XV.

Johnston jäi tänään jälleen arkihuoneesen pakisemaan rouva Bratin

kanssa.

Aivan perin väsyneenä oli hän tullut, hän oikein ikäänkuin kiirehti

päästäkseen sohvaan lepäämään... Levottomasti, melkein tuskallisesti

oli hän kourannut otsaansa ja pyytänyt lasillista kylmää vettä...

Nyt se oli ohi, oli hän sanonut, -- ja rouvan mielestä hän kävi niin

luonnottoman kiihkeän vilkkaaksi, -- että rouva sen vuoksi tunsi

oikeata mielenahdistusta. Johnstonin terveys varmaan oli kaukana

hyvästä.

Keskustelussaan alkoi hän niin omituisesti hypätä asiasta toiseen, --

unohti, mitä viimeksi oli sanonut... Nyt puhui hän perintötavaroista ja

vanhoista kaluista...

"Ihme, että tuommoiset vanhat hopeakellotkin teitä huvittavat,

Johnston!" pilaili rouva.

"Niin, on ehkä vähän narrimaista, ja -- kuulkaas nyt, älkää virkatko

siitä mitään Bratille!" -- hän katsahti rouvaan melkein pelokkaasti.

-- "Te kyllä tiedätte, miten hän arvostelee tuommoisia; -- onhan tämä,

niinkuin sanotte, hieman lapsellista... hieman omituista"... pakisi

Johnston puoleksi hämillään --. "Mutta miehenne kello on todella sangen

merkillinen... Kerran hän siitä minulle kertoi... Hänen isoisänsä osti

sen vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä ja vähän päälle,

Köpenhaminasta muistaakseni, -- se oli ensimmäisiä kelloja, jotka Urban

Jürgensen, kuuluisa kelloseppä rakensi, sama mies, joka sitten perusti

suuren kellotehtaan Sveitsissä?... Eräs tämän Jürgensenin poika pääsi

Islannissa kuninkaaksi... Ettekö saa häntä siitä jotain kertomaan -- --

joskus sopivassa tilaisuudessa, rouva Bratt?" -- kysäsi hän tavattoman

varovaisesti... "Se ei läheskään enää ollut mikään kronomeetteri, --

Bratin alituisesti täytyi sitä valvoa ja asetella"...

Hän istui ja mietti ja ikäänkuin hermostuneesti nieli... "Tuommoisessa

kellossa, joka vaan käy ja käy... ja laskee, mittaa todellisuutta...

siinä voi olla kokonainen tuomio...

"Mutta siitä minä tahtoisin selkoa", -- lausui hän äkkiä itseänsä

kooten, -- "paitsi muusta -- mutta älkää minulle naurako -- -- siitä

onko kello viime vuosina -- se näettekös on jo kulunut, -- edistänyt

vai jättänyt? -- kuluneet kellot aina tahtovat edistää -- -- se

luullakseni on kaikkien vanhain taskukellojen laita...

"Minä niin selvään muistan, että hän silloin valitti sen käyvän väärin",

-- mutisi hän.

"Sanokaapa, ettekö tiedä, onko hänen tapansa siirtää sitä eteen, vaiko

taakse päin?" kysyi hän äkkiä niin kiihkeästi, että rouvan oikein

täytyi häneen katsoa; Johnston oli varsin kuumana ja hiessä.

"Se on nyt eräässä laatikossa, Johnston, -- on maannut siinä koko viime

vuodet siitä pitäen, kuin se eräänä päivänä putosi lattiaan... Bratt on

luvannut lähettää sen Köpenhaminaan korjattavaksi."

"Vai niin -- vai -- rikki -- monta vuotta"... hän näytti kerrassaan

pettyneeltä ja tarttui jälleen päähänsä...

"Herra tiesi, miten tulimme tuosta kellosta puhuneeksi?" alkoi hän

äkkiä uudelleen aineesta poiketen. -- "Nyt muistan, -- noihin pieniin

kultaperiinhän minä tartuin --. Minä en voi teitä ajatellakaan ilman

noita hienoja kultavitjoja ruskeankeltaisella silkillä, -- ja tuota

pientä aivan sopimatonta messinkiavainta, joka niistä riippuu! --

Niin hieno ja vähän -- vähän muistamaton, niinkuin rouva itsekin...

Kaukana huolimattomuudesta tai muusta sen kaltaisesta, -- ikäänkuin tuo

kellonavain äkkiä olisi korotettu kulta-avaimeksi."

"Te annatte minulle totuuden sokeripillereissä, Johnston", hymyili

rouva, -- "tuo puute järjestysmielessäni on ollut minulle pahana

loukkauskivenä nuoresta pitäen."

"Hm, -- minä mielelläni tunnustan, että rouvan suuret ruskeat silmät

minua viehättävät --. Ne ovat niin järkevät, ja hyvältä tuntuu, kun ne

päälläni lepäävät... Ymmärrättehän, että ne tekevät minulle hyvää? --

Tämä on jonkinlainen tunnustus, siitä en pääse... Usein tulen tänne

vaan sen vuoksi, että saisin ne päälleni lepäämään"...

Hän lausui tämän niin alakuloisen raskasmielisesti. "Mielestäni voimme

kutsua sitä hyväksi ystävyydeksi, Johnston... Te ehkä vähän luotatte

minuun?"

"Vähänkö?"

"No niin, sanokaa sitten paljon; -- se imartelee minua. -- Ja nyt

koitan urkkia teille tietoja mieheni vanhasta kellosta... Mihin tilaan

omatuntoni joutuukin!" lausui hän kääntäen keskustelun jälleen pilaksi.

"Älkää naurako, älkää naurako, -- no niin, näenhän minä sen teistä, --

naurakaa mielenne kyllältä, -- kun olen lähtenyt."

"Kuulkaas Johnston! -- eikö teitä oikeastaan haluttaisi saada tuo

vanha kello lahjaksi?... Minä en tosiaan tiedä, onko minulla niin

paljon valtaa Bratin yli; -- onhan se perhekalu ja --. Mutta jos se

teille iloa tuottaisi, ja etenkin, -- etenkin, -- jos saisin Bratille

sanoa, että se teitä kalvaa kuin käärme, -- että te salassa käytte ja

kadehditte häneltä tuota kelloa?"

"Ei, ei millään ehdolla, rouva! -- kuuletteko", -- huudahti hän

melkein kauhistuneena. "Se olisi minulle suunnattoman vastenmielistä;

-- niin, se oikein loukkaisi minua, jos sen teette! Semmoisessa

vanhassa ystävyydessä, jommoinen hänen ja minun välilläni vallitsee,

saattaa olla perin arkoja kohtia siinä, missä niitä kukaan muu ei

aavistaisikaan --"

"Nyt sanoitte jotain, Johnston, -- nyt sanoitte jotain"...

"Mitä niin?"

"Se oikein alkaa ajatteluttaa -- mitä nyt sanoitte... Useinkaan en

teitä ymmärrä" -- --

"Mutta luvatkaa minulle se, rouva Bratt, -- antakaa minulle siitä

kätenne, -- hänelle ette virka mitään kelloseppäharrastuksistani,

-- minua hävettäisi. -- Semmoinen on luonteeni... Ainoa maailmassa,

jolle voin uskoa vähän narrimaisuuttanikin, olette te, rouva! Teidän

kasvoissanne on jotain joka tekee, että teille voisin tunnustaa yhtä

avomielisesti kuin rippi-isälle... Niin niin, niin niin, -- minä

alan tässä sydäntäni purkaa niin että... huomaan, jo on aika tieheni

korjautua"...

Hän otti jotenkin hajamielisenä pikaiset jäähyväiset ja lähti hieman

etunojassa lehtokujaa kulkemaan...

-- -- Oliko siinä se vika, että se edisti? -- toisti hän varmaan

sadannetta kertaa...

Öisin hän maatessaan vaan ajatteli tuota kelloa, -- kiiltävää,

hienoa, vanhanaikaista hopeakelloa... Hän näki sen, -- se oli niin

siromuotoinen, aivan kuin luotu taskusta ja taskuun luistamaan, --

juuri kun tirehtori veti sen esiin klubissa, korttipöydän ääressä,

ja vakuutus sen mukaan merkittiin, -- kahtakymmentä minuuttia yli

yhdentoista...

Oliko se edistänyt, -- väärin se varmaan kävi, -- ja oliko ehkä

kello oikeastaan vähemmän, kuin tirehtorin kello silloin osotti, --

esimerkiksi vaan kymmenen tai viisi minuuttia yli yhdentoista? -- eikö

ollut arvelemisen sijaa taikka ainakin mahdollista, että sähkösanoma

laivan hukkumisesta oli tuotu hänen kotiinsa niin samaan aikaan, kuin

vakuutus merkittiin, että hänen olisi ollut _mahdotonta_ sitä tavata,

vaikka olisikin käynyt kotonaan tiedustelemassa... Kuitin mukaan

oli sähkösanoma otettu sähkösanomatoimistossa vastaan neljännestä

vailla yhdentoista -- sikäläisen kellon mukaan... Kaksikymmentä yli

yhdentoista -- olisiko sillä välin -- --

... Niinpä eivät nämä kaikki mahdolliset ajatukset ja perusteet, joita

hänen vaan täytyi punnita ja pohtia, kuitenkaan mitään vaikuttaneet, --

eivät niin mitään, ei sinne eikä tänne!... Se aavistus, joka hänellä

mielestään oli ollut, kuten yhä paremmin ja paremmin oli muistavinaan,

-- ja joka hänessä ehkä vaan oli sekaantunut rajuilman ja yleensä

haaksirikkojen pelkoon sinä iltana -- eikö se mitään merkinnyt?...

Se ajatus, että ehkä joku varovaisuuden aisti kuitenkin oli häntä

estänyt sinä iltana kotiinsa lähtemästä, -- se kasvoi hänen

mielikuvituksessaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, raskaammaksi ja

raskaammaksi pitkinä ja kolkkoina öinä, kun hän ilmivalveilla makasi

ja ajatteli tuon vanhan hopeakellon viisaria... vihdoin takertui

hänen sielunsa hienoon, nuolen muotoiseen minuuttiviisariin, joka oli

kullasta -- --

Jos se edisti, niin hän oli vapaa, -- tuntui ikäänkuin keveä, kuulakas

ja vapaa ilma hänen ympärillään, ikäänkuin olisi lentää voinut.

Vaan sitten tulivat nuo tunnit, raskaat ja pitkät... kun viisari

jätätti, -- kaikki vanhat hopeakellot tapaavat jätättää!...

Minuuttiviisari muka oli kuin musta viiva sen toisen pienen kultaisen

jatkona; -- vakuutusaika edistyi puolikahdeksitoista ja enemmäksi... ja

haaksirikosta oli sähkösanoma hänen kotonaan...

Kultaviisari pisti kipeästi hänen aivoihinsa, -- tuikki kuin äkämässä

neula... jätätti -- -- edisti...

Tänään hän ensi kerran oli sielunsa tuskassa uskaltanut ottaa tuon

kellon puheeksi rouva Bratin kanssa, -- niin usein kun olikin arvellut,

aikonut, tuntenut siihen viettelystä; -- mutta aina hän oli peräytynyt,

kun sanat jo olivat huulilla.

Nämä kalvavat epäilykset nousivat ja nousivat yhä uudelleen, --

ikäänkuin alati kiertävä tuskan pyörä, jota ei voinut pysähyttää...

Pahuuden voimia · 第 28 / 36 题