hellinyt, leikkinyt hänen kanssaan, opastanut häntä läksyjen
lukemisessa ja kertonut hänelle kaikki seikkailut oman lapsuutensa
ajoilta, oli heti tytön ripille päästyä joksikin ajaksi hänestä vähän
vieraantunut. Hänen toimensa vaati häneltä kovin paljon aikaa; mutta
hänestä tuntui myöskin ikäänkuin tyttö häntä välttäisi. Hän ajatteli,
että sen ehkä vaikutti ikä, tuo ikä, jolloin ihmisessä kaikki käy ja
kiehuu, jolloin elämä äkkiä alkaa näyttää niin rikkaalta ja jolloin
rakennamme suuria tulevaisuudensuunnitelmia; ja hän oli vaiti ja antoi
tytön elää rauhassa omien unelmiensa maailmassa.
Mutta eräänä iltana, kun he tavallisuuden mukaan istuivat yksinään
äidin ollessa teatterissa, tuli tytär hänen luokseen ja istuutuen hänen
polvelleen rukoili, katsellen noilla silmillä, jotka niin täydellisesti
muistuttivat äidin silmiä, että saisi tulla laulajattareksi. Mutta
tässä suhteessa Mörck ei ollut taivutettavissa. Hän tiesi, mitä
pettymyksiä ja särkyneitä toiveita taiteen hengetär kantaa helmassaan,
ja hän näki saman säihkyn tyttären silmissä kuin oli äidin silmissä
hänen kieltäytyessään täyttämästä tämän toivomuksia.
Niin tapahtui, että hän myöhemmin lähetti hänet täyshoitola-opistoon
ja lupasi antaa hänen kehittää soitannollisia lahjojaan, kunhan hän
ensin suorittaisi ylioppilastutkintonsa. Täytyihän hänen ensin nähdä,
tunsiko tyttö todellista kutsumusta vai oliko se ainoastaan ohimenevä
tilapäisesti virinnyt mieliteko. He eivät olleet siitä asiasta sen
koommin puhuneet, ja isä uskoi nyt, että pyhä hauta oli hyvin vartioitu.
Else kohotti päänsä hänen olaltansa ja virkkoi väsyneellä ja
soinnuttomalla äänellä, joka isän korvissa värähti niin omituisen
surunvoittoiselta:
"Vaaditko vieläkin, että suoritan ylioppilastutkinnon?"
Herra Mörck vilkaisi kapeihin, hienopiirteisiin kasvoihin, joiden tumma
väri vähitellen alkoi palata, ja sanoi lempeästi:
"Tahdotko mieluummin siitä päästä?"
"Kyllä minä tahdon. Mitäpä minä sillä tutkinnolla tekisin? Enhän sitä
koskaan tarvitse."
"Miksi et?"
"Siksi, että minä tahdon tulla laulajattareksi. Ja _siinä_ tulee
kysymykseen pikemmin ääneni kuin tietoni, ja ääni minulla onneksi vielä
on jäljellä."
"Etkö luule, että vielä olet liian nuori oikein tietääksesi, mitä
tahdot?"
"Isä!" Elsen äänessä kuului loukkaantumista osoittava sävy. "Minä
täytän ennen pitkää kahdeksantoista vuotta; mutta sinä olet ihan kuin
Erik. Te molemmat luulette, että pysytään lapsena viidenteenkolmatta
ikävuoteen asti, jolloin vasta suvainnette kunnioittaa minua
täysikasvuisena."
Mörck hymyili ja sanoi rohkaisevasti:
"Se ei tosiaan olisi pahinta, mitä sinulle voisi tapahtua. Mutta tuolla
tulee pastori; anna siis toivomuksesi levätä tämän päivän yli."
"Emmekö mieluummin sano esitykseni, herra ylioikeuden asianajaja?"
Else nauroi veitikkamaisesti niiaten. "Minulla on ehkä sitten kunnia
lähettää se teille kirjallisesti, ja toivon, että huolellisesti pidätte
puoltani. Mitä palkkioon tulee, voitte laskea sen kuinka korkeaksi vain
tahdotte, -- kyllä isä maksaa."
Mörck uhkasi häntä sormellaan, ja tyttö juoksi Grethen luo, joka
vihdoin oli saanut kissanpojan kiinni, mutta pappi istuutui Mörckin
viereen.
"Nyt alkaa tyttärenne reipastua. Se veitikkamaisuus ja huumori, joka
ennen tenhosi meidät kaikki, on palaamassa samaten kuin poskien puna."
"Se on onneksi kyllä totta; mutta tuntuu sentään kuin hän olisi kaiken
tämän aikaa elänyt omassa erikoisessa maailmassaan, ja vasta tänään
olen huomannut, että hän välittää tulevaisuudesta. Mutta mitään
elämäniloa en ole hänessä vielä havainnut."
"Terveys sen kyllä tuo tullessaan. Muuten ei mikään olekaan niin
kasvattavaa kuin suru ja sairaus. Sairaus opettaa meille itsehillintää,
jollaista emme ennen ole tunteneet. Emmehän kernaasti huolestuttaisi
rakkaitamme. Mutta se opettaa meitä samalla huomaamaan ja pitämään
arvossa kaikkea, mikä ennen mielestämme kuului meille kuin itsestään:
terveyttä, päiväpaistetta ja elämisen iloa. Nyt kiinnymme noihin
asioihin ja ristimme kiitollisina kätemme jokaisesta auringonsäteestä;
sillä nyt käsitämme, että Hän, joka lähetti meille sairauden ja surut,
myöskin lähettää meille päivänsäteet."
Pastori Gade oli puhunut hiljaisella hartaalla äänellä ikäänkuin
ei olisikaan haastellut Mörckille, vaan tahtonut sitä itselleen
vakuutella; ja Mörck katseli häntä hetkisen tarkkaavaisesti. Hän näki
ikäänkuin ensi kerran nuo jonkun verran sisäänpainuneet kasvot hehkuvan
punaisine täplineen kummallakin ulkonevalla poskipäällä ja näki myös
suuret, harmaansiniset, sisäänpäin kääntyneet silmät, joissa oli
kummallinen fosforimainen kiilto, -- silmät, jotka ikäänkuin näkivät
enemmän kuin muiden.
Ylioikeuden asianajaja Mörck oli levollinen, tasapainoinen luonne;
mutta hänen oli vaikea hillitä itseänsä lausuessaan:
"Niin, meidän Herramme täytyy toisinaan käyttää meitä ankarassa
koulussa, ennenkuin saa meidät puhuteltavikseen. Emmehän aina tule
omasta aloitteestamme. Luin kerran erään kirjailijan teoksesta, että
'Herra on meitä kohtaan armollinen antaessaan meille kyyneleet'. Ne
ovat enemmän arvoiset kuin hymy, -- ja sen me tuontuostakin tunnemme,
kunhan vain saamme ne puserretuiksi esille. Monet vuodet tunsin mitä
sydämellisintä sääliä teidän anoppianne, rouva Bangia, kohtaan. Hän
itki, kun hänen ensimäinen miehensä hylkäsi hänet, hän itki, kun hänen
vanhempansa ja poikansa kuolivat; mutta toisen miehensä kuoltua hän --
ei itkenyt. Ja siitä pitäin hän on ollut kuin kivettynyt. Hymyillä hän
jonkun kerran voi; mutta hän ei enää voi itkeä."
"Se olikin onnellinen avioliitto."
"Niin, sitä se oli. Ei yhtä tuhannesta voi siihen verrata; mutta he
olivatkin tavanneet toisensa vasta sitten, kun elämä oli kumpaakin
ankarasti kouluttanut, ja kului vielä monta vuotta, ennenkuin he voivat
mennä naimisiin."
Herrat jäivät vielä joksikin aikaa penkille istumaan ja juttelemaan,
mutta Else ja Grethe eivät lopettaneet leikkiänsä kissanpojan kanssa,
ennenkuin nuoret miehet virkistyneinä ja oivallisella tuulella
palasivat uimasta.
"Nyt sitä ruoka maistuu!" huusi Poul jo etäältä, ja pian senjälkeen
he kaikki istuivat pitkulaisen pöydän ympärillä nauttimassa tarjolla
olevia maalaisruokia, joiden joukossa erityisesti kymmenkunnalla eri
tavalla valmistetut kananmunat saavuttivat tunnustusta.
* * * * *
Kuu oli noussut taivaalle, kun seurue souti takaisin. Grethe ja Svend
istuivat veneen perässä, jossa viimemainittu hyvin innokkaasti jatkoi
keskeytynyttä esitelmäänsä. Erik souti yksinään, kuten tulomatkallakin,
ja Else istui häntä vastapäätä molempain rouvien välissä.
Poul Mörck piti myöskin esitelmää. Pappi oli nimittäin valittanut
kaulakipua, ja Poul käytti heti tilaisuutta tarjotakseen muutamia
pillereitä, joita hänellä sattumalta oli mukanaan, ja monilla kaulan
vääntelemisillä ja soodaveden avulla, joka samalla tuotti hänelle
nikotusta, pappi sai vihdoinkin nielaistuksi pillerin, jolloin
kandidaatti heti oli valmis aloittamaan, ja pian koko venekunta ei
haastellut muusta kuin anginasta.
Kun tämä Elsestä kävi liian ikäväksi, alkoi hän laulaa:
"Ja rauha verhoo kaupungin,
jo uinuu metsä, maa;
käy taivas tumma tähtihin,
kuun sirppi kohoaa."
Kaikki yhtyivät lauluun, ja yön kauneus, syvänsininen taivas ja
tummien, uinuvien metsien seppelöimä järvi, jolle kuu valoi vaaleata,
haaveellista hohdettaan, tempasi heidät lumoukseensa, ja vihdoin he
vaikenivat vanaveden kimaltelevien pikkulaineiden välkkyessä, kunnes
vedenkalvo jälleen tasoittui umpeen.
Heti kun he tulivat maihin, tarttui Else isänsä käsivarteen. Hän sanoi
olevansa väsyksissä ja halusi päästä levolle. Rasmus Lolländerilta
Sörupin kylästä he saivat vaunut, joissa vieraat aikoivat ajaa
Leidersdorffin hotelliin Hillerödissä. Tänne he jäisivät yöksi
matkustaakseen seuraavana aamuna kotiin. Else kätteli heitä kaikkia; ja
Poul Langelle hän sanoi:
"Minä varmaankin eroan täyshoitola-koulusta, joten siellä tuskin enää
tapaamme toisiamme."
Poul ei tiennyt mitä vastata. Hänestä tuntui kuin olisi kaikki yhtäkkiä
romahtanut kasaan, ja varma luottamus, joka hänellä kaiken päivää oli
ollut, että kerran kuitenkin voittaisi tytön omakseen, näytti hänestä
nyt äkkiä mahdottomalta. Täyshoitola-opistohan oli hänelle ollut toivon
liesi, ja kun he nyt eivät edes näkisikään toisiansa siellä, eikä
kukaan ollut kutsunut häntä tänne jälleen, niin missä hän sitten hänet
tapaisi?
Hän etsi sanoja, mutta toiset, jotka jo istuivat vaunuissa, kutsuivat
häntä kärsimättöminä, ja hän sanoi nopeasti hyvää yötä.
* * * * *
Eräänä syyskuun aamuna, vähän senjälkeen kun olivat muuttaneet takaisin
kaupunkiin, Mörckin perhe matkusti Trillerödiin kuulemaan pastori Gaden
saarnaavan. Poul syytti lukuja, hänellä ei ollut aikaa, ja sitäpaitsi
antoi pääkallo, mikä hänellä aina oli uuninreunalla, kylliksi aihetta
mietiskelyyn. Se kertoi hänelle elämän katoavaisuudesta, ja tyhjät
silmäkuopat tuijottivat häntä vastaan katseella, joka olematta mikään
katse oli kuitenkin paljoa vihlovampi kuin elävien ihmisten. Poul oli
siis hyvässä seurassa, ja kun perhe lähti matkaan, ennenkuin kello
vielä oli kunnolleen kahdeksaa lyönyt, kömpi hän vuoteeseensa auringon
paistaessa korkealta taivaalta.
Pappilassa oli hiljaista.
Iso kenttä rakennuksen edustalla oli haravoitu ja siistitty
sunnuntaiksi, ja puutarhassa nuokkuivat kaikki omenapuiden oksat
hedelmien painosta. Ilma oli raikasta ja puhdasta, ja korkea syyskuun
taivas oli etelämaalaisen sininen. Mutta aurinko paistoi ja Grethe tuli
juosten heitä vastaan. Hänen yllään oli tumma villainen puku, ja runsas
vaalea tukka oli kierretty kiehkuraksi pään ympäri. Hän ilmoitti ilosta
loistaen:
"Isoäiti on täällä! Hän tuli eilen ja lähtee kanssamme kirkkoon."
Sisällä puutarhatuvassa oli kahvipöytä katettuna, ja Karen-rouva, joka
oli nähnyt vieraat ikkunaruutujen lävitse, riensi tuomaan höyryävän
juoman sisälle palvelijattaren seuraamana, joka kantoi äsken leikattuja
juhlakakun viipaleita.
Rouva Bang istui nojatuolissa ikkunan luona, kauniit, hienopiirteiset
kasvot ohimoille ja otsalle aaltoilevan valkoisen tukan reunustamina.
Hänellä oli tavallisuuden mukaan yllään silkkipuku, mikä kaulan
ympäriltä ja hihansuista oli hienoilla kellervillä silkkinypläyksillä
koristeltu. Ursula-rouva istahti hänen luokseen:
"Onpa hauskaa nähdä teidät noin reippaana ja iloisena."
Rouva Bang puristi hänen käsiänsä ja virkkoi:
"Minä nukuinkin yöni hyvin. Näin unta Knudista, ja luulen, että pian
tapaamme toisemme. Nyt alkavat lehdet varista, -- kunpa pääsisin pois,
ennenkuin talvi pitkine, pimeine iltoineen saapuu!"
Ursula-rouva sanoi nopeasti johtaen keskustelun toisaalle:
"Ja te tulette meidän kanssamme kirkkoon tänään?"
"Niin, senvuoksi olen tänne tullut. Gade on tosikristitty pappi ja
tarkoittaa, mitä sanoo. Sellaisia pappeja on kovin harvassa; mutta me
uskovaiset kuulemme heti äänensävystä, ovatko sanat teeskenneltyjä vai
todellisia. Matkustin tänne myöskin välttääkseni Carstensenia."
Hän hymyili surumielisesti ja jatkoi hiljempää:
"Hän käy niin usein, ja vaikka olenkin antanut hänelle anteeksi, tahdon
kuitenkin mieluummin olla yksinäni -- muistoineni. Tosin kyllä olin
hänet itse kerran valinnut; mutta silloin olin erehtynyt. Vasta Jumalan
valitsemasta tuli oikea aviopuolisoni, ja ainoastaan hänet tahdon
tavata."
Karen-rouva tuli äitinsä luo ja aikoi auttaa häntä ylös; mutta rouva
Bang nousi ja astui niin suorana ja keveästi pöydän luo, että pastori
hymyillen huudahti:
"Rouva Vibeke saattaa meidät väsyneet nuoret ihmiset kaikki häpeään."
Mutta rouva Karen, johon koski miehensä kivuloinen ulkomuoto, sanoi
kiireesti:
"Nyt teidän täytyy vihdoinkin juoda kahvi, kun se vielä on kuumaa;
kirkossa on niin viileätä."
Pastori Gade katsahti häneen, ja hän näki vaimonsa levottomasta,
hellästä katseesta, että tämä oli käsittänyt enemmän kuin hän
oikeastaan oli toivonut. Mörck kohdisti koko huomionsa rouva Bangiin.
Hän oli havainnut miehen ja vaimon välisen yhteistajunnan ja pelkäsi
nyt, että rouva Bang, joka tähän asti ei ollut mitään tiennyt, myöskin
ymmärtäisi. Nuoret neidit rupattelivat ja hymyilivät, ja Svend jakoi
veljellisesti huomaavaisuutensa heidän kesken.
Juuri kun he olivat aikeissa lähteä, sanoi rouva Bang:
"Onko teillä mitään sitä vastaan, että sentään jään kotiin? Minä tunnen
itseni jokseenkin väsyneeksi ja haluaisin mieluummin jäädä istumaan
nojatuoliin ja katsella ulos puutarhaan. On niin ihanaa muistella kesän
kauneutta."
Karen-rouva käski palvelustytön olla valmiina siltä varalta, että
rouva Bang jotakin haluaisi; mutta muutoin tätä ei saanut häiritä. Hän
toimitti äidin mukavasti nojatuoliin ja pieluksia selän tueksi sekä
jakkaran jalkain alle. Grethe taas toi valkoisen villahuivin, jonka
levitti isoäidin hartioille.
"Kiitos, tyttöseni; te olette kaikki niin ystävällisiä minua kohtaan."
Else ja Grethe menivät edeltäpäin ja viittasivat sisälle rouva
Bangille, joka vastaukseksi nyökäytti päätänsä ja hymyili lempeätä,
sydämellistä hymyään. He astuivat ison takapuutarhan lävitse, mistä
veräjä juuri vastapäätä kirkkoa avautui kapealle ruohottuneelle
polulle, jota pappi kernaasti käytti. Else jäi hetkiseksi seisomaan.
"Tässähän ne kasvoivat."
"Mitkä? Mitä tarkoitat?"
"Oh, en oikeastaan mitään."
Hän veti ystävättären mukaansa. Iso päiväpaisteinen kukkaslava oli
johtanut hänen mieleensä ruusut, jotka Erik oli tuonut hänelle
Sörupiin, ja hän sanoi surunvoittoisesti:
"Rouva Bang on oikeassa, -- on ihanaa muistella kesän kauneutta."
Kirkko oli melkein täynnä, kun he astuivat lähelle saarnastuolia, ja
pian senjälkeen soittivat urut alkuvirren. Else piti hyvin paljon tästä
vanhasta kyläkirkosta. Saarnastuolin portaiden kohdalle oli seinälle
ripustettu taulu, jossa olivat mainittuina kaikkien seurakunnan pappien
nimet Lutherin ajoista asti, ja toisella kalkitulla seinällä riippuivat
raskaat kahleet, joita muuan näistä papeista kerran oli kantanut,
kun oli yrittänyt puolustaa erästä kylää vihollista vastaan. Mutta
ylhäällä kirkon kuvussa oli muutamia vuosia sitten tullut näkyviin
kalkkimaalauksia, jotka nyt olivat korjatut entiselleen ja nähtiin
samassa kunnossa kuin useita satoja vuosia takaperin.
Elsellä oli herkkä taidesilmä, ja hänen vanhempainsa kodissa oli
taiteellinen puoli hyvin edustettuna; mutta hänen täytyi hymyillä
nähdessään nuo merkilliset kuviot, jotka osoittivat senaikaista
käsitystä perspektiivistä. Ja kuitenkin ne olivat hänestä paljoa
hauskempia kuin nykyajan futuristien töherrykset, joilla ei ole mitään
yhteyttä taiteen tai luonnonkaan kanssa.
Pappi nousi saarnastuoliin, ja leveä auringonsäde tunkihe sisään isosta
ikkunasta hänen takaansa saartaen hänet valokehäänsä, niin että Elsen
silmiä häikäisi hänen katsoessaan sinnepäin. Päivän evankeliumitekstinä
oli: "Kenkään ei voi palvella kahta herraa", ja Else selitti sen omalla
tavallaan.
Unohtaisiko hän Jumalan, jos hänestä tulisi kuuluisa laulajatar? Ei,
ei, sitä hän ei tekisi! Hänhän itse oli antanut hänelle laulunlahjan,
eikä hän anna meille kykyjä samalla antamatta lupaa niiden käyttämiseen.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, kulkivat molemmat neitoset ja Svend
kotimatkalla muiden edellä.
Else sanoi tavattoman välinpitämättömällä äänellä:
"Eikö Erik-herraa tänään ollenkaan saa nähdä?"
Grethe joutui hieman hämilleen ja vastasi vältellen:
"Sitä en usko; hänellä lienee hyvin kiirettä tähän aikaan."
"Kaiketi lannanajoa, kyntöä ja turpeiden kääntämistä?"
Elsen sävy oli leikkisä, mutta siinä oli pieni katkera sivuvivahdus,
joka ei jäänyt Gretheltä kuulematta. Hän sanoi siis ripeästi:
"Hän olisi ollut kotona tänään; mutta kuultuaan sinun tulostasi hän
ajatteli, että hänen varmaan oli parasta pysyä poissa, koska ehkä olisi
vaivaksi."
Else katsoi tutkivasti ystäväänsä. Tiesikö tuo tyttö jotakin vai
puhuiko hän vain pelkästä avomielisyydestä? Mutta Svend, joka tähän
asti oli ollut vaiti, sanoi loukkaantuneena:
"Ei suinkaan hän vain minua vältellyt?"
"Ka, nyt muistankin! Hän pyysi minua juuri kysymään teiltä, ettekö
aamiaisen jälkeen viitsisi lähteä hänen luokseen."
"Sen teen kernaasti. Sitten kyllä taivutan hänet palaamaan kanssani --
mikäli hän Elsen tähden tohtii."
Hän katsahti ilkkuen sisareensa, mutta tämä kohautti niskojansa ja
sanoi vihaisesti:
"Älähän vaivaudu. Minä matkustan heti suuruksen jälkeen, -- Poul on
kutsunut minut ylioppilasyhdistykseen täksi iltaa."
"Niinkö? Minä taas luulin kuulleeni sinun aamulla kieltäytyneen, kun
aioimme jäädä tänne iltajunan lähtöön asti."
"Mitä? Kieltäydyinkö? Sitä en voi muistaa."
Else poimi viimeiset ruusut Erikin pensaasta muka rouva Bangille
viedäkseen, ja Grethe, joka nyt äkkiä muisti isoäidin, pyrähti
juoksemaan huutaen samalla:
"Nyt minä riennän edeltäpäin katsomaan, kuinka hän voi."
Grethe näki isoäidin istuvan nojatuolissaan ikkunan edessä, mutta hän
ei varmaankaan huomannut Gretheä, sillä hän ei nyökännyt vastaan, kun
tyttö viittasi hänelle ikkunasta. Hän näki ruudun lävitse, että silmät
olivat suljetut ja pää lepäsi pieluksella. Pienet valkoiset kädet
olivat ristissä hänen helmassaan, ja huivi oli valahtanut hartioilta.
Grethe juoksi takaisin pyytääkseen toisia olemaan hiljaa, koska isoäiti
nukkui, ja yksimielisesti he menivät sisälle pääovesta.
He söivät aamiaista ruokasalissa, heti kun olivat tulleet sisälle;
mutta Karen-rouva ajatteli, että oli parasta antaa isoäidin nukkua
rauhassa. Grethe ja Svend haastelivat vilkkaasti -- oli niin paljon
juteltavaa senjälkeen, kun oltiin Nöddebon retkellä. Mutta Else oli
alakuloinen. Kun he olivat aterioineet, meni rouva Karen sisälle
äitiänsä katsomaan jättäen oven auki jälkeensä. Äkkiä he kuulivat
valittavan huudahduksen ja senjälkeen kutsun, ja pappi riensi sisälle.
Karen-rouva seisoi kumartuneena äitinsä puoleen ja puhui tuskallisen
levottomasti:
"Äiti, pikku äiti!"
Mutta pastori näki heti, että rouva Bang oli kuollut. Hän otti
hänen kätensä, mutta se vaipui jälleen takaisin, ja hän kuunteli
sydämenlyöntiä. Tarttuen vaimonsa käteen hän sitten virkkoi
juhlallisesti:
"Onnellisen lopun sinun äitisi sai. Hän on nyt sen seurassa, jota aina
oli kaivannut."
Toisetkin olivat tulleet sisälle ja seisoivat kaikki äänettöminä
kunnioituksesta kuolemaa kohtaan, joka usein näyttää meille vilahduksen
siitä suuresta, mitä nimitetään iäisyydeksi; ja pappi luki isämeidän.
Svend meni noutamaan lääkäriä, mutta Mörck kantoi rouva Bangin
etelänpuoleiseen vierashuoneeseen, mistä oli laaja näköala vainioille
ja niityille. Siellä vanha rouva oli vierailujensa aikana aina asunut,
eikä kukaan koskaan astunut sinne tuntematta tuoksahdusta siitä
rauhasta ja lempeydestä, mitä hän alati levitti ympärilleen. Else ja
Grethe menivät samaan ullakkokammioon, missä he olivat yhdessä asuneet,
mutta joka Grethellä nyt oli yksinään hallussaan. He istuivat käsi
toistensa kaulassa ja itkivät kumpikin pitäen nenäliinaansa silmiensä
edessä; mutta Karen-rouva istui sisällä äitinsä luona -- yksinään,
kuten oli sanonut haluavansa.
Samana iltana -- Mörckin perhe oli matkustanut ennen päivällistä --
istui pastori Gade vaimoineen omassa kamarissaan keinutuolissa pöydän
edessä. Rouva Gade istui isoäidin nojatuolissa, joka oli siirretty
sinne.
Äidin äkillinen kuolema oli tehnyt hänet levottomaksi. Hän pelkäsi
menettävänsä myöskin aviopuolisonsa, jonka heikko, riutunut ulkomuoto
oli sinä päivänä ensi kertaa täyttänyt hänen mielensä vapisuttavilla
aavistuksilla. Hän oli pannut varjostimen lampun yli, jonka hohde
kirvelytti hänen itkettyneitä silmiään, ja hänen äänensä oli raukea,
kyynelten tukahduttama, kun hän sanoi:
"Luuletko, että äiti tiesi kuolevansa?"
Pappi nyökkäsi:
"Luulen kyllä; se aavistus varmaankin tulee kaikille kaipaaville."
"Kaipaaville?" Karen-rouva katsoi huolestuneena kysyvästi mieheensä.
"Mitä kaipaaville?"
"Niille, jotka kaipaavat lepoa ja ikuista rauhaa."
"Mutta varmaankin äiti pikemmin kaipasi eno Knudia."
"Niin kyllä, -- mutta hänen kaipuunsa ei enää ollut tästä maailmasta."
"Ei, sehän on aivan luonnollista. Kun tulee vanhaksi, katoaa kaiketikin
se tunne, jota monet nimittävät rakkaudeksi, mutta joka onkin
ainoastaan rakastumista. Ikävä vain, että sielullinen puoli tulee niin
myöhään."
"Karen!"
Pastorin ääni kuului niin tuskallisen kummastuneelta, että Karen-rouva
säpsähti; mutta hän oli päättänyt tänä iltana sanoa kaikki, mitä
hänellä oli sydämellään, ja virkkoi sen vuoksi intohimoisesti:
"Miksi olet kokonaan sulkeutunut itseesi viime vuosina? Ennen
Jyllannissa kerroit kaikki minulle; nyt on sinusta tullut kuin
muukalainen sekä minulle että lapsille. Me olemme nyt ulkopuolella,
kuten seurakuntasikin, ja ainoastaan saarnasi kuuluu meille kaikille."
Pastori ei vastannut; mutta Karen-rouva nousi ja astui hänen luokseen.
Hän laski kätensä hänen olalleen ja kumartui hänen puoleensa.
"Svend, armas puolisoni, etkö enää rakasta vaimoasi?"
Pappi painoi hänen kättään poskeansa vasten, ja rouva laskeutui
polvilleen hänen eteensä. Pastori silitti kädellään hellästi hänen
vaaleita hiuksiansa ja sanoi soinnuttomalla äänellä:
"Minä rakastan sinua kuten aina; -- mutta minä olen sairas."
"Svend, mikä sinua sitten vaivaa?"
Hän katsoi huolestuneesti miehensä silmiin, jotka omituisen
metallikiiltoisina tuijoittivat eteensä, ja pastori vastasi ikäänkuin
tunnustaen jonkin synnin:
"Minä luulen, että minussa on rintatauti, tuberkeleita. Kaiketi olen
sen saanut Jyllannissa ja... minä luulen, että käyn kohti kuolemaa."
"Ja sen olet minulta salannut?"
"Miksipä olisin sinua sillä tiedolla huolestuttanut? Minä kerron sen
vain nyt, kun kysyt."
"Ja luuletko, että minä tyydyn näkemään sinun hitaasti riutuvan ja
kuolevan silmieni edessä?"
Vaimo painoi intohimoisesti hänen kättänsä huulilleen. Pastori sanoi
liikutettuna:
"Meidän täytyy taipua Jumalan tahtoon."
"Niin, tuo kuulostaa niin kauniilta; mutta..." Hän nousi ja sipaisi
hiukset pois silmiltään: "Kuka sanoo, että Jumala tahtoo sinun
kuolemaasi?"
"Karen!" Pastori Gade nousi ripeästi ja hänen silmiinsä tuli uutta
eloa, kun hän tarttui vaimonsa käteen ja virkkoi: "Ellei se ole Jumalan
tahto... Menkäämme nyt äitisi luo, Karen, siellä saamme ehkä vastauksen
kysymykseemme."
Karen-rouva katsahti häneen hiukan levottomasti. Oliko hänellä
kuumetta, vai mitä hän sanoillaan tarkoitti? Oliko hän unohtanut, että
isoäiti oli kuollut? Mutta pappi, joka luki hänen ajatuksensa, sanoi
levollisesti:
"Äitisi on antanut meille eläissään monta hyvää neuvoa, ja minä uskon,
että löydämme rauhan ja opimme alistuvaisuutta hänen kuolinvuoteensa
ääressä."
Karen-rouva näki kuitenkin, että elämäntoivo noista synkistä
ajatuksista huolimatta hänessä vielä sykki, ja kaikki hänen surunsa
ja alakuloisuutensa hävisi siinä tuokiossa. Kristittynä hän käsitti
miehensä päätöksen ja seurasi häntä kernaasti.
Ylhäällä hiljaisessa tuvassa, salaperäisen kuoleman ääressä, jonka
olemus usein melkein vastoin tahtoamme saa meidät ristimään kätemme
ja antautumaan hartaudeksi nimitettyyn käsittämättömään tunteeseen
ja siinä tajuamaan olevamme luodut Jumalan kuvaksi, polvistuivat
mies ja vaimo sydämelliseen rukoukseen -- molemmat yhtyneinä samaan
toivomukseen: että Jumala vielä soisi heidän muutamia vuosia elää
yhdessä. Ja se rukous kohosi Jumalan valtaistuimelle.
* * * * *
"Kuule, isä!" -- Else oli livahtanut isänsä toimistoon ja seisoi nyt
hänen edessään katsellen häntä veitikkamaisesti, mutta vähän hämillään.
Hiukan vastahakoisesti Mörck kohotti silmänsä papereistaan.
"Tiedäthän, etten halua tulla häirityksi konttoriajalla. Mitä sinä siis
tahdot?"
"Minä tahdon sittenkin päästä takaisin täyshoitola-opistoon."
Isä katsahti häneen kovin kummastuneena; mutta kun tyttö ei näkynyt
aikovan sanoa enempää, virkkoi hän raukeasti: