Johnston jäi tänään jälleen arkihuoneesen pakisemaan rouva Bratin
kanssa.
Aivan perin väsyneenä oli hän tullut, hän oikein ikäänkuin kiirehti
päästäkseen sohvaan lepäämään... Levottomasti, melkein tuskallisesti
oli hän kourannut otsaansa ja pyytänyt lasillista kylmää vettä...
Nyt se oli ohi, oli hän sanonut, -- ja rouvan mielestä hän kävi niin
luonnottoman kiihkeän vilkkaaksi, -- että rouva sen vuoksi tunsi
oikeata mielenahdistusta. Johnstonin terveys varmaan oli kaukana
hyvästä.
Keskustelussaan alkoi hän niin omituisesti hypätä asiasta toiseen, --
unohti, mitä viimeksi oli sanonut... Nyt puhui hän perintötavaroista ja
vanhoista kaluista...
"Ihme, että tuommoiset vanhat hopeakellotkin teitä huvittavat,
Johnston!" pilaili rouva.
"Niin, on ehkä vähän narrimaista, ja -- kuulkaas nyt, älkää virkatko
siitä mitään Bratille!" -- hän katsahti rouvaan melkein pelokkaasti.
-- "Te kyllä tiedätte, miten hän arvostelee tuommoisia; -- onhan tämä,
niinkuin sanotte, hieman lapsellista... hieman omituista"... pakisi
Johnston puoleksi hämillään --. "Mutta miehenne kello on todella sangen
merkillinen... Kerran hän siitä minulle kertoi... Hänen isoisänsä osti
sen vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä ja vähän päälle,
Köpenhaminasta muistaakseni, -- se oli ensimmäisiä kelloja, jotka Urban
Jürgensen, kuuluisa kelloseppä rakensi, sama mies, joka sitten perusti
suuren kellotehtaan Sveitsissä?... Eräs tämän Jürgensenin poika pääsi
Islannissa kuninkaaksi... Ettekö saa häntä siitä jotain kertomaan -- --
joskus sopivassa tilaisuudessa, rouva Bratt?" -- kysäsi hän tavattoman
varovaisesti... "Se ei läheskään enää ollut mikään kronomeetteri, --
Bratin alituisesti täytyi sitä valvoa ja asetella"...
Hän istui ja mietti ja ikäänkuin hermostuneesti nieli... "Tuommoisessa
kellossa, joka vaan käy ja käy... ja laskee, mittaa todellisuutta...
siinä voi olla kokonainen tuomio...
"Mutta siitä minä tahtoisin selkoa", -- lausui hän äkkiä itseänsä
kooten, -- "paitsi muusta -- mutta älkää minulle naurako -- -- siitä
onko kello viime vuosina -- se näettekös on jo kulunut, -- edistänyt
vai jättänyt? -- kuluneet kellot aina tahtovat edistää -- -- se
luullakseni on kaikkien vanhain taskukellojen laita...
"Minä niin selvään muistan, että hän silloin valitti sen käyvän väärin",
-- mutisi hän.
"Sanokaapa, ettekö tiedä, onko hänen tapansa siirtää sitä eteen, vaiko
taakse päin?" kysyi hän äkkiä niin kiihkeästi, että rouvan oikein
täytyi häneen katsoa; Johnston oli varsin kuumana ja hiessä.
"Se on nyt eräässä laatikossa, Johnston, -- on maannut siinä koko viime
vuodet siitä pitäen, kuin se eräänä päivänä putosi lattiaan... Bratt on
luvannut lähettää sen Köpenhaminaan korjattavaksi."
"Vai niin -- vai -- rikki -- monta vuotta"... hän näytti kerrassaan
pettyneeltä ja tarttui jälleen päähänsä...
"Herra tiesi, miten tulimme tuosta kellosta puhuneeksi?" alkoi hän
äkkiä uudelleen aineesta poiketen. -- "Nyt muistan, -- noihin pieniin
kultaperiinhän minä tartuin --. Minä en voi teitä ajatellakaan ilman
noita hienoja kultavitjoja ruskeankeltaisella silkillä, -- ja tuota
pientä aivan sopimatonta messinkiavainta, joka niistä riippuu! --
Niin hieno ja vähän -- vähän muistamaton, niinkuin rouva itsekin...
Kaukana huolimattomuudesta tai muusta sen kaltaisesta, -- ikäänkuin tuo
kellonavain äkkiä olisi korotettu kulta-avaimeksi."
"Te annatte minulle totuuden sokeripillereissä, Johnston", hymyili
rouva, -- "tuo puute järjestysmielessäni on ollut minulle pahana
loukkauskivenä nuoresta pitäen."
"Hm, -- minä mielelläni tunnustan, että rouvan suuret ruskeat silmät
minua viehättävät --. Ne ovat niin järkevät, ja hyvältä tuntuu, kun ne
päälläni lepäävät... Ymmärrättehän, että ne tekevät minulle hyvää? --
Tämä on jonkinlainen tunnustus, siitä en pääse... Usein tulen tänne
vaan sen vuoksi, että saisin ne päälleni lepäämään"...
Hän lausui tämän niin alakuloisen raskasmielisesti. "Mielestäni voimme
kutsua sitä hyväksi ystävyydeksi, Johnston... Te ehkä vähän luotatte
minuun?"
"Vähänkö?"
"No niin, sanokaa sitten paljon; -- se imartelee minua. -- Ja nyt
koitan urkkia teille tietoja mieheni vanhasta kellosta... Mihin tilaan
omatuntoni joutuukin!" lausui hän kääntäen keskustelun jälleen pilaksi.
"Älkää naurako, älkää naurako, -- no niin, näenhän minä sen teistä, --
naurakaa mielenne kyllältä, -- kun olen lähtenyt."
"Kuulkaas Johnston! -- eikö teitä oikeastaan haluttaisi saada tuo
vanha kello lahjaksi?... Minä en tosiaan tiedä, onko minulla niin
paljon valtaa Bratin yli; -- onhan se perhekalu ja --. Mutta jos se
teille iloa tuottaisi, ja etenkin, -- etenkin, -- jos saisin Bratille
sanoa, että se teitä kalvaa kuin käärme, -- että te salassa käytte ja
kadehditte häneltä tuota kelloa?"
"Ei, ei millään ehdolla, rouva! -- kuuletteko", -- huudahti hän
melkein kauhistuneena. "Se olisi minulle suunnattoman vastenmielistä;
-- niin, se oikein loukkaisi minua, jos sen teette! Semmoisessa
vanhassa ystävyydessä, jommoinen hänen ja minun välilläni vallitsee,
saattaa olla perin arkoja kohtia siinä, missä niitä kukaan muu ei
aavistaisikaan --"
"Nyt sanoitte jotain, Johnston, -- nyt sanoitte jotain"...
"Mitä niin?"
"Se oikein alkaa ajatteluttaa -- mitä nyt sanoitte... Useinkaan en
teitä ymmärrä" -- --
"Mutta luvatkaa minulle se, rouva Bratt, -- antakaa minulle siitä
kätenne, -- hänelle ette virka mitään kelloseppäharrastuksistani,
-- minua hävettäisi. -- Semmoinen on luonteeni... Ainoa maailmassa,
jolle voin uskoa vähän narrimaisuuttanikin, olette te, rouva! Teidän
kasvoissanne on jotain joka tekee, että teille voisin tunnustaa yhtä
avomielisesti kuin rippi-isälle... Niin niin, niin niin, -- minä
alan tässä sydäntäni purkaa niin että... huomaan, jo on aika tieheni
korjautua"...
Hän otti jotenkin hajamielisenä pikaiset jäähyväiset ja lähti hieman
etunojassa lehtokujaa kulkemaan...
-- -- Oliko siinä se vika, että se edisti? -- toisti hän varmaan
sadannetta kertaa...
Öisin hän maatessaan vaan ajatteli tuota kelloa, -- kiiltävää,
hienoa, vanhanaikaista hopeakelloa... Hän näki sen, -- se oli niin
siromuotoinen, aivan kuin luotu taskusta ja taskuun luistamaan, --
juuri kun tirehtori veti sen esiin klubissa, korttipöydän ääressä,
ja vakuutus sen mukaan merkittiin, -- kahtakymmentä minuuttia yli
yhdentoista...
Oliko se edistänyt, -- väärin se varmaan kävi, -- ja oliko ehkä
kello oikeastaan vähemmän, kuin tirehtorin kello silloin osotti, --
esimerkiksi vaan kymmenen tai viisi minuuttia yli yhdentoista? -- eikö
ollut arvelemisen sijaa taikka ainakin mahdollista, että sähkösanoma
laivan hukkumisesta oli tuotu hänen kotiinsa niin samaan aikaan, kuin
vakuutus merkittiin, että hänen olisi ollut _mahdotonta_ sitä tavata,
vaikka olisikin käynyt kotonaan tiedustelemassa... Kuitin mukaan
oli sähkösanoma otettu sähkösanomatoimistossa vastaan neljännestä
vailla yhdentoista -- sikäläisen kellon mukaan... Kaksikymmentä yli
yhdentoista -- olisiko sillä välin -- --
... Niinpä eivät nämä kaikki mahdolliset ajatukset ja perusteet, joita
hänen vaan täytyi punnita ja pohtia, kuitenkaan mitään vaikuttaneet, --
eivät niin mitään, ei sinne eikä tänne!... Se aavistus, joka hänellä
mielestään oli ollut, kuten yhä paremmin ja paremmin oli muistavinaan,
-- ja joka hänessä ehkä vaan oli sekaantunut rajuilman ja yleensä
haaksirikkojen pelkoon sinä iltana -- eikö se mitään merkinnyt?...
Se ajatus, että ehkä joku varovaisuuden aisti kuitenkin oli häntä
estänyt sinä iltana kotiinsa lähtemästä, -- se kasvoi hänen
mielikuvituksessaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, raskaammaksi ja
raskaammaksi pitkinä ja kolkkoina öinä, kun hän ilmivalveilla makasi
ja ajatteli tuon vanhan hopeakellon viisaria... vihdoin takertui
hänen sielunsa hienoon, nuolen muotoiseen minuuttiviisariin, joka oli
kullasta -- --
Jos se edisti, niin hän oli vapaa, -- tuntui ikäänkuin keveä, kuulakas
ja vapaa ilma hänen ympärillään, ikäänkuin olisi lentää voinut.
Vaan sitten tulivat nuo tunnit, raskaat ja pitkät... kun viisari
jätätti, -- kaikki vanhat hopeakellot tapaavat jätättää!...
Minuuttiviisari muka oli kuin musta viiva sen toisen pienen kultaisen
jatkona; -- vakuutusaika edistyi puolikahdeksitoista ja enemmäksi... ja
haaksirikosta oli sähkösanoma hänen kotonaan...
Kultaviisari pisti kipeästi hänen aivoihinsa, -- tuikki kuin äkämässä
neula... jätätti -- -- edisti...
Tänään hän ensi kerran oli sielunsa tuskassa uskaltanut ottaa tuon
kellon puheeksi rouva Bratin kanssa, -- niin usein kun olikin arvellut,
aikonut, tuntenut siihen viettelystä; -- mutta aina hän oli peräytynyt,
kun sanat jo olivat huulilla.
Nämä kalvavat epäilykset nousivat ja nousivat yhä uudelleen, --
ikäänkuin alati kiertävä tuskan pyörä, jota ei voinut pysähyttää...