saada häntä puhutella.
"Kyllä, olkaa hyvä, sanokaa pois vain, -- olen valmis kuuntelemaan."
"Ei, ei täällä, -- meitä ei saisi häiritä."
"Onko se niin tärkeätä? Menkäämme sitten kansliaan."
Heti kun he olivat tulleet sisälle ja rehtori lukinnut oven, aloitti
Else:
"Poul Langestahan minä haluaisin puhua."
"Hänestä minä mieluummin olen puhumatta -- hän viipyy täällä vain
joululomaan asti. Ylioppilastutkinnon hän voi suorittaa muualla."
"Se on kovin väärin. Poul vain kosti minun puolestani, ja hän on
menetellyt miehen lailla, niin että hän pikemminkin ansaitsee kiitosta."
Else oli puhunut kiihtyneesti, ja kun rehtori ei häntä keskeyttänyt,
kertoi hän koko jutun. Rehtori näytti hiukan miettiväiseltä.
Hän käsitti nyt, että Else oli oikeassa, -- olisi kovin väärin
kohdella Poulia sillä tavoin. Hän ymmärsi varsin hyvin tuon
kahdeksantoistavuotiaan nuorukaisen -- niin, itsekin hän sillä iällä
olisi menetellyt samoin; sillä hän ymmärsi Poulin vaikuttimet. Hän
ei kuitenkaan tahtonut suoraan lausua mielipidettään, vaan sanoi
ystävällisesti:
"Te pyydätte siis Poulin puolesta?"
"Niin pyydän. Poulissa ei ole syytä, minä itse pyysin häntä kostamaan
puolestani herra Knudsenille, -- muutoin hän ei olisi sitä tehnyt."
"Eiköhän...?" Rehtori taputti häntä olkapäälle. "Menkäämme nyt, niin
saan nähdä, mitä voin tehdä. Herra Knudsen on rikkonut; mutta se
tapahtui hetkellisessä ajattelemattomuudessa, eikä hän varmaankaan
aikonut tehdä teille mitään pahaa."
Else karahti hehkuvan punaiseksi ja meni ovelle; mutta sitten hän
kääntyi ja sanoi varmasti:
"Kyllä hän on tehnyt minulle pahaa. Hän otti minulta ensimäisen
suudelman, ja se olisi ollut säästettävä... toiselle."
Rehtori sai äkkiä yskää, ja avaimen kiertäminen lukon reiässä oli
hänelle vaivaloista; mutta Else laski kätensä hänen käsivarrelleen ja
sanoi:
"Mutta minä juoksin heti keittiöön ja pesin suuni. Ettekö siis luule,
että se on huuhdottu pois?"
"Ihan varmaan, pikku Else, -- ja ken kerran saa ensimäisen suudelmasi,
saa sen puhtaimmilta ja kauneimmilta huulilta."
Rehtori avasi oven, ja Else livahti ulos, kasvot yhtä punaisina kuin
äsken mainitut huulet, ja sisällä luokkahuoneessa, missä hän onneksi
oli yksinään, hän painoi nenäliinansa silmiänsä vasten. Hän tunsi halua
sekä nauruun että itkuun, mutta hänen mielestään rehtori oli oivallisin
ihminen maan päällä.
Tämä oli ensi kertaa sanonut hänelle kohteliaisuuden ja siten
osoittanut pitävänsä häntä naisena.
* * * * *
Karen-rouva oli viettänyt hiljaisen joulun lastensa ja kappalaisen
kera pappilassa. Else oli ollut kotoaan lomalla, eikä seuraelämästä
voinut olla puhetta niin kauan kuin pappi oli sanatoriossa. Mutta aika
kului, talven täytyi väistyä kevään tieltä, ja eräänä kesäkuun päivänä
palasi pastori Gade kotiin. Hän oli nyt päässyt kaikesta vaarasta ja
saattoi pian jo toivoa kokonaan parantuvansa, jos noudatti sanatoriossa
saamiansa ohjeita.
Kotona oli juhla, hiljainen, onnellinen juhla, missä vain oma perhe
ja Mörckin väki olivat saapuvilla. -- Niin, siellä oli vielä eräs
muukin, joka myöskin kernaasti olisi tahtonut kuulua perheeseen,
vanha, ryppyinen, valkohapsinen mies, joka ihmisiä kaihtavana hiipi
loukkoon, mutta kuitenkin halusi olla mukana. Henrik Carstensen ei
muuten usein näyttäytynyt. Hän oli rouva Bangin kuoleman jälkeen
alkanut karttaa ihmisiä, tullut omituiseksi ja lähti tuskin koskaan
huoneestaan, minkä oli vuokrannut eräästä Nörrebron täyshoitolasta.
Hän söi vain niin paljon kuin oli elämän ylläpitämiseksi välttämätöntä
ja sai raha-avustusta tyttäreltään, rouva Gadelta, mutta muutoin hän
istui ikkunansa ääressä päivät pitkät kädet ristissä ja alituisesti
pyöritellen peukaloitansa sekä katsellen ulos kuitenkaan mitään
näkemättä. Hän oli nyt tullut näkemään ihmettä, joka oli tapahtunut
ennen niin heikossa papissa -- elämän voittoa kuolemasta.
Ja pastori Gade istui heidän keskellään, vielä jokseenkin voimattomana,
mutta onnesta ja kiitollisuudesta säteilevin kasvoin. Olihan hän vielä
mies paraassa iässään ja toivoi voivansa tehdä paljonkin seurakuntanpa
iloksi ja hyödyksi.
Päivällisen jälkeen lähtivät nuoret kävelylle, ja kappalainen, jonka
oli määrä viipyä vielä vähän aikaa pappilassa, liittyi mukaan.
Grethe ja Svend pitivät yhtä seuraa, kuten aina, eikä heitä kukaan
häirinnyt; mutta kappalaista, joka oli toivonut saavansa olla Elsen
parissa, kohtasi paha pettymys. Poul nimittäin veti hänet syrjään
ja jutteli parantuneesta pastorista ja lääketieteen edistyksestä
viime vuosisadalla. Nuori pappi kuunteli häntä alistuvasti ja näki
mielipahakseen, kuinka pari, Erik ja Else, jäi yhä kauemmaksi.
Nämä olivat tavanneet toisensa vain jonkun kerran sen marraskuunillan
jälkeen, jolloin Else oli viskannut omenan Erikille, ja nuorukainen
kertoi nyt, että uutinen, jota hän sinä iltana ei tullut
ilmoittaneeksi, oli hänen pääsemisensä Trillerödholmin tilanhoitajaksi.
"Nyt teillä on tulevaisuus, mutta minäkin aion vakaasti ajatella
omaani. Niin pian kuin tutkinto on suoritettu, alan harjoittaa
lauluopintoja, ensiksi oopperalaulaja Thychsenin johdolla ja myöhemmin
ulkomailla. Sitten on minulla lisäksi hyvä omatunto, kun olen täyttänyt
isän toivomuksen ja suorittanut tuon tutkinnon; ja velvollisuutensa
täyttäminen on aina suloista."
"Se on kyllä totta; mutta Else, jos... jos sentään joskus mieltyisitte
johonkuhun mieheen, ettekö luopuisi opinnoistanne?"
"Ei, Erik, sitä en tekisi. Luuletteko ehkä, että joku mies tahtoisi
uhrata työnsä tai oikeammin elämänkutsumuksensa seuratakseen minua?
Tahtoisitteko esimerkiksi te luopua toivomastanne maatilasta
seurataksenne minua impressariona pitkin maailmaa?"
Hän katsoi ärsyttävästi nuorukaiseen, mutta tämä sanoi vakavasti:
"Tarkoitatteko, mitä sanotte?"
"Tarkoitan tietysti. Mitä mies vaatii naiselta, sitä on naisellakin
oikeus vaatia mieheltä -- varsinkin kun hän tuntee, että hänellä on
todellinen kutsumus. Miksi toinen uhraisi kaikki eikä toinen mitään?"
"Siksi, että naisen toimiala on kodin piirissä."
"Voi, voi, palaammeko nyt siihen vanhaan!"
Else puhui valittelevaan sävyyn, mutta lisäsi heti innokkaasti:
"Mutta ellei hän tahdo mennä naimisiin, juuri siksi että hän pitää
oikeutenaan seurata kutsumustaan, tuleeko hänen silloinkin jäädä
kotiin?"
"Ei; jos hänen sydämensä on vapaa, saa hän menetellä niinkuin tahtoo."
"Paljon kiitoksia luvasta." Else niiasi syvään; mutta Erik sanoi
totisesti:
"Muistatteko tarinan viulunsoittajasta, joka oppi taitonsa vetehiseltä?
Hän antoi lemmenonnensa maksuksi, eikä hänellä siitä päivästä
pitäen ollut iloista hetkeä. Kunnia ei ole kylliksi eikä taidekaan
sellaisenaan. Täytyy löytää elävä ihmissydän, joka sykkii omaamme
vasten, ja vain siten saavutetaan korkein onni."
"Luulisi melkein, että olette rakastunut, kun puhutte niin kokeneesti."
Else tiesi kyllä uskaltavansa kauaksi, tehdessään tämän huomautuksen;
mutta hän melkein pelästyi, kun Erik tuimalla, katkeralla sävyllä sanoi:
"Niin, minä olen rakastunut; mutta se, jota rakastan, on myynyt
sielunsa vetehiselle, ja onneni hän polkee kuoliaaksi."
Hän kiirehti askeleitansa, kunnes he saavuttivat toiset, jotka
olivat metsän rinteessä heittäytyneet ojan äyräälle, ja Erik taittoi
tarpeettoman voimakkaasti koivusta oksan ja alkoi innokkaasti karsia
sitä taskuveitsellään.
Kappalainen lähestyi nyt Elseä; mutta tyttö vastasi vain yksitavuisin
sanoin.
Illalla, kun vieraat olivat matkustaneet ja molemmat nuoret tytöt
menneet huoneeseensa, painoi Grethe kätensä rintaansa vasten ja sanoi
hiljaa, juhlallisesti:
"Svend ja minä olemme menneet kihloihin."
Else katsahti häneen ja hyrähti senjälkeen toisen suureksi
kummastukseksi itkemään.
"Mutta Else hyvä!" Grethe laski kätensä hänen kaulalleen. "Oletko
minulle vihainen?"
"Vihainen! Miksi sitten olisin sinulle vihainen?"
"Oh, ajattelin..." Grethe peräytyi hiukan. "Ajattelin, että tämä
sinusta saattaisi olla huono avioliitto Svendille, joka on niin etevä
ja kunnollinen. Minähän olen vain maalaistyttö."
"Mutta rakas pikku Grethe" -- Else suuteli häntä -- "luuletko, että
minä olen niin typerä! Päinvastoin toivotan sinulle onnea; eihän ole
ketään, jonka mieluummin haluaisin kälykseni kuin sinut; mutta..."
Tässä hän jälleen alkoi itkeä. "Minä olen itse kovin onneton."
"Pelkäätkö sinä tutkintoa? Älähän toki! Sinä, joka olet niin
hyväpäinen, suoritat sen kyllä, saatpas nähdä."
Else oli istahtanut vuoteelle, ja hänen itkunsa yltyi yltymistään. Koko
hänen ruumiinsa vapisi, eikä Grethe ollenkaan käsittänyt hänen suruansa.
Elsellähän oli kaikkea, mitä sydän saattoi haluta: kauneutta,
rikkautta, terveyttä ja ihana lauluääni, ja ellei hän läpäisisikään
tutkinnossa, ei suinkaan kukaan häntä senvuoksi nuhtelisi. Eihän hänen
toimeentulonsa siinä ollut kysymyksessä.
Mutta Else katsahti häneen, ja suuret, mustat silmät ilmaisivat niin
paljon surua ja epätoivoa, että Grethen sydäntä vihlaisi; ja hänen
äänensä kuului niin syvältä ja oudolta, kun hän sanoi:
"Onni ei ole minua varten, -- minä olen myynyt sen vetehiselle."
* * * * *
Oli nuortenpäivälliset ylioikeuden-asianajaja Mörckin perheessä.
Ylioppilastutkinto oli suoritettu, ja Else, Grethe ja Poul Lange
olivat saaneet siinä korkeimman arvosanan. Siellä oli, paitsi joukko
köpenhaminalaisia, kaikki nuoret keltanokat sekä koulun rehtori
saapuvilla. Erikillä, joka tietysti oli mukana, oli Else pöytätoverina,
ja häntä kadehtivat kaikki nuoret miehet, mutta neitoset olisivat
mielellään itse ottaneet hänet pöytäkumppanikseen, tuon kookkaan ja
voimakkaan tumma- ja vakavasilmäisen nuorukaisen, joka kaiketi oli
hauska ja mielenkiintoinen henkilö.
Kerrottiin, että hän oli perinyt joukon rahoja isoäidiltään ja ajatteli
ostaa herraskartanon. Hänen juutinmaalainen ääntämisensä antoi hänen
sanoilleen luotettavan leiman; mutta hän olikin viettänyt melkein koko
lapsuutensa Juutinmaalla, ja sikäläiset aina erottaa murteestaan.
Mutta Erik ei ajatellut tehdä itseänsä mielenkiintoiseksi, eikä hänellä
ollut aavistustakaan osakseen tulleesta huomiosta. Hänen silmänsä
katselivat vain pöytätoveria, joka nauroi ja jutteli sekä hänen että
toisella puolellaan istuvan Poul Langen kanssa; viimemainitulla
oli pöytäkumppanina Trillebyn asemapäällikön tytär. Kun oli päästy
jälkiruokaan ja sekä rehtori että Mörck pitäneet puheen, kohosi
tunnelma hyvin vilkkaaksi ja vieraat puhelivat kilpaa.
Else, joka kiisteli Erikin kanssa eräästä mansikkaruuasta -- käyttäen
väitöstensä tukena kouluviisauttaan toisen maanviljelyskokemusta
vastaan -- vaikeni äkkiä ja leimahti tulipunaiseksi. Erik oli tarttunut
hänen käteensä ja puristi sitä. Else veti sen hiukan hämillään pois,
mutta Erik kuiskasi:
"Muistatteko sitä omenaa?" Tyttö nyökkäsi, ja hän jatkoi: "Se on
tehnyt vaikutuksensa. Te olette täydellisesti lumonnut minut, ja minä
ajattelen aina samaa yöt ja päivät. -- Käsitättekö tarkoitukseni?"
Neitosen silmät harhailivat avuttomina, mutta vihdoin Erik ne tavoitti,
ja tyttö nyökkäsi kuin hypnotisoituna.
"Ja te vastaatte?"
Nyt annettiin merkki pöydästä nousemiseen, ja Else, joka pääsi
vastaamasta, hengitti keveämmin, sillä hän ei olisi voinut vastata
myöntävästi eikä kieltävästi. Hän jutteli paljon Poul Langen kanssa
ja vältti lopun iltaa Erikiä; mutta Poul, jonka sydämessä heräsi
uusia toiveita, tuli niin säteilevän iloiseksi, että hän ylimielisen
elämänilon kuohahduksessa hyppäsi tuolille ja piti valmistelematta
keltanokka-tovereilleen puheen, joka herätti suurta mieltymystä.
Itse ylioikeuden-asianajaja onnitteli häntä, ja hänestä tuli äkkiä
illan sankari, joten juuri hän pyysi parikseen perheen tyttären, kun
ehdotettiin pientä tanssia.
Hän istui myöhemmin Ursula-rouvan vieressä ja selitteli hänelle kaikkia
tulevaisuudensuunnitelmiansa. Hän puhui siitä muutoksesta, mikä
Grönlannissa hänen taitavalla johdollaan tapahtuisi, niin ettei sitä
länsi-intialaisten saarien tapaan unohdettaisi ja sitten myöhemmin
myytäisi pois kuningaskunnasta, johon se kuuluu.
Ursula-rouva tiesi kyllä, miksi hän juuri hänelle kertoi tuota
kaikkea; mutta hän etsi silmillään Erikiä, jolla oli niin paljon
luonteenyhtäläisyyttä maisteri Bang-vainajan kanssa, ja hän tiesi, että
vakavat ja sitkeätarmoiset miehet aina paremmin kiintyvät kotiin ja
puolisoon kuin Poul Langen kaltaiset henkilöt.
Poul oli hyväluontoinen, toimihaluinen ja suunnitteli suuria; mutta hän
oli kiivas ja päästi aina vihansa valloilleen. Itsensähillitsemistä ei
kukaan ollut voinut hänelle opettaa.
Vieraiden sanoessa hyvästi Else seisoi äitinsä vieressä, eikä Erik
saanut mitään vastausta puristukseensa häntä kätellessään. Tyttö oli
kovin hermostunut ja toisteli yhä hajamielisesti kaikille: "Tapaamme
toisemme pian jälleen."
Poul, jonka ensi tilassa piti matkustaa isänsä luo Grönlantiin,
sommitteli jo ajatuksissaan kosimakirjettä, ja varmana siitä, ettei
hän nyt tuon loistavan puheen pidettyään saisi rukkasia, hän uinahteli
turvassa ja levollisena vaununosaston nurkassa vastapäätä muutoin niin
pelättyä kilpailijaansa.
Erik istui rupatellen tyynesti rehtorin kanssa ja Grethe nojasi
päätänsä äitinsä käsivarteen ja nukkui makeasti. Häntä ei vaivannut
levottomuus eikä huoli mistään, hän oli varma Svendistään. Pastori
Gade ja hänen vaimonsa juttelivat hiljakseen onnesta, jota Jumala niin
täysin mitoin oli heille suonut.
Siitä onnesta, jonka _Hänen_ avullaan itse kykenemme itsellemme
luomaan elämällä puhdasta ja kunniallista elämää. Ja niin totta kuin
Kristus on kuollut edestämme ja siten lahjoittanut meille täydellisen
anteeksiantonsa kuoleman _jälkeen,_ yhtä varmaan täytyy meidän itse
vastata teoistamme täällä maan päällä. Ja vaikka elämä usein tuntuukin
kovalta ja kohtuuttomalta, tulee meidän kuitenkin alati ajatella, että
kukin on oman onnensa seppä.
* * * * *
Oli hiljainen lauhkea elokuun päivä, heinän tuoksu henki suloisesti
niityiltä, ja kesän siunattu rauha vallitsi mailla ja kylissä.
Else, joka oli tullut muutamiksi päiviksi vierailemaan Grethen luo,
seisoi ulkona puutarhan veräjällä käsi ystävättärensä vyötäisillä
ja odotteli postintuojaa. Hänpä oli hauska, tuo kirjeenkantaja
Ole! Jos hänellä oli avonainen postikortti tuotavana, luki hän sen
aina ihan saajan silmäin edessä, puoliääneen mumisten sen lause
lauseelta lävitse, ja ellei hän ollut päässyt loppuun, ennenkuin
ehti asianomaisen luo, ei hän antanut sitä kädestään lukematta ensin
viimeiseen sanaan asti.
Elsellähän ei ollut mitään kirjettä odotettavana; mutta Grethe
kiiltävine kultasormuksineen, jonka hän oikein antoi loistaa
päiväpaisteessa, avasi kärsimättömästi pensasaidan portin nähdessään
miehen tulevan ja ojensi kätensä. Tämä katsoi vakavasti nuoriin,
hymyileviin neitosiin ja sanoi:
"Nyt tästä tulee muuta miettimistä kuin rakkauskirjeitä. Saksa on
julistanut Venäjää vastaan sodan."
"Mitä sanot?" Molemmat tuijottivat häneen säikähtyneinä. "Lähteekö
Tanskakin mukaan?"
"Tietysti se lähtee; mutta voittehan itsekin lukea lehdistä. Pian kai
täällä asetetaan sotajoukot oikein liikekannalle."
Posti-Ole kulki reppuineen edelleen, ja neitoset riensivät rakennuksen
taitse keittiöön, missä tiesivät Karen-rouvan oleskelevan. Kaikki
ikkunat ja ovet olivat auki puutarhaan päin, ja palvelustytöt
puuhailivat ruoka-astiain pesussa aamiaisen jälkeen. Karen-rouva seisoi
ison lieden ääressä, missä padat kiehuivat, ja niiden poreilevaa
sisältöä täytyi alituisesti kuoria; ja kaiken aikaa rouva suori
otsaltaan hiuksia, mitkä pieninä hienoina kiharina pilkistivät esille
huivin alta.
"Äiti!" Grethen ääni vapisi. "Saksa on julistanut sodan Venäjää
vastaan."
Karen-rouva antoi kuorinkauhan eräälle piioista ja sanoi nopeasti:
"Kristine, pidä varalla hillokattilaa, sillävälin kun minä käyn
sisällä. Lisää turvetta tuleen, jottei se palaisi liian voimakkaasti,
ja pane pari rengasta hellaan. Ota keitos tulelta niin pian kuin se on
kirkasta ja pane sitten liha liedelle päivällistä varten."
Hän meni sisälle Grethen seuraamana, joka kulki Svendin kirje
painettuna vasemmalle puolelle poveansa vasten ikäänkuin sieltä tekisi
kipeätä; mutta Else lähti ulos puutarhaan. Hän meni puiston perälle
veräjän luo ja hiipi siellä muutamien sireenipensaitten alle, jonne hän
Grethen kanssa kerran oli laittanut penkin, ja istahti sinne miettimään
surullista uutista.
Jos Tanska nyt joutuisi mukaan sotaan, niin täytyisi hänen molempien
veljiensäkin lähteä -- ja Erikin myös. Hän ajatteli myöskin Poul
Langea, joka vielä kerran onnettomasti kosittuaan oli matkustanut
Grönlantiin. _Hän_ kai pääsisi vapaaksi. Kunpa Else voisi lähettää
nuo kolme muutakin sinne! Täytyikö noiden reippaiden, kunnollisten
nuorten miesten lähteä tappamaan toisia, saadakseen itse surmaniskun
tai joutuakseen raajarikoiksi senvuoksi, että suurvallat eivät voineet
sopia? Oliko se inhimillistä -- tai oikeammin kristillistä? Ja
kuitenkin ne olivat kristittyjä maita. Mikseivät ne harvat, joilla oli
toisilleen kaunaa, voineet tapella keskenään? Miksi täytyikään kaikkien
rauhallisten ihmisten lähteä mukaan ja heidän rintansa täyttyä vihasta
lähimäisiänsä vastaan?
Mutta ehkei ollut syytä siitä asiasta murehtia; sillä nykyisellä
suurten keksintöjen aikakaudellamme sota pian loppuisi, ellei se olisi
aivan mahdotonkin, -- niin oli hänen isänsä usein sanonut.
Takaveräjä narahti, ja Else kumartui eteenpäin nähdäkseen, kuka sieltä
tuli.
"Erik!" Hän riensi ihmeissään vastaan, ja nuorukaisen huudahdus osoitti
yhtä suurta kummastusta, kun tämä näki hänet. Reippaasti hän ojensi
tytölle kätensä:
"Olette kai kuullut?" Else nyökkäsi ja Erik jatkoi: "Odotamme joka
päivä, joka hetki mobilisoimiskäskyä, ja meidän on oltava valmiit. Otin
itselleni vapautta tänään iltapäivällä, minun _täytyi_ käydä kotona;
mutta en aavistanut tapaavani teitä täällä. On sentään hyväkin; sillä
eihän koskaan tiedä, mitä voi tapahtua."
He menivät molemmat kuin äänettömästä sopimuksesta isoon
lehmus-huvimajaan, joka sijaitsi puutarhan kulmauksessa, ja istahtivat
penkille toistensa viereen.
Erik alkoi puhua. Hän ei katsellut neitosta, vaan istui etunojassa
kädet polvien varassa; mutta Else istui suorana hänen vieressään.
"Minä matkustan nyt pois, ja Jumala yksin tietää, tulenko koskaan
takaisin; mutta sen teille sanon, Else, että olen kärsinyt hyvin paljon
teidän tähtenne. Minä pidän teistä, sen te tiedätte; mutta minä olen
taistellut kovan kilvoituksen itseni kanssa, ja vasta kun tunsin, että
rakkauteni oli kaikkea muuta suurempi, ymmärsin, että se oli turhaa. --
"Ettehän te pitänyt minusta, ja mitä silloin hyödytti uhrata toimialani
matkustaakseni teidän kanssanne ulos maailmaan, varsinkin kun kaikkein
vähimmin sovellun impressarioksi. Käsitin kyllä, että elämä ilman teitä
olisi tyhjää, sisällötöntä ja sietämätöntä -- mutta käsitin myöskin,
että te, joka olette niin kaunis ja hyvä ja lahjakas, ette koskaan
voisi tulla talonpojan vaimoksi. --
"Minähän olen vain yksinkertainen mies; mutta rakkauteni teihin on
niin suuri, että kysyessänne minulta, tahtoisinko luopua toimialastani
seuratakseni teitä, tunsin, ettei ollut muuta valittavaa kuin: joko --
tahi. --
"Mutta onhan hyvä, ettei niin voi käydä; sillä nythän voin mitään
ajattelematta syöksyä kuolemaan taistelutantereella; sillä _varmaa on,_
että ellei täällä tule sotaa, niin ilmoittaudun vapaaehtoiseksi sinne,
missä apuani enimmin tarvitaan."
"Erik, ettehän toki sitä tarkoita! Erik, Erik, ettekö siis käsitä,
etten voisi ollenkaan enää laulaa, että jokainen sävel takertuisi
kurkkuuni ajatellessani teitä, Erik, omaa ystävääni?! Minä rakastan
teitä paljon, paljon enemmän kuin kaikkea muuta maan päällä!"
Hän oli kumartunut alas ja tarttunut nuoren miehen molempiin käsiin;
mutta tämä antoi itsensä lipua maahan hänen eteensä ja kätki
päänsä hänen helmaansa. He istuivat ääneti, ja Else ymmärsi hänen
nytkähdyksistään, että hän itki; mutta hän ei tohtinut puhua, koska
hänkin oli purskahtaa itkuun; ja hän siveli hellästi kädellään Erikin
tukkaan.
Vihdoin kohotti nuorukainen päänsä ja kuiskasi:
"Else, sanokaa se vielä kerran, muutoin luulen näkeväni unta."
Ja Else kuiskasi hyvin hiljaa, mutta sydämellisen hellästi:
"Minä rakastan sinua, Erik, -- minä rakastan sinua."
Nyt toinen ymmärsi, että se oli totta, ja nousten ylös hän painoi
Elsen rintaansa vasten. Hän katsoi noihin tummiin, ihmeellisiin
silmiin, jotka oli unettomina öinä niin usein loihtinut ajatuksiinsa,
ja hän suuteli niitä kerran toisensa perään. Mutta kun hän suuteli
hänen huuliansa, leimahti hehkuva puna Elsen poskille, ja hän muisti
kohtauksen täyshoitolakoulun laulunopettajan kanssa. Hän kuroitti
Erikille taas suunsa ja kuiskasi:
"Erik, sinä olet ensimäinen mies, jolle annan suudelman."
Ja Erik vastasi:
"Sinä olet ensimäinen nainen, jolta otan suudelman."
Else tiesi, että niitä sanoja ei yksi sadasta miehestä voinut
valehtelematta lausua -- siitä hän oli Poulin kanssa usein jutellut.
Tämän mielestä oli naurettavaa, jopa epämiehekästäkin olla ottamatta
kaikkia suuteloita, jotka voi saada, ja samoin ajattelivat kaikki muut
nuoret miehet ja pojat, jotka eivät _voineet_ tai _tahtoneet_ odottaa.
Siinä oli kaksi onnellista nuorta ihmistä, jotka käsitysten astuivat
pappilaa kohti. Siellä pastori vaimoineen levottomissa aavistuksissa
istui puutarha tuvassa, jonka isot ovet olivat avatut puutarhaan. He
ihan kummastuivat ja hetkiseksi melkein luulivat, että sotahuhut olivat
olleet perättömiä; sillä tuo nuorten silmistä säteilevä ilo saattoi
tietää vain rauhaa.
Mutta Karen-rouva käsitti kyllä pian, mitä oli tapahtunut. Ja hän
avasi heille sylinsä; ja he kumpikin tiesivät, että sieltä he aina
löytäisivät rauhaa. Pastori Gade taas laski kätensä siunaten heidän
päänsä päälle ja sanoi liikutettuna:
"Te olette tehneet liiton vakavana aikana, ja tämän päivän muisto
on aina seuraava teitä, sen tiedän; mutta mihin toistenne luota
vaeltanettekin, älkää milloinkaan unohtako, että juuri tänään rakkaus
voitti. -- Else kyllä käsittää tarkoitukseni."
Ja Else käsitti hänet. -- Pappi oli jo kauan sitten lukenut hänen
sydämensä aivoitukset ja ymmärtänyt, että siellä oli taistelu käynnissä
kutsumuksen ja rakkauden välillä, ja hän iloitsi nyt rakkauden voitosta.
Muutamia päiviä myöhemmin soitettiin kelloja kaikissa maan kirkoissa.
Tanska asetti joukkojaan liikekannalle. Illalla marssi pitkä
sotamiesjono maantiellä. Jotkut joukosta yrittivät laulaa: "Kun
läksin kotoain"; mutta sävel kuului särkyneeltä ja voimattomalta.
Maantien vierustoilla seisoi naisia, lapsia ja vanhuksia. Muutamat
näistä itkivät, toiset liehuttivat nenäliinoja huudellen reippaita
jäähyväissanoja; mutta useimmat olivat ääneti ja vakavina.
Viimemainittujen joukossa olivat Else ja Karen-rouva; he seisoivat
käsitysten kyynelettömässä tuskassa. Mutta molemmat pakottivat
huulilleen pienen hymyn, kun näkivät Erikin rivissä ja kun tämä
heilutti lakkiansa unohtaen kaiken sotakurin, mistä seikasta ei kukaan
häntä nuhdellutkaan; ja he jäivät seisomaan, kunnes viimeinen sotilas
oli kadonnut mäenharjanteen taakse.