Päivä sen jälkeen, kun kotona oli tapahtunut tuommoinen kahdenkertainen
kevennys -- sekä mielen että omaisuuden puolesta, -- testamentin
kautta, -- näkyi Strömmin tehtaalle vievällä maantiellä Abrahamin tiheä
paksu matka viitta liehumassa... Hän oli matkalla kiittämään neiti
Brattia kirjeestä.
Silmissä, ynnä ruskeissa, hieman varmapiirteisissä kasvoissa oli jotain
pandurimaista taikka tsuaavimaista.
Oikeastaan hän oli sangen jänniintynyt ja -- melkoisesti epäilevällä
kannalla Gertrudin suhteen... siitä mimmoisena hän nyt täällä kotona
kohtaisi tuon nuoren naisen, joka muutama vuosi takaperin oli hänet
viehättänyt ja hänen mielensä täyttänyt siihen määrin, että hän sulassa
epätoivossa oli oikopäätä sitoa itsensä koko elämäksi...
Oikeastaan oli sangen ihmeellistä, että hän vielä niin suuressa määrin
saattoi säilyttää illusioninsa hänestä... Mutta lienee sama seikka
naiseen nähden, joka on meidät hyljännyt kuin, muotokuvaan nähden,
jota emme ole saaneet onnistumaan; -- ne kiihoittavat yhä meidän
mielikuvitustamme... Hän teki sinulle toden totta suuren palveluksen
silloin kun hän ei tahtonut sitoa sinua... Oiva, kerrassaan kelpo,
ylevä tyttö; -- ja se on aika paljon sanottu kun on amorista kysymys;
-- ja niin mustan musta, -- minusta tuntui silloin muistaakseni
niinkuin se olisi tullut sielun syvimmästä sopukasta...
Hohtavan puhdas lumi! -- hän huudahti -- ja hiukan kylmää ilta-aurinkoa
sitä valaisemassa... Harjujen rinteet suurenmoisen valkeat, kimaltaen
hämärässä, ja havupuiden havut riipuksissa lumitaakan alla. Koko laakso
kuin lepäävä Lumikki prinsessa, jonka kasvoille aurinko paistaa...
Maantien alla oli virta jäässä ja valkoisena, ainoastaan keskellä
sula musta uoma, ja molemmilla rannoilla vielä näit jälkiä vanhoista
lastauspaikoista, joihin hollantilaiset aikoinaan laskivat lankkuja
ottamaan...
Tien varteen nyt tuli paljon työmiesten pikku mökkejä, joita oli
pitkin virran äyrästä, puoleksi luminietosten peitossa, lankku- ja
lautapinoja. Hän lähestyi Strömmin tehdasta; -- sieltä kuului jyminää
ja humua...
Ei ole mitään, minkä niin hyvin tuntisi ja niin hyvin käsittäisi, kuin
oman maansa! -- hän seisahtui katselemaan lankkukuormaa, joka juuri
luisti hänen ohitsensa -- kuinka paljon tiedän esimerkiksi tästä, kun
vertaan sitä johonkin ulkomaiseen, metsistä, tukinhakkuusta ja laivain
lastauksesta.
Tuntureihin tottuneet, varmajalkaiset ja jäsenelliset hevosemme,
taikka lehmämme... Veipä semmoisen aavalle, autiolle tasangolle
pohjois-Saksaan ja Ranskaan, jossa maa ei ole mäkistä kuten meillä,
-- ne menehtyisivät, kadottaisivat ruokahalunsa, -- niiden silmä on
tottunut aivan toiseen vaihteluun, kuin sikäläisten lehmäin, jotka
vuoden umpeen saavat mulkoilla tallin seiniin ja seisoa pilttuussa,
niin että kaviotkin ovat paisuneet luonnottoman suuriksi, -- lypsävät
ammeettain ja ovat tuberkelitautisia... Kukolla, vuohella, kissalla
täällä kotona jo on aivan toisenlainen luonne, -- puhumattakaan
tunturikirpusta, joka puree vihaisemmin kuin parikymmentä
italialaista...
Hän astui nopeaan, viuhtoi käsillään ja piirteli sauvallaan ilmaan.
... Luonteessa on jotain niin varmapiirteistä, -- epäilemättä, -- voima
sama kuin isällään; -- jotain äkkipäistä ja mietiskelemätöntä, joka
joltain näyttää -- mutta -- jossa kuitenkin perältäkin on jotakin --
vapautumatonta...
On sitä nähty sangen paljon sielukkaita silmiä, sekä sinisiä, ruskeita
että mustia, maailman markkinoilla... Ja voipi niihin vaipua hyvinkin
syvältä, mutta eivät ne kuitenkaan viehätä enemmäksi kuin illaksi,
ovathan kuin sielukas väri- tai sävelkonsertti, tai hienovireinen
keskustelu. Se viehättää, vaan siitä selviytyy; -- syvyydestä ei enää
nouse Ägirin tytärtä, joka ainaiseksi vetää alas puoleensa -- -- Ei,
sitä ei enää lumoudu sillä tavalla -- jotta uppoisi... sitä ei enää
anna luottamustaan niin aivan perikatonsa uhalla!
Se juuri oli varmaan silloin kaunista hänen ja minun välissä; -- me
tosiaan lujasti luotimme toisiimme...
Nyt kun lähden tulovieraisiin -- -- pitää järjestää nämä suhteet...
-- Ukkohanhiko vaan kotona, -- huudahti hän tullessaan Bratin
pihaan... Vai sääriäni vainoot, juutas! -- Hän hosui hanhea luotaan
sirolla mustalla kalanluukepillään. -- Onpa herrassakin aivan toinen
luonteen hurjuus, kuin noissa ulkolaisissa, joita on parikin sataa
paimennettavana yhdessä armeijassa; niiden rinnalla ovat nämä melkein
villihanhia...
Abraham naputti nopeaan arkihuoneen ovelle...
... "Minä tulen, niinkuin varmaan arvaatte, neiti Gertrud, heti
kiittämään teitä kirjeestä... Niin", sanoi Abraham ja katsoi häntä
sydämellisen ystävällisesti silmiin, pitäen immen hieman levotonta
kättä omassaan; -- "se viittaus tosiaan tuli otolliseen aikaan; --
olen sangen huolissani isän terveyden vuoksi. Ja te osotitte itsenne
luotettavaksi ystäväksi, joksi tiesin teidän aina minulle jäävän...
Niin, minä puhun avomielisesti suoraan"...
Tämä oli se tulopuhe, jonka hän oli valmiiksi miettinyt; -- jos rouva
Bratt olisi ollut huoneessa, niin se ehkä olisi hieman muuttunut.
"Äiti olisi kirjoittanut itse; vaan hän ei joutunut", -- selitti
Gertrud hyvinkin välinpitämättömänä; hän siksi tunsi Abrahamin,
että tuo tyylikäs esiintyminen nosti hänessä harmin; melkein kuin
teidentarkastaja olisi...
"Istukaahan Johnston!"
"Kutsukaa minua Abrahamiksi!"
"Kyllä, -- kyllä, jos vielä saan -- niin suurta maalaria, -- niin
kutsun mielelläni Abraham Johnstoniksi".
Abraham katsoi häneen, kun hän jälleen oli neulomapöydän ääreen
istunut...
Koko joukon luonteellisemmaksi vaan kuin ennen. -- Omituisissa leveissä
hollantilaisissa kasvoissa oli vielä entistä enemmän tuo ilme, johon
hän aina oli tarttunut, -- niin että ikäänkuin täytyi odottaa, mitä
silmät sanoisivat katseen noustessa. -- Ja sitten oli hän puettuna
pehmeään, mustaan villahameesen, joka teki hänet niin notkeaksi
vyötäisiltään... Itse muisti Abraham entiseen aikaan hänet siihen
kasvattaneensa...
"Ihmeellistä", sanoi Abraham hieman harmistuneena, hän ei oikein
pitänyt vastaanotosta; -- "istun tässä ja mietin että, -- meillä
oikeastaan ei ole paljoa sanottavaa, kun tapaamme toisemme".
"Kun emme niin moneen vuoteen", -- arveli impi.
"Te elätte tyytyväisenä? -- hallitsette ja vallitsette omaanne, -- olin
vähällä sanoa kuin isänne ennen teitä --
"Tehän luistelette, olen kuullut."
"Olenhan minä ennenkin luistellut --."
"No niin, ettekö luule minun sitä muistavan! -- tässä istun ja puhun
kaikki takaperoisesti. -- -- Tuntuu niin ihmeelliseltä jälleen olla
täällä teidän luonanne, sitä käy hajamieliseksi...
"Olette kai kuulleet, että isä on tehnyt testamentin?" sanoi hän hetken
vaiettuaan.
"Kyllä, äiti itki; -- -- hänestä se oli niin jalo ja ylevämielinen
teko."
"Entä teistä? -- Tehän olette käytännöllinen", -- kysäsi hän hieman
pisteliäällä äänen painolla. -- "Arvatenkin että häneltä oli joku ruuvi
irtaantunut, vai mitä?"...
"Minä olen samaa mieltä kuin äitikin; -- isällänne on ylevä luonne,
joka ei voi elää ilman harrastuksia; minä niin hyvin ymmärrän, kuinka
tämä juuri häntä tyydyttää."
"Entä minua, -- joka" --
"Minä olen iloinen siitä, ett'ette ole rikas; -- nyt teidän
täytyy edistyä taiteessanne, Abraham! Minä aina olen pelännyt
noita rahatyynyjä, joiden päälle teidän kohdakkoin piti päästä
lepäämään... Niin kauan kun ette ole sen vanhempi kuin seitsemän- tai
kahdeksankolmatta vuotta, ei se mitään merkitse, -- te vielä voitte
olla kalpea kunnianhimosta... Tahdotteko tietää, miltä minusta eilen
tuntui kuulla, että olitte jääneet aivan omaan varaanne", kysyi hän
syttyen. "Minulle oli se riemu!"...
"Kuulkaas, Gertrud", -- puhkesi Abraham äkkiä huudahtamaan,
"antaisitteko minun maalata itsenne?"
"Minut -- nytkö?" Gertrud joutui hieman hämmennyksiin. -- -- "Siitähän
voimme puhua joskus toisten."
"Niin sanoitte aina ennenkin." --
"Älkäämme puhuko entisistä, Abraham Johnston"...
"Äl-käämme, -- en minä tietysti sitä tarkoittanutkaan... Minä vaan
pyydän, että saan edes sen verran sanoa, että välillämme kuitenkin oli
oikea hyvä luottamuksen suhde! -- me olisimme voineet vannoa toistemme
kautta kuin evankeliumin kautta... Semmoista ei enään tule, vaikka
kuinka kauan haaveksisi... Enkö saa pitää kiinni tästä ystävyydestä, --
oikein lujasti! -- Se on aina oleva helmi elämässäni."
"Minun puoleltani ei ole ystävyyttä puuttuva", vakuutti Gertrud
hallitulla lämmöllä...
"Ja mitä aiotte nyt?" alkoi impi tyvenesti, ikäänkuin täten
vakaantunutta suhdetta uusiakseen.
"Maalata teidän muotokuvanne", huudahti Abraham.
"Ei, -- mutta muutoin. --"
"Muutoinko -- no jaa. -- Aion pyrkiä siihen, että voisin asettua tänne
kotia Norjaan... Ja sitten täytyy minun, -- _täytyy_ saada teidän
muotokuvaanne alottaa, -- minä teen siitä mestariteoksen, toivoakseni
-- --. Ettekö tahdo auttaa köyhää maalaria?" huudahti hän kiihkeästi,
-- "sehän minä nyt olen, -- joka pyytää teiltä ystävyydenosotusta?"
Gertrudilla oli myöntymys huulillaan; -- mutta viimeinen sana tuli kuin
kylmä vesi. -- -- "Jääköön se asia nyt sille kannalle, että puhelemme
siitä myöhemmin, -- ehkä talvella joskus."
Abraham oli ponnahtanut seisomaan ja hänen silmänsä katsoivat hehkuen
Gertrudiin...
"Gertrud", sanoi hän, "minä tulen ulkomaalta."
"Tiedänhän minä sen, Abraham Johnston!"
"Minä olen elänyt piireissä, joissa minulla on ollut tilaisuus tutustua
ja viehättyä moneen oivalliseen naiseen."
"Sen uskon."
... "He ovat niin kauttaaltaan selviä ja valmiita; he taitavat elämän
ikäänkuin ulkoa, -- kaikki he tietävät niin hyvin ennaltaan, -- se on
vaan ikuista uudistumista...
"Vaan tiedättekö, Gertrud, mitä minä teissä näen? -- Teistä kuvastuu
semmoinen hämärä pohjusta, joka on täynnä mahdollisuuksia --, Te voitte
luottaa niin lujasti ja pettyä niin äärettömän syvästi, kun kerran
rakastatte... Se mikä teissä niin sanomattomasti viehättää, se on tuo
salaperäinen, läpinäkemätön syvyys! Se joka teidät voittaa, se kohtaa
hämäriä -- pahoja taikka hyviä voimia, -- onnea tai onnettomuutta,
-- mitä vaan! -- Ulkomailla te olisitte ikäänkuin nuori ilmestys
aikaisemmasta, yksinkertaisemmasta sukupolvesta, isoäitien ajalta...
"Koska se nyt jälleen on näin esiin kuohahtanut, niin täytyy teidän
saada se tietää. -- Minulle, Gertrud, olette te viehättävämpi, kuin
kukaan nainen maailmassa koskaan voi olla!"
Molemmat olivat kuumina; Gertrudin käsi vapisi neulomuksen ääressä.
"Minä vedän teidät neulomapöydästä", huudahti hän, otti Gertrudin
molemmat kädet ja veti hänet luokseen. "Tulkaa mukaani taiteilijan
vaimoksi"...
He eivät tahtoneet toisiaan päästää, riemuten kiitivät rouva Bratin
luo, -- kiiruhtivat maantielle, ja kulkivat yhdessä kauas lähelle
kaupunkia, kuun kumottaessa harjun rinteisin ja virran kohistessa... ja
palasivat jälleen Bratin eteisovelle.
"Vielä viho -- viho-viimeinen, Gertrud"...
"Niin isoäidiltäsikö, niinhän sinä sanoit, Abraham..."