I.

Aamulla 6 p:nä lokakuuta 1885 tuli S:n kihlakunnan 2:sen piirin

pristavin luo hyvin puettu nuorimies ja ilmotti, että hänen

isäntänsä, virasta eronnut kaartin kornetti Mark Iwanowitsh Kljausow,

oli murhattu. Tätä ilmottaessaan oli nuorimies hyvin kalpea ja kovan

mielenliikutuksen vallassa.

-- Ketä minulla on kunnia puhutella? -- kysyi pristavi.

-- Psekow, Kljausowin tilanhoitaja. Agronoomi ja mekaniko.

Pristavi ja vieraatmiehet, jotka saapuivat Psekowin kanssa

tapahtumapaikalle, havaitsivat seuraavaa. Sen rakennuksen luona,

jossa Kljausow oli asunut, tungeksi paljo rahvasta. Tapauksesta

oli lentänyt viesti nuolen nopeudella kautta seudun, ja kun oli

pyhäpäivä, tulvi kansaa rakennukselle kaikista lähikylistä. Puheltiin

ja hälistiin. Siellä, täällä näkyi joukossa kalpeita, itkettyneitä

naamoja. Kljausowin makuuhuoneeseen vievä ovi huomattiin olevan

lukossa. Sisäpuolella näkyi retkottavan avain.

-- Nähtävästi ovat roistot tunkeutuneet sisään ikkunan kautta, --

huomautti Psekow ovea tutkittaissa.

Mentiin puutarhaan, jonne makuuhuoneen ikkuna antoi. Ikkuna kuumotti

synkän ja kumman näköisenä. Se oli verhottu vihreällä, haljistuneella

vaatteella. Yksi verhon kulma oli hieman kääntynyt sisäänpäin, joten

voi kurkistaa huoneeseen.

-- Onko joku teistä katsonut sisään? -- kysyi pristavi.

-- Ei suinkaan, herra pristavi, -- sanoi puutarhuri Jefrem, pieni,

harmaapäinen ukonkääpä, jolla oli virasta eronneen aliupseerin

kasvot. -- Vielä tässä katsomaan, kun ilmankin vapisuttaa ja

hervottaa.

-- Ohhoh, Mark Iwanitsh, Mark Iwanitsh! -- huokasi pristavi

huoneeseen katsoessaan. -- Johan minä sanoin sinulle, ettet hyvällä

lopu! Vaan etpäs totellut! Ei se semmoinen elämä hyvään pääty!

-- Kiitos Jefremille, -- sanoi Psekow, -- ilman häntä ei olisi

arvattukaan. Hänelle johtui ensiksi mieleen, ettei täällä asiat

taida olla oikein. Tulee aamulla luokseni ja sanoo: "miksikäs

se meidän herra makaa niin kauan? Kokonaiseen viikkoon ei tule

makuuhuoneestaan". Silloin minua vihlasi kuin veitsellä... Paikalla

välähti ajatus... Hän ei ollut näyttäytynyt viime lauantaista pitäen

ja nyt jo on sunnuntai! Seitsemän päivää -- se ei ole leikin asia!

-- Mies parka... -- huokasi pristavi uudestaan. -- Viisas, sivistynyt

ja hyvä mies. Seurassa ensimäinen, saattaa sanoa. Mutta koko

turmelus, rauha hänen sielulleen! Eipä sattunut odottamattani!

Stepan, -- sanoi pristav eräälle vieraallemiehelle, -- mene

hetipaikalla meille ja lähetä Andrjusha ispravnikan luo sanomaan,

että tulkoon tänne. Sano, että Mark Iwanitsh on tapettu! Ja pistäydy

urjadnikalle -- mitä se siellä kuhnii! Tulkoon tänne! Vaan joudu itse

niin sukkelaan kuin voit tutkijatuomari Nikolai Jermolaitshin luo ja

sano, että tulisi tänne. Maltahan, minä kirjotan hänelle kirjeen.

Pristavi asetti rakennuksen ympärille vahdit, kirjotti

tutkijatuomarille kirjeen ja läksi tilanhoitajan luo juomaan teetä.

Kymmenisen minuutin kuluttua hän istuu jakkaralle, haukkailee

varovasti sokeria ja kiskoo tulikuumaa teetä.

-- Niin se kävi... -- puheli hän Psekowille. -- Niin kävi...

Aatelismies, rikas... ja jumalten lemmikki, saattaa sanoa, kuten

Pushkinilla oli tapana sanoa, ja mitä hänestä on tullut? Ei mitään!

Joi ja renttuili ja siinä se nyt on! Tapettiin!

Kahden tunnin kuluttua saapui tutkija. Nikolai Jermolajewitsh

Tshubikow (se oli tutkijan nimi), pitkä, tanakka, 60-ikäinen vanhus,

on ollut virassaan neljännesvuosisadan. Hänet tunnetaan piirissään

rehelliseksi, viisaaksi, tarmokkaaksi ja tointaan rakastavaksi

mieheksi. Tapahtumapaikalle saapui myöskin hänen ainainen

seuralaisensa, apurinsa ja kirjurinsa Djukowski, pitkä, 26 vuoden

korvilla oleva nuorukainen.

-- Ihanko totisesti? -- kysyi Tshubikow astuessaan Psekowin

huoneeseen ja hätäisesti puristaen kaikkien kättä. -- Ihanko

totisesti? Mark Iwanitsh surmattu? Ei, se ei voi olla totta! Ei voi

olla totta!

-- Menkääpäs katsomaan... -- huokasi pristavi.

-- Herra taivasten tekijä! Minähän näin hänet viime perjantaina

Tarabanjkowin markkinoilla! Ja yhdessä viinaa ryypittiin.

-- Menkäähän katsomaan... -- huokasi pristavi uudelleen.

Huokailtiin ja päiviteltiin, juotiin lasilliset teetä ja mentiin

rakennukselle.

-- Tie auki! -- kiljasi urjadnikka rahvaalle. Kun oli tultu sisään,

ryhtyi tutkijatuomari ensinnä tarkastamaan makuuhuoneen ovea. Ovi oli

petäjäinen, keltaseksi maalattu ja vahingoittumaton. Mitään erityisiä

jälkiä, joista olisi saatu jonkullaista osviittaa, ei löydetty.

Ryhdyttiin särkemään ovea.

-- Asiattomat, olkaa hyvä ja poistukaa! -- sanoi tutkijatuomari, kun

ovi kovan jyskytyksen ja räiskeen jälkeen oli antanut perää kirveelle

ja taltalle. -- Minä pyydän sitä tutkimuksen nimessä... Urjadnikka,

ei saa laskea ketään sisään!

Tshubikow, hänen apulaisensa ja pristavi avasivat oven ja epäröiden

astuivat toinen toisensa perästä huoneeseen. Heidän silmiään kohtasi

seuraava näky. Huoneen ainoan ikkunan vieressä oli suuri puusänky,

jossa oli tavattoman paksu untuvapatja. Patja oli ankarasti survottu

ja sillä oleva peite monessa sykkyrässä. Puuvillapäällyksinen tyyny,

jota myöskin oli vatvottu, virui lattialla. Pienellä pöydällä

sängyn vieressä oli hopeainen taskukello, ja kahdenkymmenen kopekan

hopearaha. Samalla pöydällä oli myöskin rikkitikkuja. Paitsi pöytää,

sänkyä ja yhtä tuolia ei huoneessa ollut muuta kalustoa. Sängyn

alle pilkistettyään huomasi pristavi siellä parisenkymmentä tyhjää

pulloa, vanhan olkihatun ja neljännesämpärillisen viinaa. Pöydän alla

vetelehti pölyttynyt saapas. Luotuaan yleissilmäyksen huoneeseen,

rypisti tutkijatuomari naamaansa ja punastui.

-- Roistot! -- mutisi hän nyrkkiään pudistellen.

-- Missäs Mark Iwanitsh on? -- kysyi Djukowski hiljaa,

-- Pyydän olemaan sotkeutumatta minun asiohini! -- sanoi Tshubikow

äreästi. -- Suvaitkaapas tarkastaa lattiaa! Tämä on toinen

samallainen tapaus minun toimiajallani, Jewgraf Kusmitsh, -- sanoi

hän pristaville matalalla äänellä. -- Vuonna 1870 sattui minulle

ihan samalla lailla. Ja tehän muistanettekin... Kauppias Portretowin

murha. Siellähän oli näin. Roistot ensin tappoivat ja sitte

laahasivat ruumiin ikkunasta pellolle...

Tshubikow astui ikkunan luo, työnsi verhon syrjään ja tyrkkäsi

varovasti ikkunaa. Se avautui.

-- Aukeni, siis se ei ole ollut kiinni... Hm!... Ikkunalaudalla

on jälkiä, näettekö? Tuossa on polven jälkiä... Joku on kiivennyt

ulkoapäin... Ikkuna täytyy tutkia juurtajaksain.

-- Lattiassa ei ole mitään erityistä huomattavissa, -- sanoi

Djukowski. -- Ei pilkkuja eikä naarmuja. Löysin vain palaneen

öljytikun. Tässä on! Mikäli minä muistan, ei Mark Iwanitsh tupakoinut

ja tavallisessa elämässään hän käytti rikkitikkuja, mutta ei

milloinkaan öljytikkuja. Tämä tikku saattaa olla todistuskappaleena...

-- Ah, pitäkää suunne kiinni! -- viittasi tutkijatuomari kädellään.

-- Tikkuineen siinä telläytyy! Kyllä on viisas! Sen sijaan, että

tikkujen kanssa nuohotte, tutkisitte edes sänkyä!

Tarkastettuaan sängyn ilmotti Djukowski:

-- Ei veri- eikä muitakaan pilkkuja ole huomattavissa... Tuoreita

repeytymiä ei myöskään: Tyynyssä on hampaan jälkiä. Peitteelle on

kaatunut jotain nestettä, joka haisee oluelta ja maultaan on myöskin

sitä... Patjan yleinen muoto antaa aiheen otaksua, että sillä on

tapahtunut kamppailu.

-- Tiedän ilman teitäkin, että on kamppailtu. Eikä teiltä kamppailua

kysyttykään. Sen sijaan tekisitte paljon paremmin, jos...

-- Toinen saapas on tässä, toista ei ole näkösällä?

-- No, mitä sitte?

-- Sitä, että hänet on kuristettu sillä aikaa, kun hän riisui

saappaitaan. Hän ei ole ehtinyt riisua toista saapastaan, kun...

-- Sen vei!... Mistä te tiedätte, että hänet kuristettiin?

-- Tyynyssä on hampaan jälkiä. Itse tyyny on pahasti vatvautunut ja

viskattu 2 1/2 arssinan päähän sängystä.

-- Älkää tyhjiä lorutko! Lähdetään puutarhaan. Paljon tarpeellisempi

olisi teidän katsastaa puutarhassa eikä täällä turhanpäiten

nuuskia... Osaan minä sen tehdä itsekin ja ilman teitä.

Kun oli tultu puutarhaan, kohdistettiin tutkimus ensinnäkin nurmeen.

Ikkunan alta oli nurmea tallattu. Seinän vieressä ikkunan alla

kasvava takiaispensas oli ruhjoutunut. Djukowskin onnistui löytää

siitä muutamia katkenneita oksia ja pieni puuvillatukku. Pensaan

ylimmistä kukkanupuista löytyi muutamia tummansinisiä silkkihaituvia.

-- Minkä värinen oli hänen viimeinen pukunsa? -- kysyi Djukowski

Psekowilta.

-- Keltainen, purjekankaasta.

-- Mainiota. Heillä oli siis sininen puku. Muutamia takiaisen

nuppuja leikattiin ja käärittiin huolellisesti paperiin. Nyt

saapui ispravnikka Artsibashew-Swistakowski ja tohtori Tjutjujew.

Ispravnikka tervehti ja ryhtyi heti tyydyttämään uteliaisuuttaan.

Lääkäri, pitkä ja tavattoman laiha mies, jolla oli kuopahtaneet

silmät, pitkä nenä ja terävä leuka, ei tervehtinyt ketään eikä

kysynyt mitään, vaan istuutui kannolle, huokasi ja virkkoi:

-- Taas ovat ne serbialaiset riivautuneet! En ymmärrä, mitä kummia ne

tahtovat! Oo, Itävalta, Itävalta! Sinun syytäsi se on!

Ikkunan tarkastus ulkopuolelta ei vienyt mihinkään tuloksiin. Nurmea

ja ikkunaa lähinnä olevien pensaiden tarkastus antoi sen sijaan

tutkimukselle paljon hyödyllisiä neuvoja. Djukowskin onnistui

esimerkiksi keksiä nurmella pitkä, tumma juova, joka oli muodostunut

jälistä ja joka ulottui ikkunalta jonkun sylen puutarhan sisäosaa

kohti. Juova päättyi erään sireenipensaan alle suureen tumman

ruskeaan täplään. Saman pensaan alta löydettiin toinen saapas, joka

osottautui huoneessa tavatun pariksi.

-- Vanhaa, hyytynyttä verta! -- sanoi Djukowski täplää tarkastaen.

Kun lääkäri kuuli verestä puhuttavan, nousi hän vetelästi ylös ja

vilkasi pikinpäin täplään.

-- Verta näkyy olevan, -- murahti hän.

-- Siis ei kuristettu, jos verta on! -- sanoi Tshubikow myrkyllisesti

Djukowskiin katsahtaen.

-- Kuristus on tapahtunut makuuhuoneessa, vaan täällä on häntä

lyöty jollain teräaseella, ettei olisi vironnut. Pensaan alla oleva

täplä osottaa, että hän on virunut siinä verrattain pitkän aikaa,

kunnekka he olivat saaneet käsiinsä asuja, joilla hänet on kuletettu

puutarhasta pois.

-- No, entäs saapas?

-- Saapas vahvistaa vieläkin enemmän sitä ajatustani, että hänet

on murhattu silloin, kun hän nukkumaan käydessään oli riisumassa

saappaitaan. Yhden saappaan hän on ehtinyt riisua, vaan toisen

eli tämän hän on saanut vain puoliväliin, josta se on tärinän ja

kaatumisen tähden itsestään lähtenyt...

-- Suurenmoista kekseliäisyyttä! -- naurahti Tshubikow. -- Niin se

poika laskee kuin laastaria! Milloinka te Herran nimessä opitte

hillitsemään viisasteluhaluanne? Sen sijaan, että tyhjää horisette,

ottaisitte veren tahraamaa ruohoa analysia varten!

Kun paikka saatiin tutkituksi ja siitä oli tehty piirros, siirtyi

tutkijakunta tilanhoitajan luo laatimaan pöytäkirjaa ja murkinoimaan.

Murkinoidessa sukeusi keskustelu.

-- Kello, rahat ynnä muu on koskematta, -- alkoi Tshubikow

keskustelun. -- Niin selvästi, kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, ei

murhaa ole tehty ryöstön aikeessa.

-- Sen on tehnyt aivan sivistynyt henkilö, -- lisäsi Djukowski.

-- Mistä te sen päätätte?

-- Minun tukenani on siitä öljytikku, jonka käyttöä täkäläiset

talonpojat eivät ollenkaan tunne. Semmoisia tikkuja käyttävät

vain tilanomistajat eivätkä nekään kaikki. Ja murhaa, tarkemmin

huomauttaakseni, ei ole tehnyt yksi henkilö, vaan minimum kolme:

kaksi on pitänyt kiinni, kolmas on kuristanut. Kljausow oli vahva

mies ja murhamiesten on pitänyt tietää se.

-- Mitäs hyötyä hänen voimastaan on ollut, jos hän esimerkiksi on

nukkunut?

-- Murhamiehet ovat tavanneet hänet saappaita riisumassa. Jos hän

kerran riisui saappaitaan, ei hän tietystikään nukkunut.

-- Lepuuttakaa järkeänne ja syökää sen sijaan!

-- Vaan minun ymmärtääkseni, herra pristavi, -- sanoi puutarhuri

Jefreni, joka toi teekeittiön pöytään, -- ei tuota turmelusta ole

tehnyt kukaan muu kuin Nikolashka.

-- Hyvin mahdollista, -- sanoi Psekow.

-- Kukas se Nikolashka on?

-- Herran kamaripalvelija, herra pristavi, -- vastasi Jefrem. -- Ken

muu, jollei juuri hän? Rosvomies, herra pristavi! Semmoinen juoppo ja

renttu, ettei mokomaa. Hän kuletti aina viinaa herralle, pani hänet

makaamaan... Kukas se sitte, jollei hän? Ja sitte vielä uskallan

sanoa sen herra pristaville, se iletys oli kerran kehunut kapakassa,

että tappaa herransa. Ja kenestä kaikki johtui? Akulkasta, akan

tähden... Hänellä oli semmoinen nainen... Se oli herran mieleen ja

ne ottivat sen luokseen ja se tietysti häntä suututti... Tuolla se

nytkin keittiössä rötkehtii. Itkee ja valehtelee, että herraa on muka

surku...

-- Akulkan tähden voi tosiaankin suuttua, -- sanoi Psekow. -- Hän on

yksinkertainen nainen, mutta... Ei Mark Iwanitsh suotta sanonut häntä

Nanaksi. Hänessä on jotain, joka muistuttaa Nanaa... mielyttävää

viehkeää...

-- On se nähty... tiedettiin... -- sanoi tutkijatuomari niistäen

nenäänsä punaiseen liinaan.

Djukowski punastui ja loi katseensa maahan. Pristav alkoi rummuttaa

sormellaan lautasen laitaa. Ispravnikkaa rupesi ryvittämään ja hän

alkoi etsiä jotain paperilaukustaan. Lääkäriin yksistään ei näyttänyt

tehneen mitään vaikutusta Akulkan eikä Nanan nimen mainitseminen.

Tutkijatuomari käski kutsua Nikolashkan. Nikolashka, nuori,

pitkätekoinen mies, jolla oli pitkä, kirjava nenä, sisäänpainunut

rinta ja herrasperuinen nuttu, tuli Psekowin huoneeseen ja kumarsi

tutkijatuomarin jalkoihin. Hänen kasvonsa olivat uniset ja itkun

pöhössä. Hän oli niin juovuksissa, että tuskin pysyi jaloillaan.

-- Missä herra on? -- kysyi häneltä Tshubikow.

-- Murhattiin, herra tuomari.

Tämän sanottuaan rupesi Nikolashka räpyttelemään silmiään ja alkoi

itkeä.

-- Kyllä se tiedetään, että murhattiin. Vaan missä on hän nyt? Missä

on hänen ruumiinsa?

-- Sanovat, että ikkunasta on viety ulos ja puutarhaan kuopattu.

-- Hm... Tutkinnon tuloksista tiedetään jo keittiössäkin...

Inhottavaa! No, veikkonen, missäs sinä olit sinä yönä, jolloin herra

surmattiin? Lauantaina toisin sanoen?

Nikolashka nosti päänsä pystyyn, oikasi kaulansa ja mietti.

-- En voi muistaa, herra tuomari, -- sanoi hän. -- Olin ryypyksissä

enkä muista.

-- _Alibi!_ -- kuiskasi Djukowski hymähtäen ja käsiään hykertäen.

-- Vai niin. Mutta mistäs se veri on tullut sinne ikkunan alle?

Nikolashka muljautti päänsä ylös ja mietti.

-- Ajattele sukkelaan! -- sanoi ispravnikka.

-- Hetipaikalla. Veri ei merkitse mitään, herra tuomari. Minä tapoin

kanan. Tapoin sen ihan tavallisella tavalla, kuten muulloinkin, vaan

sekös otti ja ryöpsähti käsistä ja ala haipattaa... Ja siitä se veri

tuli.

Jefrem todisti, että Nikolashka oli tosiaankin joka ilta tappanut

kanoja eri paikoissa, mutta ei kukaan ollut nähnyt, että kesken

tapettu kana oli juossut puutarhassa, jota muuten ei saattanut

ehdottomasti kieltääkään.

-- _Alibi!_ -- hymähti Djukowski. -- Ja miten tyhmä _alibi!_

-- Kävitkö Akulkan luona?

-- Tulihan sitä tehdyksi.

-- Houkuttelikos herra hänet sinulta?

-- Ei. Minulta viekottelivat Akulkan he tuolla; herra Psekow, Iwan

Mihailitsh ja Iwan Mihailitshilta viekotteli herra. Niin sen asian

laita on.

Psekow tuli hämilleen ja alkoi hieroskella vasenta silmäänsä.

Djukowski iski häneen silmänsä, keksi hämmästyksen ja vavahti.

Tilanhoitajan jaloissa hän huomasi siniset housut, joihin hänen

huomionsa vasta nyt kiintyi. Housut johtivat hänen mieleensä

puutarhasta löydetyt siniset haituvat. Tshubikowkin katsahti

vuorostaan epäilevästi Psekowiin.

-- Saat mennä! -- sanoi hän Nikolashkalle. -- Vaan sallikaa minun

nyt tehdä teille, herra Psekow, eräs kysymys. Te tietysti olitte

lauantaina sunnuntaita vasten täällä?

-- Olin, me söimme kymmenen aikaan Mark Iwanitshin kanssa iltasta.

-- Ja sitte?

Psekow hämmentyi ja nousi pöydästä.

-- Sitte... sitte... En tosiaankaan muista, -- sopersi hän. -- Join

paljon sinä iltana... enkä muista milloin ja mihin nukuin... Mitäs te

minusta kaikki tähystelette? Niin kuin minä olisin murhaaja!

-- Missä te heräsitte?

-- Heräsin pereentuvan keittiössä uunilla... Kaikki voivat sen

vakuuttaa. Miten jouduin uunille, en tiedä...

-- Älkää kiihtykö. Tunsitteko Akulinan?

-- Mitäs merkillistä siinä olisi!

-- Teiltä hän joutui Kljausowille?

-- Niin... Jefrem, tuoppas vielä sieniä! Tahdotteko teetä Jefrem

Kusmitsh?

Seurasi äänettömyys, raskas ja painostava, jota kesti viiden minuutin

verran. Djukowski ei hellittänyt purevaa katsettaan Psekowin

kalpeilta kasvoilta. Äänettömyyden katkaisi tutkijatuomari.

-- Täytyy lähteä, -- sanoi hän, -- toiseen taloon puhuttelemaan

vainajan sisarta Maria Iwanownaa. Eiköhän hän antaisi meille hyviä

neuvoja.

Tshubikow ja hänen apulaisensa läksivät kiitettyään aamiaisesta

herrastaloon. Kljausowin sisaren Maria Iwanownan joka oli

neljänkymmenen viiden vuoden vanha neiti, he tapasivat rukoilemassa

suuren perhepyhimyskuvan edessä. Kun hän näki tulijoilla

asiapaperilaukkuja ja kokardilakit, kalpeni hän.

-- Kaikista ensin saan pyytää anteeksi, että häiritsemme teidän niin

sanoakseni rukoukseen vaipunutta mielentilaanne, -- alkoi kohtelias

Tshubikow. -- Meillä olisi teille eräs pyyntö. Te tietysti olette jo

kuulleetkin... On olemassa epäily, että teidän veljenne on jollain

tavoin murhattu... Herran tahto, ymmärrättehän itsekin... Kuolemaa ei

kukaan voi välttää, yhtä vähän tsaari kuin kyntäjäkään. Ettekö voisi

auttaa meitä jollain neuvolla, selityksellä?...

-- Ah, älkää kyselkö minulta! -- sanoi Maria Iwanowna entistään

enemmän kalveten ja peittäen kasvonsa käsillään. -- En voi kertoa

teille mitään! En mitään! Rukoilen teitä! En mitään voi... Ah, ei,

ei... ei sanaakaan veljestä! Vaikka kuolisin, en voi kertoa!

Maria Iwanowna purskahti itkuun ja meni toiseen huoneeseen. Tutkijat

vaihtoivat katseita, kohauttivat olkapäitään ja poistuivat.

-- Saakelin akka! -- kirosi Djukowski poistuessaan herrastalosta. --

Hän näyttää jotain tietävän, vaan salaa. Ja sisäkönkin kasvoihin oli

jotain kirjotettu... Malttakaahan riiviöt! Kyllä se selvä otetaan!

Illalla palasi Tshubikow apulaisineen kotiin kuun kalpeassa valossa.

Kärryissä istuessaan he laskivat päässään kuluneen päivän puuhien

tuloksia. Kumpikin oli uuvuksissa ja ääneti. Tshubikow ei yleensä

pitänyt puhelusta matkalla, hölökielinen Djukowski taas oli vaiti

isäntänsä mieliksi. Matkan lopulla ei apulainen kuitenkaan jaksanut

enää olla ääneti, vaan virkkoi:

-- Että Nikolashka on asianosallinen, _non dubitandum est_. Näkeehän

sen naamastakin, mikä kapine se on... _Alibi_ ilmaisee hänet

karvoineen päivineen. Ei ole myöskään epäilyä siitä, ettei hän olisi

teon alkuunpanija. Hän on ollut vain tyhmänä, tylsänä aseena. Vai

mitä? Eikä Psekowkaan näyttele tässä jutussa aivan mitätöntä osaa.

Siniset housut, hämmästys, makaaminen uunilla peloksissa murhan

jälkeen, _alibi_ ja Akulka.

-- Niin tulee kuin turkinhihasta! Murhamies on teidän mielestänne se,

joka on tuntenut Akulkan? Voipas sitä tolkkua! Maitoa pitäisi teidän

imeä eikä asioita tutkia! Hakkailittehan tekin Akulkaa -- tekin siis

olette asianosallinen.

-- Olihan Akulka teilläkin kuukauden päivät palvelijattarena, vaan

en minä siitä mitään puhu. Yöllä sitä sunnuntaita vasten minä

löin teidän kanssa korttia, ja näin teidät, muussa tapauksessa

kävisin teidänkin kimppuunne. Eikä se asia akassa ole. Vaan se on

inhottavassa, uskottomassa ja konnamaisessa tunteessa... Vaatimaton

nuorimies ei nähkääs pitänyt siitä, ettei hän saanut voittoa.

Itserakkaus, nähkääs... Kosto tuli mieleen ja sitte... Hänen paksut

huulensa puhuvat erittäin selvästi aistillisuudesta. Muistatteko,

kuinka hän maiskutteli huuliaan, kun hän vertasi Akulkaa Nanaan? Ja

että se roikale palaa intohimosta -- on päivän selvää! Siis: loukattu

itserakkaus ja tyydyttämättä jäänyt intohimo. Siinä on riittävästi

aiheita murhan tekoon. Kaksi on jo käsissämme, vaan ken on kolmas?

Nikolashka ja Psekow ovat pitäneet kiinni, vaan kuka kuristi? Psekow

on arka, kainosteleva ja yleensä pelkuri. Nikolashkan tapaiset taas

eivät osaa tukehduttaa tyynyllä, ne toimiskelevat kirveellä ja

seipäällä... Kuristuksen on toimittanut joku kolmas, vaan ken?

Djukowski veti lakin silmilleen ja vaipui mietteisiin. Hän ei

päästänyt ääntä, ennen kuin oli saavuttu tuomarin asunnolle.

-- Eijaa, -- huudahti hän sitte palttoa eteisessä riisuessaan. --

Eijaa, Nikolai Jermolaitsh! Kummallista, ettei se ennen päähäni

pälkähtänyt. Arvatkaas, ken on kolmas?

-- Rauhoittukaa, hyvä ihminen! Katsokaa iltanenkin jo on valmis.

Käykää syömään.

Tuomari ja Djukowski istuutuivat syömään. Djukowski kaatoi itselleen

ryypyn viinaa, nousi seisomaan, otti uljaan ryhdin ja sanoi säihkyvin

silmin:

-- Tietäkää siis, että kolmas, joka on toiminut yksistä puolin tuon

heittiön Psekowin kanssa ja joka on tukehduttamisen toimittanut

on ollut -- nainen! Niin juuri! Tarkotan murhatun sisarta Maria

Iwanownaa!

-- Tuota tuokkeroista... Eikös teidän päänne vähän niin kuin... eikö

sitä kivistä?

-- Olen aivan terve. -- Sama se, olkoon, että olen menettänyt

järkeni, vaan miten te selitätte hänen hämmennyksensä meidän

ilmestyttyä? Miten te selitätte hänen haluttomuutensa antaa

selityksiä? Otaksutaan, ettei sekään vielä merkitseisi mitään --

hyvä on, olkoon menneeksi -- vaan muistakaapas heidän suhteitaan!

Hän vihasi veljeään. Sisar on vanha-uskolainen, veli riettailija,

jumalaton iletys... Kas siinä se vasta viha pesii! Kerrotaan veljen

saaneen hänet vakuutetuksi siitä, että hän, veli, on paholaisen

kätyri. Ja hän oli harjottanut spiritismiä sisarensa näkyvissä!

-- No, entäs sitte?

-- Ettekö vieläkään tajua? Hän, vanha-uskolainen, on tappanut

veljensä uskonraivosta! Ja vähät siitä, että hän on tuhonnut

harhaoppisen riettailijan -- hän on vapauttanut maailman

anttikristuksesta ja siinä juuri, ajattelee sisar, on hänen

ansionsa ja uskonnollinen sankarityönsä! Oo, te ette tunne noita

vanhojapiikoja, vanha-uskolaisia! Lukekaapas Dostojewskiä! Ja mitä

kirjottaa Leskow ja Petsherski?... Hän, hän se on, vaikka tähän

paikkaan takertuisin! Hän on kuristanut! Voi sinuas kyykäärmeen

sikiö! Ja eikö hän polvistunut rukoilemaan vasta sen jälkeen, kun me

olimme saapuneet sisään. Silmän palvelusta ja meidän pimittämistä!

Käyn muka tähän rukoilemaan, niin luulevat, että olen rauhallinen

ja etten heitä ollenkaan ole odottanut. Se on kaikkien alkavien

rikollisten metoodi. Rakas ystäväni, Nikolai Jermolowitsh, isäni,

antakaa tämä asia minun ajettavakseni! Antakaa minun ajaa se loppuun

asti! Olkaa armollinen! Kun kerran olen sen alkanut, niin voinhan sen

päättääkin.

Tshubikow pyöritteli päätään ja rypisteli naamaansa.

-- Osataan tässä itsekin selvittää vaikeat asiat, -- sanoi hän. --

Eikä teidän sovi telläytyä sinne, missä teitä ei tarvita. Kirjottakaa

vain, mitä teille sanellaan -- se on teidän toimenne!

Djukowski sävähti tulipunaiseksi, kiskasi oven auki ja meni.

-- Älykäs poika se lurjus sentään on! -- mutisi Tshubikow oveen

katsellen, josta Djukowski oli kadonnut. -- Älykäs ihan kerrassaan!

Mutta hieman sopimattoman tulinen ja pikainen. Täytyy sille ostaa

ensi markkinoilta paperossikotelo lahjaksi...

Seuraavan päivän aamulla tuotiin tuomarin luo Kljausowin kylästä

nuorimies, jolla oli suuri pää ja jäniksen huulet, joka sanoi

olevansa paimen Danilka ja joka antoi hyvin tärkeän todistuksen.

-- Olin ryypyksissä, -- kertoi hän. -- Puoleen yöhön istuin kuoman

luona. Kotimatkalla menin minä humalapäissäni uimaan jokeen. Siinä

uidessa katsahdin ylös ja näin silloin kaksi miestä, jotka kantoivat

jotain mustaa. Hih! kiljasin minä niille. Ne säpsähtivät ja minkä

koivesta läksi ala latmistaa Mukarjewskin pelloille päin. Jumala

minut riivatkoon, elleivät ne silloin retuuttaneet herraa!

Samana päivänä illansuussa vangittiin Psekow ja Nikolashka ja

lähetettiin sotilassaattueen vartioimana kaupunkiin, jossa heidät

pistettiin linnaan.