"Ei, ei ole vielä tullut... Minä lähden vähän jaloittelemaan", lausui
hän silmää iskien Vaagelle. "Etkö tule mukaan?"
"Luulen aina, luulen, että sydänten yksimielisyys vie heidät leskirouva
Michelsenille, jossa kallistavat 'pienen väliaikaisen vihoviimeisen'",
arveli Berg. -- "Siellä tuoksuu vanha rakkaus... Niin, kunpa olisimme
siellä kaikki!" -- huokasi hän.
"Tämähän on sangen viihdykäs paikka", sanoi tirehtori; hän astui
juuri huoneesen ja riisui lumirännän kastaman päällysviitan ja takin
päältään; hän oli käynyt täällä syksystä pitäen joka lauvantai
täsmälleen kuin seppä; -- viihdykäs, kerrassaan!
"Uusi ruotsalainen kakluuni vaikuttaa tavattoman kotoisesti ja
rauhoittavasti kummassakin huoneessa", huomautti hän. Hän seisoi
väliovessa ja katsoi ympärilleen.
"Melkein kuin rouva Michelsen", mutisi Bonde-Berg hiljaa itsekseen ja
sukelsi samalla hieman arkana totilasiinsa.
"Minä en oikeastaan tiedä, mikä täällä meiltä enään puuttuisi", lausui
tirehtori vakuuttaen, ikäänkuin kumotakseen mahdolliset vastaväitteet.
"Me olemme kuin mehiläiset uudessa pesässä, --" selitti Berg --
"muutamat ehkä vielä parveilevat vanhan pesän hunajoilla."
"Minä kyllä tiesin, että tulisitte, apteekari!" huudahti tirehtori
tälle vastaan, -- "minä juuri seisoin ja odotin teitä vistipöytään. --
Ja sitten pitäisi Thesenin tulla..."
"Hän juuri oli täällä", ilmoitti Berg iskien muille vallattomasti
silmää; -- "hän vaan lähti, kun ei nähnyt tirehtoria. Hän ja kämnäri,
ovathan ne klubin pylväitä, jos kohta eivät aina olekaan niin vakavia."
Tuli sitten muutamia hiljaisia merikapteeneja, jotka tervehtivät ja
sitten vaieten kävivät kortteihin käsiksi.
"Ja tuossa tulee asianajaja Gaarderikin -- ja konsuli Muhvad -- varmoja
kantavieraita...
"Miten olette näin aikaiseen päässeet toimistanne irti, konsuli, vaikka
on lauvantai-ilta?... Miltä tuntuu -- eikös täällä ole sangen mukiin
menevää? -- Pari kolme pelipöytää on jo täydessä työssä..."
Hän istahti itse ylimmäisen pelipöydän ääreen.
"Entä mitä uusia kuuluu jäältä, luotsivanhin?" kysäsi hän kääntyen
toisen pöydän puoleen ja kaivaen takkinsa taskusta tupakkakäärön, josta
purasi palasen.
-- "Sepä vasta, -- vai jäätä majakalle asti, ennen joulua näin
aikaiseen!"
Tyvenesti puheli hän joka taholle ympärilleen, ennenkuin varsinaisesti
kortteihin puuttui. Hänestä ikäänkuin loisti jonkinmoinen tietoisuus
siitä, että klubi nyt oli hyvällä tolalla. Hän istui, niin sanoi Berg,
ja luki lampaitaan...
Nyt tuli Thesen ja asettui kuivakiskoisena kuin tavallisesti tirehtorin
pelipöydän ääreen. Hän sai osakseen lyhyen, jotenkin kylmän nyökäyksen.
... "Ja sitten olen nimenomaan pitänyt huolta siitä", -- huomautti
tirehtori, joka nosti korttipakkaa, "että meille täällä annetaan totiin
toisenlaisia tavaroita, kuin tuolla ylhäällä hotellissa. En hitto
vieköön käsitä syytä, minkä vuoksi tarvitsisi mennä sinne itseään
myrkyttämään!"
Thesenin silmäluomet menivät umpeen kuin nahkatilkut, ja hän hymähti
hiljaa. Hän tunsi, että tuo oli hänelle aiottu, -- mistä hitosta oli
tirehtori sen nuuskinut, että hän oli käynyt rouva Michelsenillä ja
siellä jutellut neljänneksen tiskin ääressä --.
"Joo-o, -- joo-o", sanoi hän ja maistoi arvokkaasti lasistaan, -- "se
on myönnettävä, että ollakseen niin kutsuttua konjakkia ei tämä ole
ansioita vailla."
"Salia kai voitanee pitää melkein valmiina joulutanssiaisten varalle?"
huomautti Gaarder sanomalehtipöydän äärestä, kun jonkun aikaa oli oltu
ääneti.
"Valmiina ja hyvässä järjestyksessä", selitti tirehtori. "Mutta lavaa,
joka tehdään perähuoneesen, täytynee odottaa myöhempään. Tällä kertaa
saa musiikki asettua lattialle soittamaan."
"Jaa-a, jos se sitten on niin tarkoituksen mukaista", huomautti Thesen;
-- "olen kuullut sitä epäiltävän."
"Sittepähän nähdään, kun sinne asti päästään", arveli tirehtori.
"Kuulin juuri Johnstonin sisarentyttären"...
"Vai niin, -- neiti Bornemannin Ordinggaardistako?" kysyi Gaarder
uteliaasti.
"Niin, minä saatoin häntä ja neiti Rönnebergiä salia katselemaan.
Molemmat olivat sitä mieltä, ett'ei musiikki alhaalta kuuluisi pitkän
kapean huoneen halki. Sitä varten täytyy lattiaa kohentaa. Ja ne naiset
lienevät päteviä asiaa arvostelemaan", hymyili Thesen hiljaisella
itsetietoisuudella.
"Se se tietysti on ylin instanssi!" myönsi Gaarder. "Nehän ovat niin
sanoakseni syntyneet ja kasvaneet semmoiseen, sekä vanhalla tehtaalla
että Ordinggaardissa. -- Semmoiset asiat huomaavat Johnstonilaiset
yhdellä katseella. -- -- Ja selvästihän he siinä ovat oikeassa...
Tuleeko neiti Maria Bornemann Ordinggaardista siis tanssiaisiimme?"
kysyi hän yhä uteliaana.
"Kyllä, aikoo vierailla Johnstonilla yli joulun", selitti Thesen.
"Siitähän tulee ikäänkuin vähän loistoa Per Enoksenin ensimmäisille
tanssijaisille, -- sali tulee vihityksi", tuumaili Gaarder.
"Se on, -- ellei lue itseään miksikään, hra Gaarder!" sanoi tirehtori
sangen ivallisesti... "Snobimaisuutta sanon, -- snobimaisuutta,
-- niistä ajoista, kun kaupunki vielä oli kylänä ja eli tehtaan
rahdinajosta. -- Ei tarvitse muuta kuin että tulee köyhä pienokainen
neiti, jolla on vanha ja ylhäinen pilli, -- niin kohta koko kaupunki
sen mukaan tanssimaan! Kustannetaan tanssijaiset, -- ja meillä on
kunnia", -- hän kumarsi ja tervehti alammaisimman syvään tuoliltaan
sillä kädellä, joka piteli kortteja, -- "jotta saataisiin se
vihi-tyksi..."
"No no, hra tirehtori, minä tietysti vaan tarkoitan, että hienolla
aistilla on oikeutensa."
"Lähdenpä huomenna aamulla yhdessä tyttäreni kanssa tuonne saliin,
jotta hänkin saa lausua mielipiteensä, -- on sitä hänelläkin aistia;
-- ja Klaulla, joka on lauluseuran johtaja, ehkä hänelläkin saattaa
olla mielipide siitä, miten ääni kuuluu huoneessa... Oli tietysti
mahdollista, että Johnstonilaisten neiti on oikeassa; mutta -- on se
piru vieköön ihmeellistä, miten ihmiset kumartavat, heti kun vaan tulee
eteen jotain, joka vähänkin haiskahtaa auktoriteetille!"
"Vanha sivistys on aina vanhaa sivistystä", purasi Gaarder tähän; hän
antoi tämän letkauksen tirehtorin märehdittäväksi.
"Niin aina, -- kun Johnston tehtaan kukistuttua tuli tänne köyhänä
kuin kirkonrotta, niin ei hän silloin kenenkään mielestä mitään
vihinnyt!" -- sanoi tirehtori jotenkin tylyllä äänellä. -- "Tuo vanha
tehtaasta peritty arvo, jolla nyt jälleen snobbaillaan, se oli silloin
perin pohjin kuitattu... Niin että nyt saamme pitää kiinni tästä
kaupunkilais-Johnstonistamme. Ja hän se on aivan uusi mies! -- olenpa
itse ollut osallisena hänen esille auttamisessaan."
"Niin, kyllä vaan tirehtori on ollut hänelle oivallisena apuna",
huomautti teidentarkastaja hienosti.
"Hänellä itsellään on tietysti ollut kyky, -- ja erinomaisen hyvä onni,
se on huomattava", -- lausui tirehtori.
"Perin rehellinen mies... nyt kun vaan sanankin sanoo!"... Konsuli
Muhvad pudisti hiljaa taajatukkaista päätään ja hänen pienet siniset
silmänsä loistivat.
"Ei sekaannu mihinkään, ja kuitenkin"... hymyili Thesen syvässä
tietoisuudessaan, -- "hän on kuin salainen voima."
"E-ei, hän ei ole niitä, jotka lähtevät sateesen ilman
sateenvarjoa"... mutisi tirehtori, nähtävästi hyvinkin myrkyllisellä
tarkoituksella; hän istui naama aivan kuumana ja jäykkänä. -- "Tuo
sikamainen onni, joka pani perustuksen hänen koko toimeentulolleen
-- -- se kun hän vakuutti Concordian pelipöydän ääressä klubissa; --
te kai sen hyvinkin muistatte, Thesen, joka saitte hänelle maksaa ne
seitsemänkolmatta tuhatta, -- -- kun Johnston ilomielin saattoi sanoa,
että hän oli vakuuttanut hyvässä luottamuksessa, vaikka sähkösanoma
laivan hukkumisesta jo oli kotona hänen pöydällään..."
"Uskallanko huomauttaa", sanoi Thesen, "että kaikki huomattiin olevan
mitä parhaassa järjestyksessä."
"Sitähän minä juuri tässä sanon ihmeelliseksi. Se ei olisi tapahtunut
kellekään muulle kuin Johnstonille -- Minun kaltaiseni mies
olisi tietysti suoraa päätä ajanut kotiin kuulemaan kaikenlaiset
onnettomuuden viestit. Mutta Johnston... hän sielussaan tiesi, ett'ei
se voinut muuta koskea kuin Odessarahteja, -- muistatteko, konsuli
Muhvad? -- -- Ja yhtä ilomielisenä vannoi hän sitten valansa... Hän on
niitä ihmisiä, joilla on hyvä onni, jotka -- jotka on siihen luotu."
Koko huonekunta kävi kuin mykäksi -- --:
"Ja entä sähkösanoma-asema tuolla hotellissa", jatkoi tirehtori
samaan ilkkuvaan ja huomiota herättävään tapaan, -- "jossa
vetelehditään laiskoina ja tilaillaan totia yläkerrasta. -- Se että
sinä iltana viivyttelivät sähkösanomia, maksoi yhtiöllenne, Thesen,
seitsemänkolmatta tuhatta kruunua. Johnstonin pitäisi kutsua teidät
päivällisille --"
Huoneessa vaihdettiin ihmeellisiä katseita. Oikeinko hän sitä
tarkoitti?...
"Niin, oli se todella ihmeellinen juttu", sanoi Harrestad pitkään, --
"jos ei tietäisi --"
"Niin, nähkääs te ja Johnston nyt kerran seisotte kumpikin eri
puolella Atlanttia, kun tämmöiset puheeksi tulee, -- ja te seisotte
Amerikan puolella!" alkoi Bonde-Berg harmistuneena pauhata korkealla
totiäänellään. -- "Jos Johnstonin sijassa olisi ollut Harrestad, niin
en jumalavita olisi teille maksanut niitä seitsemääkolmatta tuhatta
paljaan rehellisen naamanne vuoksi, vaikka sitten olisitte vannoneet
pipliat ja koranit."
"Teidän epäonnistuneet vitsikokeenne"... vingahti Harrestad, vaan
vaikeni äkkiä kesken, kun Johnstonin ja yliopettajan äänet kuuluivat
ravintolasta.
Tirehtori kääntyi ovea kohti ja näytti tappeluhaluiselta melkein kuin
kukko.
Tulokkaat olivat keskenään vilkkaassa keskustelussa.
"Hyvää iltaa", tervehti Johnston; hän pudisti lumirännän vaatteistaan
ja silmäili ympärilleen...
"Terve, terve, Bratt, -- minä en tiedä, mitä minun oikeastaan pitäisi
sanoa näistä huoneista?... Näyttää siltä, kuin ei seinällä maali olisi
ennättänyt oikein kuivaa, ennenkuin sinä jo ajoit huonekalut sisään...
Viiden tai kymmenen vuoden päästä käy tämä paikka ehkä yhtä hauskaksi
ja kotoiseksi kuin rouva Michelsenin ravintola... Saanko istua
vistipöytääsi, Bratt?"
Thesen joi, pilallisesti päätään nyökäten, syvän kulauksen
totilasistaan, ja tirehtorilta ei jäänyt huomaamatta, miten useat
kasvot loistivat. Hänen elävä linnunsilmänsä heitti katseen
teidentarkastajaan, joka loistavan hyväntahtoisena naamaltaan
kaikin mokomin tahtoi auttaa Johnstonia ripustamaan päällystakin
naulaan, ja sitten Bonde-Bergiin, joka puoli-ääneen pakisi jotain
ravintolahuoneessa...
"Puhuimme juuri sinusta, Johnston", sanoi hän vähän pakottamalla, kun
Johnston istui peilipöydän ääreen, -- "sikamaisesta onnestasi, kun
klubissa vakuutit Concordian"... Hän tirkisti hieman ikävystyneenä ja
nojasi taakse päin. -- "Minä vaan selitin, kuinka sinulla on omituinen
ominaisuus, että noin ihmeellisesti onni syliisi lentää -- --; sinä et
hetkeäkään epäillyt Odessarukiita..."
"En, ja se juuri oli onneni."
"Niin, nähkääs nyt, eikös ole juuri niinkuin sanoin; -- sinä olisit
voinut vaikka autuutesi päällä vannoa vilpittömän luottamuksesi, vaikka
sähkösanoma oli avaamattomana ollut taskussani... Sinä se olet aika
onnen lellipoika."
Johnston hieman tuijotti eteensä --. "Siinä ehkä on perää, mitä aina
nyt..."
"Muistatteko, Thesen, miten huolestuneena hän tuli klubiin? Puhalsi
kova tuuli, ja paljon laivoja oli joutunut haaksirikkoon --. -- Niin,
erilaisia ovat ihmisluonteet; -- minä olisin ensi tilassa ajatellut,
että juuri minun laivani oli perikatoon joutunut."
"Kysymykseen ei tule, mitä Johnston ajatteli tai mitä hän aavisti; --
vaan ainoastaan se, mistä hän oli saanut tiedon", sanoi asianajaja
Gaarder ratkaisevasti.
"Niin -- niin, -- tietysti", -- sanoi tirehtori loukkaavalla
leikillisyydellä ja katseessa jotain masentamatonta, -- "ja se se juuri
on onnea. Sen sijaan että minun luontoni heti olisi saanut minut kotiin
lähtemään kuulemaan, oliko sinne saapunut mitään tietoa, vei Johnstonin
luonto hänet ensinnä klubiin Thesenin puheille, -- ei aavistustakaan
asunut hänen mielessään."
"Minä tietysti en aavistanut mitään", -- sanoi Johnston jotenkin
lyhyeen... Hän ikäänkuin tempaisi itsensä irti sisällisestä
tuijottamisesta, -- ja keskustelu kääntyi peliin.
Äänekkäässä kiivaassa keskustelussa, joka nyt kuului korttipöytäin
äärestä, oli jotain kamalaa.
Teidentarkastaja istui kasvot hyväntahtoisina, koitteli alituisesti
kielellään arkaa syömähammasta ja mietti... Hänestä ilmassa oli
ikäänkuin ilkeätä ruudin hajua.
Hän koitti poskea kädellään, ikäänkuin lähtöään puolustaakseen,
sovitteli silkkisen nenäliinan visusti kaulansa ympäri ja poistui
kotiin mennäkseen...
* * * * *
Kello kävi yhtä, kun klubi hajaantui ja kukin lähti rajuilmassa ja
lumirännässä kotiaan kohti pyrkimään.
Johnstonista se tuntui oikealta helpotukselta. Vasta ulkona pimeässä
hän saattoi ruveta rauhassa ajattelemaan. Pelipöydässä oli hän tänä
iltana ollut ajatuksineen poissa koko ajan; koko ajan oli hän ikäänkuin
pyrkinyt näkemään jotain, joka oli hänen ja korttien välissä...
Se hetki, kun hän ajoi jään poikki höyrylaivalta tuona talvi-iltana...
Hän muisti sen niin selvään, ikäänkuin hän juuri nyt olisi reessä
istunut... Iljankamäen sillan vieressä, -- yksinäisen katulyhdyn ja
höyrylaivatoimitsijan, joka ajoi hänen edellään ja pysähytti, kun
joku vastaantulija uteli, oliko hänelle tullut kirjettä tai muuta
lähetystä, -- ja, -- niin, hän muisteli ja muisteli johtaakseen
mieleensä pienimmätkin nuppineulankin veroiset seikat, -- oliko siinä
puhuttu jotain, joka muka oli tapahtunut... oliko joku kysynyt taikka
tiedustellut? Hän varmasti muisti että hän oli hevosensa pysähyttänyt
samalla kuin toinen -- että oli kolahtanut, kun hänen hevosensa polvet
kolahtivat edellä olevan reen selkään, -- ja että hän silloin oli
miettinyt, pitikö hänen vielä näin myöhään yrittää saada käsiinsä
vakuutusasiamies Theseniä, vaiko ajaa kotiin...
Välähdys rouva Michelsenin ikkunasta oli silloin saanut hänet
päättämään... Niin, niin, -- -- siten oli hän aina asian muistanut
--. Siitä ei ollut epäilemistä. -- -- -- Hän siis ei ollut pyörtänyt
hevosta ja ajanut siinä mielessä, että kotona ehkä olisi joku
onnettomuuden viesti? Siitähän sitä lähteä piti... No Herran nimessä,
onhan selvä toki selvää --.
Vaan tuntui siltä, ikäänkuin ajatus ei kuitenkaan olisi tahtonut oikein
tasapainoon ruveta...
Kun Bratt sanoi, että _hän_ ensinnä olisi kotiinsa ajanut, -- niin
hänen muistossaan ikäänkuin välähti jotain, joka tuolloin oli hänen
päähänsä juolahtanut. -- Häntä oli tämä kohdannut niin rajusti ja
odottamatta kuin tuomiopäivä, -- niin että hänen tuskalla täytyi
muistella kaikkea...
Oh, roskaa, vatsastahan se tulee, -- ties Herra, mitä olen syönyt, --
unohdin ottaa kalossit, kun tänään lähdin ulos --.
Abraham parka!... sanoo, ettei hän tahdo palata suveksi kotiin, ellei
saa mentionia salongissa -- uhkaa lähteä Espanjaan, Italiaan --
Voipi muutoin olla oikeassa, että suuren taiteen näkee vasta siellä,
mestarien teoksissa --
-- Ei, minä se vaan en saa rauhaa, ennenkuin olen tämän kauttaaltaan
läpi miettinyt...
Entä jos olisin ajanut suoraa päätä kotiin? -- se poikkeaminen olisi
kaikki selittänyt, -- -- olisiko siellä todella ollut sähkösanomaa?...
Sähkösanomakuitti on oikeuden papereissa... ja siihen oli merkitty,
että sähkösanoma oli otettu vastaan luonani kotona kello -- kello --
eiköhän, eiköhän se ollut kymmenen tai viisitoista minuuttia vailla
yksitoista... Ja kun klubissa merkittiin vakuutus, sen muistan kyllä,
niin oli kello kaksikymmentä minuuttia yli. --
Tästä on saatava selko!
Hm, -- Bratt se ei kuolemakseenkaan aavista, että ihmisellä voi olla
hermoja...
Vaieten tarttui hän käytävässä kynttilään ja lähti makuukamariinsa.