"Oletteko tirehtori huomannut, kuinka eri tavalla ihmiset ottavat
taskustaan lompakkonsa? -- siinä voipi olla kokonainen luonteenkuvaus."
"Kaiketi sen mukaan, kuinka lihava kukkaro kullakin sattuu olemaan."
"Isä esimerkiksi kaivelee rahoja joka taskusta, sillä harvoin niitä
sattuu olemaan itse kukkarossa."
Tirehtori iski silmää vähän hyväntahtoisempana; mutta ei tämäkään ala
näyttänyt häntä oikein huvittavan.
"Gertrud, Gertrud", huusi Abraham sivuhuoneesen, "tulkaapa tänne
isäänne vähän suututtamaan. -- Strömmin tehtaan tirehtori katoo
katoamistaan. Luonnettahan me tahtoisimme esille saada."
Gertrud hyvästi kuuli, mitä piili leikillisyyden alla: hän oli melkein
epätoivossa kuvan luonnistumisesta.
Abraham ei muuta kuin ilmassa hapuili pensselillään ja tuijotti
tirehtoria kasvoihin.
"Mikä hätänä? Istunhan minä aivan oikein." Tirehtori iski varmalla
liikkeellä kätensä tuolin sivustaan.
"Leuassa on tänään jotain aivan toisenlaista."
"Soo -- sen muutoin luulin istuvan tarpeeksi lujassa paikallaan" --
"Se olisi nyt varsin erinomainen, jos olisitte partaanne ajamassa."
"Vai sillä tavalla!" Tirehtoriin meni tämä vitsi jotakuinkin...
Abraham lauloi sentimentaalisesti:
"Vaan Pekkaani en unhota,
ei vaikka aukeis ha-ha-hauta."
Tänään ei työ sujunut, sen käsitti Gertrud. Kun hän alkoi noin hikoilla
ja kaivella sormia tukkaan... Liioitteli sekä rokonarpia että ruuppaa,
saadakseen jotain ilmettä...
Tirehtori oli vaipunut omiin mietteisinsä, -- silmät tuijottivat
terävästi seinään ja kasvot olivat takanojassa ikäänkuin
tähystämiseen...
Abraham säpsähti äkkiä ja samalla joutui pensseli kovaan liikkeesen.
"Gertrud hyvä! tuokaa minulle vähän tilkkua, jolla pyyhin"...
Gertrud käväisi vaatekamarissa ja palasi tuokiossa huoneesen; mutta sai
vaan hajamielisen vastauksen: "Pane tuohon."
Gertrud jäi seisomaan isänsä tuolin taa, käsi lanteella... Nyt
sujui häneltä työ... Gertrudista olivat kuin ilmestys nuo Abrahamin
silmät!... Semmoinen suuripiirteinen voima leimavuolteisissa kasvoissa.
Ja samalla tuo omituinen hento, kärsivä ilmaus, joka oli saanut päälle
tavaksi vinon, ikäänkuin hieman väsähtyneen, kuuntelevan asennon... Hän
oli kokonaan työnsä vallassa.
Illan auringosta sammui seinällä säde.
Kuului toisesta huoneesta kellon lyönti...
"No vihdoinkin!" -- Tirehtori nousi ja mutisi jotain, joka oli
ikäänkuin tyytyväisyyttä sen johdosta, että tänään kuitenkin oli tullut
jotain tehtyä.
"Gertrud... Miltä näyttää?" kysyi Abraham, kun tirehtori oli sulkenut
oven; hän vielä seisoi punniten ja tähystäen työtään.
"Nyt se on isä, -- sama tirkistys"... huudahti Gertrud. -- "Ja suu...
aivan sattuva -- se ei ole kaunis -- vaan se tietää, mitä tahtoo."
"Semmoiseksi on sitä ainakin tarkoitettu", lausui Abraham
vaatimattomasti.
"Teissä on jotain isältänne, Gertrud."
"Sangen imartelevaa."
"En oikeastaan tarkoita tirkistystä enkä ruuppaa nenän juuressa;
-- vaan voima on teissä käynyt kauniiksi... Teillä esimerkiksi on
semmoinen ihana ja lämmin jäntevyys suunne ääressä, -- paras ilmeenne
on juuri siinä... Ja tuo musta mahti silmissänne... Herra tiesi mitä
tuntematonta niissä oikeastaan asuu" --
"Kiitoksia!"
... "Ja tukka, -- se oli valtaava patukka, josta sieluni kerran
riippui. Kun muistelin teitä, niin muistin aina senkin; -- sen
heilunnasta näin, millä päällä olitte... Nyt se on koottu pään päälle
uhkuvaksi solmuksi, kuin padottu virta. -- Ajatellessani, miten se voi
tulvehtia"...
"Emmekös puhuneet isän muotokuvasta", yritti Gertrud pilaillen
väittelemään.
"Emme Gertrud, vaan teidän, teidän; -- minä aina tarkoitan _sitä_,
mistä puhun... Nyt täytyy minun saada uskaltaa; nyt alkaa minussa
olla rohkeutta... Se musta ja äkkijyrkkä teissä, joka aina
saa minut säpsähtämään, -- sitä on yhtä mahdoton kuvata, kuin
auringonpaistetta... Ilmaukset teidän kasvoissanne aina ikäänkuin
puhuvat pimeästä, joka tekee minut uteliaaksi. -- Vaan antakaa minun
koittaa Gertrud!... Mitä -- ettekö tahdo? -- kohta kun olen isänne
kuvan päättänyt...
"Minä olen niin iloinen, niin iloinen", -- huudahti hän ja levitti
molemmat kätensä taivasta kohti; -- "perältäkin tapasin hänet."
Gertrudin silmistä ja kasvoista kuvasti -- -- jos istuisi Abrahamin
edessä...
Hän aikoi juuri vastata, kun Klaus samalla ilmestyi oveen.
"Noo, alkaako mielestäsi olla näköisensä?" kysyi Abraham, joka asetti
muotokuvan seinää vastaan, vaan jälleen pyöräytti sen takaisin.
"Jaha, -- jaha, -- minä -- hih, hih -- oikein selkääni karmii, että
joko lienee konttorissa jotain hullusti... Se on suoraan sanoen mainio,
-- kerrassaan"...
"Kuules Klaus", puhkesi Abraham puhumaan mielensä kylläisyydessä,
-- "muistathan sinä Otan; -- arvaas, missä minä hänet tapasin? --
höyrylaivalla piikana. En ole koskaan unohtanut, ett'en silloin hänestä
mitään saanut, -- tuota oivallista ilmettä!... Korvallistani vielä
syhyttää kuin vanha korvapuusti, että se yritys meni mistiin... Nyt
näyttää hän naiseksi puetulta laivapojalta -- silmät viekkaat, otsa
matala, ja tirkistää. Silloin oli hän minusta eläimen ja ihmisen
välimuoto. -- Mutta vielä minä hänet kerran... Hän sovittaa siten, että
suvella joskus voi jäädä viikoksi kotiin; -- sen hän lupasi"...
Gertrud kuunteli hymyillen, ikäänkuin hyvinkin huvitettuna, ja pyyhkäsi
samalla ulos huoneesta.
Kun Abraham kurkisti arkihuoneesen lausuakseen hänelle jäähyväiset,
niin oli hän jo lähtenyt omaan kammariinsa.