sitä _ette tahdo,_ ja kun vihdoin pääsette toivomuksenne perille,
niin _tahdotte_ kumminkin. Minulla ei nyt ole aikaa, mutta sinä
olet totisesti antanut minulle jotakin mietittävää. Mene nyt!
Päivällisajalla pohdimme asiaa."
Mörck vaipui jälleen papereihinsa ja hymähti puoliääneen omissa
mietteissään:
"Niin, tyttölapset ovat hiton kummallisia."
"Hyi, isä, kun kiroat!"
Mörck katsahti häneen jurosti hymyillen:
"Siinäkö sinä vielä olet, pikku velho! Etkö siitä lähde!"
"Kyllä, herra yli-asianajaja, -- muttei saa olla noin vihainen."
Else heitti hänelle sormisuukon ja riensi sisälle. Aurinko paistoi
arkihuoneen pianolle ja Else istahti sen eteen. Hän alotti suurin
taiteilijanelein erään Chopinin valssin, mutta ei saanut mitään lepoa,
ja vähän myöhemmin hän lähti notkein liikkein huoneeseensa. Täällä hän
otti esille mustetta, kynän ja postipaperia pienestä lastenlippaasta,
jonka äskettäin oli perinyt rouva Bangilta.
Oli päästy marraskuuhun, ja Else oli samana päivänä saanut Gretheltä
kirjeen, jonka sisältö oli saanut hänet ajatuksissaan siirtymään
takaisin täyshoitola-koulussa vietettyihin päiviin, ja äkkiä hänessä
oli herännyt voittamaton halu päästä sinne jälleen. Hän näki rehtorin
kookkaana ja voimakkaana edessään ja kuuli hänen milloin leikkisät,
milloin kehoittavat sanansa; mutta ennen kaikkea hän näki eteisen
kellon, tuon ison, valkoisen bornholmilaisenkellon, joka aina
ärsyttävän tarkasti ilmoitti, mikä aika oli.
Se kello oli usein häntä suututtanut; rehtori vaati täsmällisyyttä,
mutta Elsellä sitävastoin oli melkein sairaaloinen taipumus
myöhästymiseen, ja sittenkin, vaikka hän jälkeenpäin niin hyvin kätki
itsensä käytävässä jonkun toisen oppilaan taakse, rehtori kyllä keksi
syntisen ja toimitti hänet esille, jolloin kehoituksia ja muistutuksia
tuli oikein satamalla. Mutta rehtori oli sittenkin mainio. Hänellä oli
niin paljon hymyryppyjä silmäkulmissa, ja vaikka hän kyllä toruikin
tukevasti, näytti kuitenkin aina siltä, että kaiken pohjalla oli
myötätuntoa, niin että hänestä täytyi pitää.
Grethe oli myöskin kirjoittanut, että koulussa hommattaisiin
huvinäytelmä, ja rehtori oli tänä vuonna aikonut antaa Elsen esittää
Inkerin osaa "Lomavieraissa", ja Poul Lange saisi näytellä Knudia;
mutta siitä tuskin tulisi mitään, kun Else yhä pysyi poissa.
Niin, totisesti se niin on! Else sulki kirjeen, jonka oli lukenut
kolmanteen kertaan, ja istuutui vastaamaan.
"Tässä ovat neidin kirjoituskojeet."
"Kiitos, Bodil, voitte laskea ne vuoteelleni." Else kääntyi
häiritsemisestä närkästyneenä palvelustyttöä kohti; mutta hänen
kasvonilmeensä muuttui, kun hän näki ilon, mikä loisti toisen silmistä.
"Olette kai hyvällä päällä tänään?"
"Niin, sitä olenkin; minä olen saanut pienen veljen."
"No, sepä vasta hauskaa!" Elsen huudahdus kuulosti kylläkin
todelliselta, mutta sittenkin hänestä tuntui, että tuolla hauskuudella
sai olla rajansa. Perheellä oli jo ainakin tusina lapsia, sen hän
varmasti tiesi. Bodil jatkoi ilosta säteillen:
"Meillähän on kaksitoista tyttöä, niin että oli oikea onnenpotkaus, kun
nyt tuli poika. Ja ajatelkaahan, neiti Else, rouva Mörck on luvannut
tulla kummiksi."
"Niinkö!" Nyt Else oli todella innostunut. "Saanko minäkin tulla
mukaan?"
"Kyllä, tietysti neiti saa tulla. Mikä riemu nouseekaan kotona, kun
kerron, että sekä rouva että neiti tulevat ristiäisiin!"
"Bodilin äiti oli kyllä aika vilkas nuorena. Äiti on kertonut, että
hän palvellessaan isovanhempaini luona oli eräänä iltana äitini kanssa
Tivolissa. He olivat livahtaneet sinne kenenkään tietämättä; mutta
kyllä he seuraavana päivänä saivat kuulla kunniansa. Äidinäiti oli
varsin ankara."
"Niin, niin, sen jutun on äiti kertonut satoja kertoja. Hän sanoi
rouvan olleen niin kauniin, että kaikki herrat Tivolissa juoksivat
häntä tirkistelemään, mutta sitten hän suuttui ja itki kotiin tultuansa
ja sanoi, ettei koskaan menisi naimisiin."
"Oh, sellaista lörpötellään varsin usein, vaikk'ei kuitenkaan mitään
tarkoiteta."
"Mutta sitähän ei toki neiti sano, kun on niin kaunis?"
"Minä... hm... niin... ei, _minä en todellakaan tahdo koskaan mennä
naimisiin._ Onneksi on korkeampiakin harrastuksia."
"Niin, sen voitte kyllä te sanoa. -- Nyt minun täytyy kai kiirehtiä
silitysrautani ääreen; meidän täytyy saada työ valmiiksi ennen
päivällistä, ja kalaputinki on jo keitetty."
Bodil läksi, ja Else jatkoi kirjoitustaan. Hän pyysi ystäväänsä
ilmoittamaan rehtorille, että hän kernaasti ottaisi tuon osan ja
tulisi kouluun ensi tilassa. Else puraisi kynänvarteen. Oli toki onni,
ettei hänen eroamistaan ollut ilmoitettu heti loma-ajan jälkeen, kuten
hän oli pyytänyt isää tekemään. Olisihan kuitenkin tullut suorittaa
lukukausimaksut kesälomaan asti, ja hänen isänsä oli aina sanonut:
"Odottakaamme, mitä aika tuo mukanaan." Hän ajatteli nyt todellisella
ihailulla isäänsä, joka aina oli niin järkevä ja kaukonäköinen; mutta
hänhän tunsikin ihmiset hyvin, varsinkin kai naiset; sillä Elsen äiti
ei suinkaan aina ollut oikuista vapaa. Mitä hänen oma käytöksensä
tässä tapauksessa voisi osoittaa, sitä ei Else ollenkaan ajatellut;
hän koetti vain kuvitella menettelevänsä yksinomaan isän toivomusten
mukaisesti palatessaan täyshoitola-opistoon.
Äkkiä hän näki edessään Poul Langen. Tämä keikautti päätään tahtoessaan
suoria pois silmiltään pitkää, aaltoilevaa tukkaansa, joka usein
oli ärsyttänyt Elseä. "Leikkauta toki hiuksesi koneella", oli tyttö
sanonut, "niin kestää sentään hiukan aikaa, ennenkuin ne jälleen
kasvavat"; mutta Poul, joka luuli voimansa olevan hiuksissaan, kuten
Simsonilla, ei noudattanut Delilan neuvoa. Hän antoi niiden kasvaa
eikä vielä sittenkään, kun Else lahjoitti hänelle kaksi heleänpunaista
hiusnauhaa, yhden kummallekin ohimolle, joutunut hämilleen, vaan
keikautti päätään taaksepäin, niin että hampaat kalahtivat yhteen
suussa.
Kirje oli valmis, ja Else juoksi käytävään noutamaan päällysnuttuansa.
Tärkeimmät kirjeet hän tahtoi itse toimittaa postiin, ja tämä oli
mitä tärkeimpiä. Siinähän puhuttiin koulunäytelmästä ja Poulista sekä
kaikkein, kaikkein tärkeimmästä -- kappaleen päähenkilöstä, hänestä
itsestään.
* * * * *
Else ja Grethe istuivat yhteisessä huoneessaan pappilassa ja lukivat
"Lomavieraissa" esitettäviä osiansa. Läksyjen lukeminen oli kauan
sitten päättynyt. Se työ toimitettiin tähän aikaan mitä ripeimmin
ja nopeimmin pois tieltä ja innokkaasti puuhattiin sitten tässä
verrattomasti hauskemmassa toimessa.
Elsen oli määrä esittää Inkeriä ja Grethen neitsyt Tudsgaardia; Poul
olisi Knudina ja muut osat olivat annetut yliluokan oppilaille. Kaj
Wulff, joka muutteeksi oli jonkun aikaa haaveillut Gretheä saaden
tytöltä kuitenkin jokseenkin viileää myötätuntoa, oli Elsen palattua
muuttunut jälleen tämän ihailijaksi. Mutta silläkään taholla hän ei
kohdannut ymmärtämystä. Else suosi enemmän Poulia, mikäli hän yleensä
välitti muista kuin itsestään, -- mutta nuorukaisesta tuntui, että
tytöltä kokonaan puuttui sydän.
Hänen oli arvosteltava esitystä koulun lehdessä, ja hän kirjoitteli
nyt joka ilta sivun toisensa perään Elsen näyttelemisestä, joka
tietysti menisi loistavasti. Olihan parasta harjoitella ajoissa,
ja jos arvostelusta tulikin pitkänlainen -- se täyttäisi kaikki
palstat ainakin kymmenkunnassa koululehden numerossa, -- oli hän joka
tapauksessa tuonut esille sekä hyviä että tärkeitä seikkoja.
Else veti lampun lähemmäksi itseänsä:
"Sehän ei valaise ollenkaan. Miksei teillä toki ole sähkövaloa? Onhan
sitä muuten kaikkialla tässä kylässä?"
"Isä pitää enimmän öljylampuista. Ne ovat hänestä kodikkaampia ja
hauskempia."
"Sait kai häneltä kirjeen tänä aamuna. Kuinka hän nyt voi?"
"Isä voi hyvin, niin hän kirjoittaa, ja syö ja juo hyvällä halulla."
"Niin, Skodsborgin sanatoriossa onkin mainio hoito, niin olen kuullut."
Grethe teroitti lyijykynää ja sanoi puolittain kuiskaten vilkaistessaan
ovelle:
"Mitä sinä pidät kappalaisesta?"
"Oh, enpä tiedä. Hän on varmaan omituinen olento." Else hymyili
hiukan hämillään. "Ja hän tuijottaa minuun suurilla unisilla
juutalaissilmillään kaiken aikaa, kun hän on sisällä, niin että tuskin
tiedän, mihin katsoisin."
"Hän on tietysti rakastunut sinuun kuten kaikki muutkin."
Grethen äänessä oli vivahdus katkeruutta, minkä Else heti huomasi; hän
sanoi senvuoksi nopeasti:
"Sinä olet ehkä itse hullaantunut häneen?" Kun Grethe ei vastannut,
vaan ainoastaan katsoi loukkaantuneena toveriinsa, jatkoi tämä
hymyillen: "Mitä luulet Lain siihen sanovan? Jumaluusoppi ja lakitiede
ovat kaksi kovin erilaista käsitettä -- edellinen käsittelee
haudantakaisen ja jälkimäinen tämän maallisen elämän asioita. Sanohan,
kumpi on sinulle mieluisempaa."
"Minulle on mieluisinta mennä levolle; kello on kymmenen."
Else nauroi:
"Ihan varmaan sinä pidät kiinni juridiikasta, -- näenhän, kuinka hyvin
osaat päästä eroon kaikista hankaluuksista."
"Else, lopeta nyt tuo ärsyttely! Minä en todellakaan sellaisia
hupsuuksia ajattele."
"Voi sinä pyhä Nepomuk! Hupsuuksia, sanot. Noin halveksivastiko sinä
puhut kaikkein korkeimmasta tunteesta -- rakkaudesta?"
"Tule nyt, Else." Grethe oli sytyttänyt käsilyhdyn, jota he aina
käyttivät, kun heidän oli mentävä ullakon läpi päästäkseen alas
huoneustoon. He astuivat hiljaa permannon yli ja lähestyivät portaita,
kun samassa heidän kammiotaan aivan vastapäätä olevan päätyhuoneen ovi
avautui ja kappalainen, pastori Mortensen, näyttäytyi. Hänelläkin oli
lyhty kädessä. Hän virkkoi ujolla, melkein nöyrällä äänellä:
"Olin juuri menossa sanomaan hyvää yötä rouvalle -- ja kenties tulisi
meidän laulaa pieni iltavirsi?"
"Se ei ole meillä täällä tapana, me laulamme vain aamuvirren."
Grethe sen ilmoitti; mutta Else virkkoi ripeästi:
"Eikö herra pastori sitä vielä tiedä, vaikka on ollut täällä kaksi
kuukautta?"
"Kyllä... mutta ajattelin..."
"Että voisitte muuttaa talon tapoja pastori Gaden poissaollessa? --
Ei, hyvä kappalainen, siksi kunnioitamme täällä liiaksi paljon vanhaa
järjestystä."
Else riensi portaita alas, ja hänen perästään Grethe, jonka oli hyvin
vaikea pysyä vakavana. Elsehän aina sai hänet nauramaan.
"Kah, oletteko te täällä?"
Else laski lyhdyn käytävään ja ojensi kätensä Erikille, joka seisoi
arkihuoneen avoimella ovella.
"Olen tosiaan; tulin heti iltatyön päätyttyä. Äiti istui niin yksinään."
Else meni katuvaisena Karen-rouvan luo, joka istui pöydän ääressä
kutomassa silkkistä kaulahuivia miehelleen.
"Rakas täti Karen, oletteko vihainen, kun lähdimme niin aikaisin ylös?"
"En suinkaan." Karen-rouva hymyili häntä vastaan. "Teidänhän on
opittava osanne", virkkoi hän, "enkä minä erikoisesti ymmärrä
huvinäytelmiä".
Pappi ja Grethe tulivat nyt myös sisälle ja asettuivat kaikki pöydän
ympärille.
"Teillä kahdella on kyllä ollut herkullista, sillävälin kun Else ja
minä olemme ahertaneet."
Grethe hymyili äidilleen ja osoitti pöydän keskellä olevaa maljakkoa,
missä oli isoja kirkkaita omenia. "Saanko minä ottaa yhden?"
"Niin, syökää toki, lapsukaiset, senvuoksi ne olen esille ottanutkin."
Grethe otti itselleen isoimman ja kauniimman; mutta Else sieppasi sen
hänen kädestään ja leikkeli siihen hedelmäveitsellä. Grethe tahtoi
ottaa sen takaisin, mutta Else kieritti sen pöydän yli Erikille ja
huudahti:
"Olkaa hyvä, Erik! Nyt olen piirtänyt teille riimukirjoitusta."
Nuorukainen loi häneen nopean silmäyksen, otti omenan ja pisti sen
taskuunsa.
"Sen minä syön juuri ennen maatamenoa, niin varmaankin näen hyvää unta."
Else punehtui hiukan ja nappasi nopeasti toisen omenan maljakosta;
mutta kappalainen, joka ei ollut irroittanut silmiänsä hänestä, sanoi
hitaasti ja viivytellen:
"Ettekö tahdo riimustaa runoja minullekin?"
"Sen teen hyvin kernaasti. Erik, antakaahan minulle veitsi!"
"Ei, Else, lakkaa jo tuosta hulluttelusta!" Karen-rouva otti veitsen
Erikiltä ja kuivasi sen silkkipaperin palaseen. "Teidän ei laisinkaan
tarvitse kuoria omenia, minä olen itse poiminut ne puusta, ja
tiedättehän, että hienoin tuoksu on juuri kuoren alla."
Else alkoi omenallaan leikkiä palloa, ja Grethe sanoi:
"Me tulimme tänne alas sanoaksemme hyvää yötä, mutta näyttääkin siltä,
että oikeastaan ilta nyt vasta alkaa."
Karen-rouva pani työnsä kokoon ja virkkoi katsahtaen poikaansa:
"Erik tuli tänne tänä iltana ilmoittaakseen uutisen; mutta kerro se
mieluummin itse."
Erik pudisti vastahakoisesti päätänsä: "En luule, että se voi Elseä
huvittaa."
"Mutta minua sitten!" Grethe katsoi loukkaantuneena veljeensä. "Miksi
aina on kysymys Elsestä?"
"Älä nyt ole noin lapsellinen. Kyllä äiti sen sinulle huomenna kertoo."
"Minä en halua tunkeutua kenenkään salaisuuksiin."
Else katsoi vihaisesti Erikiin ja sanoi nousten:
"Kun tädillä on jotakin uskottavana tyttärelleen, en tahdo
läsnäolollani häiritä."
"Mutta Else hyvä!" Karen-rouva katsoi häneen moittivasti. "Tuntuuko
sinusta todellakin, että kohtelemme sinua kuin olisit vieras?"
Else ei vastannut siihen kysymykseen, vaan sanoi ripeästi: "Hyvää yötä,
täti Karen, hyvää yötä, herra pastori, hyvää yötä, Erik. Tulet kai
pian?"
Viime sanat lausuttiin Grethelle, joka nousi hämmästyneenä,
seuratakseen häntä. Kappalainen oli myöskin noussut epätietoisena,
lähtisikö perästä vai jäisikö; mutta Karen-rouva ratkaisi ripeästi
kysymyksen lausumalla:
"Ehkä te soitatte hiukan uruilla pojalleni ja minulle?"
Hän kumarsi ja meni nopeasti pieneen huoneeseen, missä urut olivat, ja
pian senjälkeen kuuluivat säveleet virrestä "Jo tulee mestarimme" ylös
nuorten neitosten kammioon, joka sijaitsi aivan sen kohdalla.
Else lojui harmitellen vuoteessaan. Hän oli käyttäytynyt väärin, eikä
mikään ole kiusoittavampaa kuin että täytyy se itselleen tunnustaa;
mutta Erik oli ollut niin kylmä häntä kohtaan aina siitä päivästä
asti, kun hän kesällä oli vakuuttanut hänelle, ettei koskaan menisi
naimisiin. -- Sitä ei nuorukaisen toki olisi tarvinnut panna niin
pahakseen. Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hän, köpenhaminatar,
mitenkään voisi mennä naimisiin talonpojan kanssa. Kyllähän Else
hyvin tiesi, että hän Erikistä piti, mutta mitäpä se kaikki hyödytti,
kun hän ei sentään pitänyt hänestä kylliksi; eikä hän sallinut
pakottaa itseänsä avioliittoon -- ei totisesti sallinutkaan. Kun se
kappalainenkin siellä jo lopettaisi! Nyt hän alkoi soittaa: "Ken
tietää, milloin täältä lähden." Ihan nauratti ja itketti yhtaikaa!
Hetkistä myöhemmin hän palasi äskeiseen ajatusjuoksuunsa: Erik ehkä
vielä vaatisi, että hänen vaimonsa lypsäisi lehmiä ja avustaisi
teurastuksessa sekä kaikessa muussa puuhassa, mitä sellaisessa talossa
esiintyisi. Ei, hän tahtoi matkustaa ja elää sivistyneiden ihmisten
parissa.
Hän naurahti äkkiä. Hän oli tullut ajatelleeksi Poulia ja ihmetteli
hiljaa mielessään, että hänelle oli sattunut niin merkillisiä
ihailijoita.
Jos hän otti toisen, niin hän voi esittää laulutaitoaan lehmille ja
hevosille. Jos taas toisen, tulisi hänestä kai eskimotar ja hänen ehkä
täytyisi syödä raakaa ihraa ja kastaa leipänsä hylkeenrasvaan. Ja
siellä pohjoisessa hän voisi laulaa hylkeille ja jääkarhuille.
Hän kuuli Köpenhaminan yöjunan tulevan puhkuen ja sähisten ja näki
ullakonikkunastaan veturin kaikkine vaunuineen. Se muistutti _camera
obscurasta_, jonka hän oli nähnyt Langeliniellä; mutta se tuntui niin
kummallisen epätodelliselta, että hän hypähti sängystään ja veti
uutimet ikkunan eteen. Portaissa natisi, ja vasta nyt hän huomasi, että
soitto oli lakannut. Sieltä tuli siis kappalainen, joka välttääkseen
heidän häiritsemistään oli riisunut kenkänsä alhaalla käytävässä ja nyt
meni levolle.
Käry kaakeliuunista, missä kytevä turve kutkutti hänen nenäänsä,
häiritsi häntä, ja hän ryömi vuoteeseensa pää käärittynä hajuvedellä
pirskoitettuun silkkinenäliinaan. Uh, kuinka oli kuuma, ja hän pisti
nenänsä ulos saadakseen ilmaa, vaikka nenäliina onneksi ei tuoksahtanut
talonpojilta eikä grönlantilaisilta.
* * * * *
Oli koulunäytelmän jälkeinen päivä. Else istui murrillaan ja
haluttomana välitunnilla pureskellen kynän varttansa. Saksalaisessa
kirjoitusharjoituksessa oli jotakin korjattavaa; mutta hän ei _voinut_
keksiä, mitä se oli, -- kaikki oli tänään kuin noiduttua.
Rehtori oli antanut hänelle muistutuksen siitä, että hän tavallisuuden
mukaan oli myöhästynyt. Muistutus! Oli melkein naurettavaa, että hän,
tuleva laulajatar ja pian ylioppilas, otti vastaan muistutuksia kuin
joku aivan tavallinen koulutyttö.
Sitten siellä oli Poul Lange, joka oli kovin suuttunut, kun ei ollut
häneltä saanut oikeata suudelmaa eilisiltaisessa huvinäytelmässä, ja
"professori", tuo pöyhkeilijä, oli aamulla julkaissut "ylimääräisen
koululehden" ja siinä kirjoittanut, että Else oli keimailija ilman
erikoisempia lahjoja ja vaikutti vain etelämaalaisella ulkomuodollaan.
Sen hän oli kylläkin lukenut jostakin rosvoromaanista; mutta nyt hän,
kuten itse oli sanonut, tahtoi käyttää sitä valtaa, joka julkisen sanan
palvelijoilla on. Niin, olipa hän soma sanomalehtimies! Koulupoika...
hm... Tässä Else nyrpisti nenäänsä kirjoitusharjoitukselle, mutta äkkiä
juolahti hänen ajatuksiinsa Erik.
Tämä oli istunut näyttämön ensimäisessä penkkirivissä ja
ollut raivoissaan. Sen oli hänestä voinut nähdä, ja syynä oli
mustasukkaisuus. Ja jos Else edes olisi todella suudellut Poulia!
Mutta hän oli vain ojentanut hänelle poskensa, jota nuorukainen tuskin
ehti koskettaa, kun hän oli niin nopeasti vetänyt sen takaisin. Ja
sitäpaitsi -- mitä tuo kaikki Erikiä liikutti? Ei suinkaan Elsen
tarvinnut hänelle tehdä tiliä teoistaan? Eikö hän liiankin usein ollut
toistanut, ettei hän koskaan menisi naimisiin?
Voi, kuinka kiusallista oli olla noin tavoiteltu, ja pahemmaksi kävisi
tietysti tilanne, sittenkun hänestä tulisi kuuluisuus. Hän sulki
kirjoitusvihon ylimielinen primadonnan hymy huulillaan, ja nousi.
Grethe pisti päänsä ovesta sisälle:
"Rehtori on kysynyt sinua. Tule pian! Tiedäthän, ettemme saa oleskella
luokkahuoneissa, kun meitä ei mikään vaivaa."
"Niin, kylläpä se herra on vaativainen. Hän tahtoo kai, että menemme
ulos pihamaalle ja annamme kaikkien kurittomain nulikoiden pommittaa
itseämme lumipalloilla. Minua alkaa tämä kaikki jo kyllästyttää."
"Mutta tule nyt sentään. Parastahan on välttää torumisia."
Else meni majesteetillisella ryhdillä ulos eteisessä seisovan rehtorin
luo ja lausui kuivalla ja ylväällä äänellä:
"Herra rehtori, sallitteko minun tänään jäädä sisälle? Minulla on
kauhea päänkivistys."
"Ei, päinvastoin!" Rehtori naurahti. "Mikään ei ole parempaa
päänkivistykselle kuin raikas pakkasilma. Ottakaa ripeästi päällysnuttu
yllenne; pian soitetaan sisälle."
Else kääntyi vimmastuneen loukkaantuneena ja meni pitkin käytävää;
mutta rehtori huusi äkkiä:
"Kuulkaahan, Else, tulkaa vähän tänne!"
Tyttö käännähti; mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, kun rehtori sanoi:
"Minä olen tilannut täksi illaksi kuusi rekeä. Onko teillä ja Grethellä
halua lähteä mukaan kuutamoretkelle metsään?"
"Kyllä, monet kiitokset!" Else niiasi iloisesti hämmästyneenä. "Sen
teen hirveän mielelläni."
Rehtori hymyili vienosti nähdessään, kuinka nopeasti nainen muuttui
lapseksi, ja hän huusi tytön jälkeen, kun tämä jo oli kaukana
käytävässä: "Tulkaa siis kello kahdeksalta!"
"Kyllä, hyvin kernaasti!"
Else oli vähällä juosta kumoon herra Knudsenin, laulunopettajan, mutta
tämä kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja ennenkuin Else oikein
oli käsittänyt, mitä oli tapahtunut, oli hän painanut suudelman hänen
huulilleen ja rientänyt eteenpäin. Else joutui kovin hämilleen. Oliko
se todella mahdollista? Ja vielä opettaja! Kuinka hän rohkeni? Else
veti nenäliinansa taskustaan ja hyökkäsi keittiöön, missä hän sysäsi
erään monista palvelijattarista sivulle.
"Minä tahtoisin hiukan vettä."
"No, hyväinen aika, minä en suinkaan tahdo sitä estää."
Else huuhtoi suutansa ja hieroi hieromistaan huuliansa nenäliinallaan.
"Oletteko syönyt jotakin myrkyllistä?"
Else ei vastannut, vaan juoksi suu ammollaan töllistelevien
palvelijattarien ohi leikkipaikalle, jossa hän kiukusta vavisten kertoi
Poulille, mitä oli tapahtunut.
Poul raivostui.
"Sellainen lurjus! Että tohtiikin! Hän saa rangaistuksen, jollaisesta
ei olisi voinut uneksiakaan. Vakuutan sinulle kunniasanallani, että se
loukkaus kostetaan."
Oppilaat soitettiin sisälle; mutta Else ehti sentään kuiskata: "Älä
toki iske häntä kuoliaaksi!"
Ja Poul vastasi rauhoittaen: "Ei, älä pelkää. Siitä tulee jotakin
paljoa pahempaa."
Else oli nyt kokonaan riuhtautunut irti aamupäivän synkästä
mielentilasta, hänen aivonsa toimivat selvästi kuten ennen, ja hän
ajatteli jännittynein mielin Poulin aikomaa kostoa.
Samana iltana vallitsi mitä rattoisin mieliala, kun reet, kuusi
perätysten, kääntyä tuiskauttivat portista kylään ja sitten eteenpäin
metsään. Naurettiin ja laulettiin, kulkuset kilisivät, ja pakkaslumi
kitisi jalasten alla; mutta kun he tulivat metsään, missä lumi painoi
isot tummat kuusenoksat maata kohti, syntyi äkkiä hiljaisuus. Poul
oli saanut ajaakseen yhtä rekeä ja omituista kyllä hän oli luopunut
istumasta Elsen vieressä, ja valinnut sen reen missä istuivat herra
Knudsen -- joka pysytteli jonkun matkan päässä Elsestä -- ja pari
vanhempaa oppilasta.
Kun he olivat ehtineet niitylle viettävälle mäelle, ajoi Poul äkkiä
kannon päälle, ja reki kaatui. Onneksi pysähtyi hevonen, mutta opettaja
ja oppilaat kierivät rinnettä pitkin alas niitylle. Rehtori ja useat
opettajat riensivät apuun, ja ensin mainittu näki nyt kirkkaassa
kuutamossa kummallisen, käsittämättömän näyn. Herra Knudsenin, joka
vaivaloisesti oli alkanut kavuta mäkeä ylös, kiskaisi Poul äkkiä
kunnon, heittäytyi hänen päälleen, peitti hänet lumella ja paiskasi
häneen toisen lumipallon toisensa perästä. Hämmästynyt opettaja ei
ehtinyt puolustautumista ajatellakaan. Rehtori ja oppilaat tulivat
juoksujalkaa vetääkseen Poulin pois, mutta Poul rimpuili vastaan.
"Tämä on Nemesis!" huusi hän, ja vasta kun Else sydäntäsärkevällä
äänellä huusi häntä nimeltä, päästi hän hengästyneenä opettaja-paran,
joka oli valkoinen kiireestä kantapäähän.
"Jälkinäytöksestä tulee kyllä hauskin", virkkoi "professori" Elselle,
"mutta se on varmaan jotakin kostoa; muulla tavoin en osaa hänen
käytöstään selittää".
"Sitä se onkin!" Else katsoi merkitsevästi häneen. "Kirjoita ensi
kerralla lehteen, että Poul puolusti neitosta, jota opettaja oli
kuolettavasti loukannut, niin silloin teet jotakin kunnollista."
Tunnelma -- sekä rekiretken aiheuttama hilpeä että kuun valaiseman
salaperäisen metsän seurueessa herättämä lyyrillinen mieliala --
oli särkynyt, ja innokkaasti tapausta pohtien palattiin opistolle.
Poul määrättiin heti menemään ylös huoneeseensa, sillävälin kun muut
oppilaat opettajineen kokoontuivat ruokasaliin, missä tarjottiin
kahvit. Else ja Grethe lähtivät pian senjälkeen kotiin pappilaan, mutta
näkivät ensin, kuinka Poul johtajan ja herra Knudsenin kanssa astui
rehtorinkansliaan.
Else uskoi asian vaitiolo-lupausta vastaan Grethelle, joka kuitenkin
oli sitä mieltä, että olisi parasta ilmoittaa se Karen-rouvalle; mutta
Else ei millään ehdolla tahtonut sitä sallia.
"Äitisi ei kuitenkaan voi asialle yhtään mitään, ja hänellä on kyllin
huolia ilmankin", sanoi hän.
Else sai siis pitää päänsä, ja seuraavana aamuna he saapuivat hyvissä
ajoin kouluun. Else näki heti Poulin, joka seisoi eteisessä puolittain
erään pylvään takana piilossa, ja kiirehti hänen luokseen. Nuorukainen
kuiskasi varoittaen:
"Pysyttele mieluummin erilläsi minusta. Minut karkoitetaan koulusta;
mutta minä en ole kertonut, miksi minä sille vintiölle annoin selkään."