Osasto 341, Vermissa.
Seuraavana päivänä tuon vaiherikkaan illan jälkeen Mc Murdo muutti
vanhan Shafterin luota ja asettui asumaan leski Mac Namaran luo
kaupungin äärimmäiseen laitaan. Scanlan, hänen ensimäinen tuttavansa
junamatkalta, pääsi pian senjälkeen muuttamaan Vermissaan ja he
kaksi asuivat yhdessä. Siellä ei ollut muita asukkaita ja emäntä,
ketteräliikkeinen vanha irlantilaisnainen, antoi heidän olla
rauhassa, niin että heillä oli puhumisen ja toiminnan vapaus,
tervetullut kuin ainakin sellaisille miehille, joilla on yhteisiä
salaisuuksia. Shafter oli lieventänyt karkoitusmääräystään sikäli
että Mc Murdo sai tulla aterioille milloin halusi, joten hänen
seurustelunsa Ettien kera ei suinkaan lakannut. Päinvastoin, se
kävi viikon kuluessa yhä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi. Uuden
asuntonsa makuuhuoneessa Mc Murdo katsoi voivansa rauhassa ottaa
esiin rahanväärentämiskojeensa ja muutamat osaston veljet pääsivät,
annettuaan pyhän vaitiololupauksen, niitä katsomaan ja jokainen
heistä vei taskussaan muutamia vääriä rahoja, jotka olivat niin
taitavasti valmistetut, ettei ollut vähääkään vaikeutta tai vaaraa
niiden liikkeelle laskemisessa. Miksi Mc Murdo, jolla oli niin
ihmeellinen taito hallussaan, ollenkaan alentui tekemään työtä, oli
ainainen arvoitus hänen tovereilleen, vaikka hän selitti jokaiselle,
joka kysyi sitä, että jos hän eläisi ilman näennäistä ammattia,
olisivat poliisit piankin hänen jäljillään.
Muuan poliisi olikin jo hänen jäljillään, mutta tapauksesta oli
seikkailijalle enemmän hyötyä kuin vahinkoa. Ensimäisen käynnin
jälkeen meni hän miltei joka ilta Mc Gintyn ravintolaan tutustuakseen
lähemmin "poikiin", kuten tämän vaarallisen paikkakunnan vitsauksena
olevan joukkueen jäsenet leikillisesti keskuudessaan nimittivät
toisiaan. Hänen huomiotaherättävä käyttäytymisensä ja pelottomat
puheensa tekivät hänestä kaikkien suosikin, koska nopea ja taidokas
tapa, jolla hän nolasi vastustajansa kapakkakiistassa, hankki hänelle
tämän raa'an seuran kunnioituksen.
Eräänä lauvantai-yönä Mc Murdo otettiin osaston jäseneksi. Hän oli
luullut sen tapahtuvan ilman juhlamenoja, koska hänet oli Chicagossa
otettu jäseneksi, mutta Vermissassa oli erityisiä menoja, joista he
olivat ylpeät, ja näihin täytyi jokaisen pyrkijän alistua. Seura
kokoontui sitä varten varattuun suureen huoneeseen Liittotalossa.
Noin kuusikymmentä jäsentä kokoontui Vermissassa, mutta siinä ei
ollut suinkaan vielä koko järjestön lukumäärä, sillä laaksossa
oli useita muita osastoja ja toisia vuoristossa molemmin puolin;
ne vaihettivat miehiä kun joku vakava yritys oli tekeillä, niin
että jonkun rikoksen saattoivat tehdä miehet, jotka olivat vieraat
paikkakunnalla. Kaikkiaan oli hiilialueella noin viisisataa jäsentä.
Autiossa kokoushuoneessa miehet olivat kerääntyneet pitkän pöydän
ympärille. Vieressä oli toinen, pulloilla ja laseilla katettu pöytä,
johon muutamat seuran jäsenet jo loivat kaipaavia silmäyksiä. Mc
Ginty istui pöydän päässä litteä musta samettihattu takkuisella,
mustalla tukallaan ja purppuravärinen viitta hartioillaan. Hän
näytti joitakin pirullisia kirkonmenoja toimittavalta papilta. Hänen
oikealla ja vasemmalla puolellaan istuivat osaston ylempiarvoiset
virkailijat, heidän joukossaan näkyivät Ted Baldwinin julmat, kauniit
kasvot. Jokaisella heistä oli vyö tai mitali arvonsa merkkinä.
Mc Murdolle oli sanottu, että häntä odotti joku koetus, mutta kukaan
ei tahtonut sanoa, minkälainen se oli. Kaksi juhlallista veljeä
talutti hänet nyt ulommaiseen huoneeseen. Lautaseinän läpi hän
saattoi kuulla moniäänistä puheensorinaa kokoushuoneesta. Kerran
tai kahdesti hän kuuli omaa nimeään mainittavan ja hän tiesi, että
he keskustelivat hänen ehdokkuudestaan. Sitten sinne tuli kolmas
vartija, jolla oli vihreä ja kultainen vyö poikittain rinnalla.
-- Päämestari käskee, että hänet sidotaan, tehdään sokeaksi ja
talutetaan sisään, sanoi hän.
Nuo kolme riisuivat hänen takkinsa, käärivät hänen paidanhihansa ylös
ja lopulta kietoivat nuoran hänen käsivartensa ympärille kyynärpään
yläpuolelta ja sitoivat sen lujasti kiinni. Sitten he asettivat hänen
päähänsä paksun mustan päähineen, joka peitti hänen päänsä ja yläosan
hänen kasvoistaan, niin ettei hän voinut nähdä mitään. Sitten hänet
talutettiin kokoushuoneeseen.
Päähineen alla oli pilkkopimeätä ja hyvin painostavaa. Hän kuuli
ympäröivien ihmisten kahinan ja sorinan ja sitten kuului Mc Gintyn
ääni täsmällisenä ja kaukaisena hänen korviaan peittävän päähineen
läpi.
-- John Mc Murdo, sanoi ääni, oletteko jo Vanhan Vapaitten Miesten
Liiton jäsen?
Hän kumarsi myöntymykseksi.
-- Onko osastonne N:o 29 Chicagossa?
Hän kumarsi taas.
-- Pimeät yöt ovat epämiellyttäviä, sanoi ääni.
-- Niin, muukalaisten työskennellä, vastasi hän.
-- Taivas on pilvessä.
-- Niin, myrsky on tulossa.
-- Ovatko veljet tyydytetyt? kysyi päämestari.
Kuului yleinen suostumuksen mutina.
-- Me tiedämme, veli, vastauksistanne, että todellakin kuulutte
meihin, sanoi Mc Ginty. Ilmoitamme teille kuitenkin, että tässä
osastossa ja muissa osastoissa näillä seuduilla meillä on erinäisiä
menoja ja niinikään erinäisiä velvollisuuksia, jotka vaativat
kelvollisia miehiä. Oletteko valmis koetukseen?
-- Olen.
-- Oletteko rohkea?
-- Olen.
-- Astukaa askel eteenpäin todistaaksenne sen.
Kun sanat oli sanottu, tunsi hän, miten kaksi kovaa esinettä painoi
niin kovasti hänen silmiään, että hänestä tuntui ikäänkuin hän ei
olisi voinut liikahtaa menettämättä niitä. Siitä huolimatta hän
astui päättävästi askeleen ja paine katosi. Kuului hiljaista suosion
muminaa.
-- Hän on rohkea, sanoi ääni. Kestättekö kipua?
-- Yhtä hyvin kuin kuka tahansa, vastasi hän.
-- Koetelkaa häntä!
Vaivoin saattoi hän pidättäytyä huutamasta ääneen, sillä hirvittävä
tuska viilsi hänen käsivarttaan. Hän oli vähällä pyörtyä äkillisestä
kivusta, mutta hän puri huultaan ja puristi kätensä nyrkkiin
peittääkseen tuskansa.
-- Voin kestää vielä enemmänkin, sanoi hän.
Tällä kertaa ylistettiin häntä ääneen. Loistavammin ei kukaan
ollut suorittanut koettaan osastoon pyrkiessään. Hänen selkäänsä
taputettiin ja päähine otettiin pois. Hän seisoi silmiään räpyttäen
ja hymyillen onnittelevien veljien keskellä.
-- Vielä viimeinen sana, veli Mc Murdo! Olette jo vannonut vaitiolon
ja uskollisuuden valan ja tietänette, että sen rikkominen rangaistaan
viipymättä ja välttämättä kuolemalla?
-- Tiedän, sanoi Mc Murdo.
-- Ja te alistutte päämestarin määräyksiin kaikissa olosuhteissa?
-- Niin teen.
-- Siispä Osaston n:o 341, Vermissa, nimessä lausun teidät
tervetulleeksi nauttimaan sen etuoikeuksista ja ottamaan osaa sen
keskusteluihin. Kaatakaa laseihin, veli Scanlan, niin juomme arvoisan
veljemme maljan.
Mc Murdon takki oli tuotu hänelle, mutta ennenkuin hän pani sen
päälleen, hän katsoi tarkkaan oikeaa kättään, jossa tuntui vielä
hirveätä tuskaa. Siinä oli selvä ympyrä, jonka sisällä oli kolmio,
syvät ja punaiset niinkuin poltinrauta oli ne jättänyt. Pari hänen
naapureistaan kääri ylös hihansa ja näytti omaa osastomerkkiään.
-- Meidän on kaikkien täytynyt se kestää, sanoi toinen, mutta eivät
kaikki ole olleet yhtä uljaita kuin te.
-- Ei se ollut mitään, sanoi hän; mutta sitä poltti ja särki siitä
huolimatta.
Kun maljanjuonti, joka seurasi jäseneksiottamisen menoja, oli
toimitettu, yhdyttiin osaston asioita käsittelemään. Mc Murdo, joka
oli tottunut vain Chicagon kuiviin keskustelunaiheisiin, kuunteli
tarkkaavaisesti ja enemmän kummissaan kuin uskalsi näyttää.
-- Ensimäinen asia muistolistassa, sanoi Mc Ginty, on seuraava kirje
Osaston Mestarilta Windlelta, Merton Countysta, Osasto 249. Hän
kirjoittaa:
Hyvä Sir -- On annettava pistos Andrew Raelle, joka on
hiilikaivosten omistajain Raen ja Sturmashin palveluksessa,
lähellä tätä paikkaa. Muistanette kai, että teidän osastonne
on velkaa meille vastapalveluksen, senjälkeen kun kaksi
veljeä auttoi teitä poliisien jutussa. Jos lähetätte tänne
kaksi reipasta miestä, pitää heistä huolen tämän osaston
rahastonhoitaja Higgins, jonka osoitteen tiedätte. Hän ilmoittaa
heille milloin tulee toimia ja miten. -- Veljenne
J. W. Windle, D.M.A.O.F.
-- Windle ei ole milloinkaan kieltäytynyt, kun olemme pyytäneet
häneltä lainaksi miestä tai paria, emmekä mekään voi kieltäytyä. Mc
Ginty vaikeni ja katsoi ympäri huonetta kylmillä pahanenteisillä
silmillään. Kuka tarjoutuu tähän hommaan?
Useat nuoret miehet kohottivat kätensä. Päämestari katsoi heihin
hyväksyvästi hymyillen.
-- Te, Tiikeri Cormac. Jos suoritatte sen yhtä hyvin kuin
viimeisenkin, ette joudu kiikkiin. Ja te, Wilson.
-- Minulla ei ole pistoolia, sanoi vapaaehtoinen, joka ei ollut vielä
täyttänyt kahtakymmentä.
-- Tämä on ensimäinen kerta, eikö totta? No, kerranhan teidän täytyy
haistaa verta. Se on teille suuremmoinen alku. Mitä pistooliin tulee,
niin odottaa se teitä, ellen erehdy. Jos ilmoittaudutte siellä
maanantaina, niin on aikaa yllin kyllin. Teille pidetään komeat
tervetuliaiset, kun palaatte.
-- Tuleeko mitään palkintoa tällä kertaa? kysyi Cormack, vanttera,
tummahipiäinen, raa'an näköinen nuori mies, jonka julmuus oli
hankkinut hänelle pilkkanimen "Tiikeri".
-- Vähät palkinnosta. Te teette sen kunnian vuoksi. Kukaties kun se
on tehty, on muutamia dollareita raha-arkun pohjalla.
-- Mitä on tuo mies tehnyt? kysyi nuori Wilson.
-- Tosiaankaan ei teidän sovi kysyä, mitä mies on tehnyt. Hänet on
tuomittu siellä. Se ei kuulu meihin. Meidän asiamme on vain suorittaa
asia heidän puolestaan, niinkuin hekin vuorostaan auttavat meitä.
Tästä puhuttaessa muistuu mieleeni, että kaksi veljeä Mertonin
osastosta tulee ensi viikolla tänne suorittamaan jotakin työtä.
-- Keitä he ovat? kysyi joku.
-- On totisesti viisaampaa olla kysymättä. Jollette mitään tiedä,
ette voi todistaa mitään, eikä mitään häiriötä voi syntyä siitä.
Mutta ne ovat miehiä, jotka tekevät työnsä kunnollisesti.
-- Ja on jo aikakin! huusi Ted Baldwin. Ihmiset pääsevät
luiskahtamaan käsistä. Vast'ikään viime viikolla torjui päällysmies
Blaker kolme meidän miestämme. Olemme olleet jo kauvan hänelle
velkaa, ja hän ansaitsisi kyllä saada täydellisesti ja rehellisesti
takaisin.
-- Minkä? kysyi Mc Murdo kuiskaten naapuriltaan.
-- Panoksen hirvipyssystä, huusi mies äänekkäästi nauraen. Mitä
arvelette menettelytavoistamme, veli?
Mc Murdon rikoksellinen sielu oli jo omaksunut turmeltuneen seuran
hengen, seuran, jonka jäsen hän nyt oli.
-- Pidän niistä, sanoi hän. Tämä on oikea paikka rohkealle miehelle.
Muutamat niistä, jotka istuivat hänen lähellään, kuulivat hänen
sanansa ja paukuttivat niille käsiään.
-- Mitä se on? kysyi mustatukkainen päämestari pöydän päästä.
-- Tämä meidän uusi veljemme sanoo, että menettelytapamme ovat hänen
mielensä mukaiset.
Mc Murdo nousi seisomaan.
-- Haluan sanoa, arvoisa Mestari, että jos miestä tarvitaan, pidän
kunniana auttaa osastoa.
Tämä herätti suurta mieltymystä. Aavistettiin että uusi aurinko
pilkisti esiin taivaanrannalta. Muutamien vanhempien mielestä oli se
tapahtunut hiukan liian nopeasti.
-- Minä ehdotan, sanoi kirjuri Harraway, puheenjohtajan lähellä
istuva vanha harmaapartainen mies, jolla oli korppikotkaa
muistuttavat kasvot, että veli Mc Murdo odottaa, kunnes osasto näkee
hyväksi käyttää häntä.
-- Tietysti, sitä tarkoitinkin. Olen valmis.
-- Teidän aikanne tulee kyllä vielä, sanoi puheenjohtaja. Merkitsemme
muistiin, että te olette halukas ja uskomme, että teette kunnollista
työtä tällä seudulla. Tänä yönä on pieni juttu, johon voitte ottaa
osaa, jos haluatte.
-- Odotan jonkun aikaa jotakin arvokasta.
-- Voitte kuitenkin tulla mukaan tänä yönä, niin saatte helpommin
tietää, mitä me merkitsemme tässä yhteiskunnassa. Ilmoitan siitä
myöhemmin. Sillävälin -- hän vilkaisi paperiinsa -- on kokoukselle
esitettävä pari seikkaa. Ensiksikin kysyn rahastonhoitajaltamme,
miten on pankkitilimme laita. Jim Carnawayn leskelle on maksettava
eläke. Hän kaatui osaston työtä suorittaessaan ja meidän on pidettävä
huoli siitä, ettei hänen leskensä kärsi puutetta.
-- Jim ammuttiin viime kuussa kun hän koetti tappaa Chester Wilcooxin
Marley Creckista, selitti Mc Murdon naapuri.
-- Varat ovat hyvät tällä hetkellä, sanoi rahastonhoitaja pankkikirja
edessään. Toiminimet ovat olleet viimeaikoina anteliaita. Max Linder
ja Kumppani on maksanut viisisataa saadakseen olla rauhassa. Walkerin
Veljekset lähettivät sata, mutta minä palautin sen omalla vastuullani
ja vaadin viittä. Jollen kuule heistä mitään keskiviikkoon mennessä,
täytyy heitä rangaista. Meidän täytyi viime vuonna polttaa heidän
tavaroitaan ennenkuin he tulivat järkeviksi. Sitten on Läntinen
Hiili-yhtiö maksanut vuosiveronsa. Meillä on kylliksi rahaa
täyttääksemme muutamia sitoumuksia.
-- Mitä kuuluu Archie Swindonista? kysyi muuan veli.
-- Hän on myynyt kaivoksensa ja poistunut paikkakunnalta. Tuo vanha
piru on jättänyt meille kirjeen, jossa hän sanoo ennemmin olevansa
vapaa kadunlakaisija New Yorkissa kuin mahtava kaivoksenomistaja
pakkoveronkiskureitten vallassa. Oli hyvä hänelle, että hän jätti
seudun ennenkuin kirje joutui meidän käsiimme! Arvaan, ettei hän
toistamiseen uskalla näyttää naamaansa tässä laaksossa.
Vanhanpuoleinen mies, jolla oli sileäksi ajellut, ystävälliset
kasvot ja hyvä otsa, nousi seisomaan pöydän päässä, puheenjohtajaa
vastapäätä.
-- Herra rahastonhoitaja, sanoi hän, saanko kysyä, kuka osti tämän
miehen omaisuuden, jonka olemme karkoittaneet paikkakunnalta?
-- Kyllä, veli Morris. Sen on ostanut Merton Countyn Rautatieyhtiö.
-- Ja kuka osti Todmanin ja Leen kaivokset, jotka samaten joutuivat
viime vuonna myytäviksi?
-- Sama yhtiö, veli Morris.
-- Ja kuka osti Mansonin ja Shumanin ja Van Deherin ja Atwoodin
rautatehtaat, jotka kaikki on hiljattain myyty.
-- Ne osti kaikki Länsi Gilmertonin Yleinen kaivosyhtiö.
-- En ymmärrä, veli Morris, sanoi puheenjohtaja, mitä meitä liikuttaa
kuka ne osti, kosk'eivät he voi viedä niitä mukanaan paikkakunnalta.
-- Kaikesta kunnioituksesta huolimatta teitä kohtaan, arvoisa
Mestari, arvelen, että se liikuttaa meitä paljonkin. Tätä
menettelytapaa olemme nyt jatkaneet kymmenkunta vuotta. Olemme
vähitellen karkoittaneet kaikki pienkapitalistit seudulta. Mikä
on seurauksena? Me saamme heidän sijaansa suuria yhtiöitä kuten
Rautatieyhtiö ja Yleinen Rauta-yhtiö, joiden johtajat asuvat New
Yorkissa tai Philadelphiassa eivätkä piittaa ollenkaan meidän
uhkauksistamme. Me voimme kiristää rahoja heidän paikallisilta
pomoiltaan, mutta siitä on vain seurauksena, että toisia lähetetään
heidän sijaansa. Ja me teemme sen vaaralliseksi itsellemme.
Pienkapitalistit eivät voi meitä vahingoittaa. Heillä ei ole rahaa
eikä valtaa. Niinkauvan kuin emme rahainkiskomisella rasita heitä
liikaa, pysyvät he meidän vallanalaisuudessamme. Mutta jos nuo suuret
yhtiöt huomaavat, että meistä on heille haittaa, eivät he säästä
vaivoja eivätkä kuluja kukistaakseen meidät ja saattaakseen meidät
oikeuden käsiin.
Näitä turmiota ennustavia sanoja seurasi äänettömyys ja kaikkien
kasvot synkistyivät ja synkeitä katseita vaihdettiin. Niin
kaikkivaltiaita ja voittoisia he olivat olleet, että pelkkä ajatuskin
mahdollisesta kostosta oli kadonnut heidän mielestään. Ja kuitenkin
ajatus vavahdutti huolettomimpiakin heistä.
-- Minun neuvoni on, jatkoi puhuja, että meidän on hellitettävä
ohjia pienkapitalisteihin nähden. Sinä päivänä kun heidät kaikki on
karkoitettu, on tämän seuran valta murrettu.
Epämiellyttävät totuudet eivät ole suosittuja. Kuului vihaisia
huudahduksia, kun puhuja oli istuutunut. Mc Ginty nousi pilvi otsalla.
-- Veli Morris, sanoi hän, te olette aina ollut turmionennustaja.
Niin kauvan kuin osaston jäsenet pitävät yhtä, ei mikään voima
Yhdysvalloissa voi heitä loukata. Emmekö ole tarpeeksi usein kokeneet
sitä oikeussalissa? Luulen, että suuretkin yhtiöt huomaavat, että
on helpompi maksaa kuin taistella, samoin kuin pienet yhtiöt. Ja
nyt veljet -- Mc Ginty riisui mustan samettilakkinsa ja viittansa
puhuessaan -- on tämä osasto päättänyt asiansa täksi illaksi,
lukuunottamatta muuatta vähäpätöistä juttua, josta mainitsen
erottaessa. Nyt on tullut veljellisen seurustelun ja huvittelun hetki.
Kummallinen totta tosiaan on ihmisluonto. Nämät miehet, joille
murha oli jokapäiväinen asia, jotka kerran toisensa perästä olivat
surmanneet perheenisän, miehen, jota kohtaan heillä ei ollut mitään
mieskohtaista tunnetta, ajattelemattakaan katumusta tai säälimättä
hänen itkevää vaimoaan ja avuttomia lapsiaan, saattoivat heltyä
kyyneliin kuullessaan tuntehikasta ja surullista musiikkia. Mc
Murdolla oli kaunis tenori ja jollei hänen ennemmin olisi onnistunut
hankkia osaston suosiota, olisi hän ehdottomasti saanut sen
laulettuaan heille "Mä porraspuulla istun, Mary" ja "Allan-järven
rannoilla." Ensimäisenä yönä oli uudesta tulokkaasta tullut veljien
suosikki, jolle kaikki ennusti ylennystä ja vaikutusvaltaa. Tosin
vaadittiin muitakin ominaisuuksia kuin hyviä seurustelulahjoja
ennenkuin oli ansiokas Vapaa Mies ja näistä hän antoi esimerkin
ennenkuin ilta oli lopussa. Whiskypullo oli monta kertaa kiertänyt
miehestä mieheen ja miehet olivat tulistuneet ja valmiit
väkivaltaisuuksiin, kun heidän päämestarinsa vielä kerran kääntyi
heidän puoleensa.
-- Pojat, sanoi hän, tässä kaupungissa on muuan mies, joka tarvitsee
läksytyksen ja teidän on pidettävä huoli siitä, että hän saa sen.
Puhun James Stangerista, Heraldin toimittajasta. Oletteko nähnyt,
kuinka hän taas on kirjoittanut meitä vastaan?
Kuului hyväksymisen muminaa, jota moni kirous säesti. Mc Ginty otti
sanomalehden taskustaan.
-- _"Laki ja järjestys!"_ Tämä on otsakkeena. _Hirmuhallitus
Rauta- ja Hiiliseudulla_. Kaksitoista vuotta on nyt kulunut
ensimäisistä salamurhista, jotka todistavat rikoksellisen järjestön
olemassa-olon keskuudessamme. Siitä päivästä lähtien nuo rikokset
ovat jatkuneet, kunnes ne nyt ovat saavuttaneet huipun, joka tekee
meistä sivistyneen maailman häpeäpilkun. Siinä tarkoituksessako suuri
isänmaamme vastaanottaa helmaansa muukalaisen, joka pakenee Euroopan
tyranniutta? Siksikö, että he itse sortaisivat miehiä, jotka ovat
antaneet heille turvapaikan ja jotta muodostuisi hirmuvaltaisuuden
ja laittomuuden valtio itse vapauden tähtilipun pyhien poimujen
varjossa, tila, joka herättäisi meissä kammoa, jos lukisimme siitä
jossakin Idän vanhoillisimmassa yksinvallassa. Miehet ovat tunnetut.
Järjestö on yleisesti tunnettu. Kuinka kauvan siedämme sitä? Voimmeko
ikuisesti elää -- -- Olen varmaankin lukenut tarpeeksi tuota
moskaa! sanoi puheenjohtaja laskien sanomalehden pöydälle. Näin hän
kirjoittaa meistä. Nyt kysyn teiltä, mitä sanomme hänelle?
-- Hänet on surmattava! huusivat useat hurjat äänet.
-- Minä vastustan sitä, sanoi veli Morris, mies, jolla oli
kaunismuotoinen otsa ja sileäksiajellut kasvot. Sanon teille, että
koettelemme liian kovasti tätä laaksoa ja että voi tulla aika,
jolloin itsepuolustukseksi kaikki liittyvät yhteen musertaakseen
meidät. James Stanger on vanha mies. Hän on kunnioitettu kaupungissa
ja paikkakunnalla. Hänen sanomalehtensä kannattaa kaikkea, mikä on
kelvollista tässä laaksossa. Jos tämä mies surmataan, syntyy tässä
valtiossa mieltenkuohu, joka päättyy vain meidän kukistumiseemme.
-- Ja kuinka saattavat he meidät kukistaa, mr Varovainen? huusi Mc
Ginty. Poliisinko avulla? Puolet heistä olemme lahjoneet ja toinen
puoli pelkää meitä. Vai tuomioistuimenko ja tuomarin avulla? Emmekö
ole ennenkin sitä kokeneet ja mitä siitä on tullut?
-- On olemassa Tuomari Lynch, joka saattaisi ratkaista asian.
Yleinen suuttumuksen huuto tervehti näitä sanoja.
-- Minun tarvitsee vain kohottaa sormeni, sanoi Mc Ginty, niin
kaksisataa miestä tekisi puhdasta jälkeä tässä kaupungissa päästä
päähän. Sitten hän äkkiä korotti ääntään ja rypisti peloittavasti
tuuheita mustia kulmakarvojaan. Kuulkaahan, veli Morris, olen jo
jonkun aikaa pitänyt teitä silmällä. Teissä ei ole itsessänne
rohkeutta ja te koetatte lannistaa muidenkin rohkeuden. On oleva
onnettomuuden päivä, veli Morris, kun teidän oma nimenne tulee
muistilistaan ja minä luulen, että minun pitäisi se panna siihen.
Morris oli käynyt kalmankalpeaksi ja hänen jalkansa näyttivät
pettävän kun hän vaipui tuoliinsa. Hän kohotti vapisevin käsin
lasinsa ja joi ennenkuin saattoi puhua.
-- Pyydän anteeksi, arvoisa Mestari, teiltä ja kaikilta veljiltä
tässä osastossa, jos olen sanonut enemmän kuin minun olisi pitänyt.
Olen uskollinen jäsen -- te kaikki tiedätte sen -- ja pelkoni, että
osastolle voisi tapahtua pieninkin onnettomuus, saa minut puhumaan
pelokkaasti. Mutta minä luotan enemmän teidän arvostelukykyynne,
arvoisa Mestari, kuin omaani ja lupaan etten enää tuota mielipahaa.
-- Hyvin hyvä, veli Morris. Minä itse olisin pahoillani, jos minun
tarvitsisi antaa teille läksytys. Mutta niin kauvan kuin minä olen
puheenjohtajana, täytyy meidän olla sanoissa ja töissä yksimielinen
osasto. Ja nyt pojat, jatkoi hän katsoen ympärilleen, sanon teille,
että jos Stanger saisi sen, minkä hän ansaitsee, tulisi siitä enemmän
harmia kuin mikä on tarpeen. Nuo toimittajat vetävät yhtä köyttä ja
jokainen valtion sanomalehti vaatisi poliisia ja sotaväenosastoa
tänne. Mutta luulen, että voitte antaa hänelle vakavan varoituksen.
Otatteko sen toimeksenne, veli Baldwin?
-- Tietysti! sanoi nuori mies innokkaasti.
-- Kuinka monta miestä haluatte?
-- Puolitusinaa ja kaksi ovea vartioimaan. Tulkaa te Gower ja te
Mansel ja te Scanlan ja kaksi Willabyn veljestä.
-- Lupasin, että uusi veli saisi tulla mukaan, sanoi puheenjohtaja.
Ted Baldwin katsoi Mc Murdoa silmiin, jotka ilmaisivat, ettei hän
ollut mitään unohtanut eikä antanut anteeksi.
-- No, hän saa tulla jos haluaa, sanoi hän. Se riittää. Mitä pikemmin
suoritamme työmme sitä parempi.
Seura hajaantui huutaen ja hihkuen ja hyräillen laulunpätkiä.
Ravintolassa oli vielä paljon väkeä ja useat veljistä jäivät sinne.
Pieni joukko, jolla oli tehtävä suoritettavanaan, meni kadulle ja
kulki kaksi ja kolme ryhmässä katukäytävää pitkin, jottei olisi
herättänyt huomiota. Yö oli hyvin kolea, puolikuu loisti kirkkaasti
tähtirikkaalla pakkastaivaalla. Miehet pysähtyivät ja kokoontuivat
pihamaalle, joka oli korkeaa rakennusta vastapäätä. Sanat "Vermissa
Herald" olivat kultakirjaimin luettavana kirkkaasti valaistujen
akkunoiden välissä. Sisältä kuului latomokoneiden kalske.
-- Kuulkaapas, sanoi Baldwin Mc Murdolle, te voitte jäädä tähän
ovelle pitämään huolta siitä, että tie on vapaa. Arthur Willaby
jääköön kanssanne. Te muut tulette minun mukanani. Älkää pelätkö
pojat, sillä toistakymmentä miestä on valmiina todistamaan, että me
olemme juuri tällä hetkellä Liittotalolla.
Keskiyö oli lähellä ja katu oli autio paria kulkijaa lukuunottamatta,
jotka olivat matkalla kotiin. Joukko kulki kadun poikki ja Baldwin
ja hänen miehensä työnsivät auki sanomalehden toimiston oven ja
hyökkäsivät portaita ylös. Mc Murdo ja toinen jäivät alas. Ylhäältä
kuului huuto, avunhuuto ja sitten jalkojen töminää ja kaatuvien
tuolien kolinaa. Hetkistä myöhemmin harmaahapsinen mies hyökkäsi
huoneesta ylimmälle porrasastuimelle. Hänet saavutettiin ennenkuin
hän ennätti kauvemmas ja hänen silmälasinsa putosivat kilisten
Mc Murdon jalkojen juureen. Kuului voihkaus kun hän kaatui. Hän
oli vatsallaan ja puolitusinaa keppiä kolahti vastakkain kun ne
sattuivat häneen. Hän vääntelehti ja hänen pitkät laihat jäsenensä
värähtelivät iskujen sadellessa. Toiset lakkasivat lopulta lyömästä,
mutta Baldwin, helvetillinen hymyily julmilla kasvoillaan, kolhi
miehen päätä, jota tämä turhaan koetti käsivarsillaan suojella.
Hänen valkeissa hiuksissaan oli veritahroja. Baldwin seisoi yhä
kumartuneena uhrinsa yli, ja löi missä vain näki suojattoman paikan,
kun Mc Murdo juoksi portaita ylös ja sysäsi hänet syrjään.
-- Te tapatte miehen, sanoi hän. Lakatkaa!
Baldwin katsoi häneen kummastuneena.
-- Te kirottu! huusi hän. Kuinka te käytte väliin -- te, joka olette
uusi tulokas Osastossa. Väistykää! Hän kohotti keppinsä, mutta Mc
Murdo oli ottanut esiin pistolinsa.
-- Väistykää itse! huusi hän. Minä merkitsen kasvonne, jos lyötte
minua. Eikö ollut päämestarin määräys, ettei miestä saisi tappaa,
mutta nythän te olette tappamaisillanne hänet.
-- Hän puhuu totta, sanoi joku miehistä.
-- Hitto vie, teidän on parasta kiiruhtaa! huusi mies alhaalta.
Akkunoihin alkaa syttyä valoja ja viiden minuutin kuluttua on teillä
koko kaupunki kintereillänne.
Kadulta kuului jo huutoja ja pieni latoja-joukko oli kerääntynyt
eteiseen ja koetti rohkaista mieltään ryhtyäkseen toimimaan. Jättäen
toimittajan voimattoman ja liikkumattoman ruumiin portaitten päähän,
ilkiöt hyökkäsivät alas ja kulkivat nopeasti pitkin katua. Päästyään
Liittotalolle toiset heistä sekaantuivat väenvilinään Mc Gintyn
ravintolassa, ja kuiskasivat tarjoilupöydän ylitse pomolle, että
työ oli hyvin suoritettu. Toiset, ja niiden joukossa Mc Murdo,
poikkesivat syrjäkaduille ja menivät kotiinsa.