Uusikin poliisimestari näkyi aikovan istua jotenkin korkealla
satulassaan, -- aikoi ehkä kulkea erityisiä kaikkein korkeimmasti omia
teitään, -- jos nimittäin se laatuun käy!... "Joihin voi liittyä"...
Valitsee seurustelupiirinsä -- --
Ja heti puuttuu Johnstoniin!... Tirehtori huitasi kepillään ja
kasvoissa oli ilkkuva ilme, ikäänkuin sisässä olisi kirvellyt ja
purrut... Se viehätys ehkä ei hänelle kovinkaan hauskaksi kävisi...
Ja eikös puhunut rouva Michelsenistä ja hänen hotellistaan ikäänkuin
olisi hän mikäkin ikäpöppö tällä paikkakunnalla. -- Hän se hiis vieköön
vielä voi ruveta armossa määräämään huoneet sekä surun että ilon
vietolle!
Ajoissa on tässä, siitä ei parane, salpa pantava!
Tirehtori astui syvissä mietteissä, leuka pitkällä...
Tuo viha rouva Michelsenin kanssa ei ylipäänsä koskaan ole ollut oikein
paikallaan... Enoksenilla eivät paikat tahdo koskaan oikein näkösiksi
ruveta, -- siellä haiskahtaa kyytiliikkeelle... se jää kun jääkin
toisen luokan hotelliksi!
Hän alkoi astella edes takaisin katuja, katsella vähän tarkemmin
hotellin rakennusryhmää; pariin vuoteen ei hän nyt ollut sen portin
sivu käynyt... Koko joukon uusittu ja somistettu, portaista ja
katuovesta loisti messinki, -- ja portista hän vilahukselta näki
diligenssin, joka seisoi portaitten edessä odottamassa; parihevosia
juuri kuljetettiin pihan poikki eteen asetettaviksi.
... On se oikeastaan vahinko, ett'eivät kaupunkilaiset voi miehissä
tänne kokoontua! -- -- --
-- Rouva Michelsen sai kyökkiin sen hirmun viestin, että itse tirehtori
oli hänen yksityisessä huoneessaan ja tahtoi häntä puhutella.
Rouva seisoi punaisena paistinvalkean ääressä; mutta vielä
punaisemmaksi hän kävi.
"Ti-reh-toriko -- meillä? -- Herra hyvä varjele!" -- Kauha vaipui
hellalle.
"Niin on, ja hän tahtoo sinua puhutella, täti."
"Minuako? -- -- Mikähän onnettomuus se nyt taas päällemme lankee...
Minä oikein... koko ruumiini vapisee... Minä en sinne lähde, -- siihen
minua ei saa mikään inhimillinen voima! -- hän se otti minulta klubin
-- ja sähkösanomatoimiston ja kaikki kokoukset ja iltahuvit... Hän
otti minulta kaupungin kunnian niin tyyni kun vaan saattoi, -- ja
vahingotti minua turvatonta leskiraukkaa, sekä sanoilla että töillä! --
Sen pahuksen luo en lähde, niin kauan kuin täällä pystyssä pysyn. Sano
hänelle se. -- Sano se!..."
Hänen sisarensatytär, kasvava tyttö, joka sanan oli tuonut, jäi kyökin
ovelle seisomaan neuvottomana kauhusta.
"Sano se, -- sano vaan se!... Ehkä hän aikoo lopulta ajaa minut pois
koko hotellista?"
"Mutta ei", -- rouva epätoivossaan järjesti hieman tukkaansa ja heitti
syrjään kyökkiesiliinan, ja katse samalla kävi miettiväiseksi kuin
tavallisesti, -- "siitä ainakin ensinnä syntyy pieni kahakka."
Hän lähti käytävään, varustautui omalla ja hotellinsa arvokkaisuudella,
ja astui vavisten ja kalpeana huoneesensa.
"Olen kuullut, että tirehtori tahtoo minua puhutella... saanko
kuulla, mikä onnettomuuden viesti?" puhui hän vapisevalla äänellä. --
"Tirehtori on niin hyvä ja istuu."
"Kuulkaa nyt minua levollisesti, rouva Michelsen! Mehän olemme saman
kaupungin lapsia ja vanhoja tuttuja."
"Niin Herra nähköön, kyllä olemme sekä minä että hotellini saaneet
tehdä tirehtorin tuttavuutta, -- kuinka monta yötä olen valvonut ja
vuoteellani itkenyt --"
"Sallikaa minun sanoa, että olette niitä vaimoja, jotka minussa ovat
synnyttäneet mitä suurinta kunnioitusta, joita pidän syvässä arvossa,
-- teidän tavoin johtavat suurta liikettä ja osaavat sitä pystyssä
pitää."
"Tämähän kuulustaa vähän uudelta, hra tirehtori", lausui rouva
odottavaisena hymyillen ja silmät kiiltäen.
Tirehtori laski lempeästi kätensä hänen ranteelleen:
"Sen kai uskotte, ettei minulla koskaan ole ollut mitään personallista
teitä vastaan, rouva Michelsen?"
Rouva kavahti... oliko oikeastaan syytäkään luulla sitä?
"Te todella olette niin erinomaisen ymmärtäväinen, että luulen voivamme
keskustella niinkuin miesten kesken ainakin, rouva Michelsen. Te
varmaankaan ette säikähdy pientä sanaa?...
"Tiedätte, että olen uhrannut, käyttänyt kaikki voimani tuon rautatien
hyväksi! Ja te varmaankin vähin muistatte minua entisistä ajoista,
rouva Michelsen, minä en ja'a itseäni, personalliset näkökohdat eivät
kuulu minun luonnolleni", -- tirehtori leikillisesti taputti rouvan
kättä. -- "Tuo rautatie on viime vuosina ollut minulle kaikki kaikessa.
-- Ja niinkauan kuin diligenssi, joka niin suuressa määrin perustuu
teidän hotelliinne, niinkauan kuin se näytti panevan salvan kaikille
toiveille sen saamisesta, -- täytyi minun tietysti teitä vastustaa. Sen
te varmaankin käsitätte. -- Se ei ollut oikein, rouva Michelsen, -- se
ei ollut oikein tehty, että kannatitte tuota diligenssiä!"
"Saan kai lohduttaa itseäni sillä, että Johnstoninkin kaltainen mies
oli asian puolesta", huomautti rouva hienosti.
"Johnston on, rouva, kuten sekä te että minä hyvästi tiedämme", --
lausui tirehtori silmää iskien, -- "oikea lapsi julkisessa elämässä,
hän ei edes aavistakaan, kenen käsiin lankee... Tuo diligenssilaitos
oli minulle arveluttavana esteenä, -- mutta vihdoin onnistui minun
yhdistää voimat niin, että rautatie-asia nyt on pelastettu --.
"Ja samalla, -- olen varma, että käsitätte sen yhtä hyvästi kuin
minäkin, -- olette te, rouva, ja hotellinne käyneet minulle yhtä
rakkaaksi kuin entisinä hyvinä aikoina... En luule varsin suuresti
erehtyväni, kun arvelen teitä naiseksi, joka kykenee menettelytapaani
arvostelemaan; -- kuka hiisi vieköön olisi teidän sijassanne siitä
pitänyt, -- minä en pyydä mahdottomia...
"Te rikastutte, rouva Michelsen, varsin upporikkaaksi, kun nyt
saamme tänne rautatienkin, joka teitä lihottaa matkustavaisilla...
Säästöpankille suoritettavilla vähennyksillänne älkää kiirettä
pitäkö, -- luottakaa huoleti minuun... Ja vähitellen, niin arvelen,
olemme jälleen entisessä urassa. Olemme koittaneet Enoksenia -- se
on niitä toisen luokan, näettekös!... Hän saa jäädä hätävaraksi, kun
täällä teillä käy suvella mahdottomaksi huoneita saada! -- Poikani
Klaus valittaa, ett'ei laulu kaiu Enoksenin salissa. Saatte ottaa
lauluseurankin suojiinne, rouva Michelsen; -- nuorille ihmisille
näettekös vaatii viihdykästä."
"Poikanne ei olekaan ollut yhtä ankara kuin te, hra tirehtori",
pilaili rouva, -- "on minulla silloin tällöin ollut kunnia nähdä hänet
vieraanani."
"Hm -- mm"... Tirehtori nousi lähteäkseen.
"Tarjoan teille kättäni, rouva Michelsen!" sanoi hän herttaisesti.
Rouva Michelsen taisteli itkua vastaan -- kovasti hänen mielensä
kuohui. -- "Tirehtori on ollut minua vastaan kuin ankara ukkosenilma...
Jollei meillä olisi ollut suvet siunattuine matkailijoineen niin
tuottavia, niin kyllä vanha Holmsenin kartano olisi parina viimeisenä
vuotena takapajulle joutunut... Mutta nythän on kaikki taas parhain
päin kääntynyt!"
-- -- "Ei se ole helppoa", selitti rouva Michelsen myöhemmin, -- "kun
tirehtori tuolla tavalla kättään tarjoo. Olipa melkein ikäänkuin kaksi
raskasta vuotta olisi sulanut ja käynyt tyhjäksi, -- mutta perästäpäin
sittenkin kirventelee!"