Tirehtori oli aikonut käydä Johnstonin luona sekä eilen että toissa
päivänä Gertrudin ja Abrahamin kihlauksen johdosta; mutta Johnston
sairasti ja pysyi sen vuoksi makuukammiossaan; hänellä oli jälleen
tuo paha päänkivistys, joka viime aikoina tuon tuostakin oli häntä
vaivannut, vaan joka tapasi parin päivän kuluttua helpottaa.
Tänään tuli Strömmin tehtaalle kiireellinen sana Brattia kutsumaan.
Johnstonin tila oli käynyt arveluttavan vaaralliseksi, ja hän halusi
hartaasti Brattia puheilleen.
Neiti Rönnebergin kärsivästä ja itkeneestä näöstä älysi tirehtori heti,
että asiat olivat pahoin päin.
Lääkäri ja Abraham olivat salissa, lausui neiti kuiskaten,
saattaessaan hänet sairashuoneesen; pelättiin, että sairas jälleen
vaipuisi tainnuksiin. Lääkäri arveli, että aivoissa oli tapahtunut
verensulkeutuminen, -- ja joku verisuoni puhjennut.
Tirehtori astui huolestuneena vuoteen ääreen, johon viheriä varjostin
päästi ainoastaan masentuneen valon.
Siinä makasi Johnston, pää patjalla, sekavat hiukset otsalle valuneina
nihkeiksi, ohuiksi säikeiksi.
"No Johnston, kuulut olevan sangen huonona."
Johnston ojensi hänelle kätensä; se puristi melkein suonenvedon
tapaisesti.
"Lujastipa käyt kiinni, voimia sinulta ei näy puuttuvan, mikä muuten
vaivanneekin", rohkaisi tirehtori.
"Lapsemme ovat kihloissa", alkoi Johnston yrittäen hieman päätään
kohottaa; -- "siitä olen iloinen."
"Minä myöskin, -- -- sydämen pohjasta" --.
"Niin että Abrahamin vuoksi nyt kuolen aivan levollisena, -- aivan
levollisena" --
"Kuolet, Johnston?... Minäpä toivon, että vielä istut heidän
häissäänkin."
Johnston kourasi äkkiä levottomana päätään...
"Kun nyt en jälleen alkaisi pelätä -- tuota veren nousua; -- sillä
silloin se tulee"... lausui hän kuumeen tapaisesti.
"Sinä olit minulle kohta hyvä ystävä, Bratt", kiiruhti hän puhumaan, --
"kun tulin tänne melkein varattomana... Kiitos!"
"Toivon, että vielä saan kauan olla -- nyt, kun olemme langokset",
mutisi tirehtori.
"Ihmeellistä, sinä viime aikoina ikäänkuin vieraannuit minusta, -- kävi
niin vaikeaksi sinua tavata"...
Hän puhui sairaasti hengästyneenä ja katkonaisesti, liikutellen kättään
levottomasti edes takaisin peitteen päällä.
... "Laitos puutteenalaisia vanhuksia varten", alkoi hän ikäänkuin
puheenainetta vaihtaakseen... "Pidä huolta siitä, ett'eivät huoneet
tule liian pieniä -- ja lämpöiset sängyt... vanhat ihmiset palelevat.
-- Heitä on yhtä sääli kuin lapsia."
"Luota siihen, että minä pidän huolen kaikesta, valvon joka naulan,
Johnston!" sanoi hän lämpimästi; -- "vaan minä toivon, että sinä kyllä
elät sinä päivänä, jona näet rakennuksen valmiina."
Johnston ei näyttänyt kuulevan; hän oli kääntänyt päänsä poispäin,
ikäänkuin ajatuksiaan kootakseen, ja tirehtori kuuli hänen raskaasti
huokaavan seinää vastaan.
"Sinä olet minulla parhaassa ja rakkaimmassa muistossa", alkoi hän
melkein tavallisella keskusteluäänellä, joka oli ristiriidassa kasvojen
levottomuuden kanssa, -- "ensi ajasta, -- -- kun sinä vielä pidit tuota
hopeakelloa, Bratt! -- sitä vanhaa sileäkuorta, jonka tiedät, -- joka
aina --"
Ääni heikkoni, niin ett'ei hän ollut saada sanaa lausutuksi -- -- "joka
aina... ja-tätti -- niinkö?"...
Tuska loisti hänen silmistään.
"Ei, -- ei, -- vaan edisti!" -- oikaisi tirehtori yhteiselle muistolle
hymyillen.
"Sano minulle, muistatko sen varmaan? -- aivan varmaan, Bratt?" --
Johnston nousi kyynärpäälleen ja nojausi henkeään vetämättä hänen
puoleensa.
"Muistan, muistan aivan varmaan", vakuutti tirehtori; hän pelkäsi, että
Johnston alkaisi hourata ja suostui ystävällisesti rauhoittaen kellosta
puhumaan; -- "tuo vanha kello"...
"Vastaa minulle, -- vastaa kuolevalle, Anders Bratt! -- Kun
vakuutin Concordian", -- huudahti hän ja ojensi kättään ankarassa
mielenliikutuksessa, -- "edistikö kello silloinkin?... Sen mukaan
merkittiin vakuutus."
Tirehtorin kasvot äkkiä lensivät valkeiksi, katse säpsähti ikäänkuin
räjähdyksestä ja epävakaisesti hapuili hän kädellään tuolin selkämystää.
Rajulla ponnistuksella hallitsi hän itsensä ja lausui varjostimen
taakse hämärään, ääni väristen...
"Sen voin sinulle vakuuttaa, Johnston, -- ett'ei se kello koskaan
jätättänyt, niin kauan kuin se minun käsissäni oli. Asetin sen aina
oikeesen sunnuntaina; -- ja sinä vakuutit lauvantai-iltana. Lopulta se
edisti vielä enemmän, kunnes se eräänä päivänä putosi lattiaan."
Johnston makasi molempia käsiään häntä kohti kurottaen...
"Nyt kuolen niin levollisena, -- nyt kuolen niin levollisena", lausui
hän moneen kertaan... "Kiitos, kiitos, kiitos, Bratt" --
Tirehtorin pitkä, roteva vartalo rutkahteli rajusta
mielenliikutuksesta, jota hän yritti masentaa... hän kumartui eteenpäin
ja koitti lempeästi ja varovaisesti silittää Johnstonin nihkeää ja
valkoista kättä edes takaisin vankalla ja karvaisella kädellään...
... "Ajattelen sitä, miksi linnut viipyvät niin kauan... Pitäisihän
kottaraisen jo pian saapua... Abraham luulee..."
Äkkiä, hän viskausi taaksepäin ja kävi kovin levottomaksi.
"Käske Abrahamia!" huudahti hän äkkiä, tuntien puuskan lähestyvän.
Tirehtori melkein hoiperteli ovea kohti... "Jos olen sinulle tehnyt
jotain pahaa, -- jos minä olen syypää, -- niin -- --
"Abraham!" huusi tirehtori äkkiä lujalla äänellä -- hän näki, miten
Johnston tuskallisesti huitasi kädellään.
He soluivat hänen sivuitseen sairashuoneesen. Hänen vaimonsa ja Gertrud
olivat myös tulleet...
Ja liikutuksen valtaamana, tuhkanharmaana, ikäänkuin kuolon hengähdys
olisi häneen koskettanut, lähti hän ulos, ja poikkesi koneentapaisesti
Strömmin tehtaalle vievälle tielle...
-- -- Kotonaan tirehtori ilmoitti, ett'ei häntä millään ehdolla voinut
tavata enää sinä päivänä...
Emännöitsijä kuuli avaimen omituisen napsahtelemisen konttorin oven
sisäpuolella; hän älysi, että tirehtori lukitsi oven, koska Johnston
oli kuolemaisillaan, ja jäi lähiseutuville kuuntelemaan.
Sisällä oli kauan niin ihmeellisen ääneti, ikäänkuin haudassa...
Kun hän jälleen asettui kuuntelemaan, niin kuului sieltä voihkunaa ja
sohva ritisi, ikäänkuin hän olisi siinä heitellyt itseään.
Hänen jälleen täytyi ovelle, -- nuo kamalat äänet, huokaukset ja
huudahdukset, katkonaiset ja tuskalliset, ikäänkuin raskas ruumis
ponnistelee itkun puhkeamiseksi...
Emännöitsijänkin täytyi ruveta itkemään; häntä oli niin sääli; -- --
varmaan hän kovasti suri ystävänsä Johnstonin kuolemaa!
Tirehtori oli iltapäivän kuluessa siirtynyt sohvasta kirjoitustuolille
pulpetin ääreen ja jälleen takaisin, -- koko ajan oli Johnston
hänen sisällisen silmänsä edessä, makaavana ja käsiään häntä kohti
ojentaen!...
Ja hän tuijotti tähän kuvaan hillitsemättömällä, syvällä
kauhistuksella...
Hänkö siis oli -- -- härnäten ja pistellen tuolla valalla, -- hänkö
siis oli tehnyt lopun Johnstonista?
Verensä hyytyi, hän tunsi itsensä ikäänkuin murhamieheksi...
Eikö hän tiennyt, että Johnston oli niin syvä, niin heikko, niin täynnä
hienoja epäilyksiä?
Räikeän kylmästi ja selvästi tunsi hän, miten hän oli juuri siihen
tähdännyt, -- juuri sillä yrittänyt hänet maahan iskeä...
_Siitä_ oli mahdoton päästä!... Kuta kauemman hän katsoi, sitä enemmän
hänessä viilsi, kalvoi ja huusi...
Hän näki Johnstonin kädet vastaansa kurotettuina ja tahtoi, ikäänkuin
äkillisen vaiston valtaamana, taipua niiden puoleen itkeäkseen,
rukoillakseen, ulistakseen, mutta rinnan edessä tuntui ikäänkuin
mahdoton, estävä rautasalpa...
Tuli pimeä; -- hän istui, omituisen raukea ja hurja ilmaus kasvoissaan,
ja katsoi ympärilleen... Hän tiesi, ett'ei hänen vaimonsa eikä
tyttärensä tulisi kotiin, ennenkuin kaikki olisi ohi. -- --
Oli aivan hiljaa, ainoastaan joku ovi kuului kerran paukahtavan...
Yhä enemmän hänen huomionsa kiintyi erääsen ääneen... masennettuun,
surisevaan jumuun, jota kuului alhaalta sirkkelisahasta. Muutoin ei hän
sitä kuullut koskaan -- oli niin tottunut siihen, kuin kosken korvassa
asuva kohinaan, taikka kadun elämään; -- mutta nyt se viilsi kumeasti
suristen, pitäen aina lomaa, kun lankun pää katkesi ja putosi maahan...
Se surisi ja tärisi etäällä ja -- katkesi... Tämä yksitoikkoinen ääni
sekaantui hänen mielikuvituksessaan yhteen Johnstonin kanssa.
... Muuttui yhä enemmän ja enemmän, joka kerta kun se uudistui, -- tuo
katkeaminen, -- siksi säälimättömäksi tosiasiaksi, että nyt Johnston
kuoli, -- auttamattomasti kuoli...
Uusi lankku joutui sahaan... katkesi... kihahti jälleen, -- --
katkesi...
Hänen vaimoltaan ja tyttäreltään tuotiin sana, että he vasta myöhään
yöllä palaisivat kotiin; silloin kyllä olisi kaikki lopussa.
Hän istui ja kuunteli sirkkelisahaa... Nyt oli ääni ikäänkuin uusi,
entistä kauheampi... kshhh... katkesi... yö-ääni...
Tämä kävi sietämättömäksi; -- -- hän sytytti lampun.
Valo ja kaikki kapineet, jotka hän näki ympärillään, alkoivat jälleen
herättää hänessä ajatuksia. Hän ei muulla tavalla voinut riistää
itseään irti tuosta masentavasta näystä.
Hän oikasi itsensä, alkoi astella ympäri huonetta, -- kokosi itseään,
-- täytyy toki yrittää olla!
Valo teki hyvää...
Tuntui siltä, ikäänkuin hän jälleen olisi tullut ulkomaailmaan -- ja
alkanut jotakuinkin saada yleiskatsausta itsestään ja siitä, mitä oli
tapahtunut.
Hänhän piti Johnstonista sanomattomasti... Ei koskaan hän tiennyt
tunteneensa semmoista ketään ihmistä kohtaan; -- oli ollut sen mukaan
arka ja intohimokas... Mutta pitänyt oli hänestä, sen saattoi todistaa
Jumalan ja ihmisten edessä; -- ja auttanut, kun kiristi...