Kului kaksitoista päivää.
Oli aamu. Tuomari Nikolai Jermolaitsh istui kotonaan vihreän pöytänsä
ääressä ja selaili "Kljausowin jutun" asiapapereita. Djukowski käveli
levottomana kuin häkkisusi huoneen nurkasta toiseen.
-- Te olette vakuutettu Nikolashkan ja Psekowin syyllisyydestä, --
puheli hän hermostuneesti nykien nuoren partansa oraita. -- Miksi
ette sitte tahdo varmistua Maria Iwanownan syyllisyydestä? Eivätkö
teistä riitä todistukset?
-- Enhän sanokaan, etten tahdo varmistua. Vakuutettu kyllä olen,
mutta on vaikeanlaista uskoa... Puuttuu päteviä todistuksia, kaikki
semmoista filosofiaa... fanatismia ja ties mitä...
-- No pitäisikö teille välttämättömästi tuoda kirves tai verinen
lakana käteen... Kyllä olette juristeja! Vaan kun minä todistan
teille, niin lakkaatte noin välinpitämättömästi ajattelemasta asian
psyykillistä puolta. Siperiaan teidän Maria Iwanownanne joutuu ja sen
minä näytän toteen! Jos ei teistä filosofia riitä, niin on minulla
sitä aineellistakin... Se tulee teille näyttämään, miten oikeutettu
minun filosofiani on. Antakaa minun vain lähteä liikkeelle.
-- Mitäs te nyt?
-- Sitä öljytikkuahan minä... Ettekö muista? Kyllä minä muistan! Otan
selvän, ken oli sillä ottanut tulta murhatun huoneessa. Sitä ei ollut
sytyttänyt Nikolashka eikä Psekow, vaan se kolmas eli Maria Iwanowna.
Ja minä saan sen toteen! Antakaa minun vain lähteä liikkeelle,
nuuskimaan... -- No, no, käykäähän istumaan... Ryhdytään kuulusteluun.
Djukowski istuutui pienen pöydän ääreen ja upotti nenänsä papereihin.
-- Nikolai Tetehow sisään! -- huudahti tuomari.
Nikolashka saatettiin sisään. Hän oli laiha ja kalpea kuin ranko ja
vapisi.
-- Tetehow! -- alkoi tuomari. -- V. 1879 tuomitsi teidät 1:sen piirin
tuomari varkaudesta vankeusrangaistukseen. V. 1882 tuomittiin teidät
toiskertaisesta varkaudesta ja silloinkin vankeuteen... Me tiedämme
kaikki...
Nikolashkan kasvoille nousi ihmettelyn leima. Tuomarin
kaikkitietäväisyys hämmästytti häntä. Mutta kohta muuttui hänen
ihmettelynsä katkeraksi suruksi. Hän purskahti itkuun ja pyrki ulos.
Hänet laskettiin.
-- Psekow sisään! -- komensi tuomari. Psekow tuli. Tämä nuorimies oli
viime päivinä pahasti laihtunut ja muokkautunut. Silmistä paistoi
haluttomuus.
-- Käykää istumaan Psekow, -- käski tuomari. -- Toivon, että tällä
kertaa olette järkevä ettekä rupea valehtelemaan, kuten edellisillä
kerroilla. Kaikkina edellisinä kertoina te olette kieltäneet
osallisuutenne Kljausowin murhaan, vaikka on olemassa koko joukko
todisteita teitä vastaan. Se ei ole järkevästi. Tunnustus huojentaa
rangaistusta. Tänään keskustelen kanssanne viime kerran. Ja jos ette
nyt tunnusta, niin huomenna on se jo myöhäistä. Alkakaapas siis
kertoa...
-- Minä en tiedä mitään... Enkä tunne todisteitannekaan, -- sohisi
Psekow.
-- Ikävää! Sallikaa siis minun kertoa teille, miten asia on ollut.
Lauantai-iltana te istuitte Kljausowin makuuhuoneessa ja joitte
hänen kanssaan viinaa ja olutta. (Djukow iski kuin kotka katseensa
Psekowiin ja tuijotti häneen koko monologin ajan). Teille tarjoili
Nikolai. Yhtä käydessä ilmaisi Mark Iwanowitsh teille haluavansa
käydä levolle. Hänen oli tapa käydä levolle ensimäisellä tunnilla.
Kun hän oli saappaitaan riisumassa ja antoi teille taloudenhoitoa
koskevia määräyksiä, niin te ja Nikolai sovitun merkin johdosta
tartuitte päihtyneeseen isäntäänne ja heititte hänet vuoteeseen.
Toinen teistä istuutui hänen jaloilleen, toinen pään päälle.
Tällöin tuli viereisestä huoneesta eräs teille tuttu mustapukuinen
nainen, joka oli ennakolta sopinut teidän kanssanne osanotostaan
tähän rikokseen. Hän tempasi tyynyn ja alkoi sillä tukehduttaa
veljeään. Temmellyksen aikana sammui kyntteli. Nainen otti taskustaan
öljytikku-laatikon ja sytytti kynttelin. Eikö niin? Huomaan teidän
kasvoistannekin, että puhun totta. Mutta etemmä... Kuristettuanne
hänet ja tultuanne vakuutetuksi, ettei hän enää hengittänyt,
kannoitte te ja Nikolai hänet ikkunan kautta takiaispensaan juurelle.
Peläten, että hän virkoaisi, iskitte te häntä jollain teräaseella.
Sitte te kannoitte hänet vähäksi aikaa sireenipensaan alle. Hieman
levättyänne ja tuumittuanne te läksitte häntä kantamaan... Veitte
aidan yli... Läksitte sitte tietä myöten... Sitte tuli joki, sen
luona säikytti teidät eräs mies. Mikä teitä vaivaa?
Psekow nousi kalmankalpeana ylös ja hoippui.
-- Minua ahdistaa! -- sanoi hän. -- Hyvä... olkoon... Mutta laskekaa
minut toki ulos... olkaa hyvä.
Psekow vietiin ulos.
-- Tunnustipas viimeinkin! -- hymyili Tshubikow makeasti. -- Antoi
ilmi itsensä! Mutta kovalla minä poikaa pidinkin! Yhtenä hyrynä
laskettelin...
-- Eikä kieltänyt mustapukuista naistakaan, -- nauroi Djukowski.
-- Mutta minua kiusaa kauheasti se öljytikku! En siedä kauempaa!
Hyvästi, nyt lähden!
Djukowski painoi lakin päähänsä ja läksi. Tshubikow alkoi kuulustella
Akulkaa. Akulka sanoi, ettei hän tahdo tietää ei kerrassaan mistään...
-- Teidän kanssanne olen vain elänyt enkä kenenkään muun! -- sanoi
hän.
Kuudetta käydessä illalla palasi Djukowski. Hän oli niin liikutettu
kuin olla voi. Hänen kätensä vapisivat niin kovasti, ettei hän saanut
palttoa päältään. Kasvot leimusivat. Näki, ettei hän tyhjänä palannut.
-- _Veni, vidi, vici!_ -- sanoi hän Tshubikowin huoneeseen lentäen ja
nojatuoliin retkahtaen. -- Vannon kunniani kautta, että alan uskoa
olevani nero! Kuulkaahan lempo soikoon! Kuulkaa ja ihmetelkää te
vanhus! Naurettavaa ja surullista! Käsissämme on jo kolme... eikö
niin? Minä olen löytänyt neljännen ja sekin on -- nainen. Oo, mikä
nainen! Pienestä kosketuksesta hänen olkapäähänsä antaisin kymmenen
vuotta elämästäni! Mutta kuunnelkaa... Ajoin Kljausowin kylään ja
ala kiertää kaaria sen ympäri! Kävin jokaisessa puodissa, kapakassa
ja kellarissa kyselemässä jokapaikassa öljytikkuja. Kaikkialla
vastattiin: "ei ole". Siihen saakka olin yhtäpäätä kiertänyt.
Kaksikymmentä kertaa olin kadottanut toivoni, mutta yhtä monta kertaa
sain sen takaisin. Kokonaisen päivän maleksin ja nuuskin ja vasta
tunti sitte osuin oikeille perille. Kolme virstaa tulee täältä...
Minulle annettiin kymmenlaatikkoinen paketti... Mutta yhtä laatikkoa
puuttuu. Hetipaikalla kysyn: "ken on ostanut laatikon?" Se ja se.
Tikut olivat häntä miellyttäneet, kun ne sähähtivät. Rakkaani,
Nikolai Jermolaitsh! Ajatelkaa, mitä ihmeitä voi joskus saada aikaan
mies, joka on potkittu seminaarista ja joka on päntännyt päähään
kaikenmoista järjelle käsittämätöntä moskaa! Ja tästä päivästä pitäen
minä alan kunnioittaa itseäni! Uhhuhhuu... No, lähdetäänpäs!
-- Mihin?
-- Sinne, sen neljännen luo... Täytyy joutua, muuten... muuten minä
palan poroksi kärsimättömyydestä. Tiedättekö, ken hän on? Mahdotonta
arvata! Meidän pristavimme, sen vanhan Jewgraf Kusmitshin nuori vaimo
Olga Petrowna -- kuulitteko! Hän oli ostanut sen tikkulaatikon.
-- Te... sinä... te... oletko järjiltäsi?
-- Se on ihan selvä juttu! Ensiksikin hän tupakoi. Toiseksi hän
oli korviaan myöten rakastunut Kljausowiin. Kljausow hylkäsi hänen
rakkautensa mokoman Akulkan tähden. Kosto. Nyt juuri muistan,
kuinka minä kerran yllätin heidät kyökistä verhon takaa. Hän
vannoi rakkauttaan Kljausowille, vaan tämä poltteli Olga Petrownan
paperossia ja puhalteli sauhua hänen kasvoihinsa. Mutta lähdetään
joutuin tai muuten pimenee... Mennään!
-- Niin hulluksi en ole vielä tullut, että tuommoisen nahkan tähden
läksisin häiritsemään jalosukuista, siveää naista.
-- Jalosukuinen ja siveä! Jos niin sanotte, niin te olette riepu,
ettekä mikään tuomari! En koskaan vielä ole uskaltanut soimata,
vaan nyt te itse pakotatte minut siihen. Riepu! Hame! Mutta, rakas
ihminen, Nikolai Jermolajewitsh! Minä pyydän!
Tuomari viittasi kädellään ja sylkäsi.
-- Minä pyydän teitä! En pyydä itseni tähden, vaan oikeuden nimessä!
Rukoilen! Tehkää mulle palvelus edes kerran elämässä!
Djukowski lankesi polvilleen.
-- Nikolai Jermolajewitsh! Olkaa, olkaa niin hyvä! Sanokaa minua
vaikka heittiöksi ja konnaksi, jos olen erehtynyt tuon naisen
suhteen. Ajatelkaa, miten suuri juttu on kysymyksessä! Suorastaan
romaani, vaan ei juttu. Sen maine kiitää kautta koko Venäjän. Teistä
tehdään erityisen tärkeiden asiain tutkijatuomari! Ettekö käsitä,
järjetön vanhus?
Tuomari rypisteli kasvojaan ja ojensi epäröivästi kättään lakkiaan
kohti. -- Lempo sinut vieköön! -- sanoi hän. -- Lähdetään.
Oli jo pimeä, kun tuomarin kärryt vierivät pristavin portaiden eteen.
-- Aika sikoja me olemme, -- sanoi Tshubikow kellonnappulaan
tarttuen. -- Häiritsemme ihmisiä.
-- Ei se tee mitään... Älkää arkailko... Sanotaan, että meiltä
katkesi linjaarit.
Tshubikowia ja Djukowskia vastaan tuli kynnyksellä korkeakasvuinen,
täyteläinen nainen, ijältään kahdenkymmenen kolmen korvissa,
kulmakarvat mustat kuin piki ja huulet hohtavan punaiset ja paksut.
Se oli itse Olga Petrowna.
-- Ah... erittäin hauskaa! -- sanoi hän hymyillen kasvojen täydeltä.
-- Parhaiksi jouduittekin illalliselle. Minun Jewgraf Kusmitshini
ei ole kotona... Papin luokse on jäänyt istumaan. Mutta tulemme me
hänettäkin toimeen... Käykää istumaan! Tutkinnosta kai olette tulossa?
-- Niin... Meiltä särkyi, tuota, linjaari, -- alkoi Tshubikow saliin
astuttuaan ja nojatuoliin laskeutuen.
-- Käykää asiaan... tyrmistyttäkää hänet yhdellä iskulla... --
suhahti hänelle Djukowski. -- Tyrmistyttäkää...
-- Linjaari... Niin... tuota... Otettiin ja tultiin.
-- Tyrmistyttäkää, ettekö kuule! Hän arvaa, jos rupeatte
kiemurtelemaan.
-- Tee sitte, kuten itse tiedät, vaan säästä minua! -- mutisi
Tshubikow nousten nojatuolista ja mennen ikkunan luo. -- Minä en voi.
Sinä olet sopan keittänyt ja saat sen särpiäkin!
-- Niin, linjaari... -- alkoi Djukowski astuen rouvan luo ja pitkää
nenäänsä nyrpistellen. -- Me emme ole tulleet tänne sitä varten,
että... e-e-e-e... iltaselle emmekä Jewgraf Kusmitshia tervehtimään.
Olemme tulleet kysymään teiltä, arvoisa rouva, missä on Mark
Iwanowitsh, jonka te olette murhanneet?
-- Mi-mitä? Mikä Mark Iwanowitsh? -- sopersi rouva ja hänen leveille
kasvoilleen lehahti yht'äkkiä, silmänräpäyksessä, helakka puna. --
Minä en käsitä rahtuakaan.
-- Kysyn teiltä lain nimessä, missä on Kljausow? Me tiedämme kaikki!
-- Keneltä olette saaneet tietää? -- kysyi rouva hiljaa voimatta
sietää Djukowskin katsetta.
-- Suvaitsetteko sanoa, missä hän on!?
-- Mutta mistä te olette saaneet tietää? Ken on teille kertonut?
-- Me tiedämme kaikki! Ja minä vaadin lain nimessä!
Tutkijatuomari, joka sai rohkeutta rouvan hämmennyksestä, astui hänen
eteensä ja sanoi:
-- Sanokaa meille ja me lähdemme pois. Muussa tapauksessa...
-- Mitäs te hänellä teette?
-- Älkää kyselkö turhia, hyvä rouva. Me pyydämme neuvomaan
hänen olinpaikkansa. Te olette hämillänne, vapisette... Niin,
hän on murhattu ja sanokaa mitä hyvänsä, te olette sen tehneet!
Osakumppaninne ovat antaneet teidät ilmi.
Rouva kalpeni.
-- Mennään, -- sanoi hän käsiään väännellen. -- Minä olen piilottanut
hänet saunaan. Mutta älkää Jumalan nimessä sanoko miehelleni!
Rukoilen teitä, sitä hän ei kestä!
Rouva otti seinältä suuren avaimen ja vei vieraansa keittiöön
ja eteisen kautta pihalle. Ulkona oli hämärä. Sataa tuhuutti
hienosittain. Rouva kulki edellä. Tshubikow ja Djukowski harppailivat
hänen perästään pitkässä ruohossa hengittäen villihampun ja
likalätäkköjen lemua. Piha oli suuri. Lätäköitä ei tuntunut
enää jaloissa, vaan kynnettyä maata. Pimeästä häämötti puiden
ääripiirteitä ja puiden lomista pieni rakennus, jonka savupiippu oli
pahasti kallistunut.
-- Se on sauna, virkkoi rouva. -- Vielä kerran rukoilen, ettette
kellekään hiiskuisi.
Saunan eteen tultuaan huomasi Tshubikow ja Djukowski sen ovessa
tavattoman suuren lukon venkaleen.
-- Ottakaa kynttelintynkä ja tikkuja, -- kuiskasi tuomari
apulaiselleen.
Rouva aukasi lukon ja laski vieraat saunaan. Djukowski raapasi tulta,
josta kotapuoli valostui. Keskellä lattiaa oli pöytä. Pöydällä oli
pienen, pullean teekeittiön vieressä soppamalja, siinä hyytynyttä
kaalia ja lautanen, jolla oli kastikkeen tähteitä.
-- Etemmä!
Tultiin seuraavaan huoneeseen, saunapuolelle. Siellä oli myöskin
pöytä. Pöydällä suuri lautasellinen kinkkua, viinapullo, lautasia,
veitsiä ja kahvelia.
-- Missä hän on? Missä murhattu on? -- kysyi Djukowski.
-- Hän on lauteilla, -- sopersi rouva entisestään kalveten ja yhä
vavisten.
Djukowski otti käteensä kynttelintyngän ja kapusi lauteille. Täällä
hän näki pitkän ihmisruumiin, joka virui liikkumattomana suurella
untuvapatjalla. Ruumiista kuului kevyttä kuorsausta...
-- Meitä petkutetaan, saakeli soikoon! -- sävähti Djukowski. -- Se ei
ole hän! Täällä viruu joku elävä rötkäle. Hoi, mikä lempo te olette?
Ruumis veti vinkuen henkeä sisäänsä ja alkoi liikkua. Djukowski
nykäsi ruumista kyynäspäähän. Ruumis nosti kätensä pystyyn, oikasihe
itseään ja kohotti päätään.
-- Kuka siinä kapuaa? -- kysyi käheä, paksu bassoääni. -- Mitä sinä
tahdot?
Djukowski vei kynttelintyngän lähelle ruumiin kasvoja ja parkasi.
Mustanpunervasta nenästä, takkuisesta tukasta, sysimustista
viiksistä, joista toinen oli mahtavassa kierroksessa ja katseli
lakeen hävyttömän näköisenä, hän tunsi kornetti Kljausowin.
-- Tekö... Mark Iwanowitsh!? Mahdotonta!
Tuomari kohotti katseensa ylös ja kivettyi...
-- Minä, minä... Kas, Djukowski! Senkö pahuuksia teillä täällä on
tekemistä? Kenenkäs naamataulu se tuolta alhaalta kiiluu? Hyvät
ihmiset, tuomari! Mikä teidät on tänne tuonut?
Kljausow hyppäsi alas ja syleili Tshubikowia. Olga Petrowna livahti
ulos.
-- Mikä kumma teidät tänne toi? Ryypyt, kehveli olkoon!
Tra-ta-ta-ti-ta-tam... Ryypätään! Kuka ihme teidät toi tänne! Mistä
te tiesitte, että minä olin täällä? Mutta sama se! Nyt ryypätään.
Kljausow sytytti lampun ja täytti kolme ryyppyä.
-- Tuota... minä en käsitä sinua, -- sanoi tuomari käsiään
levitellen. -- Sinäkö se olet vai et?
-- Rauhoitu... Vai moraaliako rupeat saarnaamaan? Älä viitsi vaivata
itseäsi. Nuorukainen Djukowski, tyhjennäppäs ryyppysi! Vie-e-te-tään
tä-ä-mää... Mitäs te oikeastaan töllistelette? Juokaa!
-- Mutta sittenkään en jaksa käsittää, -- sanoi tuomari koneellisesti
kallistaen lasiaan. -- Miksi olet täällä?
-- Miksi en sitte saisi olla, jos täällä on hyvä olla?
Kljausow ryyppäsi ja haukkasi kinkkua päälle.
-- Asun pristavin rouvalla, kuten näet. Korven rotkossa, kuin
mikäkin haltija. Juo! Sääliksi, veikkonen, kävi rouvaa ja sen vuoksi
pesiydyin tähän majaan kuin erakko... Tulevalla viikolla aijon
lähteä, jo kyllästyttää.
-- Käy yli ymmärryksen! -- sanoi Djukowski.
-- Mikä käy yli ymmärryksen?
-- Totisesti yli ymmärryksen! Sanokaa Jumalan nimessä, miten teidän
saappaanne joutui puutarhaan?
-- Mikä saapas?
-- Me löysimme yhden saappaan makuuhuoneesta, vaan toisen puutarhasta.
-- Se ei ole teidän asianne. Ryypätkää lempo vieköön! Kun kerran
herätitte, niin ryypätkää! Se on lysti juttu se saapasjuttu. En
tahtonut lähteä Olgan luo. En sattunut olemaan sillä tuulella ja
olin hienossa hutikassa... Vaan hän tuli ikkunan alle ja alkaa
haukuskella... Arvaathan, kuten akat ainakin... Silloin minä
humalapäissäni viskasin saappaalla, ettei olisi turissut. Hän kapusi
sisään, sytytti lampun ja ala vanuttaa minua humalaista. Antoi aika
löylyn, retuutti tänne ja pani telkien taa... Lempi, viina ja kinkku!
No, mihinkäs teillä on kiire, Tshubikow?
Tuomari sylkäsi ja läksi saunasta. Hänen jälestään poistui pää
painuksissa Djukowski. Kumpikin istuutui ääntä päästämättä kärryihin
ja he läksivät ajamaan. Matka ei ollut tuntunut heistä milloinkaan
niin ikävältä ja pitkältä kuin tällä kertaa. He istuivat ääneti.
Tshubikow vapisi koko ajan vihasta. Djukowski piilotti kasvonsa
kauluksen alle aivan kuin arastellen, että pimeä ja tuhusade olisivat
nähneet häpeän hänen kasvoillaan.
Kotiin tultua tapasi Tshubikow täällä tohtori Tjutjuewin. Tohtori
istui pöydän ääressä selaillen erästä kuvalehteä.
-- Taasen ovat asiat nurin tässä matoisessa maailmassa! -- sanoi hän
surullisin katsein tuomaria tervehtäen. -- Taas se Itävalta siellä
jotain! Ja Gladstonekin taitaa jotain...
Tshubikow viskasi hattunsa pöydän alle ja alkoi hirveästi vavista.
-- Saakelin luuranko! Anna minun olla rauhassa! Tuhannen kertaa
olen kieltänyt sinua hännystelemästä politiikkoinesi! Vaan sinä, --
kääntyi tuomari Djukowskiin nyrkkiään heristäen, -- vaan sinä... en
iki pitkinä päivinä unohda!
-- Mutta sehän se öljytikku! Mistäs minä tiesin!
-- Läkähdy tikkuinesi! Laputa hornaan äläkä väsytä minua enää, tai
muuten jauhan sinut, piru vieköön, tuhannen möyhyksi!
Djukowski huokasi, otti lakkinsa ja läksi.
-- Juon itseni täyteen! -- päätti hän portista päästyään ja paarusti
apein mielin kapakkaan.
Kun pristavin rouva tuli saunasta sisään, tapasi hän miehensä kotona.
-- Mitäs se tuomari kävi täällä? -- kysyi mies.
-- Kävi sanomassa, että Kljausow on löydetty. Ja ajatteles, hänet
löydettiin toisen vaimon luota!
-- Oh, Mark Iwanitsh, Mark Iwanitsh! -- huokasi pristavi kohottaen
katseensa ylös. -- Enkös minä sanonut sinulle, ettei renttuilemisesta
hyvää koidu! Sain sanoa, mutta et totellut.