tehneetkään mitään sanottavaa erotusta lapsiemme suhteen, tunsi hän,
että Else oli sinun ja Poul minun lemmikkini. Mutta juuri se antoi
hänelle selkärankaa ja halua näyttämään, mihin hän kelpasi. Sinä
sanot, että hän on sinun paras, vaikkakin nuorin apulaisesi, ja usko
minua, jahka sinun prokuristisi pian perustaa oman liikkeen, niinkuin
sanoo aikovansa, silloin Svend on se, joka kykenevimpänä täyttää hänen
paikkansa."
"Se on kyllä luultavaa. Svend on hidas, mutta perusteellinen. Ja mihin
hän asettuu, siinä hän pysyy -- kukaan ei työnnä häntä tieltään."
"Mutta, Nils, se mistä tänä iltana oikeastaan aioin puhua, on päätös,
jonka olen tehnyt. Se on suurenmoinen, voit uskoa, ja varmaan
ilahduttaa sinua."
"No, annahan kuulla."
"Minä tahdon olla parempi äiti lapsilleni ja parempi vaimo sinulle. --
Minä jätän teatterin."
Ilon välähdys näkyi Mörckin kasvoilla, ja hän tarttui vaimonsa käteen
kohottaen sen huulilleen.
"Se on tosiaan suuri päätös. Mutta kuinka sinä menettelet
pannaksesi sen täytäntöön? Sinähän olet uudistanut sopimuksesi ensi
näytäntökaudeksi."
"Niin olen, Nils, mutta tahdon pyytää teatterinjohtajaa vapauttamaan
minut siitä. Hän tietää, mitä on tapahtunut, ja hän on hyväsydäminen
mies."
"Mutta ellei hän sentään suostu?"
"Sitten sinä maksat sakon, johon minut tuomitaan -- eikö totta, herra
ylioikeuden asianajaja?"
"Minä maksan kernaasti kaikki, mitä haluat, kunhan vain saan sinut
jälleen. Annoin sinulle kerran luvan mennä teatteriin, sillä näinhän
että se oli sinun kutsumuksesi. Mutta et aavista, mitä se minulle
maksoi. Minä olen alituisesti tuntenut katkeruutta ajatellessani niitä
kaikkia siellä näyttämöllä, jotka saivat sinua syleillä ja lausua mitä
hehkuvimpia sanoja sinulle, -- vaimolleni."
"Mutta, Nils, Nils, vaikenehan toki, sinä vanha harmaahapsi mies!" Hän
ravisti häntä hartioista ja hymyili vanhaa lumoavaa hymyään. "Onko se
ihan totta -- vai kuulinko väärin?"
Mörck piti kiinni hänen käsivarsistaan ja sanoi vakavasti:
"Muista, Ursula, että sinä olet nuori, niin monta vuotta minua
nuorempi, ja sinä olet kaunis ja lumoava -- paljoa viehättävämpi
kuin sinut ensi kertaa nähdessäni. Ja minä olen, kuten sanot, vanha
harmaahapsinen mies."
"Ah, Nils, mikset ole tuota sanonut jo kauan sitten? Tiedäthän, että
minä silloin olisin teatterista luopunut."
"Niin, mutta tekemällä itsellesi väkivaltaa. Minä toivoin, että tulisit
vapaasta tahdostasi. Nyt ovat lapsemme tuoneet sinut takaisin, ja minä
siunaan heitä siitä."
"Sinähän käyt aivan juhlalliseksi, ja minä myönnän, että siihen on
syytäkin. Tiedätkös, että Svend sai minut jälleen ajattelemaan Jumalaa.
Minä olin kauan ollut niin etäällä poissa. Minä käsitin sen nähdessäni
Svendin joka ilta panevan kätensä ristiin ja rukoilevan 'isämeidän',
kuten ollessaan pieni poika. Ja sen olit sinä hänelle opettanut jo
silloin, kun hän oli pieni. -- Sinä juttelit heille kertomuksia ja sinä
rukoilit heidän kanssaan, sillaikaa kun minä esitin huvinäytelmiä. Minä
käsitän oikeastaan nyt vasta, että varsinainen toimialani oli kodin
piirissä, sillä tiedä, Nils: en ole koskaan tuntenut itseäni täysin
iloiseksi teatterissa. Minua vaivasi pelko ja levottomuus lasteni
suhteen; tosin se hävisi heti kun astuin näyttämölle, mutta se palasi
moninkertaisena jälkeenpäin."
"Sellaista levottomuutta tunteilevat useimmat äidit ollessaan kotoa
poissa. Sinä seurasit vain kutsumustasi ja sinusta tuli yksi suurimpia
näyttelijättäriämme, ja sitä olet ollut tähän asti."
Ursula-rouva laski hänen kätensä kaulalleen ja painautui lähemmäksi
häntä.
"Nyt minä jään sinun luoksesi ja voin ottaa vastaan vanhuuden, kun
se saapuu. Et tiedä, kuinka hermoja jännittävää ja rasittavaa on
vaania jokaista pikku ryppyä. Ja nyt pääsen kaikesta maalaamisesta ja
puuteroimisestakin. Ajattelehan: tänä aamuna keksin ensimäisen harmaan
hiuksen -- ja minä niin pelästyin, että unohdin riuhtaista sen pois!"
"Anna sen jäädä paikoilleen. Katso, minulla ei ole ainoatakaan mustaa
jäljellä, enkä silti ole koskaan pelännyt vanhuutta."
"Sinä et näytellytkään komediaa -- ja nyt se jää minultakin. Mutta,
Nils, pidätkö sinä kuitenkin vaimostasi, silloinkin kun minulla on
ryppyjä ja harmaat hiukset."
"Ursula, sinä pieni hupsu! Sinun sieluasihan minä rakastan enkä
ruumistasi."
* * * * *
Mörckin perhe oli vuokrannut pienen huoneuston Sörupissa -- puolen
penikulman matkan päässä Fredensborgista sijaitsevassa kylässä. Siellä
oli iso, vanha puutarha, ja täällä monien hedelmäpuiden välissä
istuskeli Else kauniina lämpiminä elokuunpäivinä aamusta iltaan.
Hänen äitinsä tuskin poistui hänen luotaan, ja heidän välillään
vallitsi niin luottavainen tuttavallisuus kuin parhaiden ystävätärten
kesken. Else oli jutellut koko tarinan Poulista ja hänen kosinnastaan,
mutta nyt hän katseli nuorukaista aivan toisessa valossa kuin ennen.
Hänen kärsimyksensä ja oleskelu sairaalassa olivat opettaneet häntä
näkemään muiden hyvät puolet aivan toisin kuin ennen, eikä hän enää
koskaan yrittänyt tehdä ketään naurunalaiseksi.
Mutta hän ei vain oikein toipunut hermostonsa järkytyksestä. Hänen
päänsä oli parantunut, ja tukka peitti täydellisesti haavan ompelusta
jääneen arven; mutta hänen vilkkautensa oli poissa. Hän tunsi aina
väsymystä, ja poskien puna, joka kerran oli häntä niin kiusoittanut,
oli kokonaan kadonnut. Tapaturmasta tai mistään sen yhteydessä olevista
seikoista hän ei ensinkään voinut puhua, koska hän silloin heti hyrähti
itkuun.
Hänestä oli tullut niin hiljainen ja vakava, ja ainoastaan vanha
sanomalehtimies -- Grethen isoisä, -- joka oli erikoisesti häneen
mieltynyt, voi hiukan vilkastuttaa häntä. Tämä oli eräänä päivänä
saapunut sinne maalle Grethen kanssa, jonka vanhempain luona hän vietti
kesälomaa, ja Ursula-rouvan kera oli elvytetty entisiä teatterimuistoja
niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä; ja myöhemmin hän oli usein
käynyt Sörupissa.
Hän oli eräänä aamuna, juuri kun Mörck ja Svend olivat matkustaneet
kaupunkiin, saapunut kuin kuljeksiva trubaduuri, kitara, hänen paras
ystävänsä, riippumassa nauhasta hänen selässään. Hän oli kävellyt
kahden penikulman matkan Trillerödistä ilmoittaakseen Gaden perheen
tulosta. He aikoivat kaikki saapua päivälliselle, ja rouva Bangin, joka
vieraili pappilassa, piti myös tulla.
"Lähteekö Erik mukaan?"
Else punastui omasta kysymyksestään, mutta Carstensen ei sitä
huomannut. Hän tyhjensi juuri limonadilasia. Eräistä syistä hänelle ei
koskaan tarjottu alkoholijuomia. Elsestä tuntui, että kului iäisyys,
ennenkuin hän vastasi. Vihdoin hän laski lasin pöydälle ja kuivattuaan
huolellisesti suunsa punaruutuisella nenäliinalla sanoi verkalleen:
"Erik? No tietysti. Juuri hänen syntymäpäivänsä vuoksi he tulevatkin.
Se on hänen syntymäpäivälahjansa."
"Välittäneekö hän siitä?"
Else hypisteli hiukan hermostuneesti valkoisen pehmeäsilkkisen pukunsa
pitsikaulusta, mutta Carstensen sanoi vakuuttavasti:
"Tietysti hän välittää, koska hän itse sitä ehdottikin. Hän oli päivän
merkityksen johdosta saanut lomaa ja tahtoi kernaasti käyttää sitä
oikein hauskalla tavalla."
"Niin, minulle se tietenkin on samantekevää. Kysyin etupäässä äidin
tähden -- täytyyhän hänen tietää, kuinka monta meitä tulee."
"Vai ni-i-in?" Carstensen katsoi häneen älykkäästi, ja äkkiä selvisi
hänelle, ettei se tytölle ollut niinkään samantekevää. Olihan tullut
hiukan punanhohdettakin poskille.
Hän istuutui ja alkoi näppäillä kitaraa, mutta Else tarttui innokkaasti
englantilaiseen oppikirjaan; hänenhän täytyi koettaa lukea samaa kuin
toiset koulussa.
He istuivat pienen pyöreän pöydän molemmin puolin puiden alla, ja
raikas ilma, joka löyhytteli mitä pirteintä tuoksua päivänsäteiden
lämmittämästä nurmikosta, huokuili heidän ympärillään.
Auringonsäteet lankesivat lämmittävinä kasteesta kosteille
ruohokentille; oli vielä aikainen aamu, ja linnut visertelivät ilosta
ja riemusta heidän päänsä päällä. Alhaalta Esrom-järven rannalta
kuului vaatteita pesevien nuorten tyttöjen huutoja ja naurua, ja
äsken sumuinen ilma oli niin kirkastunut, että saattoi nähdä kukkulan
sinertäville huipuille asti.
Kuului hilpeätä huilunsoittoa ylhäältä avoimesta ullakkokamarin
ikkunasta, mistä Poulin ruskeakiharainen pää silloin tällöin
pisti esille. Palvelustyttö puuhaili aamiaispöydän kattamisessa
puutarhatuvassa, mutta Ursula-rouvaa ei näkynyt. Hänellä oli jo hommaa
päivällisen valmistuksissa, ja hän oli sitävarten lähettänyt Villen,
joka muutoin avusti heitä karkeammissa töissä, opettajan taloon. Sieltä
päin kuuluvasta äänekkäästä kanojen kaakatuksesta ja kukonkiekunasta
saattoi arvata hänen asiansa.
Kun aamiainen, jolloin Ursula-rouva vain hetkiseksi näyttäytyi,
oli syöty, niin Poul pumppusi ilmaa polkupyöräänsä, sillä hänen
oli lähdettävä kymmenen junassa pääkaupunkiin. Äiti seurasi häntä
portille ja pyysi häntä pistäytymään konttorissa ilmoittaakseen isälle
odottamattomista vieraista, jotta ainakin Svend saapuisi aikaisemmin
kotiin.
"Sen hän varmaan tekee", nauroi Poul. "Onhan maailmassa
tyhmeliinejäkin. Sydän on imukone tai pumppu tai miksi sitä
nimittäisimme, joka mieluimmin on pidettävä levollisessa, tasaisessa
liikkeessä, ja houkkio on, ken panee koneiston kulkemaan seitsemän
penikulman vauhdilla -- se päättyy räjähdykseen. Minä ainakin varon
itseäni sellaisesta."
"Saa nähdä, etkö sitä koskaan unohda!"
Ursula-rouva hymyili ja nipisti häntä korvasta, mutta Poul hyppäsi
pyörälleen, heitti hänelle lentosuukon ja ajoi pois huutaen:
"Hyvästi, sinä viisain ja kaunein kaikista äideistä!"
Ursula-rouva jäi seisomaan portille, kunnes nuorukainen oli kääntänyt
tienmutkassa Rasmus Lolländerin talon luona. Sitten hän kääntyi
ripeästi, ja ystävällisesti nyökäytettyään päätänsä Elselle ja
Carstensenille juoksi portaita ylös solakkana ja kepeänä kuin nuori
tyttö. Carstensen katsoi ihaillen hänen jälkeensä:
"Että hänellä on ollut ihailijoita, voi helposti käsittää; mutta että
hän on osannut pitää ne loitolla, on melkein mestaritemppu. Mutta
sen hän on tehnyt... häntä nimitettiinkin jääimmeksi teatterilaisten
kesken."
Else nousi hieman kiivaasti.
"Nyt voinemme hyvin mennä heitä vastaan", virkkoi hän.
Hän ei pitänyt siitä silmäyksestä, jolla Carstensen oli katsonut hänen
äitinsä jälkeen, ja nyt hän käsitti, mitä merkitsee sana "kyynillinen",
jota hänen isänsä kerran oli Carstensenista käyttänyt.
He olivat ehtineet pitkän matkan päähän metsään, ennenkuin näkivät
papinperheen tulevan kävellen. Pitkä, hintelä, etukumarassa astuva
pastori nojasi vaimonsa käsivarteen, ja Gretheä, jolla oli syli täynnä
ruusuja, seurasi Erik hattu kallellaan ja laulaen kilpaa kaikkien
metsän lintujen kanssa. Niin pian kuin Grethe näki Elsen, sieppasi hän
Erikin hatun, pani ruusut siihen, antoi sen hänen käteensä ja juoksi
Elseä vastaan samalla huutaen Erikille:
"Anna sinä itse ne hänelle."
Else, joka oli kuullut huudahduksen ja ymmärtänyt tarkoituksen, päästi
hiukan hämillään Carstensenin käsivarren ja riensi avosylin Gretheä
vastaan.
"Oi, kuinka olen iloinen, että tulette, ja kylläpä me saamme hauskaa!"
Toiset saapuivat nyt paikalle, heidät lausuttiin tervetulleiksi, ja
Else toivotti Erikille kaikkea onnea. Carstensen katsahti pettyneenä
ympärilleen, ja Karen-rouva, joka käsitti hänen tarkoituksensa, sanoi
valittaen:
"Äiti ei ollut oikein reipas tänään; hän tahtoi mieluummin pysytellä
kotona levossa."
Ja Carstensen, joka aamulla oli saapunut mieli täynnä iloista odotusta,
tunsi itsensä yhtäkkiä kovin vanhaksi. Toivo, joka oli ojentanut hänen
selkänsä, oli särkynyt, ja hän asteli nyt raskaasti sauvaansa nojaten
vähän muiden jäljessä takaisin taloon. Heidän saapuessaan puutarhaan
Erik kaatoi kukkaset Elsen pöydälle ja sanoi:
"Minä poimin ne tänä aamuna niiden vielä ollessa kasteesta kosteina. Ne
kasvoivat siinä isossa lavassa, tiedättehän, juuri kirkkopolulle vievän
portin edessä -- siellä on aina päiväpaistetta."
"Kiitos, Erik!" Tyttö ojensi hänelle hiukan hämillään kätensä.
"Oletteko tosiaan ne poiminut minulle? Teidänhän päinvastoin olisi
pitänyt saada lahja."
"Ette voi antaa minulle parempaa lahjaa kuin se on, että iloitsette
kukkasistani."
Ursula-rouva tuli nyt esille ja laski kätensä Erikin käsivarrelle.
"Kovinpa te kasvatte, Erik! Kohta olette jo yhtä pitkä kuin leveä.
Montako vuotta te siis tänään täytätte?"
"Kaksikymmentä!"
"Kaksikymmentä vuotta..." Ursula-rouvan silmät kävivät haaveileviksi,
ja hän sanoi hiljaa: "Vuotta sitä ennen olivat kaksoiseni tulleet
maailmaan. Teidän äitinne uhrasi kaikki -- nuoruutensa, seurapiirinsä
ja ylioppilastutkintonsa -- lähteäkseen isänne kanssa nummiseudulle,
karkeaan ilmanalaan ja sellaisen väestön luo, jonka kieltä hän tuskin
ymmärsi."
"Ei, rouva Mörck, äiti ei _uhrannut_ mitään. Hän seurasi miestä,
joka omisti hänen rakkautensa ja joka sen myöskin ansaitsi. Jos hän
sitävastoin olisi jäänyt paikalleen, olisi hän voinut puhua uhrista.
Niin, silloin hän olisi uhrannut kaikki. Mikään ei ole suurempaa ja
voimakkaampaa kuin rakkaus miehen ja naisen välillä, ja ken ei koskaan
ole rakastanut, ei ole elänyt."
"Kas vain, nuori mies, kuinka te osaatte puhua! Teidänhän on täytynyt
tutkia rakkauden sisintä olemusta, koska sen niin hyvin tunnette."
Rouva Mörck katsoi tutkivasti nuorukaiseen, mutta tämän katse oli
avomielinen, kun hän vastasi:
"En ole koskaan puhunut rakkaudesta kellekään nuorelle tytölle, ja
ken kerran tulee omakseni, on myöskin oleva ainoa. En voisi vaatia
puhtautta naiselta, jos itse olisin tahrautunut -- enkä tahdo koskaan
naida sellaista tyttöä, joka on kuulunut muille."
Rouva Ursula joutui hämilleen. Hän vilkaisi salavihkaa Elseen, joka
kuumeentapaisesti järjesteli ruusuja, ja tunsi todellista huojennusta,
kun häntä kutsuttiin. Mutta koko päivän hän näki nuo rehelliset
avo-ilmeiset kasvot edessään, ja vaikka nuorukaisen siveysoppi oli
ainoata oikeata, tuntui se hänestä nykyaikaisten käsitysten mukaan
melkein luonnottomalta.
Ursula-rouvan lähdettyä kääntyi Erik Elseen päin:
"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"
"Mikä sitten?" Else kumartui syvään ruusujen yli, mutta Erik katsoi
häneen lempeällä, lujalla katseellaan ja sanoi hartaasti: "Että rakkaus
on suurin kaikista."
"Niin; sen kyllä uskon. En ole koskaan rakastanut vanhempiani ja
veljiäni niin suuresti kuin nyt sairaana oltuani. Näenhän, kuinka
uhraavaisia ja helliä he ovat minua kohtaan, eikä rakkauteni
musiikkiinkaan ole vähentynyt."
"Tuo kaikki on kaunista, muttei se kuitenkaan ole sitä rakkautta, mitä
minä tarkoitin. Tarkoitin rakkautta miehen ja naisen välillä."
Nyt katsoi tyttö nuorukaista suoraan silmiin ja sanoi vivahdus vanhaa
veitikkamaisuutta äänessään: "Siinäkin myönnän olevanne oikeassa.
Teidän ja minun vanhempani ovat siitä paras todistus..."
"Ei, ei, Else!" Hän tarttui ruusuja pitelevään käteen. "Minä puhun
nuoresta, rohkeasta rakkaudesta, joka näyttää meille, kuinka maailma on
kaunis ja ihmiset hyviä."
"Päästäkää minut, Erik!" Elsen silmät kävivät tummiksi ja vakaviksi.
"Siihen rakkauteen en tahdo koskaan tutustua -- minä tahdon rakastaa
vain taidettani."
Grethe, joka oli ollut ylhäällä kukkulalla, tuli juosten ja huusi: "Nyt
tulevat Svend ja Poul polkupyörillä!"
Ursula-rouva lähestyi nopeasti.
"Se on mahdotonta! Poul ei voi tulla kotiin tähän aikaan."
Seurue nousi kukkulalle, joka oli aivan tienristeyksen kohdalla, ja
Else, joka oli saanut poimituiksi ruusut kokoon, oli menossa viemään
niitä sisälle; mutta Erik, jonka silmät alituisesti seurasivat hänen
liikkeitänsä, sanoi kiireesti:
"Sellaista ei voi ennakolta päättää. Kerran tulee rakkaus ja silloin te
antaudutte ehdottomasti. Mutta tehän olettekin niin nuori ja melkeinpä
vain lapsi vielä."
"Kylläpä te sitten tosiaan olette merkillisessä keskustelussa lapsen
kanssa."
Tyttö käänsi hänelle loukkaantuneena selkänsä ja meni kuningattaren
ilmein ruusuineen sisälle.
Erik jäi seisomaan paikalleen, unohtunut ruusu kädessään. Hän vei sen
huulilleen, mutta laski sen heti jälleen pöydälle, ikäänkuin olisi
polttanut itsensä, ja totesi katkerasti hymyillen, että varsi oli
taittunut.
Mutta maantiellä hyristi kaksi nuorta miestä polkupyörillä. He
heiluttivat lakkejansa ja saadessaan vastatervehdyksen kukkulalta
hurrasivat niin, että kaiku metsästä vastasi. Grethe etunenässä seurue
meni heitä vastaan, ja silloin he näkivät, ettei toinen pyöräilijä
ollutkaan otaksuttu Poul-veli, vaan sitävastoin Poul Lange.
"Minä tapasin hänet kaupungissa ja sieppasin hänet heti mukaani!"
huudahti Svend. Ja nyt seurasi tervehtimisiä ja iloisia huudahduksia.
Olihan saapunut yksi vieras lisää. Mutta Poul Lange katsoi heidän
kaikkien ohitseen puutarhaan, mistä Else tuli näkyville, ja riensi
sinne tyttöä vastaan.
Ensi kerran tuon surullisen päivän jälkeen he nyt jälleen tapasivat
toisensa; ja Else kävi niin vaaleaksi kuin se puku, joka hänellä
oli yllään. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän peitti kasvot
käsillään ja purskahti itkuun. Vähällä piti, ettei Poul tehnyt samoin.
Hän oli syvästi liikutettuna nähnyt, kuinka tyttö oli muuttunut,
tullut vanhemmaksi, mutta sievemmäksi -- niin, hän oli hänestä melkein
yliluonnollisen kaunis. Mutta riemu, millä hän oli rientänyt Elseä
vastaan, oli kokonaan hävinnyt, ja hän tunsi itsensä melkein hylkiöksi,
koska hänen näkemisensä sai tytön heti purskahtamaan itkuun.
Karen-rouva, joka käsitti, mitä Elsen sielussa liikkui, tarttui häntä
vyötäisiin ja vei hänet sisälle. Mutta vähän taampana, puolittain
muutamain viinamarjapensaitten peitossa, seisoi Erik. Hän puristi
kädessään ruusua, jonka sittenkin oli itselleen ottanut, ja kuiskasi
pilkallisesti: "koulupoika".
Heti kun Mörck ja Poul olivat palanneet kotiin kaupungista, käytiin
aterialle. Pastori Gade astui Ursula-rouvan luo:
"Emmekö me kaksi vanhaa ystävää pidä yhtä seuraa? -- Carstensen lähti
pois puoli tuntia sitten pyytäen suomaan sen hänelle anteeksi. Rouva
Vibeken poisjääminen varmaankin on himmentänyt häneltä tämän päivän --
hänellä ei ollut mitään rauhaa."
Ursula-rouva tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi vakavasti:
"Uskottomuus rankaisee aina itsensä -- ja hän sai rangaistuksensa
avioliitossaan rouva Hamannin kanssa, joka siis, tosin kyllä vallan
vastoin tahtoaan, kosti rouva Vibeken puolesta. Kerrotaan hänen
antaneen Carstensenille selkäänkin."
"Sitä puhutaan niin paljon, rouva Mörck. Minä taas luulisin, että
Carstensen kykeni pitämään naista aisoissa."
"Ei, siihen hän ei kyennyt; siksi hänellä oli liian häilyvä luonne.
Mutta nyt me käymme aterialle, ja toivoakseni ruoka on hyvää."
Pastori Gadella ei ollut mitään sitä vastaan, että pääsi tästä
puheenaiheesta. Hän oli harvapuheinen mies. Puhuminen oli hänelle
raskasta, ja sunnuntaiset saarnat kirkossa usein uhkasivat hänet lopen
uuvuttaa, niin että hänen täytyi levätä koko iltapäivä. Elämä Jyllannin
tuimassa ilmanalassa oli ollut vaarallista hänen terveydelleen,
mikä aina oli ollut heikonlainen. Mutta hän rakasti tointaan siellä
mannermaalla, ja pienistä mökeistä ja taloista hietasärkkien ja
kanervaa kasvavien nummien takaa oli joka pyhä saapunut vakavia,
harkitsevia miehiä ja naisia jalkaisin hänen kirkkoonsa. Sillaikaa kun
meren mylvinä oli vähällä tukahuttaa hänen äänensä kuulumattomiin,
puhui hän heille lempeästi Kristuksesta, joka oli ottanut
kantaakseen, kaikki syntimme, niin että saatoimme olla varmat hänen
anteeksiannostaan, kun hetkemme kerran tulisi.
Mutta vihdoin pappi alkoi sylkeä verta, ja lääkäri neuvoi häntä
pyrkimään takaisin siihen seutuun, missä oli syntynyt ja kasvanut, ja
kun virka tuli avoimeksi Trillerödissä, haki hän sitä ja sai sen. Mutta
hän kaipasi takaisin ensimäiseen seurakuntaansa, ja hänelle tuotti
todellista surua, kun kuuli, että eräs lähetyssaarnaaja, muuan niin
sanotuista "tulikiven-saarnaajista", oli voittanut puolelleen seudun
asukkaat ja että kirkko monet sunnuntait perätysten oli tyhjänä.
Kun kahvi oli juotu, ehdotti Mörck retkeä Nöddebon puistoon. Hänen
ehdotukseensa suostuttiin yksimielisellä riemulla; mutta heti syntyi
väittelyä, tehtäisiinkö retki maitse vai vesitse. Kun nuorisoa oli
lukumäärältään enemmän kuin vanhempaa väkeä ja ilma tyyni, päätettiin
vuokrata vene, ja Erik, joka oli tänään tavattoman hiljainen, tarjoutui
yksinään soutamaan. Hänellä oli liian paljon voimia, väitti hän, eikä
voinut elää päivääkään niitä käyttämättä. Kun kaikki olivat asettuneet
veneeseen ja oli päästy kappaleen matkaa ulos Esrom-järvelle, kysyi
Erik Ursula-rouvalta, osasiko tämä uida.
"Aivan kuin kivi!" nauroi rouva ja lisäsi: "Aiotteko kenties kaataa
meidät?"
"Ei, en minä; mutta Lange -- hän tekee voitavansa siinä suhteessa."
"Sen melkein minäkin uskon!" huudahti rouva niin, että Poul Lange, joka
pyydysteli lumpeita Elselle, pelästyneenä pudotti likomärät kukkaset
veneen pohjalle. Naisille tuli aika hätä hameistaan, mutta tasapaino
saavutettiin jälleen, ja pian laskettiin maihin Nöddebon kärkeen. He
menivät puistoravintolasta tilaamaan illallista, ja Else, jolla oli
hyvin kehittynyt luonnonaisti, tarttui isänsä käsivarteen.
"Tule, isä, istutaan yhdessä tähän ja nautitaan hiljaisuudessa."
He istahtivat penkille matalan, puutarhaa rannasta eroittavan
pensasaidan sisäpuolelle ja katselivat ulapalle. Naiset ja pastori
Gade seisoivat vähän matkan päässä jutellen ravintolanisännän,
herra Sörensenin kanssa, joka isona, punakkana, leveäharteisena ja
hyvätuulisena, kuten kaikki ravintoloitsijat, otti illallistilauksia
vastaan. Grethe ja Svend seisoivat tapansa mukaan hiukan erillään
muista, ja Poul, joka oli sytyttänyt savukkeen, sovitteli itseänsä
mukavasti riippumattoon, joka oli pingoitettu puiden väliin. Mutta Erik
ja Poul Lange, molemmat kilpakosijat, lähestyivät kumpikin taholtaan
penkkiä, jolla Else istui isänsä kanssa, ja kun Mörck huomasi hiipijät
ja ymmärsi, että tytär mieluimmin tahtoi olla yksinään hänen kanssaan,
nousi hän ja sanoi kuuluvalla äänellä:
"Kuulkaapa, kaikki te nuoret miehet, kuinka voitte katsella tuota
raikasta järveä haluamatta heittäytyä sen aaltoihin. Menkää te vain;
kyllä pastori ja minä pidämme naisille seuraa!"
Siinä ei siis ollut muuta neuvoa. Poul kömpi vastahakoisesti
riippumatostaan, Svendin täytyi keskeyttää mielenkiintoinen esitelmänsä
juriidisesta ja moraalisesta oikeudesta, ja Grethe, joka oli ollut
hartaana kuulijana, vaikkei varsin paljoa käsittänytkään tästä
lainopillis-siveellisestä aiheesta, valitti äänekkäästi, ettei ollut
saanut kuulla loppua. Mutta sen lupasi Svend hänelle illallisen
jälkeen, kun puiden välissä alkoi hämärtää, ja hän kiirehti Erikin luo,
jolle oli vannonut ikuista ystävyyttä. Molemmat Poulit lyöttäytyivät
yhteen, ja pian riennettiinkin jo mäkeä alas niemekkeelle, mistä he
aikoivat lähteä ulapalle, käyttäen venettä uimahuoneena.
Grethe, joka huomasi, että Else mieluimmin tahtoi olla yksinään
isänsä parissa, alkoi leikkiä pienen sysimustan kissanpojan kanssa,
joka yritteli riuhtaista pöytäliinoja alas puutarhan pikkupöydiltä.
Se seisoi takajaloillaan ja veti rimpsuista, ja Grethe seurasi sitä
hyväilevin huudahduksin pöydästä pöytään. Else, joka oli väsyksissä,
nojasi päätään isänsä olkaa vasten, ja he istuivat kauan ääneti.