti ikkunasta sisään ja alkoi härhättää
vuoteen ympärillä, ei hän enää jaksanut kestää, vaan tempasi
vimmatusti kellon soittimesta.
-- Dmitri Osipowits, _was wollen sie?_ -- kuului hetken perästä oven
takaa kotiopettajattaren ääni.
-- Aa, tekö se olettekin, Rosalia Karlowna? -- virkkoi Waksin
ilostuneena. -- Miksi te nyt suotta vaivaamaan itseänne, olisihan
Gawrilakin...
-- Gawrilan te laskitte kaupungille ja Glafira läksi illalla
jonnekin... Ei ole ketään kotona... _Was wollen sie doch?_
-- Minä tuota ajattelin vain sanoa... Tuota... Olkaa hyvä ja astukaa
vain sisään! Täällähän on pimeä...
Makuuhuoneeseen astui täyteläinen, punaposkinen Rosalia Karlowna ja
jäi odottavaan asentoon.
-- Painakaa puuta... Asia on nähkääs sitä laatua... -- "Mitä kummaa
häneltä kysyisi?" -- ajatteli Waksin vilkaisten sedän muotokuvaan ja
tuntien, että hänen mielensä tyyntymistään tyyntyi. -- Oikeastaan
minua halutti kysyä teiltä seuraavaa... Kun palvelija lähtee huomenna
kaupungille, niin muistakaa hänelle sanoa... että... tuota...
tuota... toisi paperossihylssyjä. Käykäähän istumaan.
-- Hylssyjä? Hyvä on. _Was wollen sie noch?_
-- _Ich will_... En minä mitään _will_. Käykää nyt istumaan. Minä
vielä tässä vähän ajattelen.
-- Nuoren naisen ei sovi olla miehen huoneessa. Huomaan, että te,
Dmitri Osipitsh, olette vekkuli, ilveilijä... Kyllä minä ymmärrän. Ei
hylssyjen tähden ketään... Kyllä minä ymmärrän...
Rosalia käännähti ja läksi pois. Waksin, joka oli hieman rauhoittunut
keskustelusta hänen kanssaan, veti arkuuttaan häveten peitteen
korvilleen ja sulki silmänsä. Kymmenen minuutin ajan hän tuli toimeen
jotakuinkin siedettävästä, mutta sitte tuli hänen päähänsä sama
mylläkkä. Hän sylkäsi, kopeloi tulitikkuja ja silmiään aukasematta
sytytti kynttelin. Mutta valokaan ei auttanut. Waksinin säikähtynyt
mielikuvitus oli näkevinään, että joku kurkisteli nurkasta ja sedän
silmät liikkuivat.
-- Täytyy soittaa uudelleen, lempo vieköön, päätti hän. -- Sanon
hänelle, että olen sairas ja pyydän jotain lääkettä.
Waksin soitti. Vastausta ei kuulunut. Hän soitti vielä kerran ja
aivan kuin vastaukseksi hänen soittoonsa kuului kirkkotapulista
kellonääni. Kauhu valtasi hänet ja jääkylmänä juoksi hän pää
kolmantena jalkana ulos makuuhuoneesta ja silmiään ristien
ja arkuuttaan soimaten lensi paljain jaloin ja aluspukimissa
kotiopettajattaren huoneen ovelle.
-- Rosalia Karlowna! -- alkoi hän vapisevin äänin ja oveen koputtaen.
-- Rosalia Karlowna! Nukutteko te? Minä... tuota... olen sairas.
Olisiko teillä lääkettä?...
Vastausta ei kuulunut. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.
-- Olkaa niin hyvä... ymmärrättekö? Mitä se semmoinen pikkumaisuus
toimittaa. Teidän ijässänne...
-- Minä sanon teidän rouvallenne... Ei anna rauhaa kunnialliselle
tytölle. Kun minä asuin parooni Anzigin luona ja parooni aikoi tulla
hakemaan tikkuja minun huoneestani, minä ymmärsin, ymmärsin, mitä
tikkuja ja sanoin paroonittarelle...
-- Senkö lempoa minulla on tekemistä teidän kunniallisuutenne kanssa!
Minä olen sairas ja pyydän lääkettä. Ymmärrättekö, olen sairas?
-- Teidän rouvanne on hyvä ja jalo nainen ja teidän pitää häntä
rakastaa! En tahdo tulla hänen vihollisekseen.
-- Te olette pässinpää, ymmärrättekö, pässinpää!
Waksin nojautui pihtipieltä vasten, pani kätensä ristiin rinnoilleen
ja rupesi odottamaan, että kauhu hänestä haihtuisi. Hänellä ei ollut
voimaa mennä huoneeseen, jossa tuikki lamppu ja setäukko katseli
seinältä ja kotiopettajattaren ovenpielessä seisominen pelkissä
alusvaatteissa oli kaikin puolin sopimatonta. Mitä tehdä? Kello löi
kaksi, vaan kauhuntunne ei ollut kadonnut eikä edes vähentynytkään.
Käytävässä oli pimeä ja joka nurkasta kurkisteli jotain. Waksin
kääntyi kasvoin pihtipieleen, mutta samassa hänestä tuntui, että joku
hiljaa kiskasi häntä takaa paidasta ja koski olkapäästä...
-- Saakeli soikoon! Rosalia Karlowna!
Vastausta ei kuulunut. Waksin aukasi epäröiden oven ja tirkisti
huoneeseen. Siveä saksatar nukkui rauhallisesti. Pieni yölamppu
valaisi hänen täyteläisen, terveyttä uhkuvan ruumiinsa ääriviivoja.
Waksin astui huoneeseen ja istui juurikorille, joka oli ovipielessä.
Nukkuvan, mutta elävän olennon läsnäollessa hänen oli paljoa helpompi
olla.
"Maatkoon, nappulasaksa", -- ajatteli hän. -- "Istunpahan tässä,
kunnes päivä alkaa valeta ja lähden sitte pois. Nyt valkeneekin aamu
aikaseen"...
Aamun valkenemista odotellessaan painautui Waksin korille, pani
kätensä päänsä alle ja vaipui mietteisiin...
"Kyllä ovat ne hermot ihmisessä aika laitos. Vaikka on sivistynyt ja
ajatteleva, mutta kuitenkin... Hävettää ihan".
Kuunnellessaan Rosalia Karlowan hiljaista, tasaista hengitystä Waksin
rauhottui kohta täydellisesti.
Kuuden aikaan aamulla saapui Waksinin rouva kylästä, ja kun hän ei
tavannut miestään makuukamarista, meni hän opettajattarelta pyytämään
pientä rahaa maksaakseen ajurin. Saksattaren huoneeseen astuttuaan
häntä kohtasi näytelmä: sängyssä nukkui kuumuuden tähden aivan
kelteisillään Rosalia Karlowna ja sylen päässä hänestä juurikorilla
kuorsasi hänen miehensä käppyrässä vanhurskaan unta avojaloin ja
pelkissä alusvaatteissaan. Mitä rouva sitte sanoi ja miltä näytti
miehen naama, kun hän heräsi, sen jätän muiden kuviteltavaksi. Minä
lasken voimattomana aseeni.