Tämä oli ollut, sen saattoi Gertrud sanoa, ihanin vuosi hänen
elämässään, aina aikaisesta keväästä, jolloin Abraham tuli, näihin
saakka, kun hänen piti lähteä. Suvisia kuvia jalkamatkoilta,
kalastusretkiltä, ja aivan hiljattain säterimatkalta Johnstonin
maatilalle, yhdessä Abrahamin, Klaun ja Hejen sisarusten kanssa...
Seuraelämä, kun rouva Macolm ja suvun nuoret kävivät Johnstonin
luona, -- ja salainen, monivireellinen jännitys, johon yhdessä-olo
serkkujen kanssa antoi aihetta. -- Joka kerta, kun hän palasi kotiin
hauskuudesta ja huvista, -- kun pettymykset ja yllätykset kaiken päivää
olivat hänessä aaltoilleet ja myrskynneet... Ja alkusuvesta hauska
yhdessä-olo, kun Abraham maalasi hänen isänsä muotokuvaa... Niinkuin
panoraama liikkui tämä kaikki ohi hänen muistossaan.
Abraham oli viivyttänyt matkaansa toisen viikon toisensa perästä
pitemmälle syksyyn. -- Gertrud kyllä arvasi miksi...
Ja nyt oli vihdoin varmasti päätetty, että hänen piti lähteä Parisiin
höyrylaivalla huomis-iltana.
Gertrud tunsi, että huomispäivän takana olisi paljasta pimeyttä, --
tyhjä talvi, jokapäiväinen koti- ja seuraelämä. Hän oli selvillä siitä,
että hänen oli paras nauttia hetkestä, niin kauan kuin sitä kesti.
Tätä oli hän miettinyt keskellä sydämen kidutusta ja riemua koko suven
umpeensa, karaissut itseään ajattelemaan että --
Ja nyt lähestyi loppu!...
Abraham tuli Gertrudin jäljessä, kuin impi puolipäivän aikaan palasi
kaupungista. Gertrud älysi, että hän oli odottanut häntä ulkona
maantiellä saadakseen puhella hänen kanssaan kahden kesken... Gertrud
oli elänyt kuin kuumeessa nämä päivät. -- Ja nyt -- -- voi jos olisi
voinut juosta koskeen --
"Te olette varmaan älynneet, Gertrud", alkoi hän kalpeana ja
hämmennyksissä, -- "kuinka paljon te minulle olette, -- ja kuitenkaan
en uskalla teille sanoa mitä tahtoisin --. Te olette koko suven niin
varustautuneet minua vastaan tuolla vietävällä tutunomaisuudella ja
vilpittömällä sisarellisuudella -- --. Kuulkaa Gertrud!" Hän tarttui
hänen käteensä ja katsoi siihen: -- "Tämä voisi minulle antaa onnen, --
se on tuossa lämpöisessä hienossa kämmenessä. Teidän ei tarvitse kuin
aukaista se... Sillä on niin hyvät, lujat piirteet"...
Hän etsi immen silmiä -- -- "Te tiedätte, että rakastan teitä -- hamaan
hulluuteen, -- sen olen tehnyt monta vuotta... Älkää katsoko pois. --
Olen viime yönä maannut ja itkenyt kuin lapsi, sillä minusta pudistitte
päätänne niin surumielisesti kuin kuolema"...
"Entä jos niin selvästi älyäisin, ett'ette voi tulta kanssani
onnelliseksi! -- Minussa ei ole ensinkään sitä kevyttä taiteilijaverta,
joka teidän vaimollanne pitää olla... Minä, Abraham, vaan olisin
myllynkivi, joka teitä painaisin alas. -- Emmekös voi olla ystäviä,
-- vilpittömiä, hyviä, uskollisia ystäviä. -- Ystävyyden lupaan minä
teille, koko elämäksi."
"Tiesin, että kohtaisin vaan porvarillisen rehellisyyden -- --. Mutta
minä rakastan teitä Gertrud. Käsittäkää, mikä voima ja ilo te olette
minulle!... Ettekö sitä näe, ettekö ymmärrä?... Tästä tulee hulluksi,
sillä minä tiedän, että tekin rakastatte minua -- vaan sittenkin --
"Onko se ehkä vielä hiljaista harmia mallien vuoksi", keskeytti hän
malttamatonna. Hän oli aikoja sitten arvannut, että siinä se oli haava,
johon isku kipeimmin tuntuisi; hän vaan ei aavistanut, että se oli se
ratkaiseva, kuolettava haava, johon kaikki heidän välillään kariutui!
"Minähän vaan olen poroporvarillinen sielu. -- --
"-- Ajattelin, että todella antaisin teidän maalata itseni tänä suvena,
niinkuin te yhä kärtitte, -- jos te ehkä sillä tavalla olisitte saanut,
kuten itse sanotte, minut käsistänne maalatuksi... Vaan suoraan sanoen
en uskaltanut. -- Sitä ei ole aina luja, Abraham..."
"Tarkoitatte, että olen semmoinen näkki, -- joka" --
"Minä tarkoitan, että olette palava taiteilijasielu; -- -- ja minusta
ehkä tulisi hyväkin muotokuva, kun te maalaisitte minut mustaan
tyyliin", lausui Gertrud katkerasti.
"Gertrud!... nyt pilkkaatte minua".
"En, sitä en tee... minä tiedän, että asetan teidät korkealle, -- ihan
liian korkealle"... Hän itki --
"Mutta minä tiedän enemmän kuin te, -- minä vaan olen niin
käytännöllisen todellinen. Tässä on kysymyksessä liitto koko elämäksi,
enkä minä usko, että te kelpaatte asettamaan ilonne yhteen ainoaan.
Minä tiedän, että tulisi päivä, jolloin minä olisin tiellänne, ja
teidän täytyisi olla sidottu rakkauteen, johonka jo olette kyllästynyt."
"Katalaa oppia, -- että pöyristyttää... Mutta vaan sanantapoja,
Gertrud. Kaksi, jotka pitävät toisistaan, uskaltavat siihen leikkiin
ruveta."
"Minä en ole semmoinen korkea, vapaa nainen", virkkoi Gertrud äkkiä
kylmästi, -- "sellainen kuin Victoria Colonna tai muu sentapainen
koroitettu olento, jommoista te kuvittelette."
"Juuri tuollaisena näin teidät viime yönä!" pääsi häneltä kuin
tuskanhuudahdus.
Gertrud tunsi ahdistuen, että tämä alkoi käydä mahdottomaksi -- toivoi,
että se olisi hänen isänsä tai Klaus joka tulisi, kun ratasten ääntä
kuului maantieltä.
"Minä olisin voinut sanoa jotakin, Gertrud, -- jotakin siitä, että
taiteilijallakin on sielu; -- ja se huutaa teille, että minä tarvitsen
teitä, jos on mieli, että minun elämääni voi syntyä iloa, ja jos
mieli sen mihin minulla on taipumuksia, kehittyä kukkaan... Ja sitten
vastaatte te luonnottomalla pienekkäisyydellä jotakin semmoista, että
minä tulisin maalaamaan toisia naisia! -- Oo kuinka ahdasta -- ahdasta
-- -- Ettekö te luule, että te olisitte mitään enempää kuin että teidän
tarvitsisi peljätä kilpailuja nais-ihon värivaikutusten kanssa? --
Kuinka minä tunnen teidät, Gertrud!... Silloin vasta minusta tuntuu
että minun työni on jotakin, kun näen sen teidän silmistänne... Teidän
rinnallanne minä kykenisin vaikka mihin; -- me kaksi, jotka olemme kuin
yhteen kasvaneet!"
"Hyvä Jumala, Abraham", puhkesi tyttö sanomaan, -- "Te ymmärrätte
ettei sille voi mitään kummoinenko on -- minä olen vaan tavallinen
intohimoinen nainen, joka kuolisin mustasukkaisuudesta, -- vihaisin
kaikkia, mikä olisi teidän ympärillänne, ja myrkyttäisin teiltä sekä
elämän että taiteen -- --. Ja teenhän minä sitä nytkin", kuiskasi hän
epätoivossa ja kääntyi äkkiä mennäkseen tulevain vaunujen ja isänsä luo.
"Viimeistä kertaa? -- Mitä?" kuului, kun tirehtori seisatti antaakseen
tyttären astua vaunuihin. -- "Ollut meillä jäähyväisillä? --
"Ei? -- -- Niinkö?" -- Hän katsoi omituisesti taiteilijaa ja Gertrudia.
-- -- "No laivasillalla"...
* * * * *
Tirehtori näytti miettiväiseltä sinä iltana. Ovi oli auki kyökkiin ja
pihalle ja hän antoi itse määräyksiä ja kävipä tarkastamassa, kuinka
kellari suljettiin ja sen ikkunat tilkittiin talveksi.
Hän seisahtui ruokahuoneessa ja jäi tylsästi tuijottamaan pieneen
siroon lippaaseen, jossa oli vanhanaikainen karahvi ja pieniä
kullatuita lasia -- sen oli Johnston hänelle lahjoittanut vaunuissa
käyttää matkalla. Oli niinkuin hän tuijottaisi yhä tarkemmin siihen ja
etsisi jotakin lasien pohjalta, -- jonkinlaisia punottua yhteyttä...
Hm, -- siinä täytyy olla jotakin alla... Muutenhan on vallan
käsittämätöntä, että Abraham tosiaankin matkusti ilman --
Että hän oli rakastunut korvia myöten, siitä ei voinut erehtyä,
-- -- -- ja sitten yhtäkkiä ei mitään, ei kerrassa mitään -- hän
lähtee pois, hän...
Tähtäisivätkö ne korkeammalle?... Ee-i -- mutta, mutta kyllä siinä
kumminkin täytyy olla jokin rikka rokassa!
"Kuules Jette", puhui hän toiseen huoneesen, -- hän asetti avaimia
naulaan, kun kellari oli saatu reilaan, -- "se oli oikein, ettei
Gertrud mennyt laivasillalle tänään."
"Jaa, arveletko sinäkin niin?" -- vastattiin vähän epävarmasti.
"Oikein se oli, sanon minä", jatkoi hän kiivaasti; hänen kasvonsa
olivat pikastumista ja sisäistä kiukkua kuumat.
"Oli kyllä, niin minustakin tuntuu, rakas Bratt!"
"Hu-m-m... Hitto häneen --" Hän kulki vinhasti edestakaisin vaimonsa
edessä. -- "Minä vaan ajattelin, että sinusta tämän pitäisi tuntua
vähän ivalliselta -- tämän..."
"Sen voit ymmärtää". Rouva vaan katsoi työhönsä.
Hän seisahtui vähän:
"Pidätkö sinä huolta, että Gertrud saa parempia pukuja! Minusta hän on
vähän liian kotoisesti puettu... Kuules Jette, -- teethän niin, -- minä
olen saanut sen päähäni, -- että hän vaatetetaan parhaimman, hienoimman
aistin jälkeen -- tee tilauksia, hitto soi!"
Hän lähti konttoriin.
-- Kahdeksan aikana tuli Klaus kotiin ja astui hyvin hilpeänä saliin.
"Pidettiin niin, Abrahamin kunniaksi pidettiin kunnollinen juhla, kun
hän lähti -- -- -- Samppanjaa ja puheita Thesenin kotona sillan luona."
Hän nyökähytti päätään sangen juhlallisena ja itsetietoisena
tätä muistellessaan... "Luulisinpa, että rehellisesti laitoimme
hänet matkaan. -- Apulainen Sunde piti hänelle puheen, -- kauhean
varovaisesti ja liioittelematta. -- 'Samoin kuin hänen kykynsä oli
ulkomailla saavuttanut asiantuntijain tunnustuksen', sanoi hän; --
hyvästi älyten hän ei antanut tällä kohdalla puhelahjalleen suurempaa
valtaa; -- tässähän olisi hra apulaisella ollut hyvä tilaisuus
käyttää liian suuria sanoja... Mutta päästyään onnellisesti finessin
ohi" -- selitteli Klaus, -- "päästi hän sitä rennommin; -- jotta
kerrassaan tepsi! -- Abrahamin tulevaisuudesta ja siitä, kuinka
hänen tuttavapiirinsä täällä kotona seuraisi hänen kehitystänsä, ei
ainoastaan jännityksellä, vaan odottaen mitä suurinta, -- pitäen
häntä miehenä -- nyt tuli loppupaukaus -- jonka nimi kerran tuottaisi
kaupungille kunniaa...
"Thesen oli ollut jumalattoman vitsikäs! -- kertonut aivan tyvenesti,
kuivakiskoisesti, miten hän oli tullut Johnstonin konttoriin ja
siellä kohdannut Abrahamin. Alussa tämä aina työnsi jonkin paperin
fakturan alle, niin että Thesen lopulta luuli hänen väärennyksiä
kirjoittavan, -- kunnes vihdoin näki hänen piirtäneen ruman kameelin,
jolla oli ihmisen pää, ja hän hienosesti epäili sitä pilakuvaksi
eräästä henkilöstä, joka oli jotenkin likeisessä yhteydessä hänen
itsensä, Thesenin kanssa. Ja sen perästä en koskaan kurkistanut pojan
papereihin, sanoi hän --... Ja kun sitte päästiin niin pitkälle,
että minäkin kerran nousin koturnille -- ja olin kaunopuhelijas --
kerrassaan! -- suurenmoisesti paukuttivat minulle käsiään -- niin en
ensinkään --.
"Mutta ensimmäinen tämä vasta oli näytös! --
"Toinen näytös sillalla. Sinne marssi ensinnäkin lauluseura. Muodostimme
sitten jäähyväisiä sanoaksemme tanhuan rannasta laivaan...
"Ja samalla kun höyrylaiva oli irtaantunut rannasta -- niin puhkesivat
laulamaan: '_Sätt maschinen i gång, hr kapten_!' -- Ringin tenori
kuului oivallisesti laivaan, kun höyry kääntyi ulapalle: -- '_Farväl,
farväl på den gungande färd_', lauloi Klaus innostuneena.
"Abraham tervehti ja hymyili. Mutta sitten heilahutti hän
suurenmoisesti hattuaan, -- ja kun käännyimme taaksemme katselemaan,
niin jopa näimme rouva Michelsenin hotellin tekevän kunniaa suurella
lipullaan, joka oli vedetty katon harjalle!
"Tämä oli kolmas ja viimeinen näytös. Se kruunasi koko näytelmän.
"Ja siitä saa hän kiittää rouva Michelseniä", selitti hän sangen
tyytyväisenä; -- "rouva on kerrassaan hurmaantunut Johnstoniin siitä
pitäen, kuin hän hankki hotelliin tuon diligenssin!"
"Yhtenä päivänä ruokalippu, toisena snobilippu..." mutisi tirehtori,
joka seisoi akkunassa ja katsoi hämärään. -- "Mutta se minua
ihmetyttää, ett'ei Johnstonia loukkaa tuommoinen mielenosotus."
"Loukkaa?" huudahti Klaus kuohahtaen.
... "Ja sinä, sinä vaan huudat hurraata", pääsi tirehtorilta, kun
lähtivät illallispöytään ruokahuoneesen.
"Minäpä hiisi vieköön luulen, että tässä talossa on ihan kielletty
puhumasta tuosta diligenssistä!" -- kuiskasi Klaus kiivaana
sisarelleen. -- "Me vielä emme saa edes katsoa siihen", lisäsi hän
tirskuen.
... "Tuo rouva Michelsen lippuineen", -- mutisi tirehtori kurottaissaan
malttamatonna kättänsä kylmää paistia kohti.
Gertrud ei myöskään tänä iltana juuri loistanut vilkkaudella eikä
iloisella mielellä, ja Klaus hyvästi älysi syyn, -- Abraham oli poissa;
sehän se tietysti kohta maailman muutti... Klaus istui siinä täynnään
päivän vireitä ja mielialoja, ja häntä silminnähtävästi rasitti ja
painoi, kun ei saanut laskea mieltään vielä enemmän tulville.
Tuntui oikein helpottavalta, kun kääsit kuuluivat pysähtyvän portaiden
eteen.
"Finkenhagen, teidentarkastaja", selitti Klaus, käydessään ikkunalla ja
kurkistaessaan ulos kartiinin alta. --
-- -- Teidentarkastaja jätti ravan tahraaman sadetakkinsa käytävään,
vaan ei suostunut ottamaan päällystakkia yltään. Hän muka vaan
paluumatkalla poikkesi konttoriin antamaan pienet tietonsa veden
nousemisesta virrassa, jos tirehtorille sopisi. Hän oli ohjaksista
sitonut hevosensa portaitten eteen, eikä muka tahtonut häiritä sen
pitemmällä vierailulla. -- "Ja kuulkaas, hra Klaus", -- lausui hän
ystävällisenä ja tutunomaisesti hämärässä, -- "jos te suuttumatta
antaisitte vaivata itseänne kantamaan kyökkiin rouvalle kopan ja
forellit, jotka panin portaille! --
"... Parin kolmen päivän päästä ei ylämaassa koskien seutuvilla pääse
liikkumaan paljon ensinkään, sillä tulva on vienyt melkein puolen
tietä mukanaan" -- näillä sanoilla päätti hän kertomuksensa tirehtorin
konttorissa.
"Eikö muuta uutta mitään, Finkenhagen?"
"Rolsätin syytinkimuori on kaivettu haudasta. Tohtori kuuluu luulevan,
että hän on myrkytetty -- ruma juttu." -- Hän näytti huolestuneelta ja
huokasi syvään. "Ja vaikka se perhe on verraten niin siivoa väkeä."
"Rumia juttuja nuo syytinkijutut! Luulenpa, että jos kirkkomailla
kaivettaisiin enemmänkin, niin kyllä --"
"Muutoin ei ylämaasta kuulu mitään uutta, ei", -- jatkoi
teidentarkastaja, -- "siellä on niinkuin tavallista paljon kotiin
palannutta meriväkeä ja näin syksyllä alkaa metsäin hakkuu ja vedätys.
Paljon tarvitaan väkeä."
"Ja paljon rahoja", arveli tirehtori; -- "pankista viedään paljon
rahoja tähän aikaan."
"En tiedä, onko tirehtori ehkä kuullut siitä jotain", -- yritti
teidentarkastaja eteensä tunnustellen. "Se jyrkkä ja väärä mäki,
joka on rouva Michelsenille vievällä kadulla, ja joka oli lähin este
diligenssille"... Hän katsoi hiljaa tirehtoriin.
"Tietysti minä sen tiedän. -- Noita ahtaita ja mäkisiä katuja olisi
heidän juuri pitänyt muistaa... Mutta kaupunki oli kuin lapsi, joka
tahtoo leikkikalunsa!"
"Niin, sanotaan nyt... mutta minun täytyy nimenomaan vakuuttaa, että
puhun vaan, mitä olen muilta kuullut; -- kerrotaan tosiaan, että hra
Johnston sangen auliisti on tarjonnut tienpaikkaa omasta tontistaan,
jotta rouva Michelsenin hotelli saa ajotiensä alapuolelta."
Puolipimeässä kuului pulpetilta kumea paukaus, tirehtori syöksyi ylös
ja lampun valoon ilmestyi hänen uhkaava, huulia pureva muotonsa: --
"Soo? -- vai uskaltavat, -- lyövät minua -- ihan vasten kasvoja"...
Hän seisoi ja veti raskaasti henkeään.
"Mu-utta -- he erehtyvät, he ere-ehtyvät -- jos luulevat hurskasta
kärsivällisyyttä suurimmaksi avukseni... Minä i-isken takaisin... niin
totta kuin elän" --
Hän tointui jälleen ja harppasi äänettömänä edes takaisin lattialla.
"Johnston on ollut sangen aulis, -- niinhän te sanoitte,
Finkenhagen?... kyllä, kyllä, -- sangen aulis. -- Merkillisen kiltti ja
taipuvainen niitä kohtaan, jotka häntä käskevät. -- Hm-m, etenkin kun
asiat käyvät hänen mielensä mukaan." --
"Hän ehkä pitää itseään jossain määrin tuuman isänä sen jälkeen, kun
hän itse on alkanut sen puolesta vaikuttaa", lausui teidentarkastaja
lempeästi puolustellen. -- "Lieneekö sitten oikein tai väärin...
Sitä en tänään vielä itsekään oikein tiedä, -- ehkä nyt, kun tie
tasoitetaan"...
"Jotta tuo inhoittava lude pääsisi tänne maanteitä kömpimään", --
tirehtori paiskasi pulpetille teräskynän, joka hänellä oli kädessään.
-- "Jospa vaan tietäisi, millä vääntää siltä niskat. -- Olen sanonut,
että Johnston on lapsi julkisessa elämässä, -- lievimmin sanoen."
Hän asteli lattialla, istahti ja kuljeskeli jälleen kiusallisen kauan.
Akkunasta kuului, kuinka Finkenhagenin hevonen ulkopuolella kuopi
etujaloillaan.
Tirehtori seisahtui teidentarkastajan eteen:
"Kova hyörinä alkaa nyt rouva Michelsenillä, -- koko hotellista
kerrassaan tulee kuin omnipussi -- --. On aika, että rupeamme etsimään
itsellemme toista klubihuoneistoa."
Teidentarkastaja katsoi häneen tyhjästi hymyillen, katse
miettiväisenä... Tämä alkoi käydä vaaralliseksi; -- paras oli, ett'ei
tässä antautunut liian pitkälle...
Häneen tuli jonkunmoinen levottomuus, joka pani hänet etsimään sopivaa
tilaisuutta lähteäkseen.
"Minä -- minä -- uskalsin, -- he, he", -- sanoi hän äkkiä ja nousi
tuolilta, -- "lähettää muutamia forelleja kyökkiin...
"Ne on tänään saatu, hra tirehtori; -- se on niiden ainoa etu", pilaili
hän mennessään ja tirehtorin itse näyttäissä kynttilällä hänelle tietä.
-- "Ainoastaan vähäinen suupala eineeksi... Nöyrä tervehdykseni
rouvalle", kuului ulkoa pimeistä portaista. --