Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
TULEVAISUUDENTOIVEITA
Kirj.
Ellen Kruuse Poulsen
Tanskankielestä suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1919.
"Onpa siellä oikea neuvottelu, siltä näyttää; se kestää kamalan kauan.
Ja minun kun piti puhua äidille tämäniltaisesta teatterilipusta!"
Poul Mörck se täten lausui tyytymättömyytensä ilmi. Hän istui
kaksoisveljensä Svendin ja sisarensa Elsen kanssa kulmakamarissa
odottaen äitiä, joka oli lukitun oven takana konttorissa isän kera;
ja siellä ei heitä kukaan saanut häiritä. Hän asettui pianon ääreen
ja alkoi soittaa laulua: "Poika se purjehti Englantiin"; mutta Svend
huudahti:
"Anna mieluummin Elsen säestää itsellesi laulua: 'Sarkkasi juo, sua
vuottaa tuoni musta', niin saamme äidin tuokiossa tänne, -- sitä
valitusta hän ei voi helmalapseltaan kestää."
"Helmalapseltaan! Itse voit olla helmalapsi, -- mutta tuuma on muuten
hyvä. Tule siis, tyttöseni."
"Ei, sitä en totisesti tee! Sinä kuvittelet alati, että minun on
toteltava heti kun sinä suvaitset komentaa; mutta siinä erehdyt. Olen
nyt elänyt yli sen iän, ja sivistynyt nainen vaatii hienotunteisuutta."
"Niin, oletpa sinä totisesti soma nainen noine niskasta riippuvine
palmikkoinesi. Ei, pikku tyllerö, jätä sinä ensin nukkiesi seura, niin
kyllä sitten osoitan riittävää huomaavaisuutta neidille."
Else nousi närkästyneenä ja astui Österbrogadelle antavan ikkunan luo.
Toisen, Slagelsegadelle avautuvan ääressä istui Svend tanskalaista
lakikirjaa tutkien. Hän luki lakitieteellistä virkamiestutkintoa
varten ja istui aina kirjojensa parissa, kun lääkäriksi aikova Poul
sitävastoin enemmän harjoitteli alansa käytännöllistä puolta.
Poul käänsi talon ylösalaisin, niin pian kuin jollakulla oli
päänkivistystä, ja toi kaksoisveljesten yhteisessä suojassa
sijaitsevasta rohtokaapista kaikenlaisia pulvereita ja tippoja, joita
perheenjäsenten täytyi vuorotellen nieleskellä, jotta vain niiden
vaikutus todettaisiin.
Else katseli ihmisvirtaa alhaalla kadulla, missä raitiovaunujen ja
automobiilien taukoamaton soitto ja toitotus kirkkaan kevätauringon
paisteessa antoi lauvantain vilkkaalle elämälle odotuksen hohteen.
Hän itse oli perin levoton, sillä keskustelu tuolla sisällä isän
konttorissa koski yksinomaan häntä. Hermostunut itku, joka viime
aikoina tuon tuostakin saattoi aiheettomasti hänet vallata, oli alkanut
huolestuttaa isää, ja tämä oli kirjoittanut Trillerödin -- pienen,
parin penikulman päässä pääkaupungista sijaitsevan maalaiskylän --
papille hankkiakseen tyttärelleen siellä olinpaikan joksikin aikaa.
Poul istui yhä bassoansa takoen, kunnes Else vihdoin meni hänen
luokseen ja virkkoi haluttomasti:
"No, siirryhän sitten."
"Kuten neiti käskee." Poul kumarsi tavattoman kohteliaasti, minkä
jälkeen Else heti alkoi soittaa: "Ukko on vanha, kello jo lyö", mutta
Poul tahtoi laulaa "gluntteja"; vuodet eivät häntä vielä painaneet.
Heidän isänsä, ylioikeuden asianajaja Mörck, piti Bellmanin runoja
suuressa arvossa ja käytti senvuoksi aina Elseä, joka hienoine
soitannollisine vaistoineen helposti voi pianolla säestää hänen
lauluansa. Hän soitti jokseenkin yhtä hyvin ulkoa kuin nuoteistakin
eikä tarvinnut koskaan nuottivihkoja isän mielilauluihin. Tänään hän
oli veitikkatuulella, ja tuskin oli Poul, jolla oli kaunis, sointuva
ääni, päässyt oikein alkuun ja kajahduttanut: "Hei, Amaryllis, nouse
jo, armas!" ennenkuin hän äkkiä siirtyi yölepakko-valssiin "Du-i-du",
jota hän soitti niin kaihoavan raukeasti kuin olisi suistumaisillaan
alas pianon istuimelta. Konttorin ovi avautui ja rouva Ursula Mörck
pisti päänsä sisälle:
"Kuule, Else, tule hetkiseksi tänne; isä tahtoo puhua kanssasi."
Ursula-rouva aikoi jälleen poistua, mutta Poul sai kuitenkin sanotuksi,
ennenkuin ovi jälleen suljettiin: "Äiti, tule pian -- tahdon mielelläni
jutella kanssasi."
Elsen isä istui konttorituolilla, jonka oli kääntänyt tulijaan päin, ja
tyttö riensi ripeästi hänen luokseen.
"Onko sinulla jotakin sanottavaa, isä?"
"On niinkin, tyttöseni." Hän veti hänet syliinsä ja virkkoi:
"Minä en paljoa usko lääkärien apuun, senhän hyvin tiedät, ja kun
jo kauan olen nähnyt sinun sairastelevan, tahdon kerran itse toimia
lääkärinä. Älä sentään kerro sitä Poulille, koska hän silloin kai
sanoisi, että tahdon riistää leivän hänen suustansa." Mörck hymyili
vienosti ja nipisti tyttöä korvasta.
"Minä määrään sinut siis vaihtamaan olopaikkaa ja maksan kyllä
itse kustannukset. Äitisi ja minä", hän viittasi huokailevaan
Ursula-rouvaan, "olemme sopineet siitä, että lähetämme sinut
Trillerödin täyshoitola-opistoon. Siellä voit päättää opintosi, samalla
kun ulkoilma-elämä tekee sinut jälleen terveeksi ja reippaaksi."
Täällä _määrättiin_; kukaan ei kysynyt neitosen omaa mielipidettä. Else
nousi, ojensi hiukan niskaansa ja sanoi:
"Isä, sinä tiedät elämäni päämäärän, ja sen tuskin saavutan
Trillerödissä."
"Elämäsi päämäärän?" Mörck katsoi häneen kysyvästi, mutta kun tyttö
nyökäytti päätänsä, lisäsi hän: "Lauluasiko tarkoitat? Siitä olemme,
äitisi ja minä, nyt väitelleet puoli tuntia, ja minä sanon sinulle
saman, mitä sanoin hänelle: Suorita ensin ylioppilastutkinto, niin
sitten voimme puhua laulusta."
Else vilkaisi äitiinsä, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa,
käsitti hän, että äiti oli kilvoitellut hänen puolestaan -- mutta
joutunut tappiolle; ja hän viskautui nyt äidin helmaan ja sanoi
intohimoisesti:
"Mitä minä ylioppilastutkinnolla teen? Eihän minusta tule pappia tai
asianajajaa! Minä tahdon vain laulaa ja saavuttaa mainetta."
"No, no, tyttöseni, tässä elämässä täytyy luopua niin paljosta."
"Luopua! Loruja, -- eihän nyt ole laisinkaan puhe luopumisesta. Elsen
pitää vain suorittaa tutkintonsa, ja sen jälkeen hän saa seurata omaa
mielihaluaan. Mutta tutkinto hänen on suoritettava, sillä kun hänellä
on todistus taskussa, kykenee hän aina hankkimaan leipänsä."
Isä astui lähemmäs ja laski kätensä hänen olalleen, ja tyttö nousi
verkalleen ja katsoi häneen. Nuo silmät muistuttivat sillä hetkellä
niin täydellisesti äidin silmiä, kun ne jotakin anoivat, että isä
välttääkseen yllätystä meni pois ikkunan luo. Mutta Else juoksi hänen
perästään, pistäen kätensä hänen kainaloonsa.
"Mutta, isä, sinähän olet rikas. Miksi tarvitsee minun niin varoa
avuttomaksi joutumista? Kyennethän sinä minua aina auttamaan."
Hän päästi tytön käden ja istuutui jälleen tuolille.
"Tule tänne luokseni istumaan, niin me kaksi keskustelemme järkevästi
yhdessä."
"Sillä välin minä ajattelen hiukan päivällistä." Ursula-rouva nyökkäsi
heille ja virkkoi hymyillen huoneesta poistuessaan: "Minä, näette, en
elä tulevaisuuden unelmilla."
Else oli asettunut isoon nojatuoliin vastapäätä isää eikä hetkeksikään
hellittänyt katsettaan hänen silmistään.
"Katsos, Else" -- isä tarkkasi vakavasti tytärtänsä, -- "minulla on
kolme lasta ja tahdon uhrata yhtä paljon teidän jokaisen hyväksi, mutta
vaikka kaikki näyttääkin valoisalta tällä haavaa, saattaa ehkä tulla
aika, jolloin en enää voi teitä auttaa. Minä huolehdin siitä, että
saatte jotakin oppia, joten voitte tulla omin neuvoinne toimeen; mutta
te ette saa koko ikäänne odottaa apua kotoa. Sillä tavalla ei mihinkään
päästä."
"Sitä en vaadikaan. Mutta äitihän ansaitsee myöskin paljon rahaa, ja
ellet sinä voi, kyennee äiti sitten myöhemmin meitä auttamaan, jos
joutuisimme pulaan?"
"Sitä äiti ei _voi_ eikä saa tehdä. Äiti tarvitsee itse runsaasti
rahaa kaikkiin kallisarvoisiin pukuihin, joita hänellä täytyy olla
teatterissa ja seuraelämässä, eikä hänen rahoihinsa saa kukaan koskea.
Sitäpaitsi äiti jättänee pian näyttelijättären uran."
"Ei, isä, älä toki sitä luule!" Else aivan innostui. "Äiti rakastaa
taidettaan liian suuresti ajatellakseen sen hylkäämistä, ennenkuin se
on aivan välttämätöntä. Eikä teatterissa ole ketään, joka on hänen
yläpuolellaan."
Mörckin kasvot vavahtivat tuskallisesti, ja hän sanoi melkein
voihkaisten: "Ei, -- sen pahempi."
Huoneessa vallitsi hetkisen äänettömyys, mutta sitten aloitti Else
jälleen:
"Jos sallisit minun heti kehittää ääntäni, sittenhän voisin nopeammin
hankkia toimeentulonikin; nyt menee vuosia hukkaan, kun minun
välttämättä täytyy lukea."
"Nyt on ennen kaikkea kysymys sinun terveydestäsi, ja sillä hyvä."
"Terveydestäni? -- Mutta eihän minua minua mikään vaivaa."
"Kyllä sinua jokin vaivaa, ja olenkin jo sopinut pastori Gaden kanssa
oleskelustasi hänen luonaan. Huomenna matkustamme yhdessä sinne
käydäksemme häntä ja hänen perhettään tervehtimässä ja puhutellaksemme
koulun rehtoria."
"Niin... mutta, isä..."
"Anna minun puhua loppuun. Kuten tiedät, on rouva Gade ollut äitisi
koulutoveri ja myöhemmin hänen ystävänsä, ja sinäkin varmaan saat hyvän
ystävättären hänen Grethe-tyttärestään, joka on sinun ikäisesi."
Else nousi. Hän tiesi, kuinka mahdotonta oli taivuttaa isää muuttamaan
mieltänsä, kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä, ja hän sanoi
senvuoksi tuikeanlaisesti:
"Koska sinä niin tahdot, täytyy minun tietenkin totella."
"Niin täytyy. Minä olen aina vaatinut lapsiltani kuuliaisuutta; mutta
en olekaan koskaan vaatinut enempää kuin mikä on oikein."
Hänen prokuristinsa oli useita kertoja pistänyt päänsä ulompaan
konttorihuoneeseen vievästä ovesta ja nähdessään nyt, että Else
vihdoinkin meni perheen puolelle, sanoi hän Mörckille astuessaan
kokonaan sisälle:
"Koko toimisto on täynnä ihmisiä, jotka istuvat odottamassa. Päästänkö
heidät sisälle?"
Mörck siirtyi heti jälleen ammattiasioihin ja vastasi vilkkaasti:
"Kyllä, antakaa heidän tulla -- vuoronsa mukaan."
Hän vilkaisi kelloonsa. Konttoriaika oli melkein ohitse. Häneltä oli
kulunut kokonainen tunti keskusteluun vaimonsa ja tyttärensä kanssa.
Mutta rouva Ursula oli niin harvoin kotona, eikä isä aivan yksin
tahtonut päättää tyttären kohtalosta, vaikka hänen tahtonsa silti aina
jäi määrääväksi.
* * * * *
Elsellä oli nuortentanssit päivää ennen hänen matkaansa
täyshoitola-kouluun, ja Erik ja Grethe, pastori Gaden kaksi aikuista
lasta, olivat myöskin kutsutut. Erik oli maanviljelysoppilaana eräässä
talossa Trillerödin lähistöllä, kun Elsen ikäisellä Grethellä taas
vielä oli runsas vuosi täyshoitola-koulussa jäljellä. Alikerran
avara huoneusto, missä päivän tarkoitusta varten käytäntöön otetut
konttorisuojatkin sijaitsivat, säteili sähkövalaistuksessa.
Olkikattoisen pappilan kaksi lasta, jotka kotona olivat tottuneet vain
öljylamppuihin, tunsivat kuin olisivat joutuneet satumaailmaan; mutta
he tunsivat myöskin, kuinka heidän kotikutoisensa surkeasti pistivät
silmään kaikkien noiden komeiden pukujen joukossa. Grethe, joka oli
saapunut silmät loistaen ensimäisten tanssiaisten suuresta odotuksesta,
hiipi hiljaa nurkkaan. Hän ei tuntenut ainoatakaan uudenaikaisista
tansseista ja, mikä pahempi, hän ei ymmärtänyt sitä sävyä, millä
täällä puhuttiin. Hän kuuli, kuinka keveinä ja nopeina sanat
singahtelivat vieraalta vieraalle, ja vain hänen täytyi hitaanlaisessa
käsityskyvyssään istua mitään älyämättä aivan kuin olisi haastettu
espanjaa tai muuta etäistä ulkomaan kieltä. Hän etsi silmillään
veljeänsä.
Tämä oli, kuten hän itsekin, hidassanainen ja kankealiikkeinen;
mutta kuinka tyynenä hän istuikaan Jyllannin murteeseen vivahtavalla
tasaisella kielellään kertoessaan Ursula-rouvalle vanhemmistaan,
kodistaan ja pappilasta! Else tuli tanssien Gretheä kohti. Olipa se
tyttö siro! Grethe ei olisi uskonut, että kellään saattoi olla noin
suuret, säteilevät silmät; hiukan kaareva nenä ja punainen suu somasti
muodostuneine huulineen antoivat koko hänen olennolleen etelämaalaisen
hienouden hohteen, mikä sai Grethen henkeänsä pidätellen häntä
katselemaan.
"Kah, Grethe, täälläkö sinä istua kökötät? Tulehan heti sisälle
tanssimaan!"
Hän laahasi Grethen mukanaan saliin ja loi merkitsevän katseen
Svend-veljeensä, joka juuri sattui kulkemaan ohi. Tämä käsitti varsin
hyvin hänen tarkoituksensa ja tähystettyään Gretheä, joka kai hänestä
oli mukiin menevä, astui esille ja kumarsi tytölle. Grethe pudisti
päätänsä:
"Minä en laisinkaan tunne näitä kummallisia tansseja -- ja kuitenkin
tanssin hyvin mielelläni."
"Niin minäkin. Tilatkaamme siis joku vanhoista."
Hän raivasi itselleen tietä pianonsoittajan luo, joka hakkasi flyygeliä
isossa salissa, niin että näppäimet vapisivat hänen sormiensa alla;
ja hetkistä myöhemmin kajahti huoneessa eräs Straussin valssi. Svend
riensi Grethen luo ja kumarsi:
"Tätä te varmaan taidatte?"
Grethe, joka oli liian hätääntynyt vastatakseen, nyökkäsi vain, ja he
lähtivät lattialle. Ohimennen Svend kyllä kuuli muutamien tuttaviensa
huomautuksia "maalaisruususta", mutta ei ollut kuulevinaan, ja kun
tanssi oli loppuun tanssittu, vei hän Grethen isänsä luo.
"Tästä saat liittolaisen, isä. Neiti Grethekään ei pidä nykyaikaisista
tansseista, ja itse puolestani tunnustan kernaasti, että pitkään aikaan
en ole tanssinut niin suurella nautinnolla kuin juuri nyt. Vanhat
tanssit ovatkin paljoa tyylikkäämpiä."
Asianajaja kumarsi Grethelle, joka tuskin tiesi, minne katsoa, mutta
Mörck hymyili ja taputti häntä poskelle.
"Minua ilahuttaa, että me kaksi olemme samaa mieltä, ja näyttää melkein
siltä, että olette kääntänyt Svendinkin. No, istahtakaamme tähän, niin
saamme hetkisen levähtää, ensi vuoroon asti."
Grethe voi tuskin hellittää silmiänsä Elsestä, joka lakkaamatta
pyöri lattialla. Hän näki, kuinka kaikki, jopa hänen levollinen
Erik-veljensäkin, olivat häneen hurmaantuneet, ja hän tuli hiukan
hämilleen ja araksi ajatellessaan, että he pappilassa asuisivat samassa
huoneessa.
Tytöltä pääsi pieni huokaus, ja Mörck, joka kaiketi osapuilleen aavisti
hänen ajatuksensa, sanoi ystävällisesti:
"Nyt teidän täytyy luvata minulle, että pidätte oikein hyvää huolta
Elsestä ja varsinkin viette häntä kävelyille. Hän ei ole oikein reipas;
mutta raikas maalaisilma varmaan panee hänen poskensa punoittamaan,
kunnes hän lopulta näyttää yhtä terveeltä kuin te."
"Kuin minä!" Grethe katsahti häneen ihan pelästyneenä. "Minähän olen
kuin maalaisruusu, ja se on kai pahinta, mihin täällä kaupungissa voi
ihmistä verrata."
Mörck kuuli pienen katkeran värähdyksen hänen äänessään ja sanoi
lohduttaen:
"Kukaan ei tule iloisemmaksi kuin Elsen äiti ja minä, kun saamme hänet
kotiin pienenä maalaisruusuna."
Grethe katsahti häneen kiitollisena, ja kun taaskin soitettiin valssia,
tuli Svend takaisin, ja he tanssivat sekä sen että useita muita, eikä
Grethellä ollut koskaan ollut niin hauskaa ja ihanaa iltaa.
* * * * *
Pastorin lapset olivat olleet Mörckillä yötä, ja seuraavana päivänä
-- huhtikuun ensimäisenä sunnuntaina -- matkusti koko perhe Elsen
vastaiseen olopaikkaan.
Rouvat Karen ja Ursula, jotka olivat nähneet toisensa vain muutaman
kerran senjälkeen, kun papinperhe oli muuttanut Jyllantiin, tervehtivät
toisiansa mitä sydämellisimmin, ja pian istuivat kaikki viekoittelevan
kahvipöydän ympärillä. Puutarhatuvassa, joka sitten talven pakkasten
oli ensi kertaa otettu käytäntöön, oli isot lasiovet ja ikkunat
puistomaiseen puutarhaan päin, missä laajat nurmikot vilisivät
orvokeista, lumikukista ja krookuksista.
"Täällä voi huomata, että on kevät!" Ursula-rouva veti syvään henkeänsä
ikäänkuin hänelle olisi nautinto ahmia homeelta tuoksuvaa, ummehtunutta
ilmaa, jota lämmin kaakeliuuni ja hyvänhajuiset sekakukat sen reunalla
eivät vielä olleet ehtineet karkoittaa; mutta pappi sanoi hymyillen:
"Silmänne kylläkin voivat huomata kevään, muttei hajuaistinne. Täällä
ei ole suinkaan miellyttävää. Aioinkin juuri ehdottaa, että kaikki
siirtyisimme arkitupaan, kun kahvi on juotu."
"Minusta tuntuu, että me nuoret voisimme lähteä metsään kävelemään?"
Erik katsahti kysyvästi Elseen, joka nyökkäsi myöntävästi; mutta
Poul, jonka jalkineet olivat aiotut asfalttikäytäviä eikä ruokamullan
kosteata nurmikkoa polkemaan, jäi mieluummin vanhemman väen pariin,
kuten hän sanoi.
"Me, Karen, niitä vanhempia olemme." Ursula hymyili. "Minä olen juuri
täyttänyt neljäkymmentäviisi, ja sinä olet tuskin vanhempi; mutta
tuollaisen kavaljeerin silmissä me olemme jo ikämuoreja. Eikö totta,
rakas poikani?"
Poul ei oikein tiennyt, mitä vastaisi. Olihan äiti oikeassa: hän oli
vielä nuori. Poul virkkoi senvuoksi hiukan epäröiden:
"Jos näyttäisit yhtä vanhalta kuin olet, niin tuskin olisit teatterin
primadonnana."
Hänen sanansa olivat tarkoitetut kohteliaisuudeksi, mutta rouva
Ursula, joka alituisesti pelkäsi menettävänsä ulkonäkönsä ja sen
mukana primadonnan aseman, tunsi pistoksen arimmassa kohdassaan ja
poistui nopeasti arkitupaan. Hän alkoi hiukan kuumeentapaisesti kysellä
Karen-rouvalta tämän perheestä, varsinkin rouva Vibeke Bangista,
Karenin äidistä, joka oli ollut naimisissa rouva Ursulan sukulaisen,
maisteri Knud Bangin kanssa.
"Äiti asuu vielä Nörrevoldgaden varrella vanhassa huoneustossaan, joka
kyllä oikeastaan on hänelle liian avara; mutta äiti ei voi riuhtaista
itseänsä irti siitä paikasta, missä hän on elänyt niin onnellisena."
Mörck meni istumaan pyöreälle töyrytuolille ikkunain väliin.
"Niin, surullista oli, että Bang kuoli", virkkoi hän. "Se oli
harvinaisen herttainen ja sopusointuinen avioliitto. Minä kävin siinä
talossa hyvin mielelläni; mutta viime vuosina on seurustelumme miltei
lakannut."
Karen-rouva vilkaisi puolisoonsa; hän toivoi kovin, että tämä
selittäisi syyn, ja pastori aloittikin verkalleen, ikäänkuin tapaillen
sanoja:
"Heillähän oli kummallakin niin äärettömän paljon kovaa koettavana,
ennenkuin saivat toisensa. He kohtasivat toisensa vähän ennemmin kuin
rouva oli matkustanut ensimäisen miehensä, Henrik Carstensenin luota,
jonka kanssa hän eli kovin onnettomana, koska mies kiusasi häntä kaikin
tavoin, varsinkin uskottomuudellaan. Bang oli silloin naimisissa,
eivätkä hän ja rouva Vibeke nähneet toisiansa moneen vuoteen. He
eivät tahtoneet ottaa päälleen aviorikoksen tuottamaa edesvastuuta,
mihin nykyisin valitettavasti useimmat aivan keveästi antautuvat.
Mutta heidän rakkautensa oli niin suuri ja puhdas, että he saattoivat
odottaa; ja vasta pari vuotta Bangin vaimon kuoleman jälkeen he menivät
naimisiin. --
"Anoppi eli rouva Vibeke, kuten hän mieluimmin kuulee itseänsä
nimitettävän, ei kylläkään voi tässä ymmärtää Jumalan tahtoa --
kuinkapa moni meistä sen ymmärtää? Mutta onhan hän elänyt kymmenen
onnesta rikasta vuotta sen miehen kanssa, josta piti, ja niissä
muistoissa hän riippuu kiinni kuin itse iäisyydessä."
Huoneessa syntyi äänettömyys.
Eräässä pienessä sivusuojassa -- musiikkikammioksi oli Grethe sen
ristinyt, koska siellä oli urut ja harmonikka -- kuului soitettavan
Gruudtvigin virttä:
"Kirkonkello, suuriin temppeleihin
ei sua valettu, vaan kylän tapuliin."
Ursula-rouva, joka oli tunne-ihminen, saattoi tuskin salata
kyyneleitänsä. Poul siellä pelkäksi ajankuluksi soitti virsiä, mutta
hänen tapansa oli aina helähdyttää sopraano vasta pitkän ajan perästä
basson jälkeen, arvellen sillä tavoin saavansa enemmän tunnetta
esitykseensä.
Pastori Gade veti pari haikua pitkästä piipustaan ja jatkoi:
"Rouva Vibeke viettää päiväkaudet haastelemalla vainajan kanssa, josta
hänellä on veistetty rintakuva sekä valokuvia riippumassa kaikkialla,
vieläpä keittiössäkin, ja missä hän vain liikkuu, tuntee hän olevansa
puolisonsa seurassa. Ei hänen järjessään mitään vikaa ole; mutta tässä
suhteessa on turha yrittääkään häntä lohduttaa. Hän käy täällä vain
muutaman kerran vuodessa, ja kun me käymme häntä tapaamassa, täytyy
meidän soittaa erityisellä tavalla, koska hän ei muutoin avaa. Hän on
perinyt omaisuutta isältään; ukolla ei ollutkaan muita lapsia kuin
hän ja poika Gunnar, joka itse on rikas. Näin ollen voi rouva viettää
aikansa niinkuin tahtoo."
Mörck nousi ja meni ikkunan luo. Rouva Bang oli aina ollut hänen
naisihanteensa, koska hän oli niin sopusuhtaisen eheä ja hyväsydäminen,
ja Mörck käsitti hyvin, että hänen surunsa samoin kuin hänen
rakkautensakin täytyi olla rajaton.
Ikkuna, jonka ääressä hän seisoi, antoi etupuutarhaan, jossa kuusiryhmä
puolittain verhosi sisäänkäytävän. Hän istuutui isoon, mukavaan
nojatuoliin, joka oli ikkunan luona, ja katsahti ulos.
Äsken tulleelta junalta saapui paljon ihmisiä. Leppeä, aurinkoinen
kevätpäivä kaiketi oli vietellyt heidät tänne maalle, ja hän aikoi
juuri avata ikkunan, kun samassa näki erään naisen astuvan sisään
pensas-aidan veräjästä. Hän oli mustissa kiireestä kantapäähän, ja
pitkä kreppiharso riippui päälaelta selälle. Tukka oli valkoinen,
kasvot niin kirkkaat ja suuret silmät niin loistavat, että hän melkein
teki yliluonnollisen vaikutuksen.
Mörck kääntyi nopeasti.
"Rouva Bang tulee tuolla ulkona", sanoi hän.
Kaikki nousivat, ja rouva Karen kiirehti ulos puutarhaan. Toiset
seurasivat perästä ja kuulivat hänen liikutettuna huudahtavan: "Äiti,
rakas äiti! Sinäkö se todella olet?"
Kun he olivat tulleet takaisin tupaan, katsoi rouva Bang kauan
surumielisesti toisesta toiseen.
"Kuinka hauska minun on nähdä teidät kaikki jälleen! Mutta", lisäsi hän
vilkaisten ympärilleen, "missä ovat lapset?"
Poul tuli samassa näkyviin oviaukosta, kummastuneena kuulemastaan
vieraasta äänestä, ja rouva Bang tarttui hänen käteensä, pitäen sitä
kauan omassaan.
"Tässä on siis toinen kaksoisista. Uskokaa minua, nuori mies, silloin
vallitsi ilo, kun te tulitte maailmaan. Minullakin oli ennen poika --
mutta teidän ikäisenänne hän kalastusretkellä ollessaan hukkui Kalön
lahteen. Hän oli nuori ja iloinen niinkuin te nyt. -- Minä olen myöskin
menettänyt äitini ja isäni sekä... parhaan maallisen ystäväni. Ja
tiedättekö te kaikki, miksi olen niin paljon saanut kärsiä?"
Hänen äänensä oli tyyni ja lempeä hänen puhuessaan, ja hän nousi ja
nojasi Poulin olkapäätä vasten, kun hän jatkoi:
"Herra on rangaissut minua siksi, että nuoruudessani ilman kirkon
siunausta antauduin sille miehelle, jota luulin rakastavani. Siihen
aikaan en tuntenut elämää. Minä asuin yksinäni vanhempieni kanssa Kalön
saarella; mutta seikkailuhaluni sai minut viskautumaan ensimäisen
miehen syliin, joka minulle puhui rakkaudesta. -- Minä sanon teille
kaikille, mutta varsinkin Poulille: ottakaa elämä, niin ikävältä ja
yksitoikkoiselta kuin se teistä tuntuneekin, sellaisena kuin se on,
sillä yksi ainoa askel syrjään määrätyltä polultamme voi maksaa meille
tulevaisen onnemme. Te muistutatte äitiänne, poikani. Tulkoon teistä
hyvä ja uskollinen ihminen, kuten hän on."
Poulilla oli hyvä halu tehdä vastaväitteitä; häntä olisivat paljoa
enemmän miellyttäneet seikkailut, maksoivatpa ne hänelle vaikka
paljonkin, kuin ikävä yksitoikkoisuus; mutta rouva Bang oli puhunut
niin liikuttavan hartaasti, että hän syvää kunnioitusta tuntien
kumartui suutelemaan hänen kättänsä.
Metsän rinteellä, missä neljä nuorta käveli tuoreelta tuoksuvalla
nurmella vuokkojen ja muiden kedon kukkien keskellä, soitti kottarainen
armaalleen, ja he pysähtyivät kuuntelemaan. Else, joka ei kauaa voinut
pysyä levollisena, alkoi lirittää Poul Möllerin hilpeätä huhtikuun
laulua:
Saapui kevään kuu,
nurmi paljastuu,
poiss' on talven kylmän paino, ansa.
Kirkas, kuulas sää.
Hiljaa värähtää
povi neidon, kertoin kaipuutansa.
Svend lauloi mukana, ja heidän päästyään toiseen säkeistöön yhtyivät
muutkin. Mutta he vaikenivat jälleen, ennenkuin laulu oli laulettu
loppuun, sillä Elsen ääni oli niin hopeanheleä ja kaunis, että heidän
täytyi kuunnella. Kun laulu oli päättynyt, virkkoi Grethe äkkiä
ikäänkuin sydämensä sisimmästä syvyydestä:
"Oi, kiittäkäämme Jumalaa keväästä!"
Hän sanoi sen niin lystikkäästi, että kaikki purskahtivat nauruun;
mutta Grethe ällistyi ja alkoi juosta. Kaikki kolme juoksivat hänen
perästään, mutta vain Svend kesti kilvan; molemmat toiset jäivät
jälkeen ja luopuivat vihdoin takaa-ajosta.
"Nyt minulla on ollut kaksi vapaapäivää", sanoi Erik, "mutta huomenna
sitä kysytäänkin voimia".
"Mitä te oikeastaan puuhailette?"
"Menisi varmaan koko päivä, jos ryhtyisin sitä teille selittämään,
varsinkin kun ette tietysti rahtuakaan tunne maanviljelystä; mutta
tähän aikaan kynnetään ja kylvetään."
"Minä kyllä kernaasti eläisin tuolla tavoin luonnon helmassa, mutta en
haluaisi tehdä karkeata työtä. Tahtoisin kirmata mailla ja metsissä,
laulaa kilpaa leivosen kanssa ja poimia niin paljon kukkia kuin jaksan
kantaa, mitkä sitten asettaisin huoneeseeni, ja uneksisin kaiken yötä
kesästä ja auringosta."
"Silloin teistä varmaan olisi paljon apua maataloudessa", nauroi Erik,
"vaikka... kaikki sujuisi ehkä sensijaan helpommin meiltä muilta, kun
meillä alati olisi niin paljon kauneutta katseltavanamme".
Else punehtui, ja Erik sanoi vakavasti: "Te sopisitte kuitenkin
parhaiten Köpenhaminaan -- sen näin kyllä eilen."
Elsen silmät säteilivät.
"Niin, näitte huvitellessani, -- mutta jälkeenpäin tunnen itseni aina
niin väsyneeksi. Nyt kerään voimia täällä, ja kun sitten vihdoin saan
välttämättömän ylioppilastutkintoni suoritetuksi, silloin elämäni vasta
vakavasti alkaa."
"Sitten te kai vasta oikein tanssitte?"
"Tanssin! Joutavia! Ei, minä teen työtä, voitte uskoa, ja minusta tulee
todella jotakin."
"Aiotteko te tehdä työtä? Sitä en luullut nuorten tyttöjen _teidän
asemassanne_ ajattelevankaan."
"En minä ryhdykään lattioita pesemään tai kaasulaitteita harjaamaan tai
muuhun sellaiseen, kuten ehkä arvelette. Minä aion laulaa."
Nuori mies katsahti häneen hiukan epäilevästi. Nimitettäisiinkö siis
lauluakin työksi? Hän piti sitä pikemmin huvitteluna ja sanoi ilvehtien:
"Kuinka paljon te siis laulamisesta saatte tunnilta palkkaa?"
"Sitä en vielä tiedä. Ensinhän minun täytyy itse nauttia opetusta useat
vuodet, ja kun sitten olen kehittynyt taiteessani, annan konsertin;
ja lupaanpa, että saatte pääsylipun laulajaisiini, kun ensi kertaa
esiinnyn."
"Teistä tulee siis konserttilaulajatar. Mutta mitä hyötyä teillä
silloin on ylioppilastutkinnostanne?"
"Niin, sanokaas muuta", virkkoi neitonen valittavaan sävyyn; "sitä
juuri olen isältäni monta monituista kertaa kysynyt. Tuhlaan vain
aikaa; ja jos isä kuolee ja joudumme köyhyyteen, voin toki ilmankin
aina päästä johonkin kouluun opettajattareksi."
"Te ette suinkaan koskaan joudu itse ansaitsemaan leipäänne." Hän
silmäili ihaillen tyttöä. "Kyllä te pian saatte aviomiehen."
"Aviomiehen!" Else nauroi hilpeästi. "Sitähän minä kaikkein vähimmin
haluan. Ei, Erik Gade, minä tahdon itse huolehtia toimeentulostani enkä
tahdo olla miehestä riippuvainen."
"Olettepa te hirveän viisas noin nuoreksi. Minä en koskaan ajattele
siihen suuntaan, ja olen kuitenkin kaksikymmenvuotias. Minun mielestäni
päinvastoin lankee ihan luonnostaan, että mies elättää vaimonsa.
Tekeehän vaimo miehensä kodin hauskaksi, joten ei voi laisinkaan olla
puhetta mistään riippuvaisuudesta vaimon puolelta. Minun päämääränäni
juuri onkin kerran saada oma koti ja puoliso; mutta hänen toimialansa
täytyy olla kotona; sinne hän kuuluu."
"Sepä joutava päämäärä! Kyllähän naimisiin aina pääsee. Ei, tee
työtä ja hanki itsellesi nimi, niin olet saavuttanut korkeinta tässä
maailmassa -- mainetta."
"Sitä en ollenkaan usko. Jumala ei ole luonut meitä ihmisiä yksin
elääksemme; siksi olemmekin saaneet rakkauden oppaaksemme. Ylistys on
kylmää -- ja kauanko se kestää? Laulajatarta muistellaan vain jokunen
vuosi hänen kuolemansa jälkeen; hänen ääntänsä ei voida enää kuulla,
joten vain nimi elää, ja kellepä siitä iloa olisi?"
"Te erehdytte. On olemassa grammofoneja."
"No niin, se on totta. Mutta levytkin kai kerran kuluvat; -- en niitä
asioita tunne, tiedän vain, ettei mikään ole niin rumaa ja rämisevää
kuin grammofonin esittämä laulu."
"Se on perin erilaista. On hyviä, kalliita grammofoneja, joista ääni
matkan päähän kuuluu aivan luonnolliselta. Tiedän sitäpaitsi myös, että
useimmilla laulajilla ja näyttelijöillä on grammofonilevyjä, joihin he
itse ovat laulaneet, ja niitä he tuskin tahtoisivat omistaa, jos ääni
niistä kuuluisi rumalta ja rämisevältä."
"Oh, tahtoisivat kyllä! Heidän turhamaisuutensa käy yli kaiken, uskokaa
minua. He elpyisivät uudestaan vielä kuolinvuoteeltaankin, kunhan vain
kuulisivat oman äänensä."
"Nytpä esiinnyttekin te viisaana ja maailmaa kokeneena. Mutta mistä
olette saanut noin tarkat tiedot näyttelijöistä ja laulajista? Tehän
olette aina elänyt maalla?"
"Isoäidiltäni. Hän oli ensin naimisissa näyttelijän kanssa, kuten
tietänette, ja monet vuodet hän seurusteli näyttelijäpiireissä. Hän on
aikaisemmin, käydessään meidän luonamme Jyllannissa, kertonut siitä
rattoisasta ja samalla surullisesta ajasta; sillä elämä kulissien
takana oli sellaista, että jokaisen vakavaluontoisen ihmisen oli
vaikeata sitä kestää."
Else oli nuorukaisen puhuessa vähitellen tullut hehkuvanpunaiseksi, ja
äkkiä hän pysähtyi suuttumuksesta vavisten hänen eteensä.
"Varmaankin unohdatte, että minun äitini on näyttelijätär?"
Nyt oli Erikin vuoro punastua, ja hän sanoi katuvaisena:
"Niin, olette oikeassa. Unohdin tosiaan, että teidän äitinne
on näyttelijätär. Hän on todellakin niin luonnollinen ja niin
huolehtivasti kiintynyt puolisoonsa ja lapsiinsa, ettei tule ollenkaan
ajatelleeksikaan hänen oikeastaan olevan vieraana kodissansa."
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että nainen, joka ei aina ja kaikkina aikoina voi olla
kodissaan, on siellä vieraana. Mutta teidän äitinne kuuluukin
poikkeusihmisiin."
"Kiitoksia kohteliaisuudestanne; minä esitän sen kyllä äidille."
Else meni nopeasti eteenpäin, ja harkitseva Erik, joka sinä päivänä
oli puhunut enemmän kuin hänellä muutoin oli tapana haastaa useiden
vuorokausien kuluessa, seurasi perästä minkä jaksoi, mutta vasta kun he
tulivat kirkolle ja kirkkotarhaan vievälle takaveräjälle, missä Else ei
oikeastaan tuntenut tietä, pysähtyi tämä häntä odottamaan.
Erik avasi hänelle veräjän, mutta virkkoi ensin:
"Olen pahoillani, jos olen teitä loukannut. Minä pidän äitiänne
suuressa arvossa."
Else jäi hetkiseksi seisomaan Erikin pitäessä porttia auki ja sanoi
katuvaisena:
"En ollut kai minäkään oikein kohtelias, joten asia voi olla sillä
hyvä."
Tyttö livahti sisälle, ja heti senjälkeen he seisoivat arkituvassa,
missä isoäiti hienona ja sirona ruson kajastus poskilla istui isossa
nojatuolissa, sillävälin kun hänen suosikkinsa Grethe istui jakkaralla
hänen jalkojensa juuressa ja Poul, "veitikka", kuten häntä tavallisesti
nimitettiin, kertoi sekä isoäidille että muille ylioppilasyhdistyksessä
tekemistään kepposista.
Ja isoäiti ojensi hänelle kätensä hymyillen. Se oli hänen ensimäinen
hymynsä hänen miehensä kuoleman jälkeen.
* * * * *
Trillerödin täyshoitola-koulu oli itsessään kuin kokonainen pieni
kylä. Iso punainen rakennus sijaitsi melkein kokonaan mahtavien,
pääovea somistavien kuusten peitossa. Mutta koulun takana, rautatien
puolella, missä laveat teräslanka-aidat tennis- ja potkupallokentän
edessä pitivät kylän väkeä loitolla, yrittivät pienet koulupuutarhat,
jotka olivat laitoksessa vakinaisesti asuvien oppilasten hallussa ja
hoidossa, antaa paikalle hauskemman ja miellyttävämmin leiman.
Isosta avarasta eteisestä, missä thorvaldsenilais-aiheiset kohokuvat
todistivat hyvää makua ja taidevaistoa, vei pitkä käytävä monine
ovineen oikealle eri luokkahuoneisiin ja sitten ylempään kerrokseen,
missä opettajilla ja oppilailla oli suojansa. Vasemmalla sijaitsivat
voimistelusali ja kylpyhuoneet, mutta vastapäätä sisäänkäytävää vei
kaksi isoa lasiovea talvipuutarhaan. Täällä oli palmuja ja troopillisia
kasveja sekä paljon hauskoja sopukoita, ja sisimpänä johti ovi kaikkien
pyhimpään: rehtorin yksityisasuntoon.
Rehtori oli kookas, vahvarakenteinen ja niin vaalea, että sekä tukka
että kulmakarvat olivat melkein valkoiset; mutta hänellä oli pari
teräviä, viisaita silmiä, jotka kiiluivat silmälasien takaa; ja
sileiksi ajellut kasvot, joiden piirteet muistuttivat näyttelijää tai
pappia, ilmaisivat sekä voimaa että tarmoa.
Ja rehtorilla oli kumpaakin. Hän harjoitti oppilaittensa kanssa
urheilua ja ohjasi koko koulua mainiosti, pitäen mallikelpoista kuria.
Mutta kaikki oppilaat pitivät hänestä ja tulivat kertomaan hänelle
ilonsa ja surunsa; ja joka vuosi kerääntyivät laitoksen entiset
oppilaat -- näiden joukossa hänen isänsä aikuisiakin -- koulussa
järjestettyyn juhlaan. Oli perustettu klubi, jossa rehtori toimi
esimiehenä.
Rehtori ymmärsi lapsia. Hänen silmissään ne eivät olleet parvi
pahankurisia penikoita, joita alituisesti oli rangaistava, vaan
ihmisiä. Ja hän koetti aina ymmärtää heidän tekojensa vaikutteet, koska
hän siten helpoimmin voi katsahtaa heidän sisimmän olemuksensa ytimeen.
Rehtori oli usein isänsä aikana, jolloin Ursula-rouva oli oppilaana
koulussa, seurustellut hänen kanssaan ja oli tietysti, kuten kaikki
muutkin miehet, tyttöön "hullaantunut". Ja nyt hän ilolla otti vastaan
hänen tyttärensä.
Hän näki, että Else oli kaunis. Hänen piirteensä olivat hienot ja
säännöllisemmät kuin äidin; mutta hänellä ei ollut tämän hehkua ja
ihmeellistä suloa. Rehtori rakasti kauneutta, mutta hän ei enää
miehenä katsellut naista. Hän katseli häntä niinkuin taiteilija tai
taiteentuntija katselee taideteosta. Hän iloitsi sopusuhtaisesta
rakenteesta, kauniista, puhtaista ääriviivoista ja siitä elämästä,
minkä mestari oli teokseensa puhaltanut, mutta tuon kauniin teoksen
omistamisen kaipuu oli hänelle nyt vierasta. Hän oli viisikymmenvuotias
mies, vielä parhaassa iässään; mutta halu aina katsahtaa ihmissielun
pohjaan oli liian usein säikäyttänyt hänet perääntymään, sillä sisäinen
ihminen harvoin vastasi ulkokuorta.
Hän oli naimaton ja tahtoi lopuksi ikäänsä sellaiseksi jäädä.
Else alkoi heti pitää hänestä, ja vaikka hän aina ennen oli vilkaissut
läksynsä läpi jokseenkin keveästi, alkoi hän nyt yhdessä aina ahkeran
Grethen kanssa opiskella niin, että sai kiitosta sekä rehtorilta että
muilta oppilailta. Ja ylistävä sana rehtorin suusta voi saattaa hänet
koko päiväksi hyvälle tuulelle.
Nyt ei Elseä enää synkkämielisyys vaivannutkaan. Hänellä oli ensi
päivinä ollut hiukan koti-ikävää ja hän oli kulkenut ympäri surullisin
naamoin kuin murhenäytelmän runotar, mutta elämä koulussa samanikäisten
parissa ja ennen kaikkea papinperheen huolenpito hänestä vaikutti, että
hän pian unohti Köpenhaminan ilot. Terveellinen ulkoilma-elämä, jota
laitoksessa niin paljon vietettiin, toi pian punaa hänen poskilleen ja
kiiltoa mustiin silmiin.
Läksylukujen jälkeen Else ja Grethe menivät usein metsään kävelemään,
ja Grethe uskoi eräänä päivänä Elselle, että Kaj Wulff oli hänestä
tavattoman hauska.
"Kaj Wulff -- hän, jota nimitetään 'professoriksi'!" huudahti Else.
"No, mitä kuulenkaan, moinen pöyhkeilijä, joka luulottelee osaavansa
puhua sekä kreikkaa että latinaa ja keikailee nenälaseilla! -- Ethän
toki ole tosissasi?"
"Olen kyllä!" Grethe veti loukkaantuneena käsivartensa pois. "Hän ei
ollenkaan keikaile; hän on todella likinäköinen."
Else tarttui toveriansa vyötäisiin ja lauloi niin, että metsä kaikui:
"Margareta tyllerö,
lihavahko lyllerö,
nyt kanssas onnetonna itken."
"Hyi! Sinä olet oikein häijy, sen sinulle sanon." Grethe riuhtaisihe
irti ja juoksi metsäniitylle vievää polkua pitkin. "Minä tiedän varsin
hyvin, että olen liian lihava; mutta kyllä minä ajan pitkään laihdutan
itseni."
"Niin, tee se, tyttöseni; mutta odotahan nälkäparannuksinesi
maanantaihin. -- Muista, että minä matkustan huomenna kotiin enkä siis
voi tarkastaa ja arvostella."
Grethe ei vastannut, mutta Else juoksi hänen perässään ja kiersi
kätensä hänen kaulaansa.
"Kuule nyt, vihreä varpuseni, olemmeko ystävät vai emmekö ole ystävät?"
"Niin, sitä olisi minulla syytä kysyä sinulta!"
"Oh, loruja, pitäähän sinun nyt hiukan ymmärtää leikkiä. Mutta neiti
on närkäs ja tuittupäinen. Minä kyllä kernaasti ihailen professoria,
jos sitä haluat, ja latinaa osaan minäkin puhua. Andum snadrivandum
-- humanum est errare -- de gusto non disputandum -- sed in errore
perseverare -- turpeen eestä -- ei, turpe est - joko riittää? Tahdotko
lisää?"
Hänen kasvonilmeensä oli niin lystillisen vakava ja hänen eleensä
muistuttivat niin täydellisesti 'professoria', että Grethe purskahti
nauruun.
"Sinusta tulee varmaan näyttelijätär, sinun on täytynyt periä äitisi
taipumukset."
"Ei, näyttelijättäreksi en tahdo tulla. Minä tahdon tulla
laulajattareksi ja valloittaa koko maailman."
"Sepä ei ollutkaan vähän. Sitten sinä kai matkustat myöskin
Grönlantiin."
"Grönlantiinko? Mitä ihmeitä minä sieltä hakisin?"
"Oh, saattaisihan käydä niin, että Poul Lange siihen aikaan olisi
naparetkeilijänä asettunut sinne pohjoiseen. -- Minä olen nimittäin
selvästi huomannut, että te kaksi aina vedätte yhtä köyttä."
"Oh, sinä pikku veitikka, oletko tosiaan tuhlannut aikaasi meidän
tutkimiseen? Mutta sinun ei nyt sentään tarvitse siinä suhteessa
mitään pelätä. Ensiksikään minä, näet, en koskaan mene naimisiin, --
avioliitto olisi vain esteeksi suunnitelmilleni. Ja toiseksi, minä
palelisin siellä kuoliaaksi. Minä tahdon päästä etelään, sinne, missä
on lämmintä ja päiväpaistetta! Minulla on nimittäin etelämaalaista
verta suonissani."
"Kah, onko sinulla?" Grethe tarttui uteliaana häntä käsivarteen. "Siitä
et ole koskaan ennen maininnut. Kerrohan nyt vihdoinkin. Äitisikö
puolelta?"
"Niin, se on varmaa. Äiti hymyilee aina niin salaperäisesti, kun
sitä häneltä kysyn, ja senvuoksi olen itse tutkinut sukutauluamme.
Äidinisäni näetkös oli yliopiston professori, mutta sillä seikalla ei
suinkaan ole paljoa etelämaalaisen veren kanssa tekemistä, joten se
tuskin johtuu hänen puoleltaan; mutta minä kuulin kerran isän sanovan
äidinäidistä, että hänessä oli paljon espanjalaista."
"Oh, espanjalaista siinä merkityksessä kuin sanotaan ihmisestä, joka
on uhmaileva tai olevinaan ja kohauttelee niskaansa. Sillä asialla
ei totisesti ole mitään yhteyttä etelämaalaisen veren kanssa. Mutta
jotakin etelämaalaista sinussa on. Kaj on monta kertaa sanonut, että
sinä olet mustalaistytön näköinen."
"No, sepä kunnia!" Else puhui hiukan terävästi. "Miksei
maankiertäjätär? Sano sekin samalla."
"Tällä kertaa sinä olet tuittupää! Minustapa olisi ylistystä, jos minua
nimitettäisiin mustalaistytöksi; niitä pidetään aina kaunottarina ja ne
esiintyvät niin paljon romaaneissa."
"Niin, romaaneissa; mutta todellisuudessa niillä on enimmäkseen hirveän
ruma nenä, ja ne ovat sekä epäsiistejä että varkaansekaisia. Minulla on
roomalainen nenä, niin on kuvanveistäjä Brown sanonut, ja ensi vuonna
hän veistää minut."
"Veistää sinut! Te köpenhaminalaiset käytätte niin kummallista kieltä.
Minä olen aina kuullut sitä nimitettävän muovailuksi."
"Niin, mutta minut 'veistetään' marmorista."
Else käänsi kasvonsa sivuasentoon ja vallan unohti tervehtää lapsia,
jotka tulivat pitäjänkoulusta. Muutoin hänellä tavallisesti aina oli
mukanaan namuspussi, mistä jakeli heille. Hän astui ylväänä kylän läpi,
ja vasta kun he saapuivat pappilaan, missä oli kotoa hänelle tullut
kirje sisältäen kutsun Grethelle, katosi hänestä "signoran" ilme ja hän
pyöritti Gretheä lattialla.
"Sitten me molemmat menemme teatteriin huomenillalla, ja sinä saat
nähdä, mikä ihmeellinen näyttelijätär minun äitini on."
* * * * *
Kun Else ja Grethe lauantai-iltana astuivat juhlallisesti valaistuun
Apollo-teatteriin, alkoi orkesteri soittaa, ja Grethe tarttui Elseä
tanakasti käsivarteen. Hän tunsi olevansa ikäänkuin vajoavalla
pohjalla, jonka pintana olivat vain ihanat tuoreet kukat ja
visertelevät linnut; mutta Else nauroi veitikkamaisesti:
"Huomaa hyvin, että olet maalta ja ensi kertaa teatterissa."
Grethe ei vastannut. Orkesteri, joka soitti valssia "Hoffmannin
saduista", oli riistää häneltä hengityskyvyn, sillä koskaan ennen hän
ei ollut kuullut mitään niin hurmaavaa, ei edes Mörckin tanssiaisissa,
ja hän hieroi käsiänsä yhteen, jottei purskahtaisi äänekkääseen
riemuun. Mutta Else vilkaisi ympärilleen.
Hän oli täällä omassa elementissään kuin kala vedessä. Eikä hän
käsittänyt, että niin kauan oli voinut olla teatterista poissa. Nyt oli
näytelmäkausi loppumaisillaan ja samalla kaikki ilot.
Kun esirippu nousi ja Ursula-rouva näyttäysi ihmeellisessä puvussa,
katsahti hän melkein vihaisesti äitiinsä; olihan tämä, joskin
pakotettuna, antanut suostumuksensa Elsen maallelähtöön.
Äiti ei tietenkään ollut ymmärtänyt käyttää vaikutusvaltaansa isää
vastaan, sitä valtaa, jonka kauneus aina tuo. Else sen kyllä osasi
-- niin, odottakaahan, kun hän saisi miehen... Ah, se oli totta,
eihän hän menisikään koskaan naimisiin. Grethe ei virkkanut mitään.
Häneltä puuttui sanoja lausuakseen ihailunsa loistavan kauniista
Ursula-rouvasta; mutta hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä, että pidetyn
näyttelijättären tytär oli hänen ystävänsä. Else halusi mennä ulos
näytöksien väliajalla; mutta kun teatterissa keväästä ja lämmöstä
huolimatta oli täysi huone, oli heidän vaikea päästä, ja heidän täytyi
hetkiseksi pysähtyä permannon viimeisten rivien kohdalle.
Siellä istui herrasmies äärimmäisellä tuolilla, ja Grethe ällistyi
hänen kasvojensa kärsivää, huolestunutta ilmettä, kun hän kerran nosti
silmänsä muistikirjasta, johon kirjoitteli. Hän voi tuskin irroittaa
katsettansa miehestä ja huokasi syvään, kun Else sanoi:
"Menkäämme nyt eteenpäin."
Mutta Grethe jäi seisomaan, ja kun Else seurasi hänen katsettansa,
nyökkäsi hän. Ulkona lämpiössä sanoi Grethe:
"Näitkö sitä vanhaa valkohapsista herraa? Mitähän hän kirjoitti?"
"Arvostelua johonkin lehteen. Hän on kaiketi sanomalehtimies. Muuten
hän näytti olevan jokseenkin _dérangé_."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Oh -- elähtänyt."
"No niin, kenties."
Grethellä ei ollut aavistustakaan, mitä Else tarkoitti, mutta ei
tahtonut kysellä enempää, kun hän siten paljastaisi tietämättömyytensä.
Hän ei käsittänyt, mitä "elähtänyt" taikka _dérangé_ tarkoitti. Etäällä
pienessä jyllantilaisessa kylässä, mistä hän vasta joku vuosi sitten
oli muuttanut, ei käytetty ihmisistä sellaisia sananparsia. Mutta
tilaisuuden tullessa hän kuitenkin aikoi kysyä Elseltä noiden sanojen
merkitystä, -- se tyttöhän tiesi kaikki.
Esityksen loputtua Else tarttui ystävätärtään käsivarteen ja vei hänet
monien käytävien ja sokkeloiden kautta, jotka tuoksuivat hajuvesiltä
ja muulta. He kohtasivat joukon näyttelijöitä ja näyttelijättäriä,
jotka tervehtivät Elseä, ja vihdoin he saapuivat pieneen suojaan, mistä
hajuvedellä kyllästetty höyry tuoksahti heitä vastaan.
Se oli Ursula-rouvan pukuhuone, ja puolipukimissa tämä itse istui
huikaisevassa valaistuksessa savuke valkoisten sormien välissä, joissa
jalokivet ja sormukset säteilivät kuin salamat.
"Vai te siellä olette, tyttöset! Onko teillä ollut hauskaa?"
Ennenkuin he ehtivät vastata, nojautui hän taaksepäin ja sanoi
pukijattarelle, joka oli kähertämässä hänen tukkaansa:
"Kuulkaahan, Mads, -- kurottakaa minulle konvehtirasia. Se on tuolla
hyllyllä."
Rouva Madsen eli Mads, kuten häntä nimitettiin, päästi heti hiukset,
jotka mustana aaltoilevana silkkipilvenä valahtivat taiteilijattaren
yli ulottuen lattiaan asti.
"Hyväinen aika!" Grethe löi kätensä yhteen. "Koskaan en ole nähnyt
komeampaa tukkaa."
"Ka, eikö totta?" Rouva Ursula hymyili ja tarjosi hänelle herkullisia
konvehteja.
"Syökää nyt, tytöt, niin paljon kuin jaksatte; minä olen pian valmis."
Mads tarttui jälleen käsiksi tukkaan, ja neitoset nakertelivat namusia
kertaussäkeiden ja laulunpätkien kaikuessa käytävästä, missä kuului
olevan hyvin vilkasta elämää.
Kolkutettiin useampia kertoja ovelle, mutta sen oli Mads heti lukinnut,
eikä kukaan vastannut.
He ajoivat automobiilillä kotiin, ja Mörck kaappasi Ursula-rouvan
syliinsä ja katsoi häneen niin, että Grethestä äkkiä tuntui kuin
aviomies harmaista hiuksistaan ja monista hienoista pikkurypyistä
huolimatta olisi muuttunut jälleen nuoreksi; mutta Ursula-rouva
kietaisi irti hänen käsivarsistaan ja sanoi hymyillen:
"Mutta, Nils! Mitähän Grethe ajattelee meistä kahdesta vanhasta
ihmisestä? Muista, että pian saamme viettää hopeahäitä."
Rouva tarttui Poulin käsivarteen, ja Svend tarjosi Grethelle omansa,
jonka tämä hyvin hämmentyneenä otti vastaan.
"Koska nyt pitää olla näin juhlallista", hymyili Mörck, "suotanee
minulle kunnia tarjota käsivarteni pienelle punaposkiselle
tyttärelleni?"
"Olenko minä saanut punaiset posket?" Else katsahti häneen aivan
kauhistuneena. "Sepä oli ikävää! Minä en suinkaan tahdo näyttää
maalaisruusulta."
"Et; sinä tahdot mieluummin puuteroida itsesi samoin kuin neiti Smith,
joka on kahdeksankymmenvuotias, jotta sinäkin saat hurmaavan hipiän."
Svend puhui aivan vihaisesti, hän kun oli närkästyksissään Grethen
puolesta, sillä tämä oli heti tarttunut poskiinsa, jotka monien
vaihtelevien vaikutelmien jälkeen hohtivat paljoa helakammin kuin
tavallista; mutta Mörck sanoi ripeästi ikäänkuin katkaistakseen kaiken
keskustelun:
"Punaiset posket ovat luonnolliset, ja kaikki luonnollinen on
kaunista." Hän kääntyi vaimoonsa päin:
"Kävin tänään pikimmältään rouva Bangia tervehtimässä, ja kun hän kuuli
Grethen olevan kaupungissa, kutsui hän meidät kaikki päivällisille
huomenna. Ei kai ole mitään estettä?"
"Ei ollenkaan." Ursula-rouva nyökkäsi Grethelle: "Äidinäitisi alkaa
tosiaan jälleen virkistyä ja elää. Tietysti siitä iloitset?"
"Iloitsen niinkin. Isoäidillehän voi kertoa kaikesta, ja hän käsittää
niin hyvin."
Kun nuoret tytöt olivat tulleet Elsen huoneeseen, veti Else
savukekotelon povestaan.
"Katso, mitä pelastin Poulin lääkekaapista. Äiti käski minun tuoda
päänkivistyspulveria; ainahan hän sellaista nieleskelee; ja penkoessani
rotanmyrkkyjen ja kuumelääkkeiden seassa löysin joukon savukkeita.
Poul käyttänee niitäkin tieteen palveluksessa", hymyili hän; "mutta
sillävälin me tahdomme koetella niiden vaikutusta. Olkaa niin hyvä,
mademoiselle; nauttikaamme elämästä."
Grethe ei eläissään ollut polttanut savuketta, mutta kun hän ei
tahtonut olla ystäväänsä huonompi, iski hän tulta ja aloitti kuolemaa
halveksien. Hän veti muutamia varovaisia haikuja, mutta laski savukkeen
nopeasti pois, kun oli nikahtua yskänkohtaukseen.
"Oi, hyvä Jumala, pieni papintytär, tukehdutko sinä siitä? Niin,
näetkös, ei saa antautua mihinkään sellaiseen, mitä ei ollenkaan tunne.
Syö sinä mieluummin palanen suklaatia, sitä on tuolla kuvahyllyllä."
Else loikoi sohvalla, pari pielusta selän tukena, ja nautti levosta.
Oli helppo huomata, ettei hän ensi kertaa poltellut, sillä hänen
liikkeensä olivat niin luonnollisen sirot, ja hän koputti tuhan
savukkeesta pöydällä olevalle tyhjälle leivoslautaselle nousematta
mukavasta asennostaan.
"No, Grethe, kerrohan minulle tämäniltaisista vaikutelmistasi. Miltä
rouva Ursula sinusta tuntui näyttämöllä?" Grethe katsoi häneen varsin
hajamielisesti, ja Else jatkoi hymyillen: "Ajatuksesi liitelivät
varmaan kaukana täältä -- kaiketi 'professorin' parissa."
Grethe pudisti vihaisesti päätänsä.