"Nii-in, kyllä nyt ymmärrän, miksi kokouksessa jäin yksikseni. Toivoin
varmaa kannatusta Ellingseniltä ja hänen sepiltään... Mutta silloin
hra poikani mukavuudessaan päättää yhdentekeväksi, käykö tänään vai
huomenna hänen luonaan. Se on hänelle kerrassaan yhdentekevää; --
hänellä tietysti täytyy olla määrätty aikansa piippunsa polttamiseen,
kun on kello yhdentoista aikaan syönyt välipalaa, -- ja sitten hän
tarvitsee saman verran vetelehtimisen aikaa päivällisen päälle. Sitä
oli tietysti mahdoton keskeyttää"...
"Tätä en kärsi kauempaa", huudahti Klaus tulipunaisena.
Rrrrr... Gertrud kuuli, kuinka hän sysäsi kätensä takin taskuihin, niin
että ne repesivät.
"Sinä soit sen sydämesi pohjasta, että sain kärsiä tappioni."
"Tiesinkö minä siitä!" karjasi Klaus ja kouristeli suuliinaa.
"Et -- et suinkaan; -- siitä ei sinua kukaan syytä... Semmoiset asiat
tuntee, jolla on vähänkin halua ja harrastusta."
"Minä eroan konttorista -- heti -- en ole päivääkään kauempaa, --
minä"... Hän aikoi syöksyä pöydästä.
"Noh noh, täytyy kai minun kestää sekin... Tänään olen kärsinyt sangen
raskaan tappion. -- Kiitos sinulle, Klaus, hellästä ja toimekkaasta
huolenpidostasi", äänsi tirehtori väräjävällä äänellä, joka tuli
kolkkona kuin haudasta.
"Se on kehnoa, -- pannaan syy minun niskoilleni. -- Saa-ta-na!" ulisi
Klaus ja singahutti tuolin taakseen. -- "Se on kehnoa... Sen sanon
äidin kuulleen"...
"Jos nyt tekisin sinulle oikein!" -- Tirehtori ponnahti pöydästä ja
Klaus väistyi kappaleen taaksepäin.
"Isä", huusi Gertrud, -- "Sinä et saa" --
"Hän on mielestään mainiosti menetellyt tänään, kun jätti isänsä
pälkääsen", ilkkui tirehtori.
"Minä heitän kaikki tyyni", huusi Klaus. "Isä arvelee, että minun
vielä pitäisi ottaa selkäänikin. -- Minusta menköön nyt kaikki vaikka
miten --. Minusta ette enää saa vaivaa ettekä vastusta! -- Minä lähden
matkoihini -- aivan tyynesti"... Hän singahutti tuolin tieltään niin
että rämähti ja syöksyi ulos.
Käytävästä kuului oven paukahdus ja askelet portailta...
"Huonosti kasvatettu, paatunut, röyhkeä poikaloppi!" -- huudahti
tirehtori ja harppaili kiivaasti edes takaisin huoneessa. -- "Nyt hän
saa nöyrtyä kerrassaan, ennenkuin annan hänelle anteeksi... Saa oppia
hillitsemään itseänsä" --
Hän lähti äkkiä tältä ilkeältä taistelutantereelta, jolla tuoli vielä
makasi jalat taivasta kohti pesän edessä, ja meni konttoriin.
"Joudu nostamaan tuoli, Gertrud, ennenkuin sisäpiika tulee", kiiruhti
rouva.
"Se on kauheata, äiti! -- että isä tuolla tavalla syyttää Klauta, joka
ei tiedä miten hän parhaiten voisi asiat toimittaa. -- Siitä minä olen
vihassa, niin että tekisi mieli" --
"Isä on pahalla päällä, näetsen. Täytyy vaan odottaa, kunnes puuskaus
menee ohi, -- isä ei siedä, että joutuu tappiolle"...
"Tappiolle? -- Lienee kai muillakin tässä maailmassa oikeus pitää
omaa mielipidettä... Tässä diligenssiasiassa olen samaa mieltä kuin
Johnston. -- Sisuni nousee kapinaan isää vastaan. Kun hän myöntää, niin
tunnen sisässäni nousevan äänen, joka heti huutaa ei" -- --
Rouva jäi yksin huoneesen. Hän kävi tuon tuostakin akkunalla, katsoi
ulos ja kuunteli, asteli sitten edes takaisin huoneessa... Klaus parka,
hänen suora luonteensa ei siedä vääryyttä... Aika se vasta opettaa...
Kun saa nousta puun latvaan ja noukkia ne jyväset, jotka sattuu
löytämään...
* * * * *
Tirehtori avasi oven ja katsoi huoneesen:
"Jette sinä, eikö häntä kuulu? -- Käsitätkö, minne poika on joutunut?"
"Luultavasti hän ei niin tarkkaan tietään punninnut; arvatenkin tahtoi
kävellä, kunnes mieli asettuisi. -- Sinä olit niin tyly häntä vastaan,
Bratt."
"Hm, -- hänellä on kauhean hillitsemätön luonto. Tuntuu siltä... minua
melkein alkaa pelottaa"...
Hän lähti ja pysähtyi portaille.
Meni sitte konttoriin ja palasi takaisin huoneesen, lakki päässä:
"Missä on Gertrud? -- Onko hän noussut kammariinsa? -- Minusta näyttää
se jotenkin välinpitämättömältä; -- vähän tunteeton on tuo neiti
hyvä... Noo, onko hän siellä sisällä... Kuule Gertrud, lapsukaiseni...
Puehan päällesi ja juokse puutarhaan katastamaan, sielläkö se Klaus
lymyä kököttää, -- niin olet kiltti... Minä olen hieman levoton hänen
puolestaan, minne hän oikeastaan on joutunut; -- ehkä hänen päähän
pälkähtäisi jäädä sinne yöksi istumaan. -- Niin, jouduhan nyt, niin
minä sen aikaa odotan ulko-ovella...
"Mitä? -- Etkö löytänyt... Voitko sinä käsittää?...
"Lähtekäämme renkitupaan ja saakaamme Lars avuksi"... Isän kasvoissa oli
jotain epätoivoista, joka koski Gertrudiin.
"Luulenpa parhaaksi, että otamme lyhdyn, me kahden, Gertrud, ja
lähdemme yhdessä etsimään; turha olisi nostaa liian suurta melua."
Pimeässä kulki hän sitten suoraa päätä sahalle ja virralle, Gertrud
seurassaan.
Hän pysähtyi muutamassa huoneessa aukon eteen, josta vesi näkyi mustana
virtaavan, seisoi ja katsoi aukkoon lyhty kädessä, kasvot aivan harmaan
kalpeina...
"Ei isä, ei?" puhkesi Gertrud.
"Etkö siis luule, että hän on joutunut semmoiseen epätoivoon?" kysyi
tirehtori hiljaa.
"Hyi ei, isä!" -- -- -- --
"Jette, Jette", -- sanoi tirehtori huoneesen astuessaan; -- renki oli
käynyt etsimässä ulkohuoneet ja kaikki lähiseudut, Gertrud oli etsinyt
ja tirehtori itse palasi juuri maantieltä, jossa hänkin oli käynyt
etsimässä; -- "se vaan puuttuisi, että olisin saanut hänet epätoivoon
-- eikä siitä ole takeita -- hän on niin raju luonnoltaan"...
Hän istui sohvaan ja hiki valui kasvoiltaan.
"Mitä sinä Jette luulet? -- Sinä et tahdo sanoa, ettet saisi minua
murheelliseksi... Vai luuletko minun liioittelevan?" hän melkein
rukoillen lausui.
-- "Kun hänessä, näetten, ei olisi niin hillitsemätön veri... Poika
tosiaan oli viaton"... pääsi häneltä katkonaisin lausein, heidän
istuessa siinä lampun ääressä, kello oli jo puoli yksi; -- "mutta minä
aivan hyökkäsin hänen päällensä...
"Niin hyvä, kiltti ja luotettava, -- niin kelpo poikaa saa etsimällä
etsiä, -- ja niin reipasta"...
Hän kävi Jeten luo, puristi ja paineli Jeten kättä... "Tuntuu siltä,
ikäänkuin tässä olisi tapahtunut joku onnettomuus... Kunpa vaan
tietäisin, missä hän on!"...
"Käske, että Gertrud lähtee kamariinsa ja panee maata", sanoi hän;
alkoi sitten kiivaasti astua edes takaisin lattialla. -- "Etkä
sinäkään, Jette, enää jaksane. Minä jään tänne istumaan."
"Tiedäthän sinä, etten minä voi maata, Bratt, ja että minä tahdon olla
sinun luonasi."
"Heti kun aamu vähänkin valkenee, niin etsimme tarkkaan kaikki paikat.
Jos se on tapahtunut, niin annan itseni polisin haltuun", sanoi hän
synkästi...
Joku nousi ulkona portaita, ja käytävän ovi aukesi hiljaa, ynnä
sulkeentui.
Tirehtori seisoi hiljaa, liikkumatta...
Kuului ikäänkuin vastaan inttämistä ja puhetta...
Gertrudin se oli ääni; hän puhui kuiskutellen ja hartaasti, ja sai
veljen nousemaan portaita kammariinsa.
"Hän on ollut kaupungissa ja juonut itsensä päihin", päätti tirehtori.
"Mutta Jette!" -- hän puristi vaimoansa rintaansa vastaan, niin että
tämä tunsi, miten hän vapisi; -- "hän ei saa kuulla siitä sanaakaan
huomenna", lausui hän hiljaa. -- --
"Nyt on Klaus tullut kotiin; hän on mennyt kammariinsa maata", ilmoitti
Gertrud reippaasti ovesta. -- --
"Vartioitse mieltäsi, rakas Gertrud!" kehotti tirehtori lempeästi, kun
sanoi hyvää yötä, -- hän ajatteli, miten tytär oli hänen kaltaisensa.
* * * * *
-- Kaikki olivat menneet levolle tämän myrskyisen illan päälle, ja
tirehtori kuljeskeli itsekseen konttorissa.
Koko sisunsa oli kauheasti rikki revittynä. Toinen rajuilma oli tänään
tullut toisensa perästä, ja kokouksessa kärsitty tappio alkoi jälleen
nousta hänen, mieleensä...
Nousi mieleen jonkinlainen lämmin muisto siitä, miten hän oli
löylyyttänyt piirikunnan ensimmäistä miestä, stiftiamtmania, -- joka
heitti hiiteen kokonaisen rautatien saadakseen diligenssin ja viisi
asemaa... Hän oli piessyt heitä, yksi erältään, sen saattoi hyvällä
omallatunnolla sanoa. Ja Johnstonia, -- kun hän oli tyytynyt vaan
sanomaan, että tämä mies merkillisine lahjoineen antaa julkisessa
elämässä taluttaa itseään kuin alaikäinen lapsi, niin oli hän
mielestään säästänyt häntä niin paljon kuin taisi. -- Hän oli johtanut
kokousta älykkäästi ja taitavasti... Vasta sitten, kun huomasi jäävänsä
äänestyksessä tappiolle, oli harmi saanut hänessä vallan, ja hän oli
pippuroinut heitä niin että kyllä muistaisivat! -- omistanut heille
koko kunnian suurimmasta tuhmuudesta, mitä piiri yleensä tätä nykyä
saattoi tehdä...
Hän nautti ja upposi niihin muistoihin, miten hän oli viiltänyt ja
sivaltanut, käyttänyt itseään kuin partaveistä.
Ja Johnston! -- hän oli jälleen tullut hänen luokseen; -- hm -- hän
ei tietysti sanallakaan aavista, että hän juuri on johtanut minua,
ystäväänsä vastaan häpeällistä julkista tappiota... Tekeytyy vaan yhä
yhtä hymyileväksi ja yhtä viattomaksi...
Ihmeellistä se vaan on, hänen vakuutuksensa on ikäänkuin aina
mahdotonta olla minun puolellani... Ja takertuu sitten tuohon
stiftiamtmanin päähänpistoon, että tänne olisi saatava diligenssi, --
on se tosiaan omituista, -- kummallista, -- näyttää todella siltä, kuin
sen kaiken alla piilisi jonkinlainen systeemi, -- tahto minua vastaan...
Ja, suvaitsipa sitten tietää, taikka ei, hän se nyt joka tapauksessa,
enkä minä, tänään vallitsi tässä kaupungissa!
Yhä kiivaammin ja kiivaammin alkoi hänessä kuohua -- tulvasi mieleen
katkeruuden, häpeän, sanattoman raivon kalvava tunne, -- tunne siitä,
että oli hävinnyt...
Niin, nyt he pakisivat ja riemuitsivat, -- nyt heidän suunsa
kävi klubissa ja kaupungilla -- nytkös he olivat häntä kerrankin
kurittaneet... Äh! -- -- Ehkäpä tässä keksitään, miten maksetaan. --