Klaus oli tänään kylpenyt jo kaksi kertaa, ensinnä kaupungin rannassa
meressä ja sitten sahalla ryöpyssä. Niin oli helteinen, että päivällä
olisi tehnyt mieli pukeutua intiaanin tavoin --, ja jano, -- joka
viitsisi nousta ja vaivata itseään niin pitkälle...
Nyt makasi hän selällään, niin että lakin litsi varjosti silmät, ja
tuumaili lankkukauppoja.
... Ja tuo savun haju!... Pouta-auer peitti kaikki ikäänkuin hunnulla,
niin että melkein ei erottanut harjuakaan. -- Kaupungilla huhuttiin
kulovalkeista, joita muka oli jossain ylimäissä... Hän makasi ja
haisteli...
"On tämä oikeata savua, äiti!" huudahti hän akkunaan, -- "harjulla se
asuu kuin hieno villa."
"Tämä hiljaisuus on niin kamala ja painostava", rouva tuli ulos
portaille ja katsoi ympärilleen, -- tuntuu ikäänkuin kammottavalta...
Kaikki nuo kulovalkeat suvella pouta-aikoina, kun kaikki on niin kuivan
kuivaa...
"Mutta eikös ole... on varmaan Johnston tuolla alhaalla kujassa
seisomassa"...
Johnston seisahtui väsyneenä ja pyyhki kasvojaan nenäliinalla, joka
hänellä oli kädessään.
"Lähde kyökkiin, Klaus, ja saa hänelle puutarhamajaan jotain
raitistavaa juotavaa -- vähän marjanmehua ja jäävettä -- ehkä
seltersiä? -- en luule, että hän välittää väkevästä. --
"Oikein hän näyttää huonolta käydessään tuolla yksinään ja hyljättynä
ilman Abrahamiaan!" -- aprikoitsi rouva katsellessaan, kun Johnston
astui kujaa pitkin kartanolle.
"Kuuma on tänään", puhkesi Johnston puhumaan, -- "painostava, --
maailma on saanut itseensä kuin raskasta lyijyä...
"Vai on Bratt alhaalla sahalla? -- Aioin pyytää häntä pitämään huolta
suorituksistani ensi viikolla, kun lähden metsissäni käymään. Täytyyhän
pitää huolta omaisuudestaan."
"Vakuutta-kaa, hra Johnston! Voihan metsiäkin vakuuttaa. Niin saatte
olla turvassa", intoili Klaus. -- "Vaikka se maksaisikin"...
Johnston säpsähti, ikäänkuin käärme olisi häntä pistänyt.
"Laakson yläpäässä kai se vaan kulo mennee", kiiruhti Klaus
lohduttamaan; säikähtynyt, kiusaantunut ilmaus Johnstonin katseessa ei
jäänyt häneltä älyämättä.
"Oih, olin sanoa että -- palakoon vaikka kaikki tyynni!" -- lausui tämä
sairaasti; -- silmäluomissa oli jotain niin arkaa ja väsähtynyttä.
Klaus huomasi menetelleensä taitamattomasti... kun oli saanut
Johnstonin pahalle päälle. Täytyi lähteä alas sahalle isää noutamaan.
Johnston istui hetkisen ja katseli eteensä, mehulasiin tarttumatta.
"Ihmeellinen maailma tämä, jossa elämme, rouva", -- pääsi häneltä;
raskas alakuloisuus kuvasti näistä sanoista.
"Rakas Johnston, ettekö ole astuneet vähän liian paljon ja nopeasti
tässä helteessä. Teidän pitäisi varovammin hoitaa terveyttänne."
"Ei, rouva, älkää nyt välittäkö tuosta akkunasta"...
"Enkö edes saa tuoda sikaria, -- se varmaankin nyt maistuisi."
"Ei, ei, -- ei kiitoksia...
"Ajattelen kveekareita", jatkoi hän keveällä äänellä, -- "jotka
kieltäytyvät valaa tekemästä... Siinä kveekarit eivät tee tuhmasti"...
"Sitä olen usein ajatellut", myönsi rouva, "-- varsin ihmetellyt.
Pannaan ihminen semmoiseen kiusaukseen!... Ja miten kauhean raakaa, --
sitoa ja velvoittaa siihen sielu... Se on barbarilais-ajoilta peritty."
"Mutta" -- Johnston viivytteli, ikäänkuin hänen olisi ollut hieman
raskas lausua, mitä aikoi, -- -- "kun meidän kerran _täytyy_ se tehdä,
-- niin -- koska semmoinen vala sitoo ikuisesti -- en voi ajatella
kauheampaa sielun kidutuskamaria -- kauheampaa helvettiä!"
Hän joi tyhjäksi mehulasinsa ja kaatoi uutta, valtaavassa liikutuksessa:
... "Täytyisi nähdä aivan selvästi omaan itseensä; pohjia myöden, --
sielunsa syvimpään, pienimmätkin ajatuksen oraat, -- jotta voisi valita
ja ottaa itselleen semmoisen edesvastuun koko iankaikkisuudeksi! --
Suuri, uhkaava, tuntematon äärettömyys on edessä hirveänä kauhistuksen
kuvana: -- -- _Oletko_ varma? -- _aivan_ varma?... Hämärästä,
itsetiedottomasta sielunelämästä kuohuu esiin arveluita ja epäilyksiä
omista ajatuksista ja vaikuttimista. Kuka tietää, rouva, mitä meren
pohjalla matelee... Kuta kauemmin ja hienommin ja omantunnonmukaisemmin
itseensä kurkistaa, sitä enemmän karttuu pelko ja epäilys... Ei
yksikään, ei ainoakaan ihminen voi raihnailla jaloillaan sitä ajan
pitkään kantaa. Se masentaa ja lamaa..."
"Rakas Johnston", -- lausui rouva hänelle, "te olette oikeassa, --
aivan varmaan; -- mutta --"
"Olen varma siitä", vakuutti Johnston välttäen,-- "että monta, monta
onnetonta, -- paljon useampi kuin luullaan! -- on menehtynyt näiden
epäilyksien vuoksi"...
"Eikö terve järki pian sanoisi ihmisille, ett'ei äärellinen olento voi
käsitellä äärettömiä arvoja?" mietiskeli rouva.
"Äärettömiä arvoja"... Johnston tuijotti eteensä ja pudisti päätään, --
"mitä me tiedämme?... Täällä vaellan, ja jok'ainoa askeleeni, -- kaikki
mitä teen, pieninkin liike, kaikki -- puolihämärä aatekin, -- vaikuttaa
ikuisia seurauksia, -- syiden ja seurausten ääretön sarja... En voi
itselleni leikata kävelykeppiä kaatamatta ehkä puuta, josta olisi
tullut pelkka temppeliin"...
"Ja" -- arveli rouva -- "suuret hallitsijasuvut ja valtakunnat, jotka
ovat korottaneet ihmiskunnan sekä moralia, että kultturia, monta kertaa
on ne perustettu murhilla ja verenvuodatuksilla."
"Niin, mitä me tiedämme", -- Johnston puhui kuin kuumeessa, -- "niistä
laeista, jotka elävät suuren olemassa-olon luonnonjärjestyksessä?
-- Ja kaikki kuitenkin mullistuu, kukistuu kuin mustan edesvastuun
horna yhden ainoan vähätietoisen, sokean, siihen verraten kokonaan
idiotimaisen ihmisen päälle... Iankaikkisesti sinun täytyy kärsiä
seuraukset." --
Hän joi vavisten.
... "Sitä on niin humaani, että on vapautunut pirusta ja hänen
heinähangostaan --, mutta, joko sitten ikuisesti saa padassa kiehua
tai ikuisesti paistua tekojensa seurauksissa, -- minussa ei ole miestä
näkemään, mikä siinä on tuo humaaninen erotus!"
"Teidän puheenne on niin sairasta, Johnston! -- Myöntäkää, että teitä
tänään vaivaa huono mielentila."
"On niin harvoja, joille voin mieltäni purkaa; -- sisässä käy ja kuohuu
niin paljon... Vakuutan teille, että tuntuu ikäänkuin puhaltaisi
raikas, keventävä tuuli, kun saa istua täällä teidän luonanne, --
teillä on, rouva, oma omituinen tapanne"...
"Ettekö luule, Johnston, että teille tekisi hyvää, jos saisitte
Abrahamin kotia -- häiritsemään teitä ja täyttämään koko talon
harrastuksillaan. Hänpä ei jättäisi teille aikaa mietiskelemiseen ja
murehtimiseen maailman alkusyistä ja --"
"Abrahaminko kotiin, -- nytkö luokseni?" -- Hänen silmäkulmissaan
tuskallisesti värähteli, ikäänkuin hänen äkkiä olisi tullut paha olla.
-- "Ei, ei, -- eläköön hän surutonta elämäänsä joutumatta minun elämäni
varjoon"...
Hän istui hetkisen, ja näytti siltä, kuin se ajatus olisi saanut hänet
yhä enemmän alakuloiseksi. --
"Anteeksi!" sanoi hän, -- ja lausui äkkiä jäähyväiset -- "nyt näette,
rouva, miten tänään olen teitä kiusannut huonolla tuulellani."
* * * * *
Anders Bratt asteli, puri tupakkaa ja syljeskeli alhaalla sahalla.
"Vai on Johnston meillä?" vastasi hän Klaulle.-- "Sano hänelle, että
toimitan kaikki hänen puolestaan; mutta ett'en kiireen takia jouda
hänen puheilleen tulemaan, -- täytyy laittaa matkaan laivan lasti
lankkuja."
Klaun silmät vähän ällistyivät tuon lankkulastin tautta.
"Sano se!" lausui Bratt ja kiiruhti malttamattomana poikaansa matkaan.
-- "Niinpä lähtenee lopulta tiehensä", mutisi tirehtori; hän ei
ensinkään ollut sillä päällä, että olisi halunnut tavata Johnstonia...
Jaha, -- jaha; -- hän astuskeli nopeasti edes takaisin sahatukin
rinnalla, jota kettingit vetivät vinkuvaan, nelinkertaiseen
sirkkelisahaan, -- Strömmin saha ehkä vielä saa kunnian sahata tehtaan
metsäin puita, kun Johnston täyttää virran tukeillaan, -- ja rautatie
minun hyvästä toimestani saadaan aikaan...
Virrassa oli vesi matalalla, ja uneliaasti se päiväsin liikkui
eteenpäin; vesirattaan kohdalla olevasta aukosta tuskin tuntui viileätä
vetoa, ja tuon tuostakin uiskenteli kekäleelle paahtunut puunpalanen
taikka kärventynyt havunoksa koskeen. Ne olivat viestejä ylämaasta,
jossa kulot näin helteellä hävittivät metsiä, -- ehken eivät toki
syrjäjokien varsilla?...
Kekäleet saivat hänet joka kerta miettiväisenä tuiottamaan.
Maantiellä tulla jyristivät kääsit. Pölypilven läpi oli vaikea hyvästi
erottaa kuka...
Teidentarkastajako? -- tuommoisella vauhdilla!
Tuntui siltä, kuin tämä juuri olisi sopinut yhteen niihin ajatuksiin,
joissa hän liikkui. Jotain oli tapahtunut.
Aivan oikein, teidentarkastaja pysähtyi hänen portilleen, taloon
noustakseen.
Tirehtori viittasi ja seisoi tuokiossa hänen vieressään.
"Mitä nyt, Finkenhagen, kuloko?"
Raudikko seisoi sääret hajallaan, kärsiväisen näköisenä ja läähätti,
sitkeätä vaahtoa riippui suupielistä.
"Niin on, ja ankara, hra tirehtori, Törrisvandetin ympärillä. Tirehtori
antaa anteeksi, että minä --"
"Hiiteen anteeksi pyynnöt, onko tässä niihin aikaa!"
"Että minä en joudu poikkeamaan, vaan pyydän saada lyhyesti antaa tässä
kertomukseni... ja pyydän arvoisata mielipidettänne ja osotuksianne
mukana kaupunkiin, että minne pitää miehiä asettaa. Nimismiehelle
on laitettu sana, että hän kokoo väkeä hätään, ja täytynee kai
sähkösanomalla pyytää sotaväkeäkin. -- Vai mitä hra tirehtori
arvelee?... Uskallanko kaikessa kiireessä kysyä"... Teidentarkastaja
kuivasi kasvojansa.
"Törrisvandetin ympärilläkö? -- molemmin puolinko?" -- kuulusteli
tirehtori kiihkeästi, -- "ja ainako Liadalissa asti, -- niissä kuivissa
soissa?..."
"Niin, ja harjun kupeilla. Tiedättehän, että Johnstonin metsät ovat
harjun takana toisella rinteellä."
"Niinkö? aivanko -- korkealla harjussa?" kuulusteli tirehtori
kiihkeässä jännityksessä; hänen kasvoillaan kävi ikäänkuin valon
välähdys.
"Ja metsä -- kuivaa kuin taula", -- sanoi hän pitkään...
Hän seisoi mietteissään ja kaivoi kepillään; -- mutta reipasti sitten
äkkiä mielensä: -- "No turha olisi kuitenkaan liikoja hämmästyä; --
kovalle -- sangen kovalle -- panee valkean, ennenkuin se pääsee harjun
poikki Johnstonin puolelle -- -- melkein mahdotonta"... Hän äkkiä
heitti nopean tutkivan silmäyksen teidentarkastajaan --:
"Ensinnä tietysti on turvattava Liadalin takana suuret
Elveberginmetsät. Sinne on asetettava miehiä ja hakattava leveä aukko,
muutoin menee kulo tiheässä lehtimetsässä ja pajukossa yli kuin
tappurassa... Sinne! -- sinne kaikki väki, minkä vaan jalkeille saatte!"
"Mutta Johnstonin metsä on Liadalin harjun toisella puolella, --
arveltiin että siellä ehkä olisi --"
"Ne saa, jumalavita, harju suojata; -- -- kivi ei pala."
"Arveltiin tosiaan, että ne ehkä olisivat vaarassa --"
"Se on neuvoni!" -- lausui tirehtori lyhyeen ja karskisti. -- "Tehkää
sen kanssa, miten tahdotte... Minä olin isäni kanssa nuorena ollessani
monta vuotta siellä tukkia vastaanottamassa, -- ja luulisin melkein
tuntevani ne seudut."
"Kuka sitä epäilee, hra tirehtori; -- juuri saadakseni paikkain
tuntemiseen perustuvat osotuksenne kanssani maistraatiin minä --"
"Elveberginmetsät minä sanon, -- ne ne ovat vaarassa! -- rientäkää ja
hevosta selkään!" --
Tämän hän huusi nyrkkiä puiden ja niin ilkeä kiivaus kasvoissaan, jotta
teidentarkastaja ehdottoman peljästyksen valtaamana sivalsi raudikkoaan
ruoskalla moneen kertaan ja kiidätti alamäkeä kaupunkiin.
Tirehtori seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä sanomattoman
ilkkuva vahingonilo kasvoissaan... Hohoo, -- tietysti olisi
kohteliaasti ja ystävällisesti pitänyt neuvoa päinvastoin -- sitä olisi
tietysti odotettu! -- -- ja antaa koko mieskunnan asettua harjulle
vartioimaan "meidän Johnstonimme!" -- omaisuutta ja etuja! -- Niin
aina, tarkoitus oli semmoinen, että minun piti nyt neuvoa mieliksi
ystävälle!... Ja se neuvo kun olisi taskussa, niin kyllä sitten
laitettaisiin sähkösanomat amtiin ja sotaväelle ja nimismiehelle.
Tirehtori astui ylös kartanoa kohti nopeasti, intohimoisella vauhdilla.
"Metsävalkea, Jette!" huusi hän -- "suuret Elvedalinmetsät ovat
vaarassa, -- -- Johnstonilla on hyvä onni niinkuin tavallisesti. Sillä
välin kuin harjun tällä puolen palaa ja paistuu kuin padassa ja purot
kiehuvat, on hänen metsänsä niin rauhassa, että linnut laulavat"...
lausui hän kamalalla humorilla.
"Olen huolissani Elvedalin metsistä -- suunnattoman arvokkaat"...
lausui hän tullen arkihuoneesen iltapäivällä tuon tuostakin, ennenkuin
ajoi pankkiin...
Alhaalla kaupungilla, jossa joka taholla puhua hyristiin
palosta, vastasi hän kaikille melkein vaan puheen katkaisten, --
"Elvedalinmetsät! -- Elvedalinmetsät! -- suunnattoman arvokkaat, --
satoja tuhansia vaarassa!"
Kaikki juoksivat ja ravasivat kuin päättömät kanat, pitäen hyödytöntä,
uteliasta pakinaansa... tiellä vaan olivat ja kuluttivat aikaa
asianomaisilta! Tirehtori mulkoili ja irvisti ja lähetti ihmiset
luotaan niin pian kuin suinkin... Pankkiaika ei vielä ollut päättynyt.
Rahastonhoitaja sai olla hyvä ja jäädä luukulleen istumaan, turhahan
olisi ollut pitää juhlapäivää tämmöisestä syystä. Tässä hitto vieköön
ei ollut vakaville miehille juhlimisen syytä -- häviö kun uhkasi ja
kurjuus! -- Olivat hopussa kuin naiset...
"On jo aika, että alamme tutkia ja tehdä selkoa näistä sekavista
asiakirjoista, jotka koskevat säästöpankin saamisia Bergsundin
kuolinpesästä, -- ne makaavat ja makaavat, -- ovat jo päälle kahden
vuoden vanhoja" -- -- --
Ja siinä aljettiin nyt kunnolla seuloa ja selvittää papereita suvisen
iltapäivän helteessä...
-- Tirehtori istui vielä myöhäiseen valoisaan iltaan työhönsä
vaipuneena johtokunnan huoneessa säästöpankissa; tuon tuostakin
häntä keskeytti sanan tuonti niistä toimenpiteistä, joihin kulon
sammuttamiseksi oli ryhdytty. Klauta oli hän käskenyt tulemaan vasta
k:lo kymmenen aikaan hevosella noutamaan.
Vihdoin toki alkoi hänelle käydä jotakuinkin selväksi, kuinka paljon
säästöpankki yleensä saattoi toivoa, takaisin saavansa, ja kuinka
paljon jäisi epätietoiseksi asianajajaan varaan -- --
"Kapteni Helgesen tulee tänä iltana ja ajaa kohta ylämaahan miehiä
johtamaan", ilmoitettiin ovesta.
"Soo!"
Tirehtori kiirehti laskemista, valmistuakseen; mutta yllätti itsensä
äkkiä ajatuksiin vajonneena.
Hän nousi malttamattomana seisomaan ja muutti syrjään akkunavarjostimen
paremmin nähdäkseen.
Noh noh, tässähän minä olin; -- hän silmäili muutaman arkin sarekkeet,
kastoi kynäänsä merkitäkseen ja jäi istumaan samaa kohtaa tuijottaen...
Tässä lasken niin että vielä tulen hulluksi! Täytyy kiirehtää.
Hän ryhtyi taas kiivaasti jatkamaan.
Harjussa tuo rotko... mutisi hän, huomatessaan hetken kuluttua jälleen
ajatuksiinsa vajonneensa, ja rupesi äkäisesti uudelleen työhön.
Käsi ja kynä olivat tukassa, kyynärpää pöydällä, ja elottomasti, väliä
pitämättä tuijotti hän papereihin...
Harjussa tuo puronrotko, joka taajaa varvukkoa ja korkeita kuusia
kasvaen ulottuu Johnstonin puolelle...
Se oli tänään heti hänen mieleensä juolahtanut, kun hän puhui
teidentarkastajan kanssa...
Tuo rotko...
Nuorena ollessaan oli hän keväisin ottanut siellä usein vastaan puita
isälleen, -- noin viisi, kuusitoista tolttia kerrallaan; -- ja sitten
oli istuttu pölkyn selkään lepäämään, otettu esiin taskumatti ja eväät,
-- mielellään tapasivat panna rotkossa Elvedalinmetsän ja tehtaan
metsän rajalla toimeen tuommoiset pienet pidot.
Helteinen rotko...
Hän istui ja oli näkevinään sen edessään, vieläpä mustikan ja puolan
varretkin -- -- kuulevinaan ritinää, marjanvarsien alta, se oli
kulo... Noin hiljaa, melkein savutta kytevän eteenpäin sammalessa ja
rutikuivassa maassa, palaen näkymättömänä kuin miilussa...
Ei kukaan huomannut sitä! -- Koko väkijoukko seisoi vaan tuolla harjun
alla, sankassa savussa, muita metsiä vartioimassa... ja niin sai kytö
edistyä rotkossa, -- sen _täytyi_ nousta niihin kuusiin, joita seisoi
rotkon suussa kuin etuvartijoita, harvassa kaksittain, kolmittain
ja sitten yhä taajemmassa, kunnes tuli tiheikkö, jossa seisoi kuusi
kuusen vieressä, vaaran kupeessa, suorina kuin kynttilät, ja alempana
yhä taajempi ja taajempi metsä, Björnliet ja Jonsvandet, suuren
tehtaanmetsät... Johnstonin koko omaisuus --
Sitä ei huomaisi yksikään sielu... Ensimmäiset kuuset vaan hiljaa
hiiltyisivät, eikä liekkejä, savua näkyisi ennen kuin valkea toisella
puolella pääsisi täyteen vauhtiin. Toinen savu peittäisi toisen...
Ja tulivatpa sitten -- sammuttamaan!
Hän oli näkevinään koko tämän laajan metsämaan, -- kuinka valkea pääsi
vauhtiin, ja savu yhä sankempana ja sankempana alkoi vyöryä punaiselle
hohtaen tehtaan saloille... ja tuli tarttui -- tarttui riivatusti! --
itse paksuun, tiheään tukkimetsään... Rytisi ja räiskyi, mustan harmaa
savu ja säkeniä tuprusi sieltä kussa seisoi honka odottamassa vaan
muutaman vuoden lisää kasvamista täyttääkseen kaksitoista kyynärää ja
kahdeksan tuumaa, -- hiljaisesti varttumassa, -- ikäänkuin Johnston
itse, -- kunnes seisoo koko mahdissaan... ikäänkuin esi-isä Abraham...
jalosti kasvaneena...
Paistuvat, hitto vieköön, jänikset, ja ketulta kärventyvät turkit, ja
forellit kiehuvat purossa!...
Tulimeri kauheasti raivosi ja vyöryi suoraa päätä sydänsaloon, --
hävitti virstottain... Mahdotonta oli sitä enää pysähyttää... Tirehtori
istui suu auki, unohtunut hymy huulillaan ja seurasi valkean tietä --
Kasvojen ilmaus äkkiä raukesi syväksi pettymykseksi: -- Semmoinen
kuolon hiljaisuus ilmassa; kun olisi vaan tuullut!
Hänen silmiinsä tuli jotain samanlaista kuin petoeläimelle, jonka
kynsistä saalis livahtaa; tuijotti tyhjästi ja hämillään...
U -- mmm, -- kunhan vaan kerran on kunnolla syttynyt, niin kyllä tulee
tuuli itsestään, -- palopaikoilla aina puhaltaa... Kyllä tulee ilman
viima, -- riittävästi -- kerrassaan! -- vetäisi humisevan tuulen
alhaalta, koko laaksosta...
-- Niin, saa varmaan tuo uudesta syntynyt tehtaan loisto nyt lämmintä
enemmän kuin savutorvesta!... Minäpä luulen, että tästä tulee vähän
kuin häviön tapaista, -- ja Johnston kyllä vielä tulee ja siivosti
pyytää pientä kädenapua. -- Siinähän on miehen koko pääoma... He,
he, he, nauroi hän rumasti, niin että itsekin pelästyi ja katsoi
ympärilleen; hikosi, jotta vesi valui -- --
Kapteeni Helgesen matkustaa sinne tänä yönä -- taidolla neuvomaan,
hän -- ajatteli tirehtori pistävän ilkkuvasti. -- Hän kyllä hieman
myöhänlaiseen huomenna älyää, ettei hän ole siellä, missä juuri palaa,
-- he he, -- -- ei, -- ja saa kantaa edesvastauksen taidostaan...
Hän ojensi äkkiä pöydän yli jäntevän kätensä, nyrkkiin puristettuna ja
nojausi taaksepäin, niin että kasvot puoleksi katsoivat kattoon.
Niin edesvastaukseen!...
Käsi putosi pöytään melkein lyömällä ja hän ryntäsi ylös.
Luulenpa, että olen hullu, -- aivan mieletön! _Minähän_ se olen
neuvonut ja komentanut.
_Minähän_ se olen, joka annan Johnstonilta metsät palaa -- --. Teen
suoraa päätä kamalan rikoksen...
Kuinkahan pitkälle on kulo huomisaamuun kerjennyt tuossa rotkossa?...
alkoi hän aprikoida. Kasvot saivat omituisen miettiväisen
kaksinais-ilmauksen, toinen silmä ikäänkuin tiukasti tuijotti johonkin.
Äkkiä repäsi hän hatun pöydältä ja syöksyi ulos.
"Onko höyrylaiva tullut? -- Onko kapteeni Helgesen lähtenyt?" huusi
hän. "Aja, Klaus, heti alas Gaarderin luo ja tuo hänet tänne...
"Onko pankinlähetti siellä?" huusi hän pihan perällä olevaan
rakennukseen, -- "saa tänne teidentarkastaja -- -- kohta paikalla --
"Minä olen punninnut ja miettinyt asiaa", sanoi hän Gaarderille,
joka tulla leuhkasi varsin hengästyneenä. "Koko työjärjestys on
muutettava!... Johnstonin puolelle vievässä rotkossa, siinä on
metsä auaistava -- niin pian kuin vaan suinkin siihen päästään! On
heti paikalla lähetettävä sananviejiä lähteneitä saavuttamaan, ja
Finkenhagen saa lähteä maistraatiin. Minä matkustan itse tänä yönä
palopaikalle, jotta saan tavata kapteeni Helgesenin, ja viestejä
lähetän joka suunnalle... Siitä vaan riippuu eikö kulo jo ole päässyt
liian pitkälle.
"Juokse Johnstonin luo, Klaus, -- niin otan sinut matkalla kääseihin, --
älä säikähytä häntä -- sano, että kaikki tehdään, mitä ihmisvoimilla
suinkin voidaan."
"Minä suoraan sanon, että hän voi olla levollinen, kun isä" -- lausui
Klaus ja oli samalla jo menossa.