Klaus ajaa karahutti uudella polkupyörällään kotia päin kaupungista,
-- etukumarassa, jokkei-lakki päässä ja viikset, jotka olivat tiheät
kuin pienet mustat villatukot, pystyyn kierrettyinä; voimakkaat reidet
olivat täydessä työssä. Hän vihelsi, soitti ja varotteli, pyörähteli
kuin tuuliaispää käypäläisten ja ajavain ohi maantiellä. Käänteli
ja mutkaili, milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, leikkasi
kaaria... Siinä ei kysytty voimaa, lapsi olisi tuohon oppinut.
Seitsemäntoista minuuttia, ei sen enempää, tarvitsi hän ajaakseen kotoa
kaupunkikonttorille -- ja Hejeen oli hän ajanut kolmessa tunnissa ja
neljänneksessä!
Melulla ja toimessaan astui hän arkihuoneesen, jossa kaikki vielä
istuivat iltapäiväkahvin ääressä.
"Missä olet sinä, Klaus, tänään viipynyt?" kysyi Gertrud, -- "tunti on
jo siitä kun söimme päivällistä. -- Oletko syönyt ulkona jossain?"
"No mutta, Gertrud, eihän se meihin kuulu", arveli tirehtori auliisti,
-- -- "lieneekö istunut ystäväin kanssa rouva Michelsenillä? --
vaeltakoon rauhassa omia teitään."
"Isä aina sanoo, että minun on mahdoton unohtaa ruoka-aikaa. Mutta sen
olen kuitenkin tullut tänään tehneeksi -- sattumalta", sanoi Klaus ja
laski sähkösanoman hänen eteensä kahvipöydälle. -- "Entä nyt! -- lueppa
mitä seisoo tuossa... Että rautatieasia on stortingissä ratkaistu...
Suurenmoinen juhlatuuli ja ihmistungos rouva Michelsenillä, tietysti...
Sähkösanomilla seurasimme keskustelujen loppupuolta ja kun sitten oli
äänestetty, niin karjasimme yhdeksänkertaisen hurraa-huudon."
"Sepä lienee sinulle suureksi iloksi, Bratt!" puhkesi rouva sanomaan.
"Siinä asiassa olet sinä jotain vaikuttanut."
"Niin isä!"...
"No niin kyllä, Jette", -- lausui tirehtori, jonka sydäntä hiveli;
olihan loppupäätös aina ollut hieman epätietoinen; -- "vähäsen ansiota
uskallan ehkä tästä lukea minäkin itselleni...
"On niin ihmeellistä", lausui hän hetkisen mietteissä istuttuaan, --
"vielä muutama vuosi takaperin kajasti edessäni elämäni ylpeimpänä
tämä hetki, jos se milloinkaan koittaisi; ja nyt, kun se on tullut
-- --. Niitä on niin monta nyt, jotka ovat olleet tässä kummina ja
asiaa ikäänkuin velloneet ja hypistelleet... Se oli minun ehdotukseni,
-- ja minulle, eikä kenellekään muulle, ihmiset sen vuoksi päätään
pudistivat; -- se muka oli niin mahdotonta. -- Ja kerrallaan kävi se
sitten niin mahdolliseksi!"...
"Uskaltaakohan sinulle vähän kieliä, isä, -- että nimittäin kaupungilla
jo aikoja sitten on ollut puheena pitää sinulle juhlat siitä hyvästä
että olet -- paitsi kolmen lapsesi isä, -- myöskin tänne tulevan
rautatien isä... Se oli nytkin puheen alaisena rouva Michelsenillä;
samana päivänä, kun tänne saapuu hallituksen virallinen vahvistus,
aikovat valtuusto ja kaupungin eri piirit panna matkaan lähetystön, --
ja, no niin, tulee kai se nyt ilmi joka tapauksessa, -- ja kun kerran
olen astunut toisen jalan, niin täytynee astua toinenkin, -- tuomaan
isälle hopeisen kirjaillun juomasarven."
"Minulle? -- minulleko, poikani?"...
"Ei mutta, katsoppa isää, äiti, totta vieköön on kerran hänkin
vaatimaton."
"Klaus on tänään tosiaan täpötäynnä uutisia, Jette!" lausui tirehtori
hymyillen.
"Isä nähtävästi nyt vilpittömästi uskoo, että olen hänelle ilmaissut
kaikki, äiti -- enkä salannut rahtustakaan. -- Tätä olen nyt sisässäni
kantanut sangen kauan -- helmikuusta alkain aina toukokuuhun, -- ilman
että luullakseni kukaan teistä on minusta suuriakaan huomannut! --
Sinun terävä silmäsi, Gertrud, lienee kuitenkin? -- tietysti. -- Olen
varma, että hän sitä perästäpäin väittää, -- Gertrud on aina älyävänään
kaikki, äiti... Mutta onpa minulla vieläkin takanani yksi kultamurunen;
ja keskusteltiin sitä siitäkin' sillä aikaa kun sähkösanomia
odotimme... Ei sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että isän muotokuva
ripustettaisiin säästöpankin johtokunnan huoneesen, hän kun on pankin
perustanut."
"Kuuletko Bratt!" sanoi rouva.
"Ollappa nyt vähän kaunis", pilaili tirehtori; hän asteli edes takaisin
lattialla.
"Ee-i, isä ei ole turhamainen, äiti -- -- hän vaan niin mielellään
riippuu säästöpankin seinällä, niin totta kuin elää!"
"Loruja", -- murahti tirehtori, mutta varsin helmeilevän hyvällä
tuulella.
"Yksimielisesti huudettiin -- taikka oikeammin kiljuttiin hyväksymistä,
-- kun molemmat tirehtori-virkaveljesi, kämnäri ja Muhvad, ehdottivat,
että he ynnä muutamia säästöpankin edustajia juhlallisesti tulisivat
luoksesi pyytämään, että Abraham Johnston saisi maalata oivallisesta
muotokuvastasi kopian sinne ripustettavaksi...
"Joko nyt älyätte, että minulla oli syytä, minkä vuoksi jäädä
päivällisiltä!"
"Soo, soo, -- jaha, -- vai perältäkin... minulla on kunnia... että hra
Johnstonin poika"...
Tirehtori jäi seisomaan akkunan ääreen ja katsoi ulos.
"Oliko Johnston kokouksessa?" -- kysäsi hän äkkiä Klaun puoleen
kääntyen.
"O-li, -- ja me tietysti toivotimme onnea pohatalle, jonka metsät nyt
tulevat rautatien varteen."
"Minä se olen, -- minä, -- joka olen ajanut kultaa ja valtaa sen
miehen taskuun..." mutisi tirehtori synkkänä; sanat puoleksi
kuuluivat raskaalta huokaukselta... "Hra Johnstonin poika, -- nuoren
perijän taideteos, -- he he, -- he he, -- kiitän kunniasta! -- sitä
pannaan minulta lähetystö pyytämään muka suurena kunnianosotuksena
kahdenkymmenen vuoden työstä ja siitä hyvästä, että säästöpankilla
nyt on parinsadan tuhannen omaisuus... Ei" -- hän kääntyi omaistensa
puoleen rajussa mielenliikutuksessa, -- "kiitän nöyrimmästi, -- siitä
kuvasta minä pidän säästöpankin seinän puhtaana!"
Hän tarttui lakkiinsa ja kiiruhti alas sahalle.
"Tämähän on kuin hulluin huone!" huudahti Klaus ja tuijotti
hämmästyneenä eteensä, -- "Tahtovat nostaa hänet kultatuolille, mutta
hän vaan potkii vastaan!... Palkinnon ansaitsee se, joka tuon ymmärtää
-- -- -- Jaa-a, -- kun kaikki alkaa takaperin käydä niin, -- saa
tässä joka tapauksessa kokemusta maailmasta!" -- hän käänsi katkerana
kulkunsa päivällisruokia kohti.
"Kokemusta maailmasta, -- sinäkö!" -- huudahti Gertrud hänen jälkeensä.
"Klaus parka, hänellä varmaan on hyvät taipumukset, kun vaan maailma
olisi vähä parempi!" huokasi rouva syvästä sydämestään. -- Hän
näytti nyt niin oudolta, -- kasvojen ilmauksessa oli melkein jotain
kauhistunutta... Äkkiä tarttui hän tytärtään käsivarteen --
"Gertrud, -- ei, tänne voi joku tulla! -- Gertrud, seuraa minua!"...
Rouva kiiruhti ulos puutarhaan, tytär peljästyneenä perässään, ja
pysähtyi vasta alimmaiselle hupihuoneelle...
"Gertrud", -- kauhun tuskallisessa ahdistuksessa hän vielä silmäili
ympärilleen, tokko kukaan kuuntelisi...
"Minun _täytyy_ se sanoa, -- vaikka vaan kuiskaamalla, vaan
kuiskaamalla... minä en uskalla, Gertrud!... Isä on muuttumaisillaan
varsin toiseksi ihmiseksi, minä olen jo kauan sen huomannut, mutta nyt
vasta olen sen käsittänyt, -- tänä päivänä vasta!... Me emme voi häntä
auttaa, -- emme voi häntä auttaa... hän on, -- niin, miten sanoisin, --
vaan minun täytyy se lausua!" -- huudahti hän -- "joutunut kehnon ja
ruman kateuden saaliiksi... Johnstonia vastaan"...
"Ei mutta äiti!" keskeytti Gertrud, "tiedäthän sinä, isä aina on ollut
semmoinen, ett'ei ole sietänyt ketään rinnallaan... Ei tämä koske vaan
Johnstonia."
"Ei, ei, -- häneen koskee kuin tulikuuma rauta, kun vaan Johnstonin
nimi mainitaan! -- Se polttaa ja kirveltää... Tilapäinen pieni
sana voi saada hänet aivan suunniltaan, -- kasvaa mitä pahimmaksi
loukkaukseksi!... Hän salaa sitä, -- puree sormiaan -- oletko
huomannut?... Mieliala on kuin myrkytetty; ei hän voi sille mitään...
Ja pahinta kaikesta! -- hän pakottaa suoran ja lujan luontonsa
teeskentelemään, -- kärsii tästä kidutuksesta; en tosiaan tiedä, mikä
on sielulle helvetti, ellei tämä! --
"Ja samalla minusta hänen kasvonsa muuttuvat niin iljettävän
valheellisiksi. -- Oih, -- se koskee niin kipeästi", vaikeroi rouva...
"Hän sekä vihaa että rakastaa Johnstonia... Siinä on jotain hullua,
hurjaa... ja jotain -- jotain", -- kuiskasi hän salaperäisesti,
-- "minä pelkään, että hänen ja Johnstonin välillä on -- jotain
käsittämätöntä, -- johon isä on syypää...
"Minä tunnen, Gertrud, että elämme pahoissa asioissa, -- vaikk'ei
maailma niitä näe --. Isä on sairas, -- suunniltaan -- riivattuna" --
rouva nyyhki ääneensä -- "sairas kalvavasta kateudesta!"...
Hän painoi päänsä tyttären helmaan.
"Aivan kuin minun ja Abrah --" -- -- huudahti äkkiä Gertrud; --
hän istui ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti mustilla silmillään...
Tämän hän niin hyvästi käsitti. Ikäänkuin äkillinen rautakouran
puristus rinnassa, niin että äkkiä, muuttui kuin toiseksi ihmiseksi,
umpimieliseksi, jäykäksi -- poissa olevaksi...
Omasta syvästä sisästään näki hän kirkastuneella katseella isänsä
sisällisen elämän, katsoi ikäänkuin akkunasta... Mustasukkaisuus, --
kateus... samat mielettömät intohimot!... Etkö ole kuristanut omaa
rakkauttasi? huusi hänen sisässään ääni... Hän istui ja silitti äitinsä
päätä, ikäänkuin pientä lintuaan, joka hänellä oli -- --
Kuinka suunnattomasti isää tuli sääli!...
Äiti oli alkanut kulkea edes takaisin hupihuoneessa.
"Olen miettinyt, Gertrud, -- että eiköhän pitäisi kirjoittaa
Abrahamille?... Johnston näyttää niin ihmeellisen heikolta ja
alakuloiselta. -- Kirjoittaisinko minä... vai"... hän katsoi
hiljaa tutkivaisesti tyttäreen, -- "miten luulet, Gertrud, --
kävisikö mielestäsi päinsä, että sinä kirjoittaisit... Kummanko
luulet paremmaksi? -- Kotia hänen pitäisi tulla... Minusta käy
välttämättömäksi, että huomautamme, kuinka välttämätön hän nyt olisi
isänsä luona... jos sinä Gertrud kirjoittaisit, niin --"
"Minäkö, äiti? -- kirjoittaisin... nyt"...
Hän näki mielessään ikäänkuin kutistuneen, rauenneen langan edessään.
Kaksi, kolme vuotta oli Abraham viettänyt aaltoilevassa elämänkuohussa,
joka oli täynnään jännitystä ja kunnianhimoa, siitä lukien, kun
he silloin keskustelivat tuolla maantiellä... Gertrud kotona
pikkukaupungissaan... oli varmaan saanut sijansa jossain nurkassa
entisten muistojen romukasassa, -- jäänyt unohtuneeksi idylliksi...
Taas nousi tuo entinen intohimoinen kateus hänen taiteilija-elämäänsä
ja kaikkia niitä vastaan, jotka herättivät hänen harrastustaan; --
mutta se joutui äkkiä niin räikeään valoon hänen edessään... Mallejako,
joista Abrahamin oli tapana niin avomielisesti puhua, niitäkö hän
sydämensä sisimmässä pelkäsi?... Ei, -- vaan koko hänen taidettansa,
hänen laajempia alojaan, hänen sieluansa, jonka hän olisi omansa alle
ahdistanut! -- ja kuitenkin, -- olihan se hänen rakkain ajatuksensa,
että Abraham olisi taiteilija? -- maalaisi ihanasti! -- _hän_ rajulla
tulellaan, joka täytti hänen mielensä enemmän kuin kukaan muu?... Mihin
kaikkeen olikaan tämä kateellinen, vartioiva, murhaava intohimo hänet
saattanut?...
Miten he molemmat olivat toisensa tunteneet, -- "kasvaneet yhteen",
kuten Abraham oli sanonut... Gertrud oli luvannut hänelle ystävyytensä
elinajaksi! Tämä antoi hänelle nyt oikeuden, velvoitti...
"Ettäkö kirjoittaisin, niinkö sanoit äiti?
"Valvon illalla, niin että voimme panna kirjeen Abrahamille postiin jo
huomisaamuna varhain."