Teidentarkastaja Finkenhagenilla oli monta sivuasiaa ajettavana ja
monta poikkeusta tien varteen tehtävänä, vähän väliä piti viivytellä ja
pysähtyä; laiskansekainen raudikko kiipesi vaivalla ylämäet paahtavan
paisteen helteessä, juosta hölskytti alamäet, harmaja pölypilvi
jalkain välissä. Se pysähtyi itsestään, kun sattui maantiellä joku
vastaan tulemaan, se on, jos vastaantulija oli semmoinen, jotta hänen
kanssaan ansaitsi ruveta pieneen pakinaan. Raudikolla oli siinä
suhteessa vuosien kehittämä tarkka aisti. Ei milloinkaan olisi sen
päähän pälkähtänyt ruveta järki mitättömästi varustetun vastaantulijan
edessä pysähtymään. Asianomaisella täytyi olla ainakin pytty tai nyytti
kädessään. Hyyryttömät merimiehet ja maankuleksijat tunsi se visusti
niiksi miehiksi ilman että edes tarvitsi vauhtia hiljentää.
Iäkäs teidentarkastaja, jonka hiukset hohtivat valkealle lakin alta,
-- näin suvella oli hänellä viheriäinen pyöreä lakki, jossa oli
suuri nahkainen litsi, -- ja jonka pyöreät karkeat kasvot loistivat
hyväntahtoisuudesta, oli kääseissä ikäänkuin kotonaan, niissä purjehti
hän melkein alati pitkin maantietä. Maantie oli niin sanoaksemme hänen
kulkuväylänsä, jossa hän ajelehti risteilijälaivallaan ja tutki vastaan
tulijoita. Piti tietysti kysellä miten talossa elettiin, -- aikoivatko
aina kaupunkiin asti ja kenen luo siellä, -- vetkosti nosti hän
lakkiaan ja pyyhki hikeä sinisellä nenäliinalla, jonka hän veti esiin
sinisen matkatakkinsa sivutaskusta.
... "Vasikankylkeäkö siinä on? -- katsotaanpa -- ja marjoja ynnä
munia... Mitä maksaa tiu? -- Kas kas, taimenia, nepä ovat kauniita...
Kuulehan, poikkea Strömmin tehtaalle ja sano rouva Bratille, että minä
lähetin sinut, niin pääset niistä.
"Hm, vai asianajajaa, -- ikävä se on juttu, Marit, -- surko tulee
miestäsi. Jos minä satun sielläpäin käymään, niin voisin ehkä yrittää
puhua teille kummallekin järkeä, -- ymmärrätkös".
"Jumala siunatkoon tarkastajaa, kunpa tulisitte".
"Luulenpa tulevani sille kulmalle niinkuin ensi viikon lopulla".
"Me panisimme matkaan vähän vuohenjuustoa ja voita, ellei tarkastaja
pahaksi pane. -- Voi jospa niin sopisi että"...
Niin kului matka pientä hölskettä penikulman toisensa perään.
Tältä viralliselta tarkastusmatkaltaan poikkesi hän palatessaan Bratin
luo Strömmiin.
"Pyydän kysyä, kuinka rouva jaksaa... Rohkenin neuvoa tänne erään
miehen lohenpoikia tuomaan. Toivottavasti on rouva ne saanut. -- No,
sepä erinomaisen ilahuttavaa... olin jo hiukan tuskissani. Ja tuoreita
munia saatte, hyvä rouva, huomenna; uskalsin ostaa niitäkin teidän
varaltanne -- -- minä tiedän, ettei niitä ole niinkään helppo saada
tähän aikaan".
"Tulkaa sisään ja käykää istumaan, Finkenhagen, jotta saatte hiukan
virvoitusta, seltersiä, maitoa, viiniä, mitä suvaitsette, ja hiukan
purtavaa" -- huusi tirehtori sisältä.
"Te kuulutte käyneen aina Fossebrossa saakka ja Hejessä".
"Niin, minua ilahuttaa tervehtiä teidän rouva tyttäreltänne ja hra
vävyltänne ja pienokaisilta. Siellä ovat kaikki asiat varsin hyvällä ja
onnellisella kannalla, Jumalan kiitos... Sen näette varmaankin siitä
pienestä kirjeestäkin, jonka annoin rouvallenne."
"Vai niin -- no kuuluuko sieltä muuta uutta?"
"Ei muuta kuin että hra Stibolt ansaitsee hyvin rahoja näihin aikoihin;
-- mutta senpä te, hra tirehtori, tiedätte paremmin kuin minä... he,
he, he. Nyt on hän taasen ostanut hra Johnstonille yhden vanhoja
Macolmin metsätaloja."
"Niin, Johnston rupeaa oikein tuntuvasti hankkimaan itsellensä tiluksia
siellä", naurahti tirehtori. "Rahaa on runsaasti, näetten."
"Hän on todellakin tarkkanäköinen liikemies", sanoi tie-inspehtori
ihmetellen, "otti ajoissa haltuunsa ne kaksi kolme ainoata palstaa,
jotka soveltuivat kivihiilen varastopaikoiksi ja sai siten koko
hiilenkaupan käsiinsä."
"Niin, ja sen hän teki juuri kaupungin vanhojen kauppanerojen nenän
alla!"
"Ehkäpä te, hra tirehtori, sentään aavistitte sitä" -- lausui
tie-inspehtori hiljaa ihmeissään.
"Minäkö? -- En totta tosiaankan, -- en osannut ajatellakaan siihen
suuntaan. -- Minä luulin vaan hänen aikovan rakentaa."
"Niin, hra Johnston kyllä tietää, mitä hän tekee; -- mutta ette tekään,
hra tirehtori, tee mitään umpimähkään -- he, he, he --"
"Sikamaisen hyvä onni on hänellä ollut. Ja luoti onnea painaa enemmän
kuin kymmenen naulaa ymmärrystä."
"Hm, hm... Se on tavallansa ikävää, kun saa tehtävän, joka ei miellytä.
Mutta kuulkaa, hra tirehtori, nyt minulta taasen vaaditaan luettelo
matkustajista.
"-- -- Ja sen minä sanon, että sittenkun tirehtori viime vuonna teki
vankat muistutuksensa diligenssiliikettä vastaan -- koska se on
pienempi, joka tahtoo estää suurempaa -- niin ei se asia enää ole
minulle niin mieluinen -- niin en katso asiaa enää samassa innostuksen
valossa -- ja --; mutta sitähän täytyy virkansa vuoksi!"
"Vain niin? -- Vai on stiftiamtmani yhä pysynyt hulluudessansa -- se
lienee oikein päähänpistona hänellä!"
"Minun tulee ehkä ilmoittaa teille, hra tirehtori, että kaksi
valtuuston jäsentä, jotka viime vuonna vastustivat sitä, ovat nyt
tulleet toisiin tuumiin... Gaarder, kämnäri, hm -- kun tosi tulee;
-- mutta minä pyydän, että tämä puhe pysyy meidän kahden keskisenä.
Se on luonnollista, että Harrestad asiaa puolustaa, niin kauan kuin
te, hra tirehtori, vastustatte. Ja, kun hra Johnstonin arvoinen mies
edelleenkin puolustaa tätä diligenssiliikettä, niin se valitettavasti
merkitsee paljon -- onhan hän mahtimies -- niin kokonaan puolueeton ja
epäitsekäs."
"Johnston!" Tirehtori hypähti seisoalleen tuolista, "Johnston... No,
hänen koukkunsa eivät ole niillä vesillä." Hän istuutui jälleen tyynenä.
"Kyllä minä tiedän, että hän hyvin suosii esitystä ja puolustaakin sitä
lämpimästi -- niin että hänen äänensä saa varmaan ottaa lukuun, koska
hän on valtuuston jäseniä." -- --
"Johnston!" -- -- Tirehtori alkoi astuskella edestakaisin, juuri kuin
teidentarkastaja olisi ollut paljasta ilmaa -- -- "Johnston!"
Hän käveli ruokasalin ovea kohden mutta palasi äkkiä takaisin, juuri
kuin avasi sen...
"Se oli hyvin runsaasti arvattu se lasku, jonka te viime vuonna
toimititte, Finkenhagen. Asia sai kyllä oikein ruusunhohteen parhaitten
toiveitten mukaan..."
"Jette -- tai Gertrud", huudahti hän ovesta, "tulkoon teistä toinen
teidentarkastajan seuraksi, minulla ei ole aikaa."
Eteisen ikkunasta antoi hän määräyksen, että hevonen oli valjastettava,
sillä aikaa kun hän vaihtoi toisen takin päälleen, ja muutaman minutin
perästä vyöryivät hänen kääsinsä kaupunkia kohden että jymisi.
... Tämä oli tosiaankin mennyt jotenkin pitkälle! Oliko tarkoituksena
tehdä ylläkkö? -- No, sen täytyy nousta aikaisemmin kuin sekä amtmani
että Gaarder, joka --
Kääsit pysähtyivät Johnstonin puutarhan aidan ulkopuolelle... Hän oli
kuin olikin kävelemässä puutarhassa olkihattu päässään...
"Johnston!"
"Mitä? -- Hyvää iltaa. Etkö sinä käy sisään, Bratt."
"Minulla ei ole aikaa... Kuules mitä peijakkaita ne nyt kuuluvat
puuhaavan sen diligenssin kanssa?"
"Vai niin, -- en minä ole siitä kuullut mitään nykyään. Mutta minua
ilahuttaisi, jos asia saataisiin vireille jälleen."
"Jaa, sinuun ne kuuluvatkin luottavan valtuustossa. Sitten saamme
ajaa kituuttaa diligenssillä, katsos -- ja rautatiestä ei ole enää
puhettakaan vielä moneen vuoteen."
Johnston pudisti päätään.
"Mutta, hyvä ystävä, vastustatko sinä vielä niin kovasti sitä tuumaa?
Minä luulin" --
"No, sen saat tietää, -- ja nyt täytyy teidentarkastajan lähteä ajoon
laskemaan"...
Johnston seisoi puutarhaveitsi toisessa kädessään ja muutamia
leikattuja parsaheiniä toisessa. Hän laski ne maahan ja nojausi aitaa
vasten: --
"Niin, kyllä minulle sopii erinomaisesti, että saamme tänne rautatien
nyt, kun minä olen saanut metsiä sinne, mistä linja on vedettävä..."
"Katsos sitä" virkkoi tirehtori riemuissaan. "Meidän silmämme rupeavat
aukenemaan kohta, kun pääsemme hiukan tuntemaan todellisuutta.
"Tietysti se sopii sinulle erinomaisesti, oikein vallan mainiosti,
se on luonnollista. Me nutistamme sen diligenssin ilman muita
mutkia. Minä arvaan, että amti on ajatellut laittaa sen sellaiseksi
hienoksi uudenaikaiseksi, varustaa tyynyillä, lakeerauksilla ja
peililasiakkunoilla, jotta se vastaisi kaikkia uutukaisimpia ajan
vaatimuksia... Ja siitä saa stiftin amtmani Olavinristin -- ja sillä
onkin diligenssi täyttänyt lähimmän tarkotuksensa"... Tirehtori
heittäytyi selkäkenoon kääseissään ja oli erinomaisella tuulella.
"Niin -- ei -- tuota, minä arvelin, että kun minä, jolle olisi
niin suuri etu rautatiestä, en katso sen vaikuttavan mitään
diligenssiasiaan, niin ehkäpä sinäkin rupeaisit katsomaan asiaa samalta
kannalta kuin minä."
"Mitä? -- Vai niin, sinä arvelit, että minun pitäisi... E-ei!" -- Hän
tempasi niin äkkiä ohjista, että hevonen hypähti. -- "Ja sinä puolustat
siis asiaa valtuustossa?"
"Niin, jos se tulee esille, niin tiedäthän sinä, että minä sen teen."
"Hm"... Hevonen poljeskeli, vaan vankka käsi hillitsi sitä. -- "Minä
sanon vaan, että sinun rajaton viattomuutesi julkisuutta koskevissa
asioissa tuottaa enemmän vahinkoa kuin...
"No, no, älä nyt suutu. Mu-utta, haluan minä nähdä sen päivän, jolloin
amtmannisi saapi diligenssin ansioluetteloonsa. Hyvää yötä, Johnston."
Hän laski hevosen menemään. Se juoksi täyttä vauhtia mäen päälle ja
kääntyi portista konttoriin.
Puolen tunnin perästä ilmestyi Harrestadin ohut olento hiukan
hämillisenä ovelle.
"Te olette, hra tirehtori, lähettänyt minulle sanan. Minä en oikein
tiedä, mistä tämä kunnia minulle tulee."
"Elkää kiittäkö, Harrestad, ennenaikaisesti. Istukaa, tehkää hyvin."
Se oli sangen omituinen vastaanotto. Harrestad silmäili ympärilleen ja
istahti nahkasohvalle.
"Te olette nyt jo kauvan aikaa ponnistelleet päästäksenne esiin
julkisessa elämässä, Harrestad. Mutta ettehän te voi sanoa sen
erinomaisesti onnistuneen?"-- kääntyi tirehtori hänen puoleensa hiukan
leikillisesti.
"E-en -- se on teidän ansionne, hra tirehtori!"
"Niin, minä uskon melkein samaa, tiedättekös."
He katsahtivat toisiinsa.
"Tuo ammatti tehdä valituksia konkurssipesissä ja sellaisissa ja
puuhata käsityöläisten säästökassaa, johon ette koskaan saa rahoja
-- ja sitten tämä viimeinen, miksi te sitä kutsuttekaan? Niin,
'merimiesten apurahastoksi hyödyllisten kirjain ostoa varten', johon te
itse hankitte kirjat."
Tirehtori nojasi kyynärpäällään pöytään ja heilutteli hiljalleen
avainkimppua.
"Ihmiset ymmärtävät sen hyvin, näetten. Ja se teitä pidättää jokaisessa
vaalissa -- he he -- aivan toisin kuin tirehtori, niin uskollisesti ja
viisaasti kuin te asettanettekin pyydyksenne."
Harrestadin silmät säihkyivät vihasta. Hän työnnähytti kätensä suoraksi
ja oli vähällä raivostua; mutta äänessä ja esiintymistavassa oli
jotakin, joka hillitsi.
"Niin, niin, aivan toisin kuin tirehtori. -- --
"Mitä te siihen arvelette, Harrestad", lausui hän raskaan vaitiolon
perästä, "minä kehotan teitä jättämään kaiken tuon roskan ja lupaisin
hankkia teille paikan, joka todella takaisi teille vankan jalansijan
yhteiskunnassa. Esimerkiksi sairashuoneen revisorin viran, joka tulee
avoimeksi uudelta vuodelta?"
Harrestad äkkiä ponnahti korkealle sohvassa, mutta vaipui sitten
jälleen sijalleen verkalleen epäillen.
"Uskallanko kysyä, onko tämä tirehtorin puolelta täyttä totta vai" --
"Tehän olette suora raha-asioissa. Se aina auttaa alkuun... Että minä
tällä tavalla voin jättää huomioon ottamatta personalliset tunteeni,
sitä kai ette oikein käsitä, Harrestad?"
"E-en, en oikein -- en tällä haavaa. Mutta, -- tässä ehkä piilee
jotain takana, joka... Ja kun se voi tapahtua vapaasti ja ilman
sitoumusta minun puoleltani, niin --. Ei pidä tilaisuutta halveksia, --
tämä on korkeamman johdon sormenosotus"...
"Pu-uh!" puhkui tirehtori...
"Noo, te ehkä tiedätte, että kaupunkiin puuhataan diligenssiliikettä?"
Harrestad vilkasi äkkiä tirehtoriin mieltään teroittaen. Hän väänsi
epätietoisena niskaansa, ja sitte katsoi laattiaan niin että
runoilija-otsa tuli näkyviin.
"Tarkoittaako hra tirehtori, että --?"
"Niin niin, sitähän minä"... Tirehtori siveli ivallisesti leukaansa,
ja Harrestad tunsi hänen elävän silmänsä ikäänkuin paahtavan päälleen,
tutkiaksensa mitä hänessä liikkui.
"Minun täytyy suoraan sanoen tunnustaa, että tirehtorin ennen
esiintuoma syy, jotta diligenssi estää rautatien, vieläkin minusta
pitää järkähtämättä paikkansa. Tämä on samalla niin yksinkertainen ja
selvä asia, -- tirehtori on osannut tässä oikeaan kohtaan, niinkuin
kaikessa muussakin."
"Niin niin, aivan niin... Juuri sitä minä tahdoin teiltä kuulla,
Harrestad. On varmaan se paikkansa pitävä syy."
"Aivan järkähtämätön, hra tirehtori! -- Ja minua ilahuttaa
sanomattomasti, että minä tällä kertaa -- tässä tilaisuudessa --
puhtaalla omallatunnolla voin asettua tirehtorin puolelle. Rautatien
pelastaminen on todella asia, jonka pitäisi koota kaikki puolueet tässä
kaupungissa; -- ja että tirehtori nyt niinkuin tavallisesti" --
"Hyvä, hyvä", keskeytti tirehtori malttamattomana. "Hevoseni seisoo
ulkona valjaissa, niin että antanettehan anteeksi -- -- Minua
ilahuttaa, että olemme selvillä... Hyvästi, hyvästi -- --
"Se liitto ei juuri ollut hienoimpia!" mutisi hän itsekseen kääseihin
istuessaan.
Hän käski hevosta, ja ravissa alkoi lyhetä kotomatka.
Vihannalle portille, joka vei Tröanin puutarhaan ja kirjapainoon,
seisahutti hän hetkeksi ja kuulusteli... "Vai niin? -- eikö ole kotona?
-- Olkaa hyvä ja käskekää Tröania poikkeamaan huomenna konttoriini --
ennen kymmentä"...
Kotopihassa viskasi hän ohjakset pojalle ja astui arkihuoneesen. Siellä
odotti Abraham, vaikka kello jo oli kuusi, valmiina hänen muotokuvaansa
jatkamaan.
Tirehtori lyhyesti ja mitään virkkamatta asettui siihen asentoon, jota
hän nyt oli pitänyt kahtena tiistaina ja perjantaina. Rehellisesti
yritti saada kasvonsa niin otollisiksi muotokuvaukselle kuin suinkin,
ja Abraham näki epätoivokseen ihmeellisen imelänsekaisen naaman --
sileän ja ilmeettömän, semmoisen, johon turvautaan seurasalissa.
Abraham teki valmistuksensa tähtäillen ja vihellellen ja lauloi pätkän
"Vendlasta ja Pekasta", saadakseen vähän eloa ilmaukseen.
"Oi hempeä ja ihanainen kulta
Sa Vendla armas, sydämen veit multa" --
Se ei herättänyt tavallista mieltymystä, ja sen vuoksi puhkesi hän
laulamaan:
"Vaan taskusta, oi, kukkaro,
Oi, oi, oi oi, ohho ohho, --
On poissa koko lompakko" --