Abraham oli palannut kotiin, suoraa päätä Parisista -- aivan
odottamatta!...
Lopulta hän niin hartaasti ikävöi isäänsä, Sofia tätiä ja kotona
kaikkea, että oli jättänyt maalaustelineelle luonnoksen odottamaan,
märkänä ja keskeneräisenä -- -- --
"Oikeastaan pitäisi sinun, isä, maksaa se", -- pilaili hän... "Mutta
minä en ole semmoinen visukinttu kuin sinä, -- saat velkasi anteeksi...
Mehän olemme kauhean rikkaita! -- -- Sangen hyvältä näytät nyt, isä,
-- en tarkoita, että juuri terveydestä uhkuvalta; -- mutta maalarille
mainiolta. Voit arvata, että minä olen tottunut kasvoja näkemään --.
Sinuun täytyy ryhtyä nyt, heti paikalla --."
"On sekin päähänpisto...
"Mutta merkillistä se on tosiaan, minä en vieläkään ole päässyt sen
perille, -- miten näin äkkiä palasit kotiin... Sinulla _on_ joku syy,
poika!"
"Mutta rakas isä, mikä muu syy kuin se, jonka sanoin."
"Oh loruja, -- sinä olet niin ihmeen puhelijas ja omituinen, että
minusta ikäänkuin tuntuu, että sinä vähän narraat minua -- --.
"-- Niin, mutta iloinen olen, että tulit! -- Eihän se ole juuri hauskaa,
kun täytyy aamusta iltaan juosta vaan asioitaan... Ja, -- täytyy
tunnustaa, ett'ei mielentilanikaan juuri ole kovin raikas... Mutta nyt
kun lupaat jäädä tänne talveksi, -- nyt luulen helpottavan...
"Kuulehan Abraham, etkö luule minun älyävän, -- Sofia täti on sinulle
jotain kirjoittanut? -- Vaikka olen niin nimenomaan häntä kieltänyt",
huudahti hän äkkiä hermostuneesti.
"Kunniasanani kautta, isä, hän ei ole sitä tehnyt; -- hänen sanainsa
mukaan olit sinä muka niin terve ja hyvässä voinnissa kuin suinkin...
Hän narrasi, sillä huononahan sinä olet varsin!"
"Olisiko ehkä rouva Bratt sattunut..." kysäsi isä tutkivasti.
"Kunniasanani -- -- --. Mutta koska nyt kerran tahdot papereihini
kurkistaa, niin voinhan sen sinulle sanoa, että -- pisti päähäni eräs
-- vanha tuuma -- --. Sen laatuinen, josta ei koskaan erilleen pääse
--. Täytyi päästä kotiin näkemään tuota Gertrud Brattia; -- sangen
merkillinen ja vaikea muotokuvattava. Olen aina pitänyt häntä oikeana
voimankoetuksena. -- Ensinnä täytyy yrittää saada hänet istumaan; --
ennen ei hän millään muotoa tahtonut siihen suostua"...
"Niinkö siis oli asian laita, -- ja voinko siihen luottaa! -- Et siis
tullut minun terveyteni takia..."
"Paremmin oman terveyteni takia --. Mutta miten oikeastaan on sen
terveytesi laita, isä... teetkö mitään sen parantamiseksi?"
"Verenkierto on huono, näetsen; veri pyrkii päähän; -- ja käyhän sitä
vähän raskaaksi." -- --
"Se ei muuta merkitse, kuin että sinulla oi ole luontoa tämmöiseen
raatamiseen, isä! -- Sinussakin on jotain epäsäännöllistä
taiteilijaverta. -- Mutta onhan sinulla varoja elää ja huvitella
itseäsi, niinkuin itse tahdot. Etkö tahdo lähteä yhteen höykkään minun
kanssani? -- -- Rakennamme sievän talon jonnekin metsiisi, -- semmoisen
kuin minä tahdon, -- emme semmoista kuin sinä", -- pilaili hän --.
"Tuommoisen vanhanaikuisen pölkkytuvan, josta on näkyala vaahtoiselle
koskelle ja alaspäin yli etäisen veden... Minä yhä enemmän ja enemmän
alan ikävöidä, että saisin kotona elää ja maalata. Ja sinä hellität
kukkarosi nauhoja, laitat puutarhan ja muuta sen tapaisia, josta pidät.
Talossa puuhaamme sitten kumpikin omalla kulmallamme"...
"Eikös ole ihmeellistä Abraham, -- siitä pitäen kun sinä aamulla
palasit, on tuntunut niin kevyeltä ja hyvältä... Sangen mahdollista on,
että vaan kaipaan vaihtelua, -- muita harrastuksia kuin näitä, jotka
eivät oikeastaan ensinkään ole omiani." --
"Sinulla on ollut liian hyvä onni, isä, nyt on sinulla sama kylläisyys,
kuin liiaksi syöneellä miehellä."
"Lähdemme yhdessä matkaan, Abraham, katsomaan, minne rakennamme! Joudun
kolmen tai neljän päivän päästä."
"Etkö ennen?"
"Parin kolmen, -- ehkä. Totta on, että elän täällä kuin kuopassa...
ja luonnollistakin on, että se tekee synkkämieliseksi ja raskaaksi
ja panee veren nousemaan päähän... Viime aikoina olenkin elänyt
paljaassa veren nousussa... Mutta nyt olen aivan vapaa siitä ja --
ajatuksistani!"...
"Syö englantilaista suolaa, isä!"
"Niin, merkillistä on, miten kaikki riippuu ruumiista, -- -- kun nyt
esimerkiksi ajattelen, mikä kaikki minulle tuota näivetystä tekee."
"Mutta rakas isä, onko sinulla oikeastaan mitä murehtia? -- Sinähän
olet nyt varakas mies."
"Kun ei ole, niin kuvittelen, -- jotain oikein kamalaa! -- punnitsen ja
pohdan, enkö oikeastaan sisussani ole konna, -- joka olen omaisuuteni
hankkinut petoksella, joudun helvettiin ja niin edespäin, kuten
hra Cophagus sanoo... Lopulta aivan paistaa itsensä -- kun ei ole
todellisia huolia..."
"Sinä olet menestykseen tyrttynyt, isä",
"Aivan niin, -- olen liian heikko, näetsen, sitä kantamaan. -- -- Kun
nyt taakseni katson, niin tuntuu minusta, ikäänkuin olisin vaeltanut
täällä yksinäni, tallustanut kuin raskaassa unessa. -- Niin kyllä,
meidän täytyy keksiä jotain, joka synnyttää harrastusta, -- rakentaa...
Nyt kun olet suuri taiteilija, niin täytynee sinun saada linnakin
itsellesi, poika! -- oikein romantillinen"...
"Ja sitten puuhaamme vähän tuon terveytesi hyväksi, isä. Minusta on
parasta, että suveksi lähdet jonnekin kylpemään; -- minulla tosiaan ei
ole mitään sitä vastaan, että lähden seuraasi. Hyvää saattaa minullekin
tehdä, että saan itseäni hieman huuhtoa kylmässä täällä pohjolassa; --
sangen veltostavaa on lämpö tuolla Italiassa."
"Ei ole hullumpi ehdotus! -- Ehkä tosiaan tekisi hyvää sinullekin, jos
vähän karkaisisit itseäsi, Abraham" -- --
Hän istui siinä poikansa kanssa myöhään iltaan...
"On aivan kuin avautuisi kokonaisen vuoden hauskuus eteeni, --
paljaastaan semmoisia asioita, jotka tuottavat minulle riemua! -- --
Elinvoimaa ei puutu, miksi olla sitä käyttämättä, -- ja taas tulee tuo
raskasmielisyys -- --.
"Täytyykö minun nyt jälleen ottaa noita rohtoja, Sofia?"
"Tohtori... näetsen Johnston; -- jotta veri joutuisi --"
"Ei nyt, ei kiitoksia; -- veri alkaa taas yht'äkkiä olla suunnillaan;
siltä rupeaa tuntumaan -- --. Ei tarvitse kuin vilkaista tuommoiseen
rohtorasiaan, niin heti johtuu mieleen kaikki tuo ruma, ilkeä, -- --
huh! -- Kiitos, kiitos, mutta pidä se nyt luonasi... Ei mitenkään --.
Abrahamin pitää saada hiukan ekstra hienoa Rheinin viiniä, ja minäkin
aion maistaa sen verran, jotta tunnen, mimmoinen on hauska mieliala...
Pitkä, sangen pitkä aika on siitä Abraham, kun olen sen tuntenut!"
* * * * *
... Abraham on minulle erinomaisen hyvä nukutin, hän... herättää
harrastuksia... että saisi nähdä hänet onnellisena...
Mutta -- minä _en ole_ Abraham, minä olen hänen isänsä, joka olen
tehnyt työtä ja koonnut rahoja valmistaakseni hänelle loistoa -- ja
jolla on oma edesvastaukseni... Tietysti sitä voi mielikuvituksessaan
tekeytyä onnelliseksi ja vapaaksi... ruveta hyvälle päälle... Mutta, --
tuon valan nyt olen kerran tehnyt, -- ja, eikö sen laita ole oikea? --
Se _on_ minun asiani se, -- -- joko yritän sen unohtaa, taikka en...
Kas niin, kas niin, -- siinä sitä ollaan! -- Enkös taas heräjä keskelle
noita iankaikkisuuden mietteitä? -- Eilisyönä, Abrahamin kotiin
tultua, nukuin niin suurenmoisesti; -- avasin silmäni ja luulin kellon
olevan, niinkuin tavallista, vasta puoli kaksi yöllä, -- ja se olikin
jo kokonaista kahdeksan ja päivä paistoi suoraan akkunauutimiin; --
sukelsin suoraa päätä asioihin pirteänä kuin kala, jotta voisimme
päivää ennen lähteä Abrahamin kanssa matkaan...
Koko eilispäivän tuntui olo niin keveältä... Ja nyt, -- tässä nyt olen
jälleen... pitkällä tuon pimeän, ilkeän kidassa...
Aina täytyy palata tuohon iankaikkisuuteen; -- että ihminen on
yksin, yksin, -- ja kaikki muu lopuksi paljasta melua ja hälinää
ympärilläsi... Se on sairautta, on, kun tuolla tavalla tuntee itsensä
huimaavan, yksinäiseksi -- -- ja se se tuottaa niin suunnattoman
tuskan! Sillä totta on, että kuulumme yhteen koko olennollamme; ja
semmoinen on tunnekin, kun on terveenä, ja se tekee levolliseksi...
Mutta minä, -- olen sairas, olen... Se on, minulla on jonkinlaisia
omantunnonvaivoja, joita en voi mitenkään paeta. Samalla kun ne
selviäisi, kävisin terveeksi -- ja voisin Abrahamin kanssa matkustaa
metsään, kylpemään... Vaan tämä, ett'en koskaan pääse selville siitä,
eikö minussa ole jotain, joka kalvaa, -- jos se tulee mukana,
niin -- -- --
Mahdotonta ei ole, että se kello edisti... vanhat kuluneet kellot,
joissa on uudet vieterit... Kaksikymmentä, ehkä vaan viisitoista eli
kymmenen minuuttia yli yhdentoista, ja neljännestä vailla... olisiko
sillä välillä... Mahdottoman mahdotonta oli, että se olisi voinut
omaatuntoa vaivata...
Niin niin, niin sitä luulee, toivoo... Vaan eikö se riipu
mielikuvituksesta...
Hän makasi ja tuijotti kultaviisaria ja numeroa, -- kuinka kauas oli
se voinut painua?... mietti, muuttaen lähtökohtaa yhä myöhempään ja
myöhempään...
Ja sitten joutui hän jälleen niiden arvelujen pyörteesen, olisiko hän
_voinut_ ajaa kotiin ja olisiko sähkösanoma sinne ennättänyt, vai
eikö... kunnes hän äkkiä hikeä valuen ponnahti sängystä ja alkoi pestä
kasvojaan ja otsaansa niitä kylmentääkseen.
Hän seisoi ja tuijotti sänkyä...
Mahdotonta oli jälleen ruveta tuolle kidutuspenkille... Paras pukea
ylleen ja yrittää, voisiko vaihdoksesta nukkua vaatteet päällä. -- Ja
ajatella Abrahamia...
Jos ottaisi käteensä kirjan... Hän istahti kynttilän ääreen lukemaan...
Ei -- -- --
Voi tosiaan helposti käydä niin, että olen viattomin ihminen auringon
alla tässä asiassa, -- voi kun voikin... Ja kun olisin terve, niin
terve järkeni varmaan sanoisi sen minulle. -- Se sanoi sen niin
selvästi sinä päivänä, kun Abraham tuli kotia, ja koko eilispäivän...
Vaan yhtä salattuna on minulta joka tapauksessa sen asian käsitys. Minä
en jaksa enää; -- enkä menisi, vaikka saisin koko maailman rikkauden,
enää toista kertaa raamatun päälle vannomaan, että olen täydellisesti
viaton. Mistä voin minä sen tietää? Minä en näe niin pitkälle --.
Minulle merkitsee tämä joko tahi!
Voisinko päältäni riisua kaikki, mitä olen joko välillisesti tai
välittömästi tämän kautta voittanut? -- koko omaisuuteni, -- -- niin
että jälleen seisoisin alastomana ja vapaana ja rohkeana, -- -- mikä
riemu se olisi!
Sitä vaan ei tee... sillä olenhan minä niin "ylen onnellinen!" -- jaha,
mutta kuta enemmän voitan, sitä suurempi on kidutus --
Kuinka usein jo olen tällä kohdalla seisonut...
Se on kuin asema, johon aina johtaa tieni; -- mutta liha ja veri
ei tahdo... Se on liian luonnotonta, -- riipun liian kiinteästi
tavarastani, -- -- onhan minussa tuo suvunmaltti. Se on sangen syvään
juurtunut...
Jos testamentilla lahjoittaisi pois? -- Antaisi arkailematta koko
roskan... Jumalan nimessä, kuinka kevyeksi ja iloiseksi kävisi mieli!...
N-jaa, olen varma siitä, että moni omaisuus tässä maailmassa on
lahjoitettu pois samasta syystä, -- jonkin sovittamiseksi.
Jos ryhtyisin toimeen verekseltä päätökseltä...
Muutoin voisin minä heikko, hapuileva ihmisparka ruveta katumaan!
huudahti hän...
"Abraham! Abraham!" -- yösydännä seisoi hän kynttilä kädessään poikansa
huoneessa.
"Mikä nyt, isä, -- mikä sinun on... Sinähän loistat, ikäänkuin olisit
voittanut vähintäin sata tuhatta. Oletko saanut sähkösanoman..."
"Olen varmaan iloinen, poikani, -- -- ja auta nyt isääsi!"...
Abraham nousi vuoteesen istumaan, mieli jännitettynä...
"On asioita", alkoi Johnston vakavana katsoen poikaansa, "jotka voivat
niin raskaasti painaa, että ne käyvät järjelle... jotta ihmisen voimat
eivät riitä niitä kantamaan... näetsen, -- minä en luule, että olen
konna, taikka valapatturi Concordian vuoksi, joka kärsi haaksirikon...
Mutta jos tahdon itselleni omantunnon rauhaa, niin täytyy minun luopua
kaikesta, mitä vakuutuksen kautta ehkä olen voittanut, -- kokonaan!" --
Siinä siis syy, -- sielu sairas...
Abrahamiin nousi valtaava tuska, -- tämä saattoi päättyä...
Hän teki rajun ponnistuksen kootakseen voimansa; tässä ei saanut joutua
tasapainosta, -- vaan vaikuttaa isään varmuudella.
"Kovasti minun tulee sinua sääli, Abraham... Olisit voinut elää
itsenäisenä rikkaana miehenä mutta -- -- --. Sinusta kai tämä on perin
raskasta?"...
"Miten aiot oikeastaan menetellä, isä? -- Et suinkaan voi kerrassaan
repiä kattoa pääsi päältä?"
"Monta yötä olen tätä asiaa miettinyt", -- vastasi Johnston raskaasti.
-- "Minä testamentin kautta heti lahjoitan omaisuuteni yleishyviin
tarkoituksiin...
"Mutta sinusta, Abraham, tämä kai on kauheata, -- mielipuolen työtä? --
kun ainoastaan tuommoisen oikun eli päähänpiston vuoksi -- antaa pois
koko toimeentulonsa!"
"Oletko hullu, isä, -- minunko tähteni?... Saan minä täällä kotona
itselleni atelierin kuntoon sittenkin, usko pois... Ei, ei, -- anna ja
lahjoita vaan mielesi hyväksi!
"Ja kuules, isä, älä vaan kerro Sofia tädille, ennenkuin olet tuumasi
toteuttanut"...
Johnston melkein putoomalla vajosi tuoliin. "En tiedä, voinko enää
käydä oikein terveeksi, Abraham! -- mutta näin kevyeksi ja iloiseksi ei
isäsi ole tuntenut itseään elämässään...
"Nyt saan, luulemma, rauhallisen unen... Ole niin kiltti, että saatat
minua alas, minua vähän pyörryttää...
"Jos sinä tietäisit, mikä kidutuksen paikka tämä vuode on minulle
ollut"...
-- -- Abraham makasi ja itsekseen vihelteli kaiken yötä...
... Kovasti oli elämä isään koskenut... Hän ei ole kestänyt tässä
aallokossa, joka häntä on nostanut ja laskenut --. Ensinnä sai raastaa
tehtaan vararikosta... ja sitten -- kuuden seitsemän vuoden kuluessa,
-- kokosi rikkauksia kuin höyryn voimalla, -- hankki haarniskan
semmoisen kuin mikäkin Bratt...
... Olinpa jo tottunut pitämään itseäni aika rahaporsaana... Ensi
luokan piletit... makuuvaunut... hienot hotellit...