sanomalehtimiestä. Hänellä oli niin murheelliset silmät, ja hän oli
jonkun näköinen -- mutta kenen, sitä en voi johdattaa mieleeni. En
luule, että hän elää hyvissä olosuhteissa."
"Ei, varmaankaan ei. Hänen kauluksensa oli puolipitoinen ja kalvosimet
syrjistä kuluneet. Nenä oli punainen, -- hän tietenkin juo kaikki
tulonsa. Sanomalehtimiehellä on monta kiusausta."
Else oli puhunut niin suurella asiantuntemuksella, että Grethe taas oli
mielestään tavattoman tyhmä. Senvuoksi hän kiirehti sanomaan:
"Sinun äitisi oli herttainen, ja kovinpa hän näytti nuorelta!"
"Äiti ponnisteleekin tosiaan hyvin paljon säilyttääkseen ulkomuotonsa,
käyttää sekä kasvokylpyjä että hierontaa. Hän tahtoo kaikin mokomin
olla numero yksi, ja se päivä, jona hän sitä ei enää ole, tulee hänen
elämänsä surullisimmaksi. Mutta isälle se varmaan on iloisin päivä."
"Kylläpä isästäsi täytyykin tuntua kauhealta nähdä toisten miesten
suutelevan äitiäsi teatterissa; en luule, että minun isäni sellaiseen
suostuisi."
"Hauskaa se ei liene; mutta isä tietää, että äiti on hänelle
uskollinen."
"Uskollinen!" Grethe nousi kauhistuneena. "Onhan vaimo toki aina
miehelleen uskollinen?"
"Voi sinuas suloinen viattomuus; kuulee heti, että olet maalta
kotoisin! Mutta minä otan ilmoittaakseni sinulle, että aviollinen
uskollisuus on hyvin harvinaista teatterissa. Siellä on alituisia
avioeroja ja löyhiä suhteita, ja näyttelijättäret säilyttävät kernaasti
tyttönimensä, koska he alituisesti vaihtavat liikanimeä."
"Miksi he sitten vaihtavat liikanimeä?"
"Siksi, että he menevät naimisiin ja eroavat jälleen monet monituiset
kerrat."
Grethen valtasi sellainen epämieluinen tunne kuin olisi maa keinunut
hänen jalkojensa alla. Hän vilkaisi hiukan levottomasti ympärilleen
uhkeasti sisustetussa huoneessa, missä äkkiä alkoi näyttää hänestä
niin vaaralliselta, ja Elsekin, ystävätär, jota hän niin suuresti
ihaili, oli aivan toinen täällä kaupungissa, jopa käytti toisenlaista
kieltäkin. Hän sanoi puolittain itkevään sävyyn:
"Minä menen mielelläni nukkumaan, jotta en kuule kaikkea tuota
kauheutta."
"Onko se sinusta niin kauheata...?" Else ponnahti istualleen. "Sinähän
olet hupsu! Voiko mikään olla ihanampaa kuin teatteri?"
"Kyllä, metsä ja maa ja -- Jumala."
Viimeisen sanan hän lisäsi puoliääneen; mutta Else kuuli sen ja nousi
sohvalta.
"Nyt minä laitan sinulle vuoteen, sinä saat maata tässä sohvalla."
Hän otti muutamia vierasta varten esille tuotuja sänkyvaatteita omalta
vuoteeltaan ja laittoi makuusijan sohvalle. Kun Grethe oli mennyt
levolle, avasi Else ikkunan.
"Ah, kuinka ilma on ihana! Hengitä sitä syvään, niin saat maistaa
jumaltenjuomaa, saat nauttia ambrosiaa ja nektaria. Täällä sisällä
juodaan mieluummin viskyä ja soodavettä." -- Hän katsahti ylös
kirkkaalle kevättaivaalle ja lisäsi ikäänkuin ajatuksissaan: "Jumala ei
oikeastaan rakastane teatteria."
"Ei, Else, sitä en minäkään luule. Siellähän ei kukaan häneen usko, --
mutta hauskaa siellä on."
Else nojasi kyynärpäillään ikkunanpieleen ja virkkoi pää puolittain
ulkopuolella:
"Täytyy sentään antaa näyttelijöille yhtä ja toista anteeksi. Heillähän
on niin paljoa enemmän kiusauksia kuin meillä muilla, ja ehkä heidän
siveellisyyskäsitteensä juuri siitä syystä muuttuvat."
"Minusta tuntuu siltä, että voi olla vain yhdenlaista siveellisyyttä,
ja ken ei sitä noudata, on kevytmielinen."
"Niin, mutta Grethe, voi tulla kiusauksia, ja kaikki olemme vain
ihmisiä. Minä olen kuullut rakkaudella olevan niin valtavan voiman,
että se täydellisesti muuttaa ihmisen. Se voi tehdä enkelistä
paholaisen ja päinvastoin. Ja Jumalahan meille on rakkauden antanut."
Grethe mietti hetkisen, ennenkuin vastasi:
"Niin kyllä -- puhtaan, voimakkaan rakkauden, muttei sitä, joka rikkoo
lakeja."
"Loruja! Meidän Herramme ei ole lakeja kirjoittanut, eikä siis sitä
tietä voi laisinkaan tietää mikä on oikeata ja mikä väärää."
"Voi kyllä. Herra on antanut meille omantunnon, ja se sanoo meille
aina, kuinka meidän on meneteltävä. Mutta useimmiten kuulemme sen äänen
vasta jälkeenpäin."
"Kah, Grethe, sinä olet tosiaan suurenmoinen, -- sinä sopisit mainiosti
maallikkosaarnaajaksi."
Hän sulkea pamautti ikkunan ja riisuutui rivakasti. Yöilma oli
sittenkin kylmää.
* * * * *
Päivällisen jälkeen rouva Bangin luona nuoret olivat menneet ulos
kävelylle, mutta Mörck ja Ursula-rouva jäivät istumaan rouva Bangin
kanssa hänen arkitupaansa. He juttelivat kesälomasta, jonka Mörckin
perhe viettäisi Fredensborgin seudulla, ja rouva Bang kertoi, että
hän tänä vuonna ensi kertaa puolisonsa kuoleman jälkeen mukaantuisi
tyttärensä pyyntöihin ja viettäisi kuukauden ajan pappilassa.
Hän tunsi, että suru, joka tähän asti painajaisen tapaan oli häntä
rasittanut, oli alkanut väistyä valoisamman mielentilan tieltä, ja
toivoi nyt pikaista jälleennäkemistä. Ursula-rouva ei mielellään
haastanut kuolemasta ja tunsi melkein huojennusta, kun ovikello soi.
Palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että eteisessä odotti vanhanpuoleinen
herrasmies, joka oli tuntenut rouvan entisaikoina ja mielellään tahtoi
tulla häntä tervehtimään. Rouva Bang vilkaisi hiukan hermostuneena ja
levottomana ovelle ja oli juuri sanomaisillaan palvelijattarelle, ettei
tämä laskisi ketään sisälle, kun samassa valkohapsinen herrasmies,
jolla oli leveä taiteilijahattu kädessä, työnsi palvelustytön syrjään
ja astui huoneeseen.
Hän katsoi ällistyneenä vieraisiin, oli kaiketi toivonut tapaavansa
rouva Bangin yksikseen ja lähestyi epäröiden.
Rouva Bang meni häntä vastaan. Hänen levottomuutensa oli nyt haihtunut
ja hänen vartalonsa oli suora ja ylpeän ryhdikäs -- hän oli heti
tuntenut tulijan. Hän nyökkäsi palvelustytölle, joka poistui, ja odotti
sitten levollisesti, mitä vieraalla olisi sanottavaa. Herrasmies katsoi
häneen hiukan säikähtyneenä ja virkkoi puoliääneen:
"Vibeke, etkö enää tunne minua?"
"Kyllä, minä tunnen teidät kyllä, herra Carstensen, mutta en käsitä,
miksi olette tullut luokseni."
"Siksi, että olen niin hirveän yksinäni -- ja etten koskaan voi saada
rauhaa siltä, mitä olen teitä vastaan tehnyt."
"Onhan teillä vaimonne."
"Ei, hän on kuollut -- Jumalan kiitos."
Hattu tanssi hänen hermostuneissa käsissään, ja hän näytti niin
viheliäiseltä, että rouva Bang säälivällä äänenpainolla virkkoi Mörckin
väelle:
"Tämä on ensimäinen mieheni, Henrik Carstensen."
Rouva Mörck ojensi hänelle kätensä.
"Me tunnemme toisemme hiukan entisajoilta -- olimme lyhyen ajan samassa
teatterissa. Kuinka te nykyisin voitte?"
Carstensenin kasvot kirkastuivat, ja hän sanoi arvonsatuntevasti:
"Minä olen _Dagenin_ toimituksessa, sen paikan sain vaimoni kuoleman
jälkeen, -- ja minä olen raittiusmies." Hän kääntyi jälleen rouva
Bangiin päin, ja hänen katseensa kävi nöyrän rukoilevaksi, kun hän
kysyi: "Missä ovat... lapsemme, Karen ja Gunnar?"
"Gunnar kuoli useita vuosia sitten, ja Karen on naimisissa erään papin
kanssa ja hänellä on kaksi täysikasvuista lasta."
"Niin, aika kuluu, aika kuluu. Ainoa poikani on siis kuollut."
Ursula-rouva, joka oli kuiskannut jotakin rouva Bangin korvaan, meni
ulos ja tuli hetkisen perästä takaisin tuoden tarjottimella soodavettä,
vadelmamehua ja laseja, jotka hän pani pöydälle. Rouva Bang ojensi
Carstensenille kätensä ja sanoi surunvoittoisesti:
"Henrik Carstensen, me olemme vanhentuneet ja molemmat kärsineet
paljon. Te olette Karenin isä. Unohtakaamme kaikki entinen."
Carstensen vei hänen kätensä huulilleen ja sanoi kunnioittavasti:
"Kiitos, rouva Vibeke; nyt en enää koskaan tuota teille häpeää. Te
olette ainoa puhdas nainen, jonka koskaan olen tielläni kohdannut;
mutta vasta myöhään ymmärsin, mitä olin menettänyt."
Rouva Ursula oli sekoittanut mehun soodaveteen, ja he kaikki joivat
ääneti. Carstensen nousi lähteäkseen; mutta kun samassa kuului naurua
ja puhetta ulkoa eteisestä, säpsähti hän hermostuneesti ja katsoi
kysyvästi rouva Bangiin. Ovi riuhtaistiin auki, ja Else tuli tanssien
ja laulaen sisälle orvokkivihko kummassakin kädessä:
"Kevät tuoksuvin kukkasvihmoines,
sua kiitän mä riemuiten!"
Hän ojensi orvokit niiaten rouva Bangille, joka hymyillen otti ne
vastaan.
"Ette aavista, rouva Bang, kuinka Langelinjellä on ihanaa, -- eikö
totta, Grethe?"
Else kääntyi ja näki nyt suureksi hämmästyksekseen Grethen mitä
syvimmän mielenliikutuksen vallassa ja kyyneleet silmissä seisovan
herrasmiehen edessä, jota Else ei ennen ollut huomannut. Tämä seisoi
pitäen Grethen kättä omassaan, ja hänen suupielessään värähti, kun hän
virkkoi:
"Nuo ovat Vibeken kultaiset hiukset ja hänen murheelliset silmänsä --
ne silmät, joita en koskaan ole voinut unhottaa."
Grethe sanoi itku kurkussa: "Minä näin teidät eilen teatterissa, ja
tunsin teidät nyt heti."
Mies ikäänkuin heräsi ja sipaisi pari kertaa otsaansa, ennenkuin
vastasi:
"Niin, minä olin eilen teatterissa ensi-illassa. Olen _Dagenin_
teatteriarvostelija; se käyttää minua, koska tunnen teatterin niin
hyvin kuin kukaan."
Grethestä kyllä kuulostivat hänen sanansa kovin merkillisiltä; mutta
liian liikutettuna puhuakseen hän vain nyökkäsi. Rouva Bang meni
Grethen luo ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen. Hän katsahti
Grethestä Carstenseniin ja sanoi lempeästi:
"Hän on äidinisäsi, Henrik Carstensen, josta kyllä olet kuullut
puhuttavan."
"Hän, joka -- -- --" Grethe kietoi käsivartensa rouva Bangin kaulaan;
mutta Carstensen otti hattunsa, jonka oli laskenut kädestään tuolille,
ja läksi syvään kumartaen nopeasti huoneesta. Poul ja Svend, jotka
olivat olleet kohtauksen mykkinä todistajina, saattoivat hänet ulos, ja
Grethe, joka nyt oli käynyt hiukan levollisemmaksi, kohotti päätään ja
katsahti itkettynein silmin ympärilleen.
"Onko hän mennyt?" Kun rouva Bang vain nyökkäsi, virkkoi tyttö: "Minä
näin hänet eilen illalla teatterissa ja sitten uneksin hänestä yöllä,
mutta on niin surullista, että hän on isoisäni."
Rouva Bang tarttui hänen käteensä, ja he asettuivat istumaan sohvalle.
Hän katsoi haikeasti Gretheen ja kysyi:
"Miksi se on niin surullista?" Grethe sanoi epäröiden: "Siksi, että hän
näyttää olevan niin _dérangé_ ja elähtänyt."
"Mutta hyvä Grethe!" Ursulan ääni kuulosti aivan säikähtyneeltä; mutta
rouva Bang sanoi murheellisesti:
"Grethe on oikeassa, Carstensen on viettänyt elämää, joka ei ole
miehelle arvokasta; mutta luulen todellakin hänen nyt tehneen
parannuksen. Tahdommekin hiukan pitää hänestä huolta -- eikö totta?"
"Teidän pitäisi sentään ensin hankkia hänestä tietoja. Tuttavuuden
uudistaminen voi kenties pikemmin vahingoittaa kuin hyödyttää sekä
teitä että häntä."
Nuo sanat oli lausunut herra Mörck; mutta rouva Bang vastasi hänelle
vienosti hymyillen: "Veri ei koskaan ole niin ohutta, ettei se sentään
olisi vettä sakeampaa, ja minä luulen, että sekä Grethe että hänen
äitinsä voivat häneen vaikuttaa ja estää häntä vajoamasta entisiin
paheisiin."
Rouva Bang nojautui taaksepäin sohvassa, ja kun toiset näkivät, kuinka
väsynyt hän oli, sanoivat he hyvästi ja jättivät hänet yksikseen.
Else ja Grethe palasivat kotiin yhdeksän junalla; ja Grethe pyysi
ystävätärtä toistaiseksi olemaan vaiti äidinisän vierailusta.
* * * * *
Opettajat ja oppilaat kokoontuivat joka aamu vähää ennen yhdeksää
hetkiseksi isoon saliin aamulaululle. Siellä oli iso valkokaappinen
kello, ja kun Else aamulla eilisen vierailunsa jälkeen rouva Bangin
luona näyttäytyi, löi se yhdeksän. Rehtori tuli häntä vastaan.
"Te tunnette laitoksen säännöt", sanoi hän, "ja teidän on joka aamu
oltava saapuvilla viittä minuuttia vailla yhdeksän. Tällä kertaa
annan armon käydä oikeudesta, koska tämä tietääkseni on ensi kerta,
jolloin olette myöhästynyt, ja päästän teidät varoituksella; mutta
ensi kerralla saatte jälki-istuntoa. Kaikkein tärkeintä koulussa on
täsmällisyys."
Hän asettui urkujen ääreen ja soitti: "Vihastumasta estä meitä" --
ja Else keksi pienen hilpeän välähdyksen johtajan silmäkulmassa, kun
tämä samassa katsahti häneen. Mutta Else oli raivoissaan. Hän ei
säveleelläkään yhtynyt lauluun, vaan tuijotti ääneti virsikirjaansa,
kun sensijaan Grethe, joka oli saapunut kouluun ennen aikaa, lähetti
hänelle rohkaisevia silmäyksiä. Kohdella häntä, juhlittua salonkien
kaunotarta kuin sylilasta ja koko koulun kuullen nuhdella häntä, oli
toki liikaa! Sen hän verisesti kostaisi. Hän ei enää voinut sietää
rehtoria, ja tuon kellon hän olisi halunnut murskata.
Else aikoi aamulaulun jälkeen rientää luokkahuoneeseen, mutta rehtori
pysähdytti hänet. Tämä katsoi häneen terävillä, harmailla silmillään,
joita kaikki oppilaat pelkäsivät, ja sanoi tuimalla äänellä:
"Oletteko vilustunut?"
"En rahtuakaan!" Neitonen vastasi ripeästi, jotta kätkisi pahan
omantuntonsa, mutta hänen silmänsä harhailivat heidän ympärillään
seisovissa lapsissa. Rehtori kääntyi niitä kohti:
"No, ettekö voi mennä paikoillenne!"
Kahden minuutin perästä käytävä oli tyhjä; mutta Else seisoi yksinään
rehtorin edessä. Tämä sanoi ankarasti:
"Minä en siedä happamia naamoja. Me aloitamme aamumme laululla, ja
kaikki, jotka osaavat laulaa, laulavat mukana. Mutta ehkette te osaa
laulaa?" lisäsi hän ivallisesti.
Else oli vähällä pillahtaa itkuun ja sanoi samealla äänellä:
"Kyllä, minä osaan hyvin laulaa; mutta minä en tuntenut sitä laulua...
ja sitäpaitsi (neitonen katsoi häneen polttavin silmin) rehtori ei voi
vaatia, että voin laulaa heti senjälkeen, kun minua on toruttu koko
luokan kuullen."
"Kaikkea voi, mitä tahtoo; mutta ennen kaikkea on opittava hillitsemään
mieltään."
Rehtori kääntyi koroillaan; mutta Else astui otsa pystyssä luokkaansa.
Kukaan ei saanut aavistaa, että hän oli ollut hyrähtämäisillään itkuun.
Välitunnilla saapui Poul Lange hänen luokseen:
"Varmaankin sinä tänä aamuna pillitit!"
"Minäkö?" Else katsoi häneen raivostuneesta "Luuletko, että minä
pillitän? Ei, onneksi minä osaan hillitä itseni. Muuten sinä puhuttelet
minua perin hauskassa äänilajissa. Älä toki usko, että Köpenhaminassa
olen tottunut sellaiseen kieleen. Siellä minua onneksi kohdellaan
nuorena neitinä."
"Mikset sitten jäänyt sinne?"
"Siksi, että minulla oli kalvetustautia ja isä tahtoi ehdottomasti
lähettää minut maalle."
"Kalvetustautia." Hänen äänensä kuului pilkalliselta. "Se on toki
onneksi vain sellainen tauti, jonka tytöt voivat saada, ja se johtuu
liian monista tanssiaisista ja liian vähästä työstä."
Else sanoi vihaisesti: "Selitä, mitä sillä tarkoitat? Minähän opiskelen
aivan samaa kuin sinäkin, eikä sinun tarvitse olla niin olevinasi,
vaikka olet minua vuotta vanhempi, -- päinvastoin. Mitä pikemmin
suorittaa tutkintonsa, sitä kunnollisempaa se on."
"Varjele sentään! Teidän kuninkaallinen vihanne on kovin herkkä."
"Se ei olekaan niin ihmeellistä. Miehet kuvittelevat aina, että heidän
työnsä on paljoa tärkeämpää kuin naisten; mutta maltahan, ystäväni,
jahka olemme suorittaneet ylioppilastutkintomme, niin saamme kilpailla
siitä, kumpi meistä pääsee kauemmaksi."
"Ihan varmaan minä, koska minä aion Grönlantiin. Sieltä matkustan
edelleen löytöretkille, ja jonakin kauniina päivänä on pohjoisnapa
saavutettu."
Else katseli häntä hetkisen ihailevasti; mutta kun hänelle heti
senjälkeen juolahti mieleen oma päämääränsä, sanoi hän ylimielisesti:
"Juokse sinä vain pohjoisnavalle ja palellu kuoliaaksi, tai syököön
sinut jääkarhu. Minä lennän etelää kohti. Siellä minä tahdon leikata
laakerini."
"Sinä aiot kenties keksiä etelänavan?"
"Niin, siitä tulisi rattoisa leikki, kun me kaksi saapuisimme
Maantieteelliseen seuraan kummallakin maannapansa tarjottimella, --
mutta minun kunnianhimoni ei sentään käy siihen suuntaan!"
"Mihin suuntaan se sitten käy?"
"Sitä en sano. Koetahan arvata!"
Kaj, jota nimitettiin myöskin professoriksi, saapui nyt heidän luokseen.
"No, Else, rehtori kai pehmitteli vähän selkäpiitäsi tänä aamuna."
Else ei viitsinyt hänelle vastata, vaan juoksi eteiseen vilkaistakseen
saksan-kielioppiinsa ennen oppitunnin alkua.
"Ulos raikkaaseen ilmaan, olkaa niin hyvä! Läksyt luetaan kotona eikä
täällä koulussa."
Rehtori siellä taas oli hänen kimpussaan, ja Else paukautti kirjansa
kiinni, mutta rehtori katsahti hienosti hymyillen hänen jälkeensä, kun
hän meni ulos.
-- Tyttö on tottunut tekemään, mitä itse tahtoo; mutta...
Tässä keskeytti johtajan ajatuksenjuoksun herra Knudsen,
laulunopettaja, joka tuli puhumaan Elsen lauluäänestä, joka hänestä
oli erittäin kehityskykyinen. He pohtivat asiaa kellonsoittoon asti,
jolloin oppilaat kokoontuivat ikäänkuin maanalaisen räjähdyksen
aiheuttamalla rytinällä ja juoksivat luokkahuoneisiinsa.
* * * * *
Else soitti illallisen jälkeen ja lauloi "gluntteja" pastori Gaden
kanssa. Pitkä, hoikka, kivuloinen pappi sai punaa poskipäihinsä
kaikista noista iloisista ylioppilasajan muistoista, joita tuttujen
sävelten vaikutuksesta tulvehti hänen mieleensä. Hän oli niin innokas
pyytämään yhä useampia lauluja, ettei laisinkaan huomannut Elsen
alakuloisuutta. Vihdoin sanoi rouva Karen:
"Else on varmaan väsynyt -- ja hänellä on kai läksyjä luettavina
huomiseksi."
Pappi katsahti Elseen.
"Lopetammeko siis?"
Else pudisti hiukan päätänsä, mutta nousi ja juoksi nopean "hyvän yön"
sanottuaan pois huoneeseensa. Pastori ja hänen vaimonsa katsoivat
kummastuneina hänen jälkeensä; mutta Grethe kertoi, kuinka rehtori oli
torunut Elseä, joka tietysti oli kunniastaan arkana loukkaantunut.
Pappi sytytti piippunsa ja aikoi mennä omaan kammioonsa; mutta
Grethe pyysi häntä jäämään, koska hän mielellään kertoisi hänelle
jotakin. Grethe ja hänen äitinsä istuivat kumpikin korituolissaan
puutarhahuoneen avointen ovien edessä; pastori asettui toisella
pitkällä seinällä olevalle sohvalle, jonka yläpuolella seinäpapereissa
kylmän, kostean talven jälkeen vielä näkyi haalistuneita täpliä.
Hän katsahti tyttäreensä, joka seitsentoistavuotisena näytti niin
terveeltä, tuoreelta ja lapselliselta, ja pudisti päätänsä omille
ajatuksillensa. -- Hän oli todellakin hetkiseksi luullut, että tyttö
aikoi puhua jostakin rakastumisesta.
Ja Grethe aloitti:
"Äiti, -- tahtoisitko mielelläsi jälleen nähdä isäsi?"
Karen-rouva säpsähti, ja hänen huulensa jäykistyivät, kun hän vastasi:
"Isä hylkäsi äidin erään toisen tähden. Äiti kärsi niin äärettömän
paljon sekä avioliitossaan että sen jälkeen. Sen minä olen sekä nähnyt
että ymmärtänyt, vaikka silloin olin vain pieni lapsi. Käsittänet,
etten millään muotoa voi enää toivoa tapaavani isääni."
"Mutta jos hän nyt on muuttunut eikä muuta halua kuin korvata sen
pahan, mitä on tehnyt, etkö sittenkään voisi antaa hänelle anteeksi?"
"Isäni luonne oli liian pintapuolinen ja hänen tunteensa liian
tylstyneet, jotta hän koskaan voisi vakavasti ajatella parantumista
-- varsinkaan niin kauan kuin se nainen elää, jonka kanssa hän meni
naimisiin."
"Mutta jos hän olisikin kuollut?"
Grethen äänensävy oli niin rukoileva ja siinä värähti sellaista
liikutusta, että äiti, joka heti oli ymmärtänyt Grethen "tietävän
jotakin", virkkoi hiukan hermostuneesti: "Sano mieluummin heti, mitä
tiedät."
"Vaari oli eilen mummon luona, ja mummo -- antoi hänelle anteeksi."
Rouva Karen jäi istumaan näennäisesti kylmänä ja levollisena kuin
ei olisi mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuullut; mutta pastori
Gade nousi ja astui hänen luokseen. Hän otti vaimonsa vapisevan
käden omaansa ja pyysi Gretheä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Tyttö
jutteli kaikki teatteri-illasta alkaen (jolloin hän niin kummallisella
tavalla oli tuntenut vetovoimaa tuohon vanhaan, yksinäiseen mieheen)
kohtaukseen isoäidin luona, missä he kaikin olivat olleet saapuvilla.
Ja hän rukoili tuon nykyisin niin yksinäisen isoisän puolesta, ja hänen
isänsä lausui myöskin joukkoon pari anteeksiantavaa sanaa. Silloin
nousi Karen-rouva ja suuteli tytärtänsä.
"Koska äitini on voinut antaa hänelle anteeksi, niin voinen minäkin.
Ja loppujen lopuksi voikin äiti olla hänelle kiitollinen hänen
uskottomuudestaan. Sillä juuri tuona surullisena aikana äitini tapasi
maisteri Bangin, joka sittemmin lahjoitti hänelle sellaisen onnen,
jota hän ei suinkaan olisi voinut saavuttaa isän kanssa. Huomenna me
molemmat käymme hänen luonaan."
Grethe riensi iloisena ylös huoneeseen, missä Else istui kirjettä
kirjoittamassa ja lattia hänen ympärillään oli täynnä paperipalasia.
"Mitä ihmettä sinä hommailet?"
"Kirjoitan vastausta kosimakirjeeseen."
"Oletko saanut kosimakirjeen?"
"Olen tietenkin, -- enhän muuten voisi siihen vastata."
Else ei katsahtanut häneen puhuessaan, vaan kirjoitti edelleen, niin
että kynä rapisi; ja Grethe, joka ei tahtonut kysyä enempää, alkoi
riisuutua. Mutta sitten repäisi Else senkin kirjeen rikki ja viskasi
palaset korkealle ilmaan, niin että ne putoilivat kuin lumihiutaleet
hänen päälleen.
"Sanohan minulle, mitä kyhään vastaukseksi! Minä saan kuumetta, jos
tällä tavalla jatkan. Olen varmaankin tuhlannut jo kaksikymmentä arkkia
postipaperia ja voin hyvin käyttää vielä kaksikymmentä silti saamatta
kirjettäni valmiiksi!"
"Sano minulle ensin, kuka hän on."
"Poul Lange tietysti."
Grethe istui hypistelemässä kengännauhansa solmua, ja hänen vaalea
tukkansa valui aaltoillen kaulaan ja hartioille. Kun hän ei virkkanut
mitään, jatkoi Else:
"Hän kuvittelee varmaankin osoittavansa minulle suuren kunnian
laahatessaan minut mukanaan Grönlantiin elämään eskimoiden ja hylkeiden
parissa. Mutta hän erehtyy. Minä en mene koskaan naimisiin, tahdon elää
vain laululleni."
"Tuo on minusta hupsuttelua. Eihän ole mitään niin ihanaa kuin uusi
hauska koti sievine huonekaluineen ja... pienet lapsukaiset."
"Mutta, rakkain ystävä, lapsukaisiahan minä juuri tahdonkin välttää.
Kuinka voisin matkustaa maasta maahan lapsilauma kintereillä?"
"Ei, sitä et tietenkään voi; mutta sinun tulisi silloin pysyä kotona."
"Pysyä kotona! Ja uhrata taiteeni miehen ja lasten tähden? En koskaan!
Maailmassa on kyllä riittävästi lapsia, mutta sitävastoin ei montakaan
todellista laulajatarta. Oh, etkö jo saa sitä kengännauhaasi auki.
Minua alkaa huimata nähdessäni sinun seisovan päälläsi."
Hän otti ripeästi kynäveitsen pöydältä ja heittäytyi polvilleen Grethen
eteen.
"Tuo nyt tassusi tänne, niin kyllä siitä pian selviämme. No, eikö se
käynyt paljoa ripeämmin?"
"Ripeämmin kylläkin, muttei paremmin. Nauhasta on nyt tullut liian
lyhyt, kun sinulla ei ollut kärsivällisyyttä."
"Enhän minä olekaan sellainen enkeliolento kuin sinä. Mutta minusta
tuntuu, että voisit sentään osoittaa hiukan suurempaa mielenkiintoa,
kun uskon sinulle niin tärkeän asian. -- Muista, että tämä on
ensimäinen kosimakirjeeni."
Hän katsahti haaveillen ulos ikkunasta; mutta Grethe alkoi levollisesti
yöpuvussaan noukkia paperipalasia lattialta.
"Ettäs viitsit!" Else juoksi ulos ullakolle ja toi sieltä varpuluudan,
jota muutoin käytettiin ison ullakonlattian lakaisemiseen. "Kas, näin
me tulemme, ratsastava poliisikonstaapeli. Ja meidän mahtimme on juuri
siinä, että tulemme vasta sitten, kun kaikki on ohi."
Hän lakaisi loput paperipalat kynnyksen yli ullakkoon päin Grethen
nopeasti kadotessa vuoteeseensa.
"Kuulehan, Else, sinä olet oikea porsas! Mitä luulet äidin sanovan, jos
näkisi sinun siivoamisesi?"
"Pyh! Kirstine voi aamulla ne lakaista pois. Enhän minä ole mikään
palvelustyttö."
"Ei sinun silti tarvitse toimittaa palvelijattarelle kaksinkertaista
työtä."