kädellänikään kosken sellaiseen hommaan kotona. -- Ja
ajattelehan sitten, että herra Poul luulee minun haluavan tulla
grönlantilaisnaiseksi, asua maakuopassa ja maata lavitsalla. Hyväinen
aika, kuinka hän on tuhma! Minä kun päinvastoin rakastan loistoa ja
ylellisyyttä."
Hän vilkaisi toalettipöytäänsä ja muuhun kotoa tuotuun kalustoonsa,
jotka täyttivät kokonaisen seinustan isossa tyttökammiossa, ja jatkoi
hymyillen:
"En suinkaan; minä en ole hupsu -- enkä sitäpaitsi häntä rakastakaan."
"Sitten et saa hänelle mennäkään. Rakkaus on avioliitossa tärkeintä."
"Bravo! Viisaus on puhunut; nyt kirje todella kirjoitetaan."
Hän asettui pöydän ääreen ja luki ääneensä sitä myöten kuin kirjoitti:
"Rakas Poul!
Kun sydämeni kuuluu yksinomaan taiteelleni, en voi tulla
vaimoksesi. Rakastakaamme toisiamme kuin veli ja sisar.
Ystäväsi
_Else Mörck_.
"Tämän voit antaa hänelle huomenna, Grethe, kuulethan."
Grethe istui pystyssä sängyssä. Tuo oli hänestä kovin jännittävää; ja
hirveän sankarillisesti menetteli hänen mielestään Else hyljätessään
laulunsa vuoksi Poulin rakkauden. Että voikin! Ja hän näki äkkiä
"professorin" edessään. Hänen likinäköiset silmänsä suistelivat häntä
kohti, niin että täytyi painua takaisin pielukselle. Ei, hän se toki
ei ollut; hänessä oli liian paljon kirjatoukkaa; mutta kerran kai oli
tuleva joku toinen...
* * * * *
Täyshoitola-opistolla oli oma sanomalehtensä, joka ilmestyi kerran
kahdessa viikossa ja jota "professori" toimitti.
Lehti käsitteli olosuhteita koulun piirissä, mutta soi tilaa
myöskin lyyrillisille purkauksille, olivatpa nämä sitten runoa tai
suorasanaista. Julkaisu monisteltiin hektograafilla, ja siitä työstä
huolehti sen toimitussihteeri Poul Lange. Hän oli juuri menossa tähän
hommaan huoneeseensa, joka oli hänellä yhteinen "professorin" kanssa
-- molemmat olivat laitoksen täyshoito-oppilaita, -- kun Grethe
Gade kouluajan päätyttyä ojensi hänelle kirjelapun. Hän punehtui
hiusmartoa myöten, sillä hän arvasi heti, että se oli Elseltä, eikä
tolkuttomuudessaan tiennyt, mihin kirjeen panisi.
Grethe sanoi lohduttavasti:
"Älä siitä tule kovin murheelliseksi."
Mutta Poul, joka nyt käsitti, että tyttö tiesi asian, ällistyi ihan
täydellisesti ja ryntäsi sanaa sanomatta huoneeseensa. Sisälle tultuaan
hän viivähti kiertämään avainta lukossa ollakseen varma, että ovi oli
visusti suljettu, ja repäisi vihdoin kirjeen auki. Hän luki sen kerran,
luki vielä toistamiseen ja viskasi sitten uuniin, jossa tietenkään ei
ollut tulta; mutta silmänräpäystä myöhemmin hän pisti kätensä pesään,
niin että rystyset mustuivat, veti paperin ulos ja oikaisi sen jälleen.
Hän luki sen vielä pariin kertaan hieroessaan noen nyrkeistään
housuihinsa ja vihdoin mutisi hampaittensa välistä:
-- Se hävytön tytönlepakko! Kirjoittaa, että mieluummin harjoittaa
taidettansa! Ja Jumala ties, mitä taidetta se onkaan... Ehkä keimailua!
Muuta en hänessä toki koskaan ole huomannut. Mutta hän saa tätä vielä
katua.
Hän katsahti ympärilleen huoneessa löytääkseen jotakin, mihin voisi
kohdistaa vihansa, ja hänen silmänsä osuivat pöydällä akkunan ääressä
lojuviin käsikirjoituksiin ja hektograafihyhmään. Hän näppäytti
sormiaan.
-- Hei! Nyt sen tiedän! Hänestä kirjoitetaan lehteen! Sanomalehtimiestä
ei rankaisematta pilkata. Minulla on kynäni, ja siitä saan paljoa
voimakkaamman aseen kuin myrkyllisinkään nuoli!
Professori pisti päänsä ovesta
"Pidätkö sinä esitelmää -- vai mitä sinä täällä hoilaat? Etkö aio syödä
päivällistä? Ne ovat käymässä pöytään."
Poul katsahti häneen ja sanoi hämmästyneenä:
"Kuinka sinä pääsit sisälle? Ovihan oli lujasti lukittu."
"Vai niin? Sitä en ollenkaan huomannut; se aukeni heti, kun siihen vain
kosketin."
"Sitten lukossa on kai jotakin vikaa!"
"Pikemmin on vikaa sinussa!"
Professori nauroi ja riensi alas; mutta Poul ryhtyi kiertämään avainta
reiässä ja huomasi lopuksi, että sen lehti oli katkennut.
Sillä tavoin! Nyt kai rehtori pauhaisi, se kun niin kiusallisesti osasi
olla kaikkialla saapuvilla, mutta tuohan oli sentään vain pikkuasia
häntä kohdanneeseen suruun verrattuna. Kumarruksissa hän astui alas
ruokasaliin, missä -- entisen arvoisan Pietarin tapaan -- hukutti
mielihaikeansa ja löysi lohdutusta saagovellin pohjalta.
Seuraavana päivänä oli koulun lehdessä tämänlainen "Kostajan"
nimimerkillä varustettu "purkaus":
Pääs' Else taiteen taimitarhaan,
hän hylkäs kauneimman ja parhaan:
Kun tyttölapsi oikun saa,
niin onnensa hän musertaa.
"Professori", joka illalla vuoteelle mentyään oli saanut kuulla Poulin
kaikki lemmentuskat, ojensi paljonsanovalla hymyllä sanomalehden
Elselle välitunnilla. Tyttö avasi sen ja näki heti runon. Veri nousi
niin nopeasti hänen päähänsä, että häntä hetkisen huimasi, ja hän torui
vihaisesti pientä tyttöä, joka kompastui hänen jalkaansa.
Hän istui yksinään eräällä penkillä isolla hiekoitetulla koulupihalla
ja keksi äkkiä Poulin kasvot voimistelusalin ikkunassa. Hän nousi
silmänräpäyksessä ja mennen puutarhan veräjällä seisovan rehtorin luo
kysyi kuivasti ja lyhyesti:
"Onko oppilailla lupa oleskella voimistelusalissa välitunnilla?"
"Ei millään ehdolla! Ken sitä uskaltaa, saa varoituksen."
"Sitten pyydän ilmoittaa teille, että Poul Lange on siellä."
Rehtori katsoi häneen hiukan kummastuneena. Alentuiko tuo neitonen
tavalliseen juoruiluun, vai oliko se kostoa? Varmana, että näin oli
laita, hän meni sisälle, mutta Else käveli takaisin paikalleen,
minne hän vähää myöhemmin kuuli askelten töminää isosta, tyhjästä
voimistelusalista. Pian senjälkeen tuli Poul ulos ja suuntasi kulkunsa
suoraan häntä kohti. Tyttö siirtyi hermostuneesti penkillään; mutta
nuorukainen jäi seisomaan ja sanoi matalalla, mutta kiihtyneellä
äänellä:
"Ensin sinä pilkkaat minua hylkäämällä tarjoukseni ja sitten juoruilet
rehtorille kuin mikäkin jokapäiväinen koulutyttö. Minä halveksin sinua."
Else vilkaisi häneen, ja nuorukainen loi silmänsä alas kohdatessaan
tumman säkenöitsevän katseen, jonka tyttö hänelle lähetti vastatessaan:
"Mutta on kai jaloa ja miehekästä kirjoitella minusta herjausrunoja
koululehteen? Kiellä tekosi, jos uskallat."
"Minä en ole aikonut sitä kieltää. Minä tiedän, mitä teen, ja vastaan
sanoistani kuin mies!"
"Mies? Niin, sinä olet tosiaan kaunis mies! Jos sinä todellakin
olet niin epätoivoissasi minulta saamiesi rukkasten vuoksi, tulisi
sinun kantaa surusi miehen lailla eikä asettaa turvatonta naista
kaakinpuuhun."
Poul Lange, joka useita vuosia sitten oli ollut innokas partiolainen ja
osastossaan muiden hyvien ominaisuuksien ohella erikoisesti kehittynyt
"ritarillisuudessa", tunsi äkkiä menettelynsä arvottomuuden ja istahti
häpeissään penkille. Hän virkkoi nöyrästi:
"Myönnän menetelleeni typerästi ja pyydän sinulta anteeksi. Kernaasti
koetan saada kaikki kappaleet lehteä takaisin polttaakseni ne."
"Se ei vähääkään hyödytä." Else katsoi haikeamielisesti hänen ruskeihin
rehellisiin nuorukaiskasvoihinsa. "Kaikki lapset, jotka syövät
aamiaista kodeissaan, ovat ottaneet kappaleen mukaansa, ja kaikki
tietävät, että minua ja minun taidettani siinä tarkoitetaan."
"Sinun taidettasi?" Poulin ääni kuulosti masentuneelta; mutta Else
sanoi vakuuttavasti:
"Lauluani nimittäin."
"No... niin... niin, sitähän me tietysti kaikki ihailemme. Kernaasti
menen rehtorin luo ja kerron hänelle kaikki. Sitten hän voi rangaista
minua ja samalla tuottaa sinulle tyydytystä."
"Älä toki, älä millään muotoa! Jätä se nyt jo. Mitä enemmän siitä
puhumme, sitä suurempi hälinä syntyy. Eikä minulle tuota mitään iloa,
että sinua rangaistaan."
Grethe saapui nyt paikalle ja vei Elsen mukaansa. Poul läksi Kaj
Wulffin luo, jolle uskoi kaikki kalvavat tuskansa -- sekä onnettoman
rakkautensa että koston, joka häntä nyt kamalasti kiusasi.
Ystävä, joka kauan aikaa oli kärsinyt kaikkia mustasukkaisuuden
tuskia -- hän kun näet oli myös korviaan myöten rakastunut kauniiseen
Elseen -- lohdutteli nyt kilpailijaansa parhaansa mukaan, samalla kun
ajatuksissaan hahmotteli kosimakirjettä, jonka seuraavana päivänä
antaisi Grethen viedä ystävättärelleen. Grethe, joka oli niin järkevä
ja luotettava tyttö, kyllä toimittaisi asian sekä hienotuntoisesti että
varmasti. Mutta kohtalo oli toisin päättänyt, ja tapahtumain kulku
siirsi kosimahommat parempiin aikoihin.
Ystävätärten palattua koulusta ilmoitettiin, että Elseä oli
puhelimitse kehoitettu heti matkustamaan kotiin, koska Svend oli
sairastunut keuhkotulehdukseen. Kolmen junalle voi vielä ehtiä, ja
Grethen saattamana Else riensi asemalle. Juna oli tavallisuuden
mukaan myöhästynyt, ja kaikki lähikaupungissa asuvat oppilaat olivat
kokoontuneet odotushuoneeseen. Täällä he tapasivat Poul Langen, joka
oli matkalla pääkaupunkiin rehtorin asioilla. Poul seurasi Elseä,
joka nousi junan takimmaiseen vaunuun, ja Grethe, joka puhelinviestin
jälkeen tuskin oli lausunut sanaakaan, virkkoi kyyneleet silmissä:
"Muista nyt viedä hänelle terveisiä minulta; ja sunnuntaina minä tulen
itse tuomaan ruusuvihon."
Else, jota ystävättären murheellinen kasvojenilme liikutti, oli itsekin
vähällä hyrähtää itkuun, mutta sanoi sentään lohduttaen:
"Minä soitan sinulle heti, kun olen päässyt kotiin."
Ovi paiskattiin nyt kiinni ja annettiin lähtömerkki; mutta viimeisessä
silmänräpäyksessä hyökkäsi Kaj Wulff portaalle, töykkäsi Grethen
sivulle ja ryntäsi vaununosastoon.
"Kaihan täällä vielä on tilaa?"
Hän istahti hengästyneenä, ja Else heilutti nenäliinaa ystävättärelle,
joka jäi seisomaan samalle paikalleen niin kauan kuin juna oli
näkyvissä.
Else istuutui ja he joutuivat nyt haasteluun, joka rauhallisesti
alettuaan äkkiä muuttui mitä kiivaimmaksi riidaksi nuorukaisten
välillä. Se alkoi, kuten useimmat murhenäytelmät, aivan vähäpätöisestä
pikkuseikasta. Poulilla oli pieni kultasydän kellonperistään
riippumassa, ja kun Kaj näki Elsen sitä ihailevan, alkoi hän
kiusoitellen väittää, että tuo kapine oli mukailtua metallia. Hän sanoi
selvästi erottavansa, että se oli vain messinkiä.
"Messinkiä!" Poul karahti pystyyn. "Kuinka sinä kehtaat sanoa sitä
messingiksi? Minä olen perinyt sen äidiltäni, ja tiedän, että se on
oikeata kultaa."
Kaj tiesi, että Poulin isä oli pappina Grönnissa, mutta äidistä hän ei
ollut koskaan kuullut puhuttavan, koska tämä oli kuollut. Hän virkkoi
sen vuoksi ilvehtien:
"Sinun äitisi on arvattavasti eskimo, ja nehän keräilevät kaikkea, mitä
tunkiolta löytävät."
Poul ravisti häntä hartioista.
"Sinä valehtelet, lurjus, ja minä lyön sinua, jos puhut pilkallisesti
äidistäni."
Kaj oli myöskin noussut. Hän oli ponnistellut ollakseen sukkela Poulin
kustannuksella, jotta kunnostautuisi Elsen silmissä, mutta kun tyttö
nyt sanoi: "Sinä olet sydämetön kollo!" suuttui hän, ja ystävykset,
jotka tähän asti aina olivat vetäneet yhtä köyttä, alkoivat painia.
"No, malttakaahan toki!" Else nousi rakentaakseen rauhaa, mutta samassa
Poul huomaamattansa töykkäsi häntä, niin että hän lensi vaunuosaston
toiselle puolelle, missä ovi antoi perään, ja tyttö suistui ulos.
Toverukset katselivat silmänräpäyksen kauhistuneina toisiaan, ja sitten
Poul syöksyi ovelle hypätäkseen neitosen perästä; mutta Kaj sai hänestä
kiinni ja huusi epätoivoisesti:
"Mitä se hyödyttäisi? Hän on kuollut!"
Silloin osui Poulin silmä hätäjarruun, ja hän vetäisi siitä heti, joten
juna pian senjälkeen pysähtyi. He juoksivat molemmat ulos. Poul kertoi,
mitä oli tapahtunut, ja koska oltiin lähellä asemaa, lähetettiin mies
resiinalla häntä etsimään. Toverukset lähtivät hänen mukaansa, ja kun
oli saavuttu paikalle, oli Poul valkoinen kuin kalkittu seinä ja vapisi
koko ruumiiltaan.
Else virui ratavallin rinteellä vähän matkan päässä eräästä sillasta,
ja Poul, joka tuskin tohti lähestyä, näki, että tytön silmät olivat
kiinni ja että verta tihkui päähän tulleesta reiästä. He laskivat hänet
varovaisesti peitteelle ja kantoivat ratavartijan asuntoon, joka oli
siinä lähellä. Tiesiväthän he, että apua oli tulossa. Asemapäällikkö
oli luvannut hankkia lääkärin.
Else pantiin vuoteeseen, ja ratavartijan vaimo hautoi hänen päätänsä
kääreillä. Tyttö oli yhä tajutonna, ja Poul, joka ei voinut hellittää
silmiänsä hänestä, kuiskasi useita kertoja: "Onko hän kuollut?" Mutta
vaimo pudisti päätänsä: "Hänen sydämensä sykkii, mutta hyvin heikosti."
Kaj tuli sisälle lääkärin ja asemapäällikön seuraamana, ja lääkäri
pyysi kaikkia muita poistumaan paitsi vaimoa. Poul ja Kaj seisoivat
puutarhassa käsi kädessä, sillävälin kun potilasta tutkittiin, ja Kaj
huudahti epätoivoisesti:
"Se on minun syyni! Minä se sisään tullessani jätin oven kunnollisesti
sulkematta."
Poul ravisti päätänsä: "Minä se häntä töykkäsin."
Viimemainittu istahti lypsyjakkaralle, joka oli jätetty sinne, ja
nyyhkytti niin avuttomasti ja epätoivoisesti, että Kaj, jota muutoin
pidettiin jokseenkin kovasydämisenä, väänteli käsiänsä ja sanoi
murtuneena:
"Minä olen murhamies! Minä haastoin riitaa kanssasi, siksi että sinä
rakastit häntä. Samoin oli minun laitani, ja vaikka hän oli antanut
sinulle rukkaset, näin, että hän kuitenkin antoi sinulle etusijan
minun rinnallani. Minä olen kaksinkerroin syyllinen ja ilmoitan itseni
poliisille."
Asemapäällikkö, joka seisoi vähän matkan päässä, oli kuullut heidän
tunnustuksensa, muttei ollut tietävinään, sillä hän huomasi, että
omatunto oli iskenyt heitä paljoa kipeämmin kuin mikään muu rangaistus
olisi voinut, ja hän lähestyi heitä sanoen säälivästi:
"Nuori neiti ei ole kuollut, ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Lääkäri kyllä nopeasti tyrehdyttää verenvuodon, eikä ulkonainen vamma
ole koskaan niin häijy kuin sisäinen."
Molemmat nuorukaiset nousivat, ja hän puristi heidän kättänsä.
Nyt ajettiin sairasvaunut rakennuksen eteen, ja miehet tulivat
puutarhaan kantaen niiden koppaa. Asemapäällikkö pyysi heitä hetkisen
odottamaan ja astui sisälle. Hän tuli heti takaisin ja viittasi
miehille. Kun he tulivat jälleen ulos kantaen Elseä kopassa, näki Poul
että tytön silmät olivat vielä kiinni, ja lääkäri sanoi hänen yhä
olevan tajutonna. Hän nousi sairasvaunuihin, jotka ajoivat pois, ja
ystävykset katselivat niiden jälkeen niin kauan kuin voivat ne erottaa.
-- Eiväthän he tienneet, saisivatko enää koskaan nähdä Elseä.
He kävelivät verkalleen yhdessä rautatieasemalle, ja pian senjälkeen
Kaj palasi pohjoiseen ja Poul jatkoi eteläiseen suuntaan, mutta matka
oli yhtä raskas heille kummallekin.
Tuntia myöhemmin Poul soitti Elsen kodin ovelle, ja Ursula-rouva
tuli itse avaamaan. Poul ilmoitti nimensä, ja kun rouva hänen
hätääntyyneestä ilmeestänsä huomasi, että jotakin erikoista oli
tapahtunut, pyysi hän vaistonsa johtamana nuorta miestä astumaan
puolisonsa yksityistoimistoon.
Ylioikeuden asianajaja oli yksinään ja nousi nopeasti. Poul aikoi
puhua, muttei voinut, vaan purskahti äkkiä itkuun. Rouva Ursula painoi
tuskissaan kätensä rintaansa vasten, mutta Mörck laski kätensä Poulin
olkapäälle ja sanoi ystävällisesti:
"Teidän täytyy tyyntyä; näettehän kuinka vaimoni on levoton. Missä on
Else?"
Poul kuivasi silmiään nenäliinallaan ja kertoi sitten niin levollisesti
kuin voi, mitä oli tapahtunut ja että Else yhä oli tajutonna. Lopuksi
hän ilmoitti sairaalan puhelinnumeron, jonka lääkäri oli hänelle
maininnut. Ursula-rouva hyrähti itkuun, mutta Mörck astui puhelimen
ääreen ja soitti sairaalaan. Ursula-rouva ja Poul kuuntelivat
jännittyneinä hänen sanojansa, mutta hän seisoi näennäisesti
levollisena, ja ainoastaan rouva, joka tunsi hänet läpikotaisin,
huomasi kuinka kuulotorvea pitelevä käsi vapisi, sillävälin kun hän
toisella kädellään puristi kirjoituspöydällä olevaa paperipalaa niin
lujasti, että rystyt kävivät valkoisiksi. Herra Mörck seisoi selin
heihin, mutta kun puhelu oli ohitse, kääntyi hän heitä kohti, ja
Ursula-rouva säpsähti. Hänestä näytti, että miehestä äkkiä oli tullut
vanhus, ja hymy, jota tämä yritti, muistutti irvistystä.
Hän sanoi ikäänkuin työntämällä työntäen sanoja suustansa: "Else on
tullut tajuihinsa. Hänet viedään nyt leikkauspöydälle."
"Hyvä Jumala!" Ursula-rouva lankesi miehensä kaulaan, ja tämä taputti
hänen kosteata poskeansa. Vaimo-rukka katsahti häneen sääliä rukoilevin
silmin ja virkkoi:
"Onko jotakin sisäistä vammaa?"
Herra Mörck vältti hänen katsettansa vastatessaan:
"Lääkäri toivoo, ettei ole; mutta hän ei vielä tiedä. Else on saanut
useita ruhjevammoja."
Rouva Ursula laskeutui tuolille ja sanoi soinnuttomasti: "Jumala, salli
hänen kuolla! Salli hänen kuolla!"
Poul seisoi etäämpänä ovella. Itku puistatti häntä kautta ruumiin, ja
hän kärsi kuvaamattomasi katsellessaan poloisten vanhempain surua.
Hän tunsi itsensä niin syylliseksi, että vain toivoi heidän antavan
hänet poliisin haltuun, -- mutta he eivät ajatelleet häntä. Samassa
kolkutettiin ovelle perhesuojien puolelta, ja eräs sairaanhoitajatar
pisti päänsä sisälle.
"Lääkäri on täällä ja tahtoo kernaasti puhutella rouvaa."
Rouva Ursula kavahti hämmästyneenä pystyyn.
"Lääkäri? Onko Else jo tutkittu?"
Sairaanhoitajatar katsoi häneen käsittämättä, ja rouva lisäsi
epätoivoisesti:
"Ah, nyt muistan! Poikani on myöskin sairaana. Kyllä minä tulen."
Hän astui verkalleen sairaanhoitajattaren jäljestä, ja Mörck pyysi
Poulia hankkimaan vaunut, koska he heti matkustaisivat Skovbyhyn
kuulemaan, kuinka Else jaksoi.
Kun Poul paluumatkalla kulki paikan ohi, missä kauhistava tapaturma
oli sattunut, sulki hän silmänsä ja puristi käsiänsä yhteen pelosta,
että hänessä herännyt halu hypätä ulos junasta kävisi ylivoimaisen
valtavaksi. Vaunu oli täynnä matkustajia, ja näiden levollinen
rupattelu jokapäiväisistä asioista rauhoitti häntä, ja hän pakotti
itsensä ajattelemaan jotakin muuta.
Mutta Skovbyn sairashuoneessa istui Mörck vaimoineen tyttärensä vuoteen
ääressä. He eivät puhuneet, mutta heidän silmänsä eivät irroittuneet
valkoisesta haamusta, jonka mustat hiukset pään ympäri asetetun
kääreen alta pyrkivät kahtena palmikkona hänen hartioilleen. Lääkäri
oli antanut heille toiveita. Tyttö ei ollut saanut sisäistä vammaa,
ja päässä oleva reikä oli ommeltu umpeen; mutta hänen hermostonsa
oli saanut kovan tärähdyksen, joten ainoastaan täydellinen lepo ja
hiljaisuus voi hänet pelastaa.
Else, joka oli nukkunut, avasi silmänsä. Hän puhui aluksi hiukan
ristiin ja kyseli haikaroista, joita oli pappilan katolla, mutta Mörck
silitti rauhoittavasti hänen poskeansa.
"Isä!"
Else yritti nousta, mutta vaipui voihkaisten takaisin.
"Ei, ei, älä hievahda." Mörck tarttui hänen käteensä ja sanoi
liikutettuna: "Rakas tyttöseni, älä yritä puhua. Äiti ja minä jäämme
tänne yöksi."
Else kuiskasi heikosti: "Isä, suutele minua."
Hän suuteli tytön poskea, muttei uskaltanut puhua, koska pelkäsi
joutuvansa ylenmääräisen liikutuksen valtaan. Hän istahti jälleen
tuolille, ja nyt kumartui äiti suutelemaan tytärtänsä; mutta silloin
Else oli jo uudelleen sulkenut silmänsä. Ponnistus oli niin uuvuttanut
hänet, että hän oli silmänräpäyksessä vaipunut uneen.
Hän nukkui suurimman osan yöstä ja heräsi vasta sitten, kun tuskat
päässä saivat hänet valittamaan. Ensimäisellä aamujunalla matkusti
rouva Mörck takaisin pääkaupunkiin. Hänen oli saavuttava teatterin
harjoituksiin, ja sitäpaitsi hän oli levoton poikansa puolesta.
Pappilassa oli syntynyt suuri suru ja hälinä, kun Poul oli tuonut
tiedon murheellisesta tapahtumasta, ja aikaisin seuraavana aamuna
papinperhe matkusti Skovbyhyn. He eivät saaneet mennä sisälle Elsen
huoneeseen, mutta Mörck tuli ulos heidän luokseen, ilmoittaen sen
ilosanoman, että Else oli välttänyt kuumeen. He jäivät kaupunkiin
suurimmaksi osaksi päivää ja nauttivat Mörckin kanssa aamiaista
ravintolassa. Päivällisen jälkeen saapui rouva Ursula sinne pariksi
tunniksi; hänen piti näytellä illalla, ja Mörck matkusti kotiin.
Ursula-rouva erosi papinperheestä, joka asui pienessä maatalossa
kaupungin ulkopuolella, ja meni sairaalaan, ja Mörck, jonka juna lähti
ennen kuin heidän, riensi asemalle. Päästyään jo hyvän matkaa hän kuuli
ripeitä askeleita takaansa, ja pian senjälkeen pujahti käsi hänen
omaansa. Hän pysähtyi kummastuneena ja katsoi Grethen punastuneihin,
itkettyneihin kasvoihin. Tyttö virkkoi rukoilevasti ja väräjävällä
äänellä:
"Herra Mörck, tahdotteko tervehtiä Svendiä ja sanoa, että minä...
rukoilen hänen puolestaan?"
Hän riensi nopeasti takaisin vastausta odottamatta. Mutta Mörckistä
tuntui, että oli vilahdukselta nähnyt hänen sielunsa syvimpään, ja hän
kuiskasi liikutettuna:
-- Se rakas tyttönen.
* * * * *
Svend oli onnellisesti sivuuttanut taudinkäänteen ja söi nyt äitinsä
suureksi riemuksi kahden edestä. Ursula-rouva oli ollut kovin vakava
ja itseensäsulkeutunut Elselle tapahtuneesta kamalasta onnettomuudesta
asti, ja Mörck, joka itse oli kärsinyt paljon surressaan lemmikkinsä
kärsimyksiä, oli sen huomannut. Eräänä sunnuntai-iltana, käytyään
Skovbyssä, missä Elsen paraneminen edistyi nopeasti, hän otti
vaimonsa käden omaansa, ja he istuutuivat tämän pukuhuoneeseen,
sitte kun ensin olivat kieltäneet ketään sinne tulemasta, vaikkei
siinä suhteessa oikeastaan ollutkaan mitään syytä levottomuuteen.
Molemmilla palvelijattarilla oli lomaa, ja Svend, joka sai olla
jalkeilla vain pari tuntia päivässä, oli jo kauan sitten mennyt
levolle. Poul puuhaili tavallisuuden mukaan suurta lääketieteellistä
keksintöä. Svendin ruokahalu -- jota muuten useimmat taudista toipuvat,
varsinkin keuhkotulehdusta poteneet osoittavat -- oli tukenut Poulin
mielipidettä. Hän yritti keksiä jauhelääkkeen, mikä ehkäisisi kaiken
nälän, samalla kun se tuottaisi ruumiille ravintoa useiksi päiviksi.
Ja Svendin nukkuessa -- nykyään hän nimittäin nukkui aina, milloin ei
syönyt -- oli koko iso pöytä tulvillaan kaikenkokoisia ja -värisiä
pulvereita, ja Poul seisoi säteilevin silmin ja kuumeentapaisesti
hyörivin käsin tekemässä kokeita. Mikään ei siis uhannut häiritä
aviopuolisoiden rauhaa.
Mörck katsoi huolestuneesti vaimoonsa:
"Sinun ulkonäkösi ja olemuksesi on viimeaikoina tehnyt minut
levottomaksi. Onko tuon muutoksen aiheuttanut pelko siitä, ettei Else
täydellisesti parantuisi?"
"Ei, Nils, se on jotakin muuta -- jotakin, mikä uhkaa riistää minulta
unen ja mielenrauhan."
"Tahdotko kertoa minulle, mitä se on?"
"Tahdon kyllä. Olethan sinä aina ollut paras ystäväni, paljoa parempi
kuin olen ansainnut."
Mörck taputti hänen kättänsä, ja rouva aloitti.
"Muistatko ensimäistä iltaa sairaalassa, kun Else näki, että olimme
hänen luonaan?"
Mörck nyökkäsi, ja toinen jatkoi:
"Hän kutsui sinua, ja hänen äänessään oli niin liikuttava, rukoileva
sävy, että se vihlaisi sydäntäni. Älä nyt käsitä minua väärin, rakas
ystävä." Ursula-rouva tarttui miehen käteen, jonka tämä oli vetänyt
luokseen. "Else kutsui ensin sinua ja tuskin hän edes huomasikaan,
että minä olin saapuvilla. Ja tiedätkö syytä siihen? Hän suorastaan ei
muistanut, että hänellä on äiti. Kun seuraavana päivänä olin yksinäni
hänen luonaan, kysyin häneltä, pitikö hän ollenkaan minusta -- ja
pieni Else vastasi: 'Äiti, sinä olet hyvin kaunis ja sinua juhlitaan,
enkä minä ihaile ketään niinkuin sinua.' Mutta, Nils, äiti ei tyydy
pelkkään ihailuun, hän toivoo rakkautta ja hän haluaa kuulla nimeänsä
mainittavan samalla äänenväreellä, millä hän sinua nimitti isäksi. Minä
kärsin paljon sinä yönä yhdessä valvoessamme hänen vuoteensa ääressä,
ja minä ajattelin Svendiä. --