avattuna edessään. Mutta hän ei sitä lukenut, hän ei saanut sanoja "älä
tapa" sopimaan yhteen sen kanssa, mitä nyt ulkona maailmassa tapahtui.
Hänestä se rukous voitosta, jonka taistelevat joka aamu rukoilivat,
ennenkuin lähtivät verityöhönsä, oli elävän Jumalan ivaamista. Mutta
Else istui alhaalla huvimajassa samalla penkillä, missä hän ja Erik
olivat toisilleen luvanneet unohtaa itsensä toistensa tähden, ja
hänestä tuo kaikki oli niin järjetöntä, tarkoituksetonta, eikä hän
käsittänyt, että Jumala saattoi sellaista sallia.
Hänestä tuntui, että hänessä jäykistyi jotakin siitä hyvyydestä ja
lempeydestä, minkä rakkaus Erikiä kohtaan oli loihtinut esiin, ja hän
oli syyttämäisillään Jumalaa, kun oli jättänyt hänet näin avuttomaksi.
Mutta sitten muistuivat hänelle mieleen muutamat sanat, jotka Erik
samana aamuna oli lausunut: "Tämä ei ole Jumalan työtä, vaan ihmisten,
ja me tarvitsimme järkytyksen löytääksemme itsemme." Ja hän lyyhistyi
itkemään.
Vasta kun usva ja pimeys laskeutuivat puutarhaan, meni hän levolle.
Hän oli jo torkahtanut, mutta havahtui äkkiä. Alkoi jymistä kuin
ukkosen lähestyessä, ja jyrinä kasvoi ja kävi voimakkaammaksi. --
Oliko vihollinen hyökännyt maahan? -- Hän juoksi avojaloin ullakolle
kattoikkunan ääreen, mistä voi nähdä Kuninkaankujalle, ja erotti täältä
pitkän sotilasjonon hevosineen ja tykkeineen, joka aika kolinalla mennä
tömisti eteenpäin.
Ne olivat läheisen leirin kanuunat, joita yön hiljaisuudessa
kuljetettiin pääkaupunkiin. Oltiin valmiit.
* * * * *
Kului kolmisen vuotta.
Melkein koko Eurooppa oli kamppailussa. Maailmansodaksi sitä
nimitettiin, tuota sodista kamalinta, hirveintä, missä ei taisteltu
mies miestä vastaan, vaan niitettiin ihmisiä kuin viljaa. Kaikki
suuret keksinnöt, jotka olisivat voineet tuottaa ihmiskunnalle paljon
hyötyä, käytettiin kaiken elinkykyisen, lahjakkaan ja voimakkaan
hävittämiseksi, samalla kun nälkä ja puute lopetti toisia.
Mutta pohjoisessa oli vielä rauha; ja Trillerödissä, tuossa pienessä
hauskassa maalaiskylässä, vietettiin eräänä maaliskuun sunnuntaina
kaksoishäitä. Melkein kaikki kylän asukkaat olivat kokoontuneet kirkon
ja pappilan ulkopuolelle; mutta kun tapausta oli päätetty viettää
syvimmässä hiljaisuudessa, ei perheen kunniaksi mitään erikoisempaa
hommattu.
Papin lapset ne häitä viettivät, ja kun talvi oli ollut tavattoman
ankara, oli teillä vielä lunta. Mutta kottarainen liritteli pappilan
katolla. Vakavat ajat eivät kehoittaneet seuranpitoon; ainoastaan
vanhemmat ja sisarukset olivat morsiusparien kanssa saapuvilla
päivällisillä. Vanha äidinisä oli tullut kylään jo iltaa ennen; mutta
häntä ei voitu saada lähtemään ulos päätykammiostaan, joka ennen oli
ollut rouva Bangin, ja täällä hän mielihyvällä nautti kaikkia maukkaita
ruokalajeja, joita hänelle lähetettiin.
Köpenhaminassa ei ollut voitu vuokrata huoneustoa, siellä kun jo kauan
oli vallinnut asuntopula, ja niinpä Svend, josta oli tullut isänsä
prokuristi tämän asianajo-toimistossa, oli vaimonsa kanssa toistaiseksi
asuva Mörckin perheessä.
Erik sitävastoin, joka oli käyttänyt suuren osan isoäidin perinnöstä
talon ostoon ja jota nyt nimitettiin tilanomistajaksi, tervehti ilolla
sitä hetkeä, jolloin hän nuoren vaimonsa kanssa saattoi astua oman
kynnyksensä yli.
Vaikka ajat olivatkin näin vaikeita ja surullisia, ei se onni, jota
molemmat parit tunsivat, ollut vähäisempi kuin hyvinä päivinä. Ajan
vakavuus oli päinvastoin opettanut heille, että joka hetki, minkä
omistamme, on lahja Jumalalta ja käytettävä hyvän palvelukseen; sillä
jo seuraava silmänräpäys voi riuhtaista meidät pois toistemme luota, ja
jokainen lausumamme katkera sana kiusaa ja raatelee meitä enemmän kuin
mikään muu, sitä kun ei enää voi peruuttaa.
Kun vaunut illalla ajoivat pois, jäivät pappi ja hänen vaimonsa
yksikseen; mutta kyynel, joka kimmelsi Karen-rouvan silmässä, ei ollut
surunkyynel, vaan se oli kummunnut kiitollisuudesta Häntä kohtaan, joka
oli säästänyt hänet ja hänen puolisonsa sekä nuo kaksi nuorta naista
surusta, että olisivat nähneet poikien lähtevän sotaretkelle.
Vielä vallitsi Tanskassa rauha. Tykkien pauke sieltä rajan takaa kuului
heikommin, ja voittoa-rukoilevat äänet mykistyivät, sillä epätoivoiset
ihmiset olivat muuttumaisillaan koneiksi, joiden täytyi vain totella
mitään ajattelematta ja tuntematta, kuin mielipuolisuuden pelossa.
Mutta toiset toimivat heidän puolestaan, rauhanrukous kohosi yhä
korkeammalle, kunnes se kerran ehti Jumalan valtaistuimen eteen.
End of Project Gutenberg's Tulevaisuudentoiveita, by Ellen Kruuse Poulsen