-- Tie auki! Kylänvanhin ajaa kirjurin kanssa!
-- Hauskoja pyhiä, Gerasim Alpatish! -- huutaa väkijoukko
kylänvanhimmalle. Anna Jumala, ettei mitään... että, tuota, ei
teidän, Gerasim Alpatish, eikä meidän, vaan Jumalan mieliksi!
Hyvässä hiprakassa oleva kylänvanhin aikoo jotain sanoa, vaan ei voi.
Hän viittilöi hämillään sormillaan, mulkoilee silmillään ja pullistaa
pöhöttyneitä poskiaan kuin tahtoisi ottaa torvesta kimeimmän äänen.
Kirjuri, pieni miehen tallukka, jolla on punainen nykerönenä ja
päässä jockeylakki, pakottaa naamansa arvokkaan näköiseksi ja astuu
väkijoukkoon.
-- Kuka täällä on hukkunut? -- kysyy hän. -- Missä hukkunut on?
-- Tämä samainen se on!
Pitkä, laiha ukko sinisessä paidassa ja nuorasta punotuissa
töppösissä sekä kiireestä kantapäähän märkänä, sillä hänet on äsken
vedetty vedestä ylös, istuu sääret ja kädet hajallaan rantalätäkössä,
mulkoilee silmillään ja sopertaa:
-- Kaikki suojeluspyhimykset... oikeauskoiset veljet... Rjäsanin
läänistä, Saraiskin pitäjää... Kaksi poikaa oli... itse
savensotkijana... Nyt se samainen mies sanoo seitsemän ruplaa, sanoo,
saat... Susi sinut syököön...
-- Mistä olet kotoisin? -- kysyy kirjuri.
-- Seitsemän ruplaa, sanoo... Susi sinut seitsemästä syököön...
-- Tuolleen se purmentaa eikä itsekään tiedä, mitä mäihkii, --
huutaa työnjohtaja Anisim vyötäreitä myöten märkänä ja touhuissaan
äskeisen tapahtuman johdosta. -- Anna kun minä selitän koko jutun
Jegor Makaritsh! Älkäähän rähiskö siellä! Se oli sillä tavalla, että
tämä tuli Kurnewista... Kuuletteko, olkaa ääneti! Niin, tämä tuli
Kurnewista ja mikä häntä lie riivannutkin! Vesi oli eilen sateesta
noussut kokonaisen kyynärän... Ja eihän sillä humalaisella ole
järkeä muilta kysellä, vaan otti ja meni hyötähyvöisiään veteen,
jalat luiskahti alta pois ja ala pyöriä kuin väkkärä. Huutaa kohti
kulkkuaan ja kiljuu... No, siinä olin minä ja Santeri näkemässä...
Mitäs tehdä? Heitä hiiteen se pelisi, sanon Santerille, miestä
pelastamaan! Mitäs muuta kun veteen... Ja se pyörii ja pulajaa ja
pyörii ja pahimpaan hätään me siihen tullaan... Santeri tarttuu
paitaan, minä tukkaan. Väkeä lentää huutaen rannalle, kaikki muka
henkeä pelastamaan. Ja kyllä siinä hiki heltisi, Jegor Makaritsh!
Olla vielä minuttikaan, sinne sen olisi surmannut.
-- Nimesi? -- kysyy kirjuri hukkuneelta. Tämä mulkoilee tajuttomilla
silmillään eikä virka mitään.
-- Sen on äimistänyt, -- selittää Anisim, eikä se kumma olekaan! Mene
tiedä, suolet on vettä täynnä ja naama ihan sininen!
-- Mies hoi! -- huutaa kirjuri ja nujuuttaa hukkunutta harteista. --
Älyätkö vastata! Toljottaa vaan eikä vastaa! Hoi!
-- Seitsemästäkö ruplasta? -- möräjää hukkunut. -- Jokos läksi
seitsemästä... ei tule...
-- Mitä ei tule?
Hukkunut ei vastaa, vaan vapisee, että hampaat kalajaa.
-- Kun olisi antaa roppia? -- arvelee Anisim.
-- Roppia, matkii kirjuri. -- Senkö roppia niitä hukkuneelle?
Sitä pitää heiluttaa. Mitä siellä suut selällään seisotte? Ettekö
älyä, että sitä olisi pitänyt aikoja sitte heiluttaa! On se väkeä,
jumaliste! Joutukaa hakemaan kulia!
Muutamia miehiä lähtee noutamaan kulia. Kirjuri joutuu pyhän
innostuksen valtoihin. Hän käärii hihat ylös, hieroskelee kupeitaan
ja tekee jos jonkinmoisia liikkeitä, jotka todistavat, ettei hänessä
ole alun ottajaa.
-- Älkää tunkeilko, älkää tunkeilko, -- hokee hän. -- Joutavat pois!
Onko menty hakemaan urjadnikkaa? Te, Gerasin Alpatitsh, -- sanoo hän
kylänvanhimmalle, -- voisitte myöskin poistua. Näytte saaneen jo
kyllänne ja tuossa tilassa olisi parasta pysyä kotona.
Kylänvanhin viittilöi sormillaan ja aikoo jotain sanoa, mutta kieli
ei käänny suussa.
-- Nostakaa mies siihen, -- huutaa kirjuri, kun kuli on tuotu. --
Tarttukaa käsiin ja jalkoihin. Sillä tavalla. Nyt pankaa kulille.
-- Laputa ja laula, -- mörisee hukkunut vastustelematta ja aivan
kuin huomaamatta, että häntä nostetaan kulille. -- Jokos tuli
seitsemästä...
-- Älä ole milläsikään, -- hokee hänelle kirjuri, -- älä pelkää.
Anna kun vähän heilutellaan sinua, niin voit hyvässä lykyssä virota
tuntoihisi. Ei sitä ilman voi jättää. Antakaa pelin käydä! Herra
hyvästi siunatkoon!
Kahdeksan vankkaa miestä, joukossa myöskin Anisim, tarttuu kulin
kolkkiin ja alkaa heiluttaa. Alussa käy heiluttaminen veltosti, aivan
kuin miehet eivät luottaisi voimiinsa, mutta sitte kun he pääsevät
puhtiinsa, ilmestyy heidän kasvoilleen jotain eläimellistä ja he
heiluttavat ahneesti, vimmatusti. He ojentuvat suoriksi, nousevat
varpailleen ja hypähtelevät. On kuin tahtoisivat he lennähtää ilmaan
yhdessä heilutettavan kanssa.
-- Yks, kaks, yks, kaks!
Heiluttajien ympärillä käpelehtelee kirjuri ja ponnistellen voimiensa
takaa saadakseen hänkin kiinni kulista huutaa ääni käheänä:
-- Lujemmin! Yhtaikaa, tahdissa! Sillä tavalla!
Lyhyen hengähdyksen lomassa pistää kulista esiin takkuinen miehen pää
ja kalpeat kasvot, joilla kuvastuu ällistys, kauhu ja ruumiillinen
kipu, mutta samassa lentää taas kuli ilmaan, jytkähtää alas ja taas
ylös. Katsojajoukosta kuuluu hyväksymishuutoja.
-- Niin sen pitää käydä. Ei se ole leikintyö henkiin saaminen! Tokkos
virkoo!
-- Oikein, Jegor Makaritsh!
-- Ei sitä nointuostaan lasketakaan. Kun jaloilleen pääsee ja
järkiinsä tulee, niin ei muuta kun pane ämpäri viinaa!
-- Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa! Katsokaapas pojat, kartanon
rouva ajaa puukhollarin kanssa! Puukhollarilla on uusi lakki. On ne
nuo hevosetkin herrasväkeä!
Väkijoukon luo pysähtyvät ajopelit, joissa istuu lihava, vanhahko
naishenkilö kakkulat nenällä ja kirjava päivänvarjo kädessä. Selin
häneen istuu ajopukilla ajajan vieressä puukhollari, nuori mies,
päässä olkihattu. Rouvalla on pelästynyt katse.
-- Mitä tämä on? -- kysyy hän. -- Mitä täällä tehdään?
-- Hukkunutta heilutetaan henkiin! Hauskoja pyhiä rouva! Antakaa
anteeksi, on vähän ryypätty, kun nähkääs asia sietää -- koko kylän
läpi on jumalankuvia kuleteltu!
-- Herranen aika! -- parahtaa rouva. -- Hukkunutta heiluttavat!
Mitä ihmeitä, Etienne? -- päivittelee hän puukhollarille. -- Menkää
herran nimessä sanomaan, että sitä ei saa tehdä! Ne tappavat
hänet! Heiluttaminen on ennakkoluulo! Pitää hieroa ja saada aikaan
keinotekoinen hengitys. Menkää, pyydän!
Etienne hypähtää pukilta alas ja lähenee heiluttajia. Hänen katseensa
on ankara.
-- Mitäs te teette? -- kiljasee hän vihaisesti. -- Onko tämä laitaa,
että tuolla tavoin heilutetaan?
-- Mitenkäs sitä muuten? -- kysyy kirjuri. -- Sehän on hukkunut!
-- Mitä sitte, jos on hukkunut? Hukkumisesta pyörtyneitä ei saa
heiluttaa, vaan hieroa. Kaikissa almanakoissa neuvotaan siten.
Antakaa olla heiluttamisen! Kuuletteko tahi paikalla tehdään
protokolla! Juovat, heittiöt, itsensä täyteen ja sitte miestä
heiluttamaan! Rentut!
Kirjuri kohottelee hämillään olkapäitään ja poistuu syrjemmä.
Heiluttajat laskevat kulin maahan ja katsovat ihmeissään vuoroon
rouvaan, vuoroin Etienneen. Hukkunut retkottaa jo silmät kiinni ja
hengittää raskaasti.
-- Juopot! -- ärjäsee taas Etienne.
-- Rakas ihminen! -- sanoo Anisim hengästyneenä ja painaen kättään
sydämmelleen. -- Stepan Iwanits, miksi moititte? Juoppo juo
läämältään, mutta me vain vähän pyhän kunniaksi... jumalankuviakin
kanneltiin. Ei suinkaan me, herra nähköön, sikoja olla, ettei
ymmärrettäisi.
-- Heiluttaa ei saa! Pitää hieroa! Riisukaa vaatteet pois ja ruvetkaa
hieromaan!
-- Hoi, pojat, hieromaan!
Hukkunut riisutaan ja hieronta alkaa Etiennen johdolla.
-- Etienne! -- voihkii rouva. -- Kuulkaa, tulkaa tänne! Tiedättekö,
miten keinotekoinen hengitys saadaan aikaan? Pitää käännellä kupeelta
toiselle ja painaa rintaa ja vatsaa. Eikö niillä olisi siellä
konjakkia saapuvilla, jos ei, niin kelpaa viinakin.
-- Pyöritelkää kupeelta toiselle! -- komentaa Etienne. -- Painelkaa
vatsaa, mutta keveästi! Noutakaa viinaa!
Kirjuri, joka tulisen touhunsa sammuttua tuntee itsensä noloksi, käy
myöskin hieromaan.
-- Tästä ei tule ei niin mitään, -- huokailee hän. -- Nahka ketetään
mieheltä eikä mitään muuta. Toista olisi, kun saisi vielä heiluttaa.
-- Etienne! -- voihkaa rouva. -- Tulkaa tänne! Antakaa hänen
haistella höyhenen käryä ja kutkutelkaa... Käskekää kutkuttelemaan
joutuin taivaan nimessä!
Kuluu kymmenisen minuttia. Rouva katselee väkijoukkoon ja näkee sen
keskeltä kovaa liikettä. Sieltä kuuluu touhuavien miesten puhketta
ja Etiennen ja kirjurin komennuksia. Haisee poltetun höyhenen käry
ja väkiviina. Kuluu vielä kymmenisen minuuttia, mutta työ vain
jatkuu. Viimein väkijoukko alkaa haihtua ja sieltä astuu esiin hiestä
punottava Etienne, jonka jälestä astuu Anisim.
-- Olisi pitänyt hieroa alun pitäen, sanoo Etienne. -- Minkä sille
nyt enää mahtaa!
-- Ei kerrassaan mitään, Stepan Iwanitsh, -- huoahtaa Anisim. --
Myöhään alettiin.
-- Miten on? -- kysyy rouva. -- Elääkö?
-- Ei, kuoli, rauha hänen tomulleen! -- huokasee Anisim silmiään
ristien.
-- Silloin kun se vedestä vedettiin, se vielä liikahteli ja silmiään
aukoi, mutta nyt sen jäykisti lopulleen.
-- Oi, kuinka on sääli!
-- Se oli hänelle sallittu, ettei saanut maalla kuolla, vaan veteen
piti henkensä heittää. Juomarahaa olisi teidän armoltanne tuleva!
Etienne hypähtää kärryille ja ajaja, vilkaistuaan väkijoukkoon, joka
hajaantuu ruumiin ympäriltä, sivaltaa hevosia. Kärryt vierivät pois.