Gertrud heräsi aamulla siihen, että kukko kiekasi ulkona käytävässä; --
oli juuri nähnyt unta, että joku huusi Gertrudia, -- ja sitten kuuli
jälleen kanan kaakattavan suurimmassa epätoivossa a, ka, ka, ka, ka,
-- lopulta ihan ikäänkuin henkitoreissa... Mikä ihme oli ne saanut
kanatarhasta aina tänne käytävään asti. Joku niitä lienee ajanut.
Nyt alkoi kukko jälleen -- koira varmaan ajoi takaa...
Gertrud syöksyi vuoteeltaan, mutta oli tuskin saanut päänsä ovesta,
ennenkuin hän jälleen paiskasi tämän kiinni... "Kvivit, kvivit...
Gertrud, lintunen!" -- kuului sieltä riemusta pulppuava vikerrys.
Abraham Johnston!!!
Gertrud kuunteli... Sydän jyski ja pamppaili...
Ja nyt kiekasi hän aivan lukon suulla.
"Gertrud, minä se olen, Abraham, joka olen palannut Norjaan!"
"Tervetuloa", -- kajahti hänelle vastaan. -- "Klaus varmaan käy hirveän
iloiseksi."
"Karkasin kotoa kahvista ja kaikesta, tervehtiäkseni ensinnä teitä,
Gertrud! -- ja Klauta, ennenkuin hän lähtee konttoriin. -- Tulin kotia
eilen illalla myöhään."
"Niin, onhan tietysti minustakin suunnattoman hauskaa, että olette
palanneet."
"Voisittehan te ainakin pistää ulos upean kätenne, ja tervehtiä
ihmistä, joka niin kauan on ollut maasta poissa."
"Oletteko te hullu... Tulen kohta alas."
"Kylläpä ihmettelen, miltä te nyt oikeastaan näytätte. -- Miten
minä olen halunnut takaisin isänmaahani, nyt syön koivunnuppuja
ja männynkäpyjä niinkuin vuohet ja hirvet... Voih, tämän kevään
herttaisuutta!"...
Gertrud kuuli, kuinka hän kovalla äänellä keskusteli ovelta Klaun
huoneesen, ja miten hän sitten laskeusi portaita alas arkihuoneesen,
jossa varmaan kaikki akkunat näin aikaiseen vielä olivat auki. --
-- "Minä varmaan aamulla säikähytin teitä noilla vanhoilla
tempuillani", tervehti hän, kun Gertrud tuli alas; katse vaelsi
jotenkin hämmästyneenä pitkin immen vartaloa; hän joutui melkein
hämilleen... "Mutta mielessäni olitte semmoisena, kuin olin tottunut
näkemään, -- kyllä muistatte -- aivan nuorena ollessamme"...
Hän piti kättä, jonka impi ojensi, melkein tarpeettoman kauan
omassaan... "Tuntuu siltä, kuin jälleen olisi päässyt mannermaalle",
lausui hän hurmaantuneena.
"Vieläkö pidätte eläimistä pihalla enemmän kuin mistään muusta?" alkoi
hän jälleen vallattomasta. -- "Niidenhän kautta meistä tuli niin
hyvät ystävät, muistattehan. Siitä pitäen ei kukaan ole päässyt niin
toverimaisen lähelle minua ja taidettani, sen vakuutan."
"Minä luulin, että teistä oli tullut aivan toisenlainen 'blaseerattu'
herra siellä ulkomailla", hymyili Gertrud, lämmin loiste silmissään,
"Blaseerattu... Kiitoksia, -- näen, että olette minua muistaneet! --
blaseerattu taiteilija on kuollut silli. Ja minä joka luulin _teitä_
aivan samanlaiseksi, kuin ennen lähtöäni. -- Luuletteko, että olisin
uskaltanut aamulla kujeilla sillä tavalla, jos olisin aavistanut tai
uneksinut että --
"No niin, mutta olenhan minä oikeastaan huolta pitänyt siitä, että olen
saanut teistä kuulla", -- jatkoi hän, kun Gertrud irroitti kätensä ja
alkoi järjestää kahvipöytää, -- "ja vaikka täti Sofia koitti asiaa
peitellä hienolla lempeällä verholla, niin älysin sittenkin, että näinä
kahtena talvena olette kauheana tirannina vallinneet täällä kotona
tanssijaisissa...
"Kyllä varmaan olen minä nyt kotiin tullut, rouva Bratt!" huudahti
Abraham rouvaa vastaan ja syleili häntä. "Kun maalaisi Sibyllan, joka
mietteissä tuijottaa maailman tulevaisuuteen", sanoi hän, "niin silloin
tahtoisin rouva Bratin mallikseni"...
Hän istahti ja katseli ympärilleen. -- "Täällä huoneessa on aivan kuin
istuisi tuoksuvassa norjalaisessa havumetsässä, -- täällä sisällä
täynnänsä rouvan puutarhaa ja Strömmin virta tuolla ulkona...
"Ei mutta kas tuota kaunista harjua varjoineen!"... Hän ponnahti
seisomaan ja syöksyi akkunalle...
"Näettekö, neiti Gertrud, -- ei, tästä!... Mökki tuossa ja
pellontilkka, -- polku tuolla puiden välissä ja varjot alempana?...
Siinä vasta aihe"...
Gertrud tunsi, että hän oli ilmassa lähellä hänen takanaan, -- tunsi
pörhöisen harmaan vaatteen, kun hänen käsivartensa viittasi tuossa
ihmeen lähellä vieressä, -- tunsi, että hänen huomionsa perältäkin oli
kiintynyt häneen.
"Kaikki nyt on paljasta maalausta", sanoi hän leikillisesti ja korvia
myöden punastuneena, kun äiti kutsui kahville.
Abraham istui lengollaan pitkät koivet, jotka Gertrud hyvästi muisti,
ja katsoi ympärilleen; hänellä oli harmaansekaiset, tavattoman leveät
housut ja paksuanturaiset kengät...
Tuossa tulla tuiskahti Klaus kamaristaan ja vetäisi nopeasti tuolin
allensa kahvipöydän ääreen; hänen piti lähteä kaupunkiin konttoriin...
Yöksi vasten sunnuntaita piti hänen Abrahamin kanssa päästä saaristoon
merilintuja ampumaan... Haulikoilla tietenkin... Hän kyllä ottaisi
hankkiakseen paraiksi karkeita hauleja... Isän purjevene... eväät
mukaan...
Klaus oli ankarassa puuhassa saadakseen Abrahamin viehätetyksi ruuti-
ja hauliharrastuksilleen.
"Ettekö te, Gertrud, voisi tulla mukaan?" tunnusteli Abraham.
Gertrud vilkasi häneen tutkivaisesti; -- ennen aikaan pääsi häneltä
aina tuon tuostakin ajattelemattomia.
"Ja kun sitte ajonne menestyy huonosti, niin syytätte sitä, että oli
naisia veneessä", lausui hän vältellen.
"Saaristossa keitämme kahvia ja näemme majakkain vilkkuvan", houkutteli
Abraham... "Kun otamme lämpöisiä saaleja mukaan -- miten?"
"Saaleja -- niistä viisi" --
"Entä miks'ei? -- Yölläkö purjehtiminen?"...
Gertrudin katse paheksui tätä härnäävää kysymystä.
"Nyt pyydän teiltä jotain ensi kerran sen jälkeen kuin Norjaan palasin,
-- pankaa sekin vaakaan, Gertrud", pyysi hän niin hartaasti, ettei impi
enää uskaltanut hänen puoleensa katsoa.
"Nyt -- nyt minä jälleen tunnen teidät!" huudahti hän. "Varovainen
ikäänkuin pitäisi tässä obligatsionin alle kirjoittaa"... Hän näki
ainoastaan mustat silmäkulmat ja pitkät ripset; Gertrud tuijotti
kuppiin ikäänkuin miettien ja punniten.
"Muutoin pidän koko retkeä epäonnistuneena", selitti Abraham ja nosti
säärensä ristiin.
"Sen kyllä voit", lausui Klaus ratkaisevasti, -- "sekä hän että Jonette
olivat mukana, kun Stibolt ja minä viime vuonna olimme linnustamassa --
he silloin kävivät meillä. Ja hyvästi menestyi silloin retkemme."
"Niin, mutta älkää sitten syyttäkö minua, jos retkenne nyt onnistuu
huonosti!" lausui Gertrud äkkiä avuttomasti.
"Meilläpä on oleva verraton matka!" huudahti Abraham riemuiten.
Ovi aukeni ja tyytyväisenä hymähtäen seisahtui tirehtori kynnykselle...
"Mitä? Abraham senkin patriarkka... kotiin palannut taiteilijamme,
aioin sanoa, -- -- enkö tosiaan aamulla kuullut, kun partaani ajoin,
muutamia harvinaisia taiteenesityksiä käytävästä.
"... Tullut tunnetuksi, mutta eipä juuri lihonut ulkomailla... Noo, ja
isä on onnellinen...
"Mutta nyt täytyy teidän toistaiseksi jättää kunnianhimo Parisiin ja
käydä täällä kesälaitumella -- ja levätä oikein perinpohjaisesti",
lausui hän ja laski nahkasalkun viereensä pöydälle. Ajan täperyyden
vuoksi joi hän kahvinsa ja söi suuruksensa seisaallaan --
"Nyt pääsen hetkeksi antamasta Johnstonille joka kuukausi
pankkiosotuksia Parisiin"...
Hän söi ja pakisi ja vilkasi sivumennen salkkuunsa.
"... Varsin hullunkurista, Abraham, teidän isänne ei millään muotoa
suostunut ottamaan kreditiosotusta koko vuodeksi, -- vaan sen sijaan
osti hän mieluummin kaksitoista eri vekseliä... Ensinnä en käsittänyt,
-- että hän teki sen sen vuoksi, jotta voisi olla varma jotenkin
säännöllisestä kirjeiden saannista. Taiteilijat ovat hulivilimiehiä,
näettekös... Sitten olen säännöllisesti aina kuukauden viimeisenä
postipäivänä viedä tallustanut hänelle vekselin -- ja pakisin hetkisen
neiti Rönnebergin kanssa, joka aina tiedusteli Gertrudista, ennenkuin
hän kirjoitti." -- Tirehtori tirkisti rauhallisesti silmäkulmainsa alta.
Gertrud äkkiä säpsähti... Ahaa! -- Isäkin oli siis ollut jutussa
osallisena ja pitänyt huolta suhteista, -- kertonut tanssijaisista ja
asettanut hänet otolliseen valaistukseen. -- Nyt piti isän edelleen
valmistella asiaa.
Tirehtori selaili sivumennen muutamia numerosivuisia asiakirjoja.
"Soo-o, vai olette jo saaneet viekotelluksi hänet linnustamaan,
Abraham?" alkoi hän jälleen puhetta jatkaa. "Vai uskaltaa hän uskoa
nuoren henkensä aaltojen haltuun...
"Muistutappa minua Klaus, että lähetän sanan pursimies Torgersenille, --
purjevenettä pitää ensin tarkastaa, onko se tarpeellisessa kunnossa, --
ja voipi hän tulla mukaannekin... Tuommoiset taiteilijat tapaavat olla
hajamielisiä, lausui hän hymyillen, kun oli saanut salkun kainaloonsa
ja valmistautui lähtemään...
"Kuulehan Jette", tirehtori viittasi rouvansa luokseen, ikäänkuin
hänellä olisi ollut jotain painavaa sanottavaa, -- "ole hyvä ja tule
kanssani ulos, niin saan vähän keskustella kanssasi, ennenkuin lähden".
"Klaus, sinä et saa päästää isää miestä palkkaamaan minun tähteni",
puhkesi Gertrud äkkiä. "Minä ennemmin jään kuivalle maalle, täällä on
turvallisempi", sanoi hän jotenkin lyhyeen, kun ovi suljettiin.
"Mitä nyt?" -- huudahti Abraham, -- "ettekö tulekaan mukaan?"
"Semmoinen päähänpisto! -- saa sitä huvikseen ajatella", lausui hän
vältellen.
"Mikä oikku teihin lensi nyt yht'äkkiä, Gertrud! -- Joko minua nyt
jälleen jostain rangaistaan?"
"Mieleeni juolahti, että lupasin sunnuntaina käydä Thora Löbergin
luona..."
"Verukkeita!" keskeytti Abraham. "Minusta alkaa tuntua siltä että
-- nousseeko teissä jälleen vanha halu -- hm -- miten sanoisin, --
hauskoihin yllätyksiin"...
Hän sai katseen semmoisen, joka oli tuttu hänelle entisistä ajoista.
-- "Verukkeita... luuletteko niitä tarvittavan?" vastasi Gertrud
verkalleen ja ärsyttävästi.
"Soo soo, -- minä todella alan luonnettanne tutkia, neiti! -- Se
tosiaan näyttää olevan varsin monimutkainen kone... Sisällä syvällä
siinä varmaankin jossain piilee pieni pikantti, oikullinen musta
tonttu?"
"Niin, paras kai olisi olla kuin silkkilanka, jonka voisi sormensa
ympäri kietoa", vastasi impi maireesti.
"Hm, -- tavallaan elämäni punainen lanka... Arvattavasti se, johon
minut hirtetään", mutisi Abraham itsekseen.
"... Minusta näytään ajattelevan, että olen käyttäytynyt jotenkin
narrimaisesti isänmaahan saapuessani... No niin, minä kiitän
opetuksesta, neiti Gertrud!"
"Meidän, Klaus, ei siis auta muu kuin tyytyä kohtaloomme! -- Lähdemmekö
yhdessä?" kysäsi hän ja etsi hattuaan...