"Kylläpä te tyttölapset olette omituisia. Mitä teiltä vaaditaan,

sitä _ette tahdo,_ ja kun vihdoin pääsette toivomuksenne perille,

niin _tahdotte_ kumminkin. Minulla ei nyt ole aikaa, mutta sinä

olet totisesti antanut minulle jotakin mietittävää. Mene nyt!

Päivällisajalla pohdimme asiaa."

Mörck vaipui jälleen papereihinsa ja hymähti puoliääneen omissa

mietteissään:

"Niin, tyttölapset ovat hiton kummallisia."

"Hyi, isä, kun kiroat!"

Mörck katsahti häneen jurosti hymyillen:

"Siinäkö sinä vielä olet, pikku velho! Etkö siitä lähde!"

"Kyllä, herra yli-asianajaja, -- muttei saa olla noin vihainen."

Else heitti hänelle sormisuukon ja riensi sisälle. Aurinko paistoi

arkihuoneen pianolle ja Else istahti sen eteen. Hän alotti suurin

taiteilijanelein erään Chopinin valssin, mutta ei saanut mitään lepoa,

ja vähän myöhemmin hän lähti notkein liikkein huoneeseensa. Täällä hän

otti esille mustetta, kynän ja postipaperia pienestä lastenlippaasta,

jonka äskettäin oli perinyt rouva Bangilta.

Oli päästy marraskuuhun, ja Else oli samana päivänä saanut Gretheltä

kirjeen, jonka sisältö oli saanut hänet ajatuksissaan siirtymään

takaisin täyshoitola-koulussa vietettyihin päiviin, ja äkkiä hänessä

oli herännyt voittamaton halu päästä sinne jälleen. Hän näki rehtorin

kookkaana ja voimakkaana edessään ja kuuli hänen milloin leikkisät,

milloin kehoittavat sanansa; mutta ennen kaikkea hän näki eteisen

kellon, tuon ison, valkoisen bornholmilaisenkellon, joka aina

ärsyttävän tarkasti ilmoitti, mikä aika oli.

Se kello oli usein häntä suututtanut; rehtori vaati täsmällisyyttä,

mutta Elsellä sitävastoin oli melkein sairaaloinen taipumus

myöhästymiseen, ja sittenkin, vaikka hän jälkeenpäin niin hyvin kätki

itsensä käytävässä jonkun toisen oppilaan taakse, rehtori kyllä keksi

syntisen ja toimitti hänet esille, jolloin kehoituksia ja muistutuksia

tuli oikein satamalla. Mutta rehtori oli sittenkin mainio. Hänellä oli

niin paljon hymyryppyjä silmäkulmissa, ja vaikka hän kyllä toruikin

tukevasti, näytti kuitenkin aina siltä, että kaiken pohjalla oli

myötätuntoa, niin että hänestä täytyi pitää.

Grethe oli myöskin kirjoittanut, että koulussa hommattaisiin

huvinäytelmä, ja rehtori oli tänä vuonna aikonut antaa Elsen esittää

Inkerin osaa "Lomavieraissa", ja Poul Lange saisi näytellä Knudia;

mutta siitä tuskin tulisi mitään, kun Else yhä pysyi poissa.

Niin, totisesti se niin on! Else sulki kirjeen, jonka oli lukenut

kolmanteen kertaan, ja istuutui vastaamaan.

"Tässä ovat neidin kirjoituskojeet."

"Kiitos, Bodil, voitte laskea ne vuoteelleni." Else kääntyi

häiritsemisestä närkästyneenä palvelustyttöä kohti; mutta hänen

kasvonilmeensä muuttui, kun hän näki ilon, mikä loisti toisen silmistä.

"Olette kai hyvällä päällä tänään?"

"Niin, sitä olenkin; minä olen saanut pienen veljen."

"No, sepä vasta hauskaa!" Elsen huudahdus kuulosti kylläkin

todelliselta, mutta sittenkin hänestä tuntui, että tuolla hauskuudella

sai olla rajansa. Perheellä oli jo ainakin tusina lapsia, sen hän

varmasti tiesi. Bodil jatkoi ilosta säteillen:

"Meillähän on kaksitoista tyttöä, niin että oli oikea onnenpotkaus, kun

nyt tuli poika. Ja ajatelkaahan, neiti Else, rouva Mörck on luvannut

tulla kummiksi."

"Niinkö!" Nyt Else oli todella innostunut. "Saanko minäkin tulla

mukaan?"

"Kyllä, tietysti neiti saa tulla. Mikä riemu nouseekaan kotona, kun

kerron, että sekä rouva että neiti tulevat ristiäisiin!"

"Bodilin äiti oli kyllä aika vilkas nuorena. Äiti on kertonut, että

hän palvellessaan isovanhempaini luona oli eräänä iltana äitini kanssa

Tivolissa. He olivat livahtaneet sinne kenenkään tietämättä; mutta

kyllä he seuraavana päivänä saivat kuulla kunniansa. Äidinäiti oli

varsin ankara."

"Niin, niin, sen jutun on äiti kertonut satoja kertoja. Hän sanoi

rouvan olleen niin kauniin, että kaikki herrat Tivolissa juoksivat

häntä tirkistelemään, mutta sitten hän suuttui ja itki kotiin tultuansa

ja sanoi, ettei koskaan menisi naimisiin."

"Oh, sellaista lörpötellään varsin usein, vaikk'ei kuitenkaan mitään

tarkoiteta."

"Mutta sitähän ei toki neiti sano, kun on niin kaunis?"

"Minä... hm... niin... ei, _minä en todellakaan tahdo koskaan mennä

naimisiin._ Onneksi on korkeampiakin harrastuksia."

"Niin, sen voitte kyllä te sanoa. -- Nyt minun täytyy kai kiirehtiä

silitysrautani ääreen; meidän täytyy saada työ valmiiksi ennen

päivällistä, ja kalaputinki on jo keitetty."

Bodil läksi, ja Else jatkoi kirjoitustaan. Hän pyysi ystäväänsä

ilmoittamaan rehtorille, että hän kernaasti ottaisi tuon osan ja

tulisi kouluun ensi tilassa. Else puraisi kynänvarteen. Oli toki onni,

ettei hänen eroamistaan ollut ilmoitettu heti loma-ajan jälkeen, kuten

hän oli pyytänyt isää tekemään. Olisihan kuitenkin tullut suorittaa

lukukausimaksut kesälomaan asti, ja hänen isänsä oli aina sanonut:

"Odottakaamme, mitä aika tuo mukanaan." Hän ajatteli nyt todellisella

ihailulla isäänsä, joka aina oli niin järkevä ja kaukonäköinen; mutta

hänhän tunsikin ihmiset hyvin, varsinkin kai naiset; sillä Elsen äiti

ei suinkaan aina ollut oikuista vapaa. Mitä hänen oma käytöksensä

tässä tapauksessa voisi osoittaa, sitä ei Else ollenkaan ajatellut;

hän koetti vain kuvitella menettelevänsä yksinomaan isän toivomusten

mukaisesti palatessaan täyshoitola-opistoon.

Äkkiä hän näki edessään Poul Langen. Tämä keikautti päätään tahtoessaan

suoria pois silmiltään pitkää, aaltoilevaa tukkaansa, joka usein

oli ärsyttänyt Elseä. "Leikkauta toki hiuksesi koneella", oli tyttö

sanonut, "niin kestää sentään hiukan aikaa, ennenkuin ne jälleen

kasvavat"; mutta Poul, joka luuli voimansa olevan hiuksissaan, kuten

Simsonilla, ei noudattanut Delilan neuvoa. Hän antoi niiden kasvaa

eikä vielä sittenkään, kun Else lahjoitti hänelle kaksi heleänpunaista

hiusnauhaa, yhden kummallekin ohimolle, joutunut hämilleen, vaan

keikautti päätään taaksepäin, niin että hampaat kalahtivat yhteen

suussa.

Kirje oli valmis, ja Else juoksi käytävään noutamaan päällysnuttuansa.

Tärkeimmät kirjeet hän tahtoi itse toimittaa postiin, ja tämä oli

mitä tärkeimpiä. Siinähän puhuttiin koulunäytelmästä ja Poulista sekä

kaikkein, kaikkein tärkeimmästä -- kappaleen päähenkilöstä, hänestä

itsestään.

* * * * *

Else ja Grethe istuivat yhteisessä huoneessaan pappilassa ja lukivat

"Lomavieraissa" esitettäviä osiansa. Läksyjen lukeminen oli kauan

sitten päättynyt. Se työ toimitettiin tähän aikaan mitä ripeimmin

ja nopeimmin pois tieltä ja innokkaasti puuhattiin sitten tässä

verrattomasti hauskemmassa toimessa.

Elsen oli määrä esittää Inkeriä ja Grethen neitsyt Tudsgaardia; Poul

olisi Knudina ja muut osat olivat annetut yliluokan oppilaille. Kaj

Wulff, joka muutteeksi oli jonkun aikaa haaveillut Gretheä saaden

tytöltä kuitenkin jokseenkin viileää myötätuntoa, oli Elsen palattua

muuttunut jälleen tämän ihailijaksi. Mutta silläkään taholla hän ei

kohdannut ymmärtämystä. Else suosi enemmän Poulia, mikäli hän yleensä

välitti muista kuin itsestään, -- mutta nuorukaisesta tuntui, että

tytöltä kokonaan puuttui sydän.

Hänen oli arvosteltava esitystä koulun lehdessä, ja hän kirjoitteli

nyt joka ilta sivun toisensa perään Elsen näyttelemisestä, joka

tietysti menisi loistavasti. Olihan parasta harjoitella ajoissa,

ja jos arvostelusta tulikin pitkänlainen -- se täyttäisi kaikki

palstat ainakin kymmenkunnassa koululehden numerossa, -- oli hän joka

tapauksessa tuonut esille sekä hyviä että tärkeitä seikkoja.

Else veti lampun lähemmäksi itseänsä:

"Sehän ei valaise ollenkaan. Miksei teillä toki ole sähkövaloa? Onhan

sitä muuten kaikkialla tässä kylässä?"

"Isä pitää enimmän öljylampuista. Ne ovat hänestä kodikkaampia ja

hauskempia."

"Sait kai häneltä kirjeen tänä aamuna. Kuinka hän nyt voi?"

"Isä voi hyvin, niin hän kirjoittaa, ja syö ja juo hyvällä halulla."

"Niin, Skodsborgin sanatoriossa onkin mainio hoito, niin olen kuullut."

Grethe teroitti lyijykynää ja sanoi puolittain kuiskaten vilkaistessaan

ovelle:

"Mitä sinä pidät kappalaisesta?"

"Oh, enpä tiedä. Hän on varmaan omituinen olento." Else hymyili

hiukan hämillään. "Ja hän tuijottaa minuun suurilla unisilla

juutalaissilmillään kaiken aikaa, kun hän on sisällä, niin että tuskin

tiedän, mihin katsoisin."

"Hän on tietysti rakastunut sinuun kuten kaikki muutkin."

Grethen äänessä oli vivahdus katkeruutta, minkä Else heti huomasi; hän

sanoi senvuoksi nopeasti:

"Sinä olet ehkä itse hullaantunut häneen?" Kun Grethe ei vastannut,

vaan ainoastaan katsoi loukkaantuneena toveriinsa, jatkoi tämä

hymyillen: "Mitä luulet Lain siihen sanovan? Jumaluusoppi ja lakitiede

ovat kaksi kovin erilaista käsitettä -- edellinen käsittelee

haudantakaisen ja jälkimäinen tämän maallisen elämän asioita. Sanohan,

kumpi on sinulle mieluisempaa."

"Minulle on mieluisinta mennä levolle; kello on kymmenen."

Else nauroi:

"Ihan varmaan sinä pidät kiinni juridiikasta, -- näenhän, kuinka hyvin

osaat päästä eroon kaikista hankaluuksista."

"Else, lopeta nyt tuo ärsyttely! Minä en todellakaan sellaisia

hupsuuksia ajattele."

"Voi sinä pyhä Nepomuk! Hupsuuksia, sanot. Noin halveksivastiko sinä

puhut kaikkein korkeimmasta tunteesta -- rakkaudesta?"

"Tule nyt, Else." Grethe oli sytyttänyt käsilyhdyn, jota he aina

käyttivät, kun heidän oli mentävä ullakon läpi päästäkseen alas

huoneustoon. He astuivat hiljaa permannon yli ja lähestyivät portaita,

kun samassa heidän kammiotaan aivan vastapäätä olevan päätyhuoneen ovi

avautui ja kappalainen, pastori Mortensen, näyttäytyi. Hänelläkin oli

lyhty kädessä. Hän virkkoi ujolla, melkein nöyrällä äänellä:

"Olin juuri menossa sanomaan hyvää yötä rouvalle -- ja kenties tulisi

meidän laulaa pieni iltavirsi?"

"Se ei ole meillä täällä tapana, me laulamme vain aamuvirren."

Grethe sen ilmoitti; mutta Else virkkoi ripeästi:

"Eikö herra pastori sitä vielä tiedä, vaikka on ollut täällä kaksi

kuukautta?"

"Kyllä... mutta ajattelin..."

"Että voisitte muuttaa talon tapoja pastori Gaden poissaollessa? --

Ei, hyvä kappalainen, siksi kunnioitamme täällä liiaksi paljon vanhaa

järjestystä."

Else riensi portaita alas, ja hänen perästään Grethe, jonka oli hyvin

vaikea pysyä vakavana. Elsehän aina sai hänet nauramaan.

"Kah, oletteko te täällä?"

Else laski lyhdyn käytävään ja ojensi kätensä Erikille, joka seisoi

arkihuoneen avoimella ovella.

"Olen tosiaan; tulin heti iltatyön päätyttyä. Äiti istui niin yksinään."

Else meni katuvaisena Karen-rouvan luo, joka istui pöydän ääressä

kutomassa silkkistä kaulahuivia miehelleen.

"Rakas täti Karen, oletteko vihainen, kun lähdimme niin aikaisin ylös?"

"En suinkaan." Karen-rouva hymyili häntä vastaan. "Teidänhän on

opittava osanne", virkkoi hän, "enkä minä erikoisesti ymmärrä

huvinäytelmiä".

Pappi ja Grethe tulivat nyt myös sisälle ja asettuivat kaikki pöydän

ympärille.

"Teillä kahdella on kyllä ollut herkullista, sillävälin kun Else ja

minä olemme ahertaneet."

Grethe hymyili äidilleen ja osoitti pöydän keskellä olevaa maljakkoa,

missä oli isoja kirkkaita omenia. "Saanko minä ottaa yhden?"

"Niin, syökää toki, lapsukaiset, senvuoksi ne olen esille ottanutkin."

Grethe otti itselleen isoimman ja kauniimman; mutta Else sieppasi sen

hänen kädestään ja leikkeli siihen hedelmäveitsellä. Grethe tahtoi

ottaa sen takaisin, mutta Else kieritti sen pöydän yli Erikille ja

huudahti:

"Olkaa hyvä, Erik! Nyt olen piirtänyt teille riimukirjoitusta."

Nuorukainen loi häneen nopean silmäyksen, otti omenan ja pisti sen

taskuunsa.

"Sen minä syön juuri ennen maatamenoa, niin varmaankin näen hyvää unta."

Else punehtui hiukan ja nappasi nopeasti toisen omenan maljakosta;

mutta kappalainen, joka ei ollut irroittanut silmiänsä hänestä, sanoi

hitaasti ja viivytellen:

"Ettekö tahdo riimustaa runoja minullekin?"

"Sen teen hyvin kernaasti. Erik, antakaahan minulle veitsi!"

"Ei, Else, lakkaa jo tuosta hulluttelusta!" Karen-rouva otti veitsen

Erikiltä ja kuivasi sen silkkipaperin palaseen. "Teidän ei laisinkaan

tarvitse kuoria omenia, minä olen itse poiminut ne puusta, ja

tiedättehän, että hienoin tuoksu on juuri kuoren alla."

Else alkoi omenallaan leikkiä palloa, ja Grethe sanoi:

"Me tulimme tänne alas sanoaksemme hyvää yötä, mutta näyttääkin siltä,

että oikeastaan ilta nyt vasta alkaa."

Karen-rouva pani työnsä kokoon ja virkkoi katsahtaen poikaansa:

"Erik tuli tänne tänä iltana ilmoittaakseen uutisen; mutta kerro se

mieluummin itse."

Erik pudisti vastahakoisesti päätänsä: "En luule, että se voi Elseä

huvittaa."

"Mutta minua sitten!" Grethe katsoi loukkaantuneena veljeensä. "Miksi

aina on kysymys Elsestä?"

"Älä nyt ole noin lapsellinen. Kyllä äiti sen sinulle huomenna kertoo."

"Minä en halua tunkeutua kenenkään salaisuuksiin."

Else katsoi vihaisesti Erikiin ja sanoi nousten:

"Kun tädillä on jotakin uskottavana tyttärelleen, en tahdo

läsnäolollani häiritä."

"Mutta Else hyvä!" Karen-rouva katsoi häneen moittivasti. "Tuntuuko

sinusta todellakin, että kohtelemme sinua kuin olisit vieras?"

Else ei vastannut siihen kysymykseen, vaan sanoi ripeästi: "Hyvää yötä,

täti Karen, hyvää yötä, herra pastori, hyvää yötä, Erik. Tulet kai

pian?"

Viime sanat lausuttiin Grethelle, joka nousi hämmästyneenä,

seuratakseen häntä. Kappalainen oli myöskin noussut epätietoisena,

lähtisikö perästä vai jäisikö; mutta Karen-rouva ratkaisi ripeästi

kysymyksen lausumalla:

"Ehkä te soitatte hiukan uruilla pojalleni ja minulle?"

Hän kumarsi ja meni nopeasti pieneen huoneeseen, missä urut olivat, ja

pian senjälkeen kuuluivat säveleet virrestä "Jo tulee mestarimme" ylös

nuorten neitosten kammioon, joka sijaitsi aivan sen kohdalla.

Else lojui harmitellen vuoteessaan. Hän oli käyttäytynyt väärin, eikä

mikään ole kiusoittavampaa kuin että täytyy se itselleen tunnustaa;

mutta Erik oli ollut niin kylmä häntä kohtaan aina siitä päivästä

asti, kun hän kesällä oli vakuuttanut hänelle, ettei koskaan menisi

naimisiin. -- Sitä ei nuorukaisen toki olisi tarvinnut panna niin

pahakseen. Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hän, köpenhaminatar,

mitenkään voisi mennä naimisiin talonpojan kanssa. Kyllähän Else

hyvin tiesi, että hän Erikistä piti, mutta mitäpä se kaikki hyödytti,

kun hän ei sentään pitänyt hänestä kylliksi; eikä hän sallinut

pakottaa itseänsä avioliittoon -- ei totisesti sallinutkaan. Kun se

kappalainenkin siellä jo lopettaisi! Nyt hän alkoi soittaa: "Ken

tietää, milloin täältä lähden." Ihan nauratti ja itketti yhtaikaa!

Hetkistä myöhemmin hän palasi äskeiseen ajatusjuoksuunsa: Erik ehkä

vielä vaatisi, että hänen vaimonsa lypsäisi lehmiä ja avustaisi

teurastuksessa sekä kaikessa muussa puuhassa, mitä sellaisessa talossa

esiintyisi. Ei, hän tahtoi matkustaa ja elää sivistyneiden ihmisten

parissa.

Hän naurahti äkkiä. Hän oli tullut ajatelleeksi Poulia ja ihmetteli

hiljaa mielessään, että hänelle oli sattunut niin merkillisiä

ihailijoita.

Jos hän otti toisen, niin hän voi esittää laulutaitoaan lehmille ja

hevosille. Jos taas toisen, tulisi hänestä kai eskimotar ja hänen ehkä

täytyisi syödä raakaa ihraa ja kastaa leipänsä hylkeenrasvaan. Ja

siellä pohjoisessa hän voisi laulaa hylkeille ja jääkarhuille.

Hän kuuli Köpenhaminan yöjunan tulevan puhkuen ja sähisten ja näki

ullakonikkunastaan veturin kaikkine vaunuineen. Se muistutti _camera

obscurasta_, jonka hän oli nähnyt Langeliniellä; mutta se tuntui niin

kummallisen epätodelliselta, että hän hypähti sängystään ja veti

uutimet ikkunan eteen. Portaissa natisi, ja vasta nyt hän huomasi, että

soitto oli lakannut. Sieltä tuli siis kappalainen, joka välttääkseen

heidän häiritsemistään oli riisunut kenkänsä alhaalla käytävässä ja nyt

meni levolle.

Käry kaakeliuunista, missä kytevä turve kutkutti hänen nenäänsä,

häiritsi häntä, ja hän ryömi vuoteeseensa pää käärittynä hajuvedellä

pirskoitettuun silkkinenäliinaan. Uh, kuinka oli kuuma, ja hän pisti

nenänsä ulos saadakseen ilmaa, vaikka nenäliina onneksi ei tuoksahtanut

talonpojilta eikä grönlantilaisilta.

* * * * *

Oli koulunäytelmän jälkeinen päivä. Else istui murrillaan ja

haluttomana välitunnilla pureskellen kynän varttansa. Saksalaisessa

kirjoitusharjoituksessa oli jotakin korjattavaa; mutta hän ei _voinut_

keksiä, mitä se oli, -- kaikki oli tänään kuin noiduttua.

Rehtori oli antanut hänelle muistutuksen siitä, että hän tavallisuuden

mukaan oli myöhästynyt. Muistutus! Oli melkein naurettavaa, että hän,

tuleva laulajatar ja pian ylioppilas, otti vastaan muistutuksia kuin

joku aivan tavallinen koulutyttö.

Sitten siellä oli Poul Lange, joka oli kovin suuttunut, kun ei ollut

häneltä saanut oikeata suudelmaa eilisiltaisessa huvinäytelmässä, ja

"professori", tuo pöyhkeilijä, oli aamulla julkaissut "ylimääräisen

koululehden" ja siinä kirjoittanut, että Else oli keimailija ilman

erikoisempia lahjoja ja vaikutti vain etelämaalaisella ulkomuodollaan.

Sen hän oli kylläkin lukenut jostakin rosvoromaanista; mutta nyt hän,

kuten itse oli sanonut, tahtoi käyttää sitä valtaa, joka julkisen sanan

palvelijoilla on. Niin, olipa hän soma sanomalehtimies! Koulupoika...

hm... Tässä Else nyrpisti nenäänsä kirjoitusharjoitukselle, mutta äkkiä

juolahti hänen ajatuksiinsa Erik.

Tämä oli istunut näyttämön ensimäisessä penkkirivissä ja

ollut raivoissaan. Sen oli hänestä voinut nähdä, ja syynä oli

mustasukkaisuus. Ja jos Else edes olisi todella suudellut Poulia!

Mutta hän oli vain ojentanut hänelle poskensa, jota nuorukainen tuskin

ehti koskettaa, kun hän oli niin nopeasti vetänyt sen takaisin. Ja

sitäpaitsi -- mitä tuo kaikki Erikiä liikutti? Ei suinkaan Elsen

tarvinnut hänelle tehdä tiliä teoistaan? Eikö hän liiankin usein ollut

toistanut, ettei hän koskaan menisi naimisiin?

Voi, kuinka kiusallista oli olla noin tavoiteltu, ja pahemmaksi kävisi

tietysti tilanne, sittenkun hänestä tulisi kuuluisuus. Hän sulki

kirjoitusvihon ylimielinen primadonnan hymy huulillaan, ja nousi.

Grethe pisti päänsä ovesta sisälle:

"Rehtori on kysynyt sinua. Tule pian! Tiedäthän, ettemme saa oleskella

luokkahuoneissa, kun meitä ei mikään vaivaa."

"Niin, kylläpä se herra on vaativainen. Hän tahtoo kai, että menemme

ulos pihamaalle ja annamme kaikkien kurittomain nulikoiden pommittaa

itseämme lumipalloilla. Minua alkaa tämä kaikki jo kyllästyttää."

"Mutta tule nyt sentään. Parastahan on välttää torumisia."

Else meni majesteetillisella ryhdillä ulos eteisessä seisovan rehtorin

luo ja lausui kuivalla ja ylväällä äänellä:

"Herra rehtori, sallitteko minun tänään jäädä sisälle? Minulla on

kauhea päänkivistys."

"Ei, päinvastoin!" Rehtori naurahti. "Mikään ei ole parempaa

päänkivistykselle kuin raikas pakkasilma. Ottakaa ripeästi päällysnuttu

yllenne; pian soitetaan sisälle."

Else kääntyi vimmastuneen loukkaantuneena ja meni pitkin käytävää;

mutta rehtori huusi äkkiä:

"Kuulkaahan, Else, tulkaa vähän tänne!"

Tyttö käännähti; mutta hänen kasvonsa kirkastuivat, kun rehtori sanoi:

"Minä olen tilannut täksi illaksi kuusi rekeä. Onko teillä ja Grethellä

halua lähteä mukaan kuutamoretkelle metsään?"

"Kyllä, monet kiitokset!" Else niiasi iloisesti hämmästyneenä. "Sen

teen hirveän mielelläni."

Rehtori hymyili vienosti nähdessään, kuinka nopeasti nainen muuttui

lapseksi, ja hän huusi tytön jälkeen, kun tämä jo oli kaukana

käytävässä: "Tulkaa siis kello kahdeksalta!"

"Kyllä, hyvin kernaasti!"

Else oli vähällä juosta kumoon herra Knudsenin, laulunopettajan, mutta

tämä kietaisi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja ennenkuin Else oikein

oli käsittänyt, mitä oli tapahtunut, oli hän painanut suudelman hänen

huulilleen ja rientänyt eteenpäin. Else joutui kovin hämilleen. Oliko

se todella mahdollista? Ja vielä opettaja! Kuinka hän rohkeni? Else

veti nenäliinansa taskustaan ja hyökkäsi keittiöön, missä hän sysäsi

erään monista palvelijattarista sivulle.

"Minä tahtoisin hiukan vettä."

"No, hyväinen aika, minä en suinkaan tahdo sitä estää."

Else huuhtoi suutansa ja hieroi hieromistaan huuliansa nenäliinallaan.

"Oletteko syönyt jotakin myrkyllistä?"

Else ei vastannut, vaan juoksi suu ammollaan töllistelevien

palvelijattarien ohi leikkipaikalle, jossa hän kiukusta vavisten kertoi

Poulille, mitä oli tapahtunut.

Poul raivostui.

"Sellainen lurjus! Että tohtiikin! Hän saa rangaistuksen, jollaisesta

ei olisi voinut uneksiakaan. Vakuutan sinulle kunniasanallani, että se

loukkaus kostetaan."

Oppilaat soitettiin sisälle; mutta Else ehti sentään kuiskata: "Älä

toki iske häntä kuoliaaksi!"

Ja Poul vastasi rauhoittaen: "Ei, älä pelkää. Siitä tulee jotakin

paljoa pahempaa."

Else oli nyt kokonaan riuhtautunut irti aamupäivän synkästä

mielentilasta, hänen aivonsa toimivat selvästi kuten ennen, ja hän

ajatteli jännittynein mielin Poulin aikomaa kostoa.

Samana iltana vallitsi mitä rattoisin mieliala, kun reet, kuusi

perätysten, kääntyä tuiskauttivat portista kylään ja sitten eteenpäin

metsään. Naurettiin ja laulettiin, kulkuset kilisivät, ja pakkaslumi

kitisi jalasten alla; mutta kun he tulivat metsään, missä lumi painoi

isot tummat kuusenoksat maata kohti, syntyi äkkiä hiljaisuus. Poul

oli saanut ajaakseen yhtä rekeä ja omituista kyllä hän oli luopunut

istumasta Elsen vieressä, ja valinnut sen reen missä istuivat herra

Knudsen -- joka pysytteli jonkun matkan päässä Elsestä -- ja pari

vanhempaa oppilasta.

Kun he olivat ehtineet niitylle viettävälle mäelle, ajoi Poul äkkiä

kannon päälle, ja reki kaatui. Onneksi pysähtyi hevonen, mutta opettaja

ja oppilaat kierivät rinnettä pitkin alas niitylle. Rehtori ja useat

opettajat riensivät apuun, ja ensin mainittu näki nyt kirkkaassa

kuutamossa kummallisen, käsittämättömän näyn. Herra Knudsenin, joka

vaivaloisesti oli alkanut kavuta mäkeä ylös, kiskaisi Poul äkkiä

kunnon, heittäytyi hänen päälleen, peitti hänet lumella ja paiskasi

häneen toisen lumipallon toisensa perästä. Hämmästynyt opettaja ei

ehtinyt puolustautumista ajatellakaan. Rehtori ja oppilaat tulivat

juoksujalkaa vetääkseen Poulin pois, mutta Poul rimpuili vastaan.

"Tämä on Nemesis!" huusi hän, ja vasta kun Else sydäntäsärkevällä

äänellä huusi häntä nimeltä, päästi hän hengästyneenä opettaja-paran,

joka oli valkoinen kiireestä kantapäähän.

"Jälkinäytöksestä tulee kyllä hauskin", virkkoi "professori" Elselle,

"mutta se on varmaan jotakin kostoa; muulla tavoin en osaa hänen

käytöstään selittää".

"Sitä se onkin!" Else katsoi merkitsevästi häneen. "Kirjoita ensi

kerralla lehteen, että Poul puolusti neitosta, jota opettaja oli

kuolettavasti loukannut, niin silloin teet jotakin kunnollista."

Tunnelma -- sekä rekiretken aiheuttama hilpeä että kuun valaiseman

salaperäisen metsän seurueessa herättämä lyyrillinen mieliala --

oli särkynyt, ja innokkaasti tapausta pohtien palattiin opistolle.

Poul määrättiin heti menemään ylös huoneeseensa, sillävälin kun muut

oppilaat opettajineen kokoontuivat ruokasaliin, missä tarjottiin

kahvit. Else ja Grethe lähtivät pian senjälkeen kotiin pappilaan, mutta

näkivät ensin, kuinka Poul johtajan ja herra Knudsenin kanssa astui

rehtorinkansliaan.

Else uskoi asian vaitiolo-lupausta vastaan Grethelle, joka kuitenkin

oli sitä mieltä, että olisi parasta ilmoittaa se Karen-rouvalle; mutta

Else ei millään ehdolla tahtonut sitä sallia.

"Äitisi ei kuitenkaan voi asialle yhtään mitään, ja hänellä on kyllin

huolia ilmankin", sanoi hän.

Else sai siis pitää päänsä, ja seuraavana aamuna he saapuivat hyvissä

ajoin kouluun. Else näki heti Poulin, joka seisoi eteisessä puolittain

erään pylvään takana piilossa, ja kiirehti hänen luokseen. Nuorukainen

kuiskasi varoittaen:

"Pysyttele mieluummin erilläsi minusta. Minut karkoitetaan koulusta;

mutta minä en ole kertonut, miksi minä sille vintiölle annoin selkään."

Tulevaisuudentoiveita · 第 6 / 8 段