Tuntia ennen junan lähtöä astuu perheenisä, jonka joukko asuu
kesähuvilassa, erään ystävänsä huoneeseen ja puolinääntyneenä
retkahtaa sohvalle. Hänellä on kantamuksena suuri lasivarjostin
lamppua varten, lasten leikki-polkupörä ja pieni ruumisarkku.
-- Voi, velikultani, -- läähättää hän silmät päässä äimöttäen kuin
mielipuolella. -- Kuule rakas ystävä, kuule taivaan nimessä... lainaa
mulle huomiseksi revolveri, ole niin laupias!
-- Mitä sinä sillä teet?
-- Tarvitsen... Oh, Jumalani! Anna vettä sukkelaan! Tarvitsen sen,
yöllä on ajettava pimeän metsän halki, ja ken tietää, mitä siellä...
Lainaa, veli, ole armollinen!
Ystävä katsoo perheenisän kalpeisiin, kärsiviin kasvoihin, hänen
hikiselle otsalleen ja tajuttomiin silmiin.
-- Valehtelet, Iwan Iwanitsh! -- sanoo hän. Senkö pimeä metsä siellä
on? Jotain on ehkä pälkähtänyt päähäsi! Näkeehän sen jo naamastasi,
että paha on mielessä. Mikä sinun on! Mitä tuolla ruumisarkulla teet?
Kuule, kääntääkö mieltäsi?
-- Vettä... oi, taivasten tekijä! Odota, anna levähtää. Olen väsynyt
kuin koira. Koko ruumiissa ja kallossa on semmoinen kolotus, kuin
olisi minusta joka suoni kiskottu ja kärvennetty paistinvartaalla.
En jaksa enää kärsiä... Ole oikea veli eläkä enää kysele, elä utele
yksityiskohtia... anna revolveri! Rukoilen!
-- Ole joutavia! Iwan Iwanitsh, muista, että olet perheenisä ja
valtioneuvos! Häpeä!
-- Helppo se on sinun muita häväistä, kun asut kaupungissa eikä
sulla ole hajuakaan kirotuista kesähuviloista... Anna vielä vettä...
Vaan olisitpa minun housuissani, niin toista virttä vetäisit... Olen
marttyyri! Olen vetojuhta, orja, konna, joka yhä vain odottaa ja
puuhailee henkeään toiseen maailmaan! Riepu, tollikko, idiotti! Mitä
varten elän?
Perheenisä kimmahtaa pystyyn ja hurjasti lyöden kätensä yhteen alkaa
harppailla lattialla.
-- Sano nyt, mitä varten elän? -- kiljuu hän hypähtäen ystävänsä
eteen ja tarttuen tätä napista kiinni. -- Mitä on tämä ruumiillisten
ja henkisten tuskien sarja? Olla aatteiden marttyyri, se on
toista, mutta olla lempo ties minkä marttyyri, naisten hameiden,
ruumisarkkujen, eih! Ei, ei, ei! Riittää minun osakseni, riittää!
-- Älä huuda, naapurit kuulevat!
-- Anna kuulla, se on minusta samantekevä! Ja ellet sinä anna
revolveria, niin antaa joku muu, sillä elää en jaksa, en!
-- Katso nyt, napin repäisit... Puhu levollisemmin. En ymmärrä, millä
tavoin elämäsi on huono?
-- Milläkö tavoin, kysyt. Pidä korvasi auki, niin kuulet! Anna kun
tyhjennän sydämmeni, niin ehkä se vähän helpottaa... Istutaan...
Selitän lyhyesti, sillä juna lähtee kohta ja sitä ennen on
kipaistava puodista parikymmentä silliä ja kaksi naulaa marmeladia
Marja Osipownalle. Kiskokoot lemmot siltä kielen... No kuulehan.
Otetaan esimerkiksi vaikka tämä päivä. Kuten tiedät, on minun
hikoiltava kymmenestä neljään kansliassa. Kuumuus, pöly ja kärpäset
ovat yhtenä mylläkkänä! Sihteerillä on virkalomaa, Hrapow läksi
kosintamatkalle, kanslian häntäjoukko ravaa muuna työnään huviloissa,
seuranäytelmissä. Kaikki ovat unisia, velttoja kutkaleita, joista
ei ole mihinkään. Ei auta hyvä, ei paha. Sihteerin virkaa toimittaa
muuan subjekti, joka ei vasemmalla korvallaan kuule ja on rakastunut
eikä erota tuloja menoista. Minun täytyy tehdä tuon pölkkypään työt.
Ilman kirjuria ja Hrapowia ei kukaan tiedä, missä mikin on, mihin
mitäkin on lähetettävä ja anojat ovat kuin pahan riivaamia, aina
tulisessa kiireessä, uhkailevat... Oi, ihan kuin olisivat kaikki
elementit raivostuneet! Kaikki yhtenä sekasotkuna ja savuna, että
tukki seisoisi... Ja työ sitte vihoviimeistä! Aina samaa ja samaa!
Ihan silmät tahtovat kuopistaan tipahtaa... ja entä sitte vielä
päällikkö niskassa, joka parhaillaan puuhailee avioeroa ja potee
hermotautia, marmattaa ja härisee aina, ettei kukaan rauhaa saa.
Perheenisä lennähtää taas seisalleen, mutta laskeutuu tällä kertaa
kohta takaisin paikoilleen.
-- Kaikki tämä on vielä leikkiä, kuulehan eteenpäin! -- sanoo hän.
-- Virastosta lähtiessä tuntee itsensä kuin pieksetyksi. Olisi
mentävä päivällistä haukkaamaan ja vähän venähtämään, jokos toki!
Muista, että olet huvila-asukas, s.o. orja, heittiö, luutturiepu ja
ala mennä haipattaa kuin päätön kana ympäri kaupunkia ostoksille.
Meidän huviloissa on otettu käytäntöön kaunis tapa: jos joku
lähtee kaupunkiin, niin kaikilla senkin seitsemillä hynttäntyillä,
puhumattakaan omasta eukosta, on oikeus kuormittaa lähtevä täyteen
tehtävillä. Eukko vaatii, että menisin muotikauppaan haukkumaan,
kun hänen liivinsä tuli iso, vaan harteista ahdas. Sonjalle on
vaihdettava kengät, kälylle on ostettava tulipunaista silkkinauhaa 20
kop. ja kolme kyynärää samettia... Ahah, vuotappas, minä luen koko
läksyn.
Perheenisä haroo taskustaan rutistuneen paperin ja lukee kiukuissaan:
-- Lampunvarjostin; naula sianliha-makkaraa, neilikkoja ja kanelia
5 kop.; kalaöljyä pienelle Mishalle; 10 n. sokeria; käydä kotoa
vaskitaasa ja sokerihuhmar, karbolihappoa ja luteenmyrkkyä 20 kop.,
20 pulloa olutta ja 1 p. etikkaspriitä; kureliivi m:lle Chansòlle
N:o 82 Gwosdevin makasiinista ja käydä kotoa syksypaltto ja kalossit
pienelle Mishalle. Tämä on puolison ja perheen tarpeeksi. Nyt
seuraa rakkaiden naapurien. Paholainen ne periköön! Wlasinilla
on huomenna Walodjan nimipäivät, sille on raahattava polkupyörä;
Kurkinilta kuoli kakara ja sille on ruumisarkku tuotava; Marja
Mihailownalle keitetään hilloa ja tätä toimitusta varten on minun
joka tulimmainen päivä hilattava puolipuutaa sokeria; everstin rouva
on pahimmoillaan ja vaikka en ole pienintäkään pahaa tehnyt, niin
olen velvollinen ajamaan kätilölle ja käskemään tulemaan silloin
ja silloin... Semmoisista tehtävästä kuin kirjeet, makkarat,
sähkösanomat, hammaspulverit, ei ole puhettakaan. Nytkin on viisi
luetteloa taskussa! Kieltäytyminen on mahdotonta: se olisi sopimaton,
epä-ystävällistä! Lempo soikoon! Latoa harteille puuta sokeria
ja kätilö, se on sopivaa, mutta kieltäytyminen olisi kauheinta
sopimattomuutta... Ja niin sitä saa virastosta päästyä junan lähdölle
haipattaa ympäri kaupunkia kuin koira kieli pitkällä, makasiinista
apteekkiin, apteekista muotikauppaan, sieltä makkarapuotiin ja
sitte taas apteekkiin. Saat langeta monet kerrat, hävittää rahoja,
paikoin unohtaa maksaa, jolloin lähetetään takaa-ajamaan kuin
rosvoa, neljännessä kohden astut jonkun helmoille... hyi! Moisesta
metelistä väsyy ja höyhentyy, niin että sitte koko yön luut ruskaa
ja jäseniä juhmoo. No niin! Kun kamsut on koossa ja kaikki ostettu,
alkaa niiden kokoonpano. Miten sinä esimerkiksi sijoitat vierekkäin
raskaan rautahuhmareen ja lasisen lampunvarjostimen tai karbolihapon
ja teemytyn? Ei se naurata! Miten sinä sovittaisit tämän polkupyörän
olutpullojen naapuriksi? Se, veikkonen, oli julmempaa kuin pakkotyö,
se on arvoitus järjelle! Kääripä ja sitoipa kuinka tahansa, niin
aina jotain lopulta särkyy tai ruhjoutuu. Ja asemalla ja vaunussa
saa sitte seistä kuin hunsvotti kädet kuormasta katketakseen,
kuumaan kuollakseen ja leuan alla joku nyytti ja koko mies pussien,
nassakkojen ja muun rojun peitossa. Ja kun juna lähtee, silloin
rupeavat naapurisi penkomaan tavaroitasi, kun muka olet ne laskenut
muiden paikoille. Huudetaan, konduktööriä kutsutaan, uhataan ajaa
junasta pois, mutta minkäs minä sille mahdan. Ulosko minä ne viskaan?
Antakaa pakasiin! Hyvä sitä on sanoa, mutta hankippas sitä varten
ensin laatikot ja muut joka ikinen päivä. Tämmöistä valitusta ja
hammasten kiristystä kestää koko matkan ajan. Ja annahan olla,
mitä naikkoset sanovat tänään tästä ruumiskirstusta? Ohhoh! Anna,
veikkonen, vielä vettä! Nyt tulee lisää. Ostoksille lähettäminen
on yleinen tapa, mutta onko rahojen antaminen niihin yhtä yleinen?
Äläppäs nuolaisekaan! Rahoja olen hukannut suuret määrät ja
hyvä, jos puolet saan takaisin. Ruumiskirstun lähetän Kurkinille
palvelijaa myöten, mutta kun niillä on suru, ei raha-asioita ole
ajattelemistakaan. Ja saamatta ne jäävät. Muistuttaa velasta ja
vielä naisille, herra varjelkoon! Isommat summat toisinaan kyllä
maksetaan, mutta pienemmät menee ikipäiviksi. N-noo, pääsen sitte
huvilaan. Mieleen olisi tietysti tämmöisen uskollisen työn päälle
ottaa hyvät ryypyt, syödä ja käydä levolle -- eikö totta -- mutta
eipäs! Eukko on jo pitänyt vahtia. Hädin tuskin ehtii saada lientä
sisäänsä, kun se jo kiekailee edessä ja vie herransa ja mestarinsa
jotakuta seuranäytelmää katsomaan tai tanssi-iltamaan. Vastustella ei
uskalla. Sinä olet muka mies ja se sana käännettynä naisten kielelle
on yhtä paljo kuin riepu, idiotti ja mykkä elukka, jolla saa ajaa
ja vedättää kokonaisia kuormia, ilman että tarvitsee pelätä, että
eläinsuojelusyhdistyksen jäsenet tulisivat apuun. Ei muuta kun lähde
ja sitte saa kykkiä katsomassa jotain "Perheskandaalia", pieksää
käsiään eukon vaatimuksesta ja joka hetki pelätä siihen paikkaan
loppuvansa. Iltamassa saa tölläillä tanssivia ja etsiä paremmalle
puoliskolleen kavaleeria, mutta jollei niitä satu saamaan, niin
ala hölkkiä itse! Ja kun puoliyön seudussa pääsee täältä pois niin
ei ole enään ihminen, vaan haiseva raato, jonka saa heittää vaikka
tunkiolle. Viimein pääsee sitte tarkoituksensa perille: kaikki on ohi
ja saa käydä levolle. Sulje silmäsi ja nuku... Kaikki on niin hyvin,
on lämmin, lapset ei älise seinän takana, eukkoa ei ole vieressä,
omatunto on puhdas -- paremmasta ei apua. Juuri kun on uneen
vaipumassa, niin äkkiä... äkkiä kuuluu: iiiii... Nyt se lennätti
peijakkaan itikat, nuo kolmenkertaisesti kirotut inisijät!
Perheenisä kavahtaa pystyyn ja huitoo nyrkeillään.
-- Itikat! Se on Egyptin vitsaus, inkvisitsioni! Iiiii... inisevät
ne niin surkeasti, että luulisi niiden jotain rukoilevan, mutta kun
yksikään riiviö purasee, niin vihavoittaa koko tunnin. Eikä auta
mikään, polta, tapa tai vedä peite korvillesi, yks' kaikki! Lopulta
täytyy syläistä ja antautua niiden raadeltavaksi: syökää, riiviöt!
Tuskin on ehtinyt tottua näihin, kun salissa eukko alkaa opettaa
solisteille uusia romansseja. Päivät nukutaan, yöt valmistellaan
seuranäytelmiä. Oo, taivasten tekijä! Solistit ovat kiusaus, joille
itikat eivät riitä likimainkaan vertoja vetämään.
Perheenisä vääntää kasvonsa itkuun ja laulaa:
"Oi, ällös nuoruuttani syytä...
Taas ihastuksissain mä sua katson"...
Konnat, ne riistävät hengen! Jotta edes vähänkään estäisin niiden
ääntä kuulumasta, rupean sormellani jyskyttämään ohimoani korvan
kohdalta. Ja sitä saa tehdä hyvästi neljä tuntia, ennen kuin ne
lähtevät. Mutta sitte seuraa uusi rangaistus. Tulee eukko, jota
pelkään kuin kuolemaa... Oh, veliseni annahan vielä juoda...
Nukkumisesta ei tule mitään, sillä aamulla kello kuusi mars junalle!
Täytyy juosta ja joutua, ettei myöhästyisi, tie on kurainen,
sumua, kylmä... Ja kun pääsee kaupunkiin, silloin alkaa kaikki
uudestaan! Niin veikkonen, tämä on ryövärin elämää, jota en soisi
vihamiehellenikään. Tiedätkö, olen ihan sairastunut. Ahdistaa,
uuvuttaa, ruokahalua ei ole, sanalla sanoen elämä on lopussa! Eikä
kukaan sääli eikä ota osaa, niin kuin sen niin pitäisi ollakin.
Vieläpä nauravat. Huvilaeläjä, huvila-perheenisä, sen se sietääkin,
nääntyköön! Kuule, ellet anna revolveria, niin sääli toki!
-- Minä säälinkin.
-- Siltä näyttää... Hyvästi... Pitää käydä vielä sillit ja sitte
asemalle.
-- Missä teidän huvilanne on? -- kysyy ystävä.
-- Rajajoella...
-- Ahaa, tuttu paikka... Kuulehan, tunnetko siellä neiti Olga
Pawlovna Finbergin?
-- Tunnen...
-- Vai niin! -- ihmettelee ystävä ja hänen kasvonsa muuttuvat
sädehtiväksi. -- Sitä en tiennyt. Siinä tapauksessa, velihopia,
rakkaani, etkö voisi suostua pieneen pyyntööni. Tee veljen työ Iwan
Iwanitsh! Vakuuta kunniasanallasi!
-- Mitä?
-- Rukoilen, veli hyvä! Ensiksikin vie tervehdys Olga Pawlovnalle ja
toiseksi vie hänelle pikkarainen kapine. Hän pyysi minua ostamaan
ompelukoneen, mutta ei ole, ken veisi. Vie, veikkonen, sinä!
Perheenisä katsoo hetkisen tylsästi ystäväänsä aivan kun ei
ymmärtäisi mitään, mutta sitte sävähtää kasvoiltaan siniseksi ja
alkaa kiljua jalkaa polkien:
-- Syökää tämä ihminen! Kuristakaa hänet! Kiduttakaa! Käyköön koko
maailma sen selkään! Vettä, vettä tuokaa! Miksi elän?...