Hän oli jo kestänyt päivän ottelut ja rasitukset hyvään matkaan
iltapäivää ja oli par'aikaa säästöpankin kokouksessa, kun kasööri äkkiä
pisti päänsä johtokunnan huoneesen ja ilmoitti, että Johnston pyysi
puhellakseen hänen kanssaan.
"Jos hänellä on säästöpankkiasioita, niin olen hänen palvelijansa; --
mutta hän huomannee itsekin, kuinka vahvassa väkeä vielä seisoo siellä
ulkona tiskin takana."
"Hra Johnston lupaa odottaa täällä ulkona sen aikaa", ilmoitettiin
jälleen ovesta.
"H-m, -- hieno mies"... mutisi tirehtori; -- "silloin saamme kunnian
kiiruhtaa, Gaarder! Lukekaa te kämnäri ääneen lainasuostumukset, niin
kirjoitamme sitten pöytäkirjan alle"...
"Ole hyvä, Johnston", lausui hän ovesta, -- "kokous on nyt päättynyt."
Jäykänlaisesti tarjosi hän tuolin. Teidentarkastajan hopeanharmaa pää
ja lempeät kasvot ilmestyivät Johnstonin taakse oveen: -- "Uskallanko,
-- saanko... olla niin rohkea"...
"Täällähän on läsnä kolme valtuuston jäsentä", -- alkoi Johnston, "ja
kun itse olen neljäs, niin voipi ehkä täällä saada asian alkuun; --
voimmehan melkein pitää itseämme enemmistönä", hymyili hän.
"Minä puolestani olen paljasta korvaa", vakuutti tirehtori.
"Asia on se, että stiftiamtmani kävi luonani eilen illalla, niinkuin
hyvin tiedät"...
"Enpä juuri voi sanoa tietäväni; mutta sehän on saman tekevä. Noo -- me
odotamme jännityksellä."
"Minä sanalla ja kädellä hänelle lupasin, että rupeisin ajamaan asiaa,
jota hän suuressa määrin harrastaa, -- ja josta minunkin mielestäni on
oleva kaupungille paljon etua... Olisi nimittäin saatava järjestetyksi
matkailijaliike, joka täälläkin niin alkaa vauhtiin päästä. Per
Enoksenin kyytilaitoshan on paisunut kerrassaan suurenmoiseksi,
ilmoittaa ja reklameeraa ja on yhteydessä höyrylaivain kanssa.
Amtmani on antanut teidentarkastaja Finkenhagenin toimittaa luettelon
matkustajista; luettelo osottaa, että matkustajain luku on kaksi sen
vertaa, kuin tarvitaan säännöllisen diligenssikulun aikaansaamiseksi
tähän kaupunkiin. Saanko pyytää teitä, hyvät herrat, katsastamaan
tämänsuvista luetteloa"...
Hän antoi sen Bratille, joka loi siihen pikaisen katseen, ja antoi sen
sitten kämnäri Vaagelle.
Teidentarkastajan lempeät, hyväntahtoiset kasvot kävivät vielä entistä
leppeämmiksi, kun "asian perustus" lupaili näin sulasti suoriutua.
Tirehtori tietysti oli Johnstonin miehiä.
"Sallittakoon minun sanoa", lausui hän varovaisella lämmöllä,
"että minä jo kaksi vuotta olen tätä asiaa harrastanut -- aivan
hiljaisuudessa, helposti ymmärrettävistä syistä, he, he"...
"Helposti ymmärrettävistä syistä", matki tirehtori häneen kurkistaen
ja irvistäen, ikäänkuin olisi aurinko silmiin pistänyt. "Se on, te
ette halunneet saada Per Enoksenia niskaanne. Ei ole hauskaa joutua
tekemisiin hänen kanssaan, ei; hän tietysti ei ole hyvillään siitä,
että saadaan häviöön hänen kyytiasemansa."
"Tuuma on niin sanoakseni käynyt helmalapsekseni, hra tirehtori, -- ja
jos minun vähät tietoni ja lähes seitsemänkolmattavuotinen kokemukseni
tämän piirin maantieliikkeestä jotain painaa, niin olen minä ilolla
kannattava asiaa."
"Niin, kannattakaa te vaari vaan, -- minä kannatan vastaan...
Ja samalla sanon syyn: Kaikki tuommoinen kituuttelu ja yrittely
diligensseillä ja muulla sentapaisella, se vaan ehkäisee ja viivyttää
rautatien tänne saamista; -- ja se se kuitenkin on pääasia tälle
kaupungille ja koko piirille... Mieltäni pahoittaa, Johnston, etten
tällä kerralla voi olla amtmanillesi mieliksi, ole hyvä ja vie hänelle
semmoiset terveiset, -- Me tyydymme Per Enokseniin, kunnes saamme
rautatien. Niin on selvä ajatukseni, ja se on yhtä hyvä kuin mikä muu
ohjelma tahansa!"
Johnstonin kasvoihin ilmestyi pari kuumaa pilkkua, hän nähtävästi
hämmästyi, kun ehdotusta näin suoraa päätä vastustettiin.
"Tuo on päähänpisto, Bratt", lausui hän päätään pudistaen. "Sinun
lempiaatteesi, rautatien vuoksi, pitäisi muka kaiken muun olla
mahdotonta."
"Niin, mikäli minä voin", sanoi tirehtori hymyillen ja katsoi kattoon
merkillisen tyytyväisen näköisenä.
"Anna anteeksi, mutta äskeinen perustelusi ei juuri pysty minuun",
lausui Johnston jotenkin lyhyeen ja alkoi astua edestakaisin lattialla.
-- "Mutta muutoin on harmillista, -- vietävän harmillista, -- kun noin
odottamatta tulee eteen kivi, johon kompastuu"...
Teidentarkastaja hymyili tyhjästi ja punastui aina valkeaan hiuksien
reunustaan saakka, katsoi epätietoisena milloin tirehtoriin, milloin
Johnstoniin. Jos vaan olisi huomannut olla varoillaan, ettei olisi
joutunut kummankaan puolelle... "Niin, eihän minulla ole mitään
sanottavaa"... alkoi hän pakista.
"Etkö voi kuitenkin asiaa punnita, Bratt!" huudahti Johnston.
"Punnita?"... Tirehtorin pyöreä linnunsilmä tirkisti. Stiftiamtmani ja
Johnston olivat luulleet, että muka oli heidän käsissään kaikki valta,
päättivät eilisiltana koko asian, luulivat voivansa hänen talonsa ohi
käydä...
"Hohhoo -- jaa, päättynyt tämänkin päivän puuha!"', haukotteli
tirehtori ja oikasi mielihyvällä ruumistaan. "Saatte ottaa pöytäkirjan
huostaanne", huudahti hän kasöörille ja tarttui hattuunsa lähteäkseen.
"Nyt on vaari väsyksissä -- ja nälkä on kuin sudella", uskoi hän
Johnstonille, mieli suuresti keventyneenä siitä, kun oli kuitannut
eiliset...
"Tulehan meille", kutsui Johnston, "luulenpa Sofialla vielä olevan
ruokaa, -- lohta tai ainakin vähän paistia -- laitettiinhan niitä
amtmanille."
Bratt vilkasi häneen terävästi. Aikoiko hän kutsua amtmanin jätteille?
-- Ei -- hän näytti niin siunatun viattomalta. Ja olihan se jo
kuitattu...
"Hiisi nähköön, miksi annoit amtmanin narrata itseäsi tuommoiseen", --
huudahti hän harmissaan, "vahinkoa sinulle vaan on siitä... lohtako
sanoit? -- Mutta saman tekevä, kun sitä vaan on viljalta!" -- --
-- Ulkona Johnstonin tilavalla, lisäksi rakennetulla verannalla näkyi
vanhan rouva Macolmin vaalea karttunainen puutarhahattu, ja salissa
haaveksi tehtaanhoitaja pianon ääressä. Hänen kovettuneet, kankeat
kätensä hapuilivat yhä uudelleen ja uudelleen vaikeanlaista kohtaa, ja
pää silloin tällöin säesti hartaalla nyökkäyksellä.
"Täällä Johnstonilla aina on kuin toinen ilma", lausui tirehtori, hän
istui mielihyvällä puutarhatuolille, vanhan rouvan viereen; "samalla
minusta tuntuu, ikäänkuin olisin satain penikulmaan päässä kaupungista,
pankista ja sahasta, -- semmoinen rauha!"
"Niin nähkääs hra tirehtori, kaikki on verrannollista", lausui rouva
ja nyökkäsi päätään; -- "tätä te kutsutte rauhaksi. Vaan täällähän
telefoneerataan ja telegrafeerataan, ja höyrylaivat puhaltavat, niin
että aina ihmettelen, uhanneeko joku vaara, ja täällä yhtä mittaa
juostaan Johnstonia kysymässä ja tiedustelemassa... Tottumattomuutta
se lienee, kun on elänyt viisi kuusi vuotta maalla yksinäisellä
pienellä tilalla. Siellä on toinen päivä toisensa kaltainen.
Maitopiika tuo postin, ja minä lueskelen sanomalehtiä ja väittelen
vanhan tehtaanhoitajamme kanssa nyky-ajoista, joita hän lapsellisessa
uskossaan kuvittelee yhtä sopusointuisiksi, kuin haaveensa pianolla...
Tulee sitte teen aika ja lampun ääressä teemme sovinnon pienellä
knorrilla."
Neiti Rönneberg katsoi helteisellä iltapäivällä viileän ja raikkaan
paikan verannalle vievän oven suuhun ja käski sisäpiikaa siihen
kattamaan tirehtoria varten pöydän; nopeasti ja melutta kannettiin
sitten ruuat pöydälle.
"Antakaa anteeksi, että nyt käyn käsiksi kursailematta, -- enkä vaan
maistele. -- Minullapa ei ole koskaan ollut sitä taitoa, että olisin
syönyt siivolla ja varovaisesti -- siitä syystä, että aina olen liiaksi
nälissäni."
"Tiedättekös mitä, tirehtori", pakisi rouva, joka oli tullut huoneesen
hänen mukanaan, -- "on oikein virkistävää, kun näkee miehen tulevan
kotia noin perin uuvuksissaan ja nälkäisenä koko päivän taistelusta."
"Minun oikeen tulee surko teidän lautasianne, neiti Rönneberg", lausui
tirehtori antaessaan kyytiä esiruuille. "Jos tehtaanhoitaja tahtoisi
jatkaa ruokamusiikkia, niin se ehkä kääntäisi huomion muuanne", lausui
hän hymyillen ja siveli suutaan pyyhinliinalla.
"Lupasin hänelle lohta, Sofia", ilmoitti Johnston.
"Niin, eikös se ole sinun tapaistasi", lausui rouva Macolm ja pudisti
päätään. -- "Stiftiamtmanihan sai siitä lopun. Henrik söi sen tänä
aamuna piparuutiliemen kanssa, ennenkuin lähti matkaan... Mutta lasi
kylmää punssia sopisi ankeriais-frikaseehen; pidähän vieraasta huolta,
Johnston!"
"Kyllä vaan -- ehkä sopisi, -- vaan sopisi se ilmankin frikaseeta",
arveli tirehtori.
"Puoleksi uskon, sen vakuutan teille, että valkea on päässyt irti,
kun käytävästä alkaa kuulua liian taajaa astuntaa", -- puhkesi rouva
Macolm sanomaan, kun Johnston oli lähtenyt punssia noutamaan; hän oli
kiihkeällä puhetuulella. "Se on sitä pelkoa, tirehtori, jonka sain
vereeni, -- noina onnettomuuden vuosina, kun meillä oli niin paljon
kestettävää, -- siitä pitäen kun huomasin, ettei jyrkästi rehellinen
ja huolellisen omantunnonmukainen mieheni ollut paikallaan näissä
liikeasioissa... Meidän perheestämme ei kukaan ole sillä alalla
yrittänyt. Me kykenemme asemamme täyttämään ja sitä luonteen mukaisesti
puolustamaan; mutta sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan sen
valloittamiseksi" -- hän pudisti päätään.
Tirehtori muisti nuo lujat suuret kasvot, joissa nenä oli hieman
kaarella, aikaisemmilta tehtaan ajoilta, kun rouva aina näytti
vanhemmalta, kuin olikaan; nyt sopivat ne paremminkin, niin että ne
varsin näyttivät melkein nuorilta, valkoisten kutrien reunustamina.
... "Ja nyt, -- voittekos uskoa, hra tirehtori! -- kun vaan näen
Johnstonin astuvan huoneesen hiljaisella tavallaan, niin tunnen sen
jälleen -- pelkoni -- syvällä sydämessä... Ja antakaa anteeksi, että
vähän kuulustelen. Hyvin kai hänen käy, herra tirehtori?" kysyi hän
hieman hysteerillisenä... "Niin, sillä aina sanottiin silloinkin, että
kaikki kävi hyvin."
"Minun ei tarvitse teille valehdella, rouvani, sanoessani, että
hänelle käy hyvin, sillä asianlaita on todella se, että hänelle käy
erinomaisesti."
"Ettekös luule minun sitä tietävän, rakas tirehtori; minä vaan käyn
niin hermostuneeksi ja levottomaksi, kohta kun kuulen puhuttavan
kauppa-asioista... Arvatkaapa, mikä minulle nyt antaa semmoisen rauhan
ja mielenmaltin? -- sitä en olisi muutamaa vuotta takaperin uskonut,
-- Abraham, josta on tulemaisillaan taiteilija... Hän se ei nyt voi
koskaan joutua vararikkoon...
"Kuules Johnston!" keskeytti hän äkkiä puheensa, kun tämä astui saliin,
"meidän täytyy lukea tirehtorille vähän Abrahamin viime kirjeestä.
Niin viehättävän hauskasti hän kirjoittaa, -- ja minä vanha hupakko
annan niin suunnattoman mielelläni viehättää itseni hänen mukaansa, --
malleista, lue niistä... Lue siitä englantilaisesta näyttelijättärestä,
jonka hänen opettajansa maalasi niin oivallisesti."
Kaikenlaisten vekselien ja kauppapaperien seasta otti Johnston
lompakosta esiin pari poikansa viimeistä kirjettä, jotka oli sangen
tiheään kirjoitettu. "Uskohan pois, moneen seikkaan pitää minun
nyt perehtyä, muuhunkin, kuin täällä kotona asioihini", lausui hän
hymyillen, "minun täytyy sitä paitsi tulla Abrahamin kanssa toimeen
korkeampaa taidetta koskevissa kysymyksissä"...
Kahvi kannettiin tirehtoria varten ulos portaille, ja siellä istui
tehtaanhoitaja innokkaasti etsien ja tutkien Abrahamin kirjettä, mitä
siitä lukea.
"Ja tietäkää hra tirehtori", selitti rouva Macolm painolla, -- "hän
todella edistyy Parisissa. Muuan tunnettu maalari tahtoi omakseen erään
hänen eläinkuvistaan, joka pannaan salonkiin näytteille. Ja nyt on hän
jälleen ruvennut maalaamaan muotokuvia. Hän käy eräässä atelierissä
Montmartrella... Ihmeellistä on kun ajattelee, -- kuusikolmatta vuotta
takaperin seisoin minä mieheni kanssa tuolla kukkulalla ja katsoin
äärettömän kaupungin yli. Asuimme Parisissa kokonaisen kuukauden,
tunnenhan minä siellä jotenkin paikat ja voin jotenkin seurata hänen
kertomustaan. Suurta huvia tuottavat minulle nämä kirjeet... sukeltaa
mieleen niin paljon, boulevardit ja teaterit ja koko suurkaupungin
elämä"...
Tehtaanhoitajan ikämiehen silmät olivat isontavain silmälasien avulla
hätäisesti vaeltaneet kirjeen läpi ja edeltäkäsin voittaneet ne
vaikeudet, joita ehkä käsialan epäselvyys tulisi tekemään. Esilukijan
virkaan näytti hän tottuneen vanhastaan, ja hänen hieman epäselvässä
äänessään oli jotain, joka muistutti vanhan ajohevosen varovaista ja
tarkkaa jalanastuntaa... "Hm-m"...
"Maude Branscombe, amerikatar", nouseva tähti "Follies Bergeressä."
"Käärm -- een -- vatsan -- keltaista... ja himmeän mustaa... ja
karviais -- marja -- viheriäistä silmiin"... mutisi tehtaanhoitaja...
"Hm... mahdotonta on tätä käsittää -- -- Luen eräästä toisesta, jonka
hänen opettajansa maalasi keväällä.
"Alice Dunning Lindgard, englantilainen näyttelijätär...
"Suuraristokratisista, säännöllisistä, hienoista ja täyteläistä
kasvoista loistaa kaksi suurta tummaa, hidasta lehmänsilmää,
joiden ripsien välistä hänen aristokratinen, sielukas olentonsa
esiintyy, balkoninakkunasta kurkistaen, kimaltava perlamuttikiikari
valkohansikkaisessa kädessään. Ihmistuntija ei epäile sillä suuriakaan
nähtävän tai älyttävän tämän maailman mystereistä, ei muuta kuin
miehiä ja naisia, joilla on suuret nimet ja muodin mukaiset puvut.
Sileäverellinen hipiä ei anna kuin niukasti ilmausta ja sielua
kasvoihin, jossa muutoin liiaksi puuttuu äärettömyyden salaperäisen
vireellistä pohjustaa. Pitkä, ylevä ja katsellessa hieman eteenpäin
taipuva kaula (arvattavasti rotukehityksessä tullut yksi niskanikama
liikaa), olkapäitten ja rintain täydelliset piirteet hurmaavat; niissä
muutoin on jonkinlainen suloinen leveys ja pyöreys ja distingeeratussa
kehityksessään ne ikäänkuin vastaavat pään klassilliseen tyyliin; --
tukka hieman pörhötettynä ja himmennettynä kohentaa vaikutusta...
Sievä pitsijuova, joka käy leveän täyteläisen rinnan poikki ihanille
olkapäille, muodostaa hauskan kaaren, jota mieleni tekisi kutsua
ylpeänsekaisesti punnitsevan Amorin kaareksi, -- siksi, jonka
näkee suurten muotilaitosten kuvapatsaissa. Sen jumalain sytyttämä
kevytmieli saattaisi olla vaarallinen, vaikka korkeintain avioliittoon
saattajana jonkun auttamattomasti kuitiksi elähtäneen kreivin taikka
muun semmoisen kanssa... Samoin kuin ei otsan jalosta muodosta juuri
tarvitse päättää, että sen takana on yhtä kehittynyt ja täydellinen
henkinen intelligenssi, samoin ei liene aivan mahdotonta, että
tämän uhkuvan, häikäisevän, junoonisen rinnan alla sykkii sangen
sävyisäluontoinen sydän; -- levottomat sydämmet eivät koonne tuommoista
hyvänvoinnin pyöreyttä ympärilleen. Niin, onpa sekin mahdollista, että
tämä ruumiin uhkuvaisuus vaan on voitu saavuttaa sydäntä kuivaksi
imemällä, siten että sen itsekkäitä taipumuksia on huolellisesti
säilytetty, vaalittu ja hoidettu, niin että se nyt näyttänee kurttuun
kuivaneelta sitrunalta. Mutta senhän saa vasta anatomi nähdä, -- jos
hänkään, -- ja hyvä Jumala, joka on tottunut niin paljon näkemään...
"Olisimpa melkein vannonut, että tällä uhkuvalla liljalla oli nimenä
Alice Dunning Lindgard, ellen olisi nimeä kuullut, ja vannonut, että
hänellä oli teaterikiikari juuri firmalta Brown & Hartle Lontoossa;
-- että vähintäin viisi vahakabinetin omistajaa vuodessa on maannut
polvillaan hänen edessään ja pyytänyt häntä pelastamaan heidän
vainionsa ja lapsensa siten että antaisi tehdä itsestään kuvan heidän
kabinettiinsa. Mutta ei kukaan muu ole saanut semmoista lupaa kuin
Hänen Majesteetinsa kuningattaren erityisessä suojassa oleva ja
privilegieerattu vahakabinetti-firma: Gontram Snobbs & Pojat, -- ei
kukaan!"...
Rouva Macolmin käsivarsi lepäsi pienellä pyöreällä pöydällä, joka oli
hänen edessään, ja hän heilutteli hiljaa paperiveistä.
"Niin, ajattelepas Johnston, ensi suveksi saat Abrahamin kotiin
luoksesi", puhkesi hän sanomaan... "Silloin rakennat hänelle atelierin."
"Abraham saa pitää Montmartreansa yläällä ullakossaan", hymyili
Johnston, -- "laittaa uudet ikkunat, laajentaa ja peuhata ja panna
kuntoon aivan oman päänsä mukaan. Saattaapa varsin käydä niin, että hän
saapuu jo aikaisin keväällä."
"Enpä tahdo saattaa vaaraan heikkoa päätäni kuvittelemalla sitä
neuvotonta ahdinkoa, joka täällä talossa ensi suvena syntyy", pilaili
rouva Macolm. "Paitsi Abrahamia ja kaikkea mikä hänelle kuuluu, -- ja
hän kyllä ei taida yhteen sijaan tyytyä, -- täytyy sinun saada tilaa
tädeille ja serkuille ja orpanuksille, joita tulee Ordinggaardista, en
tiedä kuinka monta, -- ja vanhalle isoenolle, -- jo varsin rupean oman
tilani puolesta pelkäämään. Pääni menisi pyörälle, jos minun täytyisi
olla Sofian sijassa"...
"Rakenna sinä, rakenna Johnston, -- rakenna heti semmoinen talo,
jota voit aina käyttää", intoili tirehtori, joka seisoi valmiina
lähtemään... "Muutoin tulee tästä lopulta sangen ihmeellinen linnunpesä.
"Hän on kuin lastikummia, ja samoin talonsa... eikö totta rouva", jatkoi
tirehtori silmää iskien; hän oli erinomaisella tuulella nyt kotiin
lähtiessään, -- "se venyy ja venyy vaikka miten pitkälle, eikä vaan
liitokset petä"...
Hän oli mielestään ollut liian pikainen Johnstonia kohtaan
säästöpankissa, tunsi ikäänkuin jonkinlaista katumusta, astellessaan
kesäisen lauvantai-illan hiljaisuudessa kotoaan kohti... Mutta
deligenssiliikettä!...
Ei-päs, sen saavat nähdä, -- mitä tässä kylässä toimeen saavat, kun
yrittävät kulkea tehtailija Bratin ohi... Diligenssiliikettä -- kyllä
kai!...
* * * * *
-- "Syönyt Johnstonilla!" kajahti moniääninen ilmi-ällistyksen
huudahdus vastaan, kun hän kotona astui huoneesen ja päivällinen,
jota niin kauan oli häntä varten varalla pidetty ja yhä uudelleen
lämmitetty, jälleen täytyi kantaa pöydältä.
"Ihan varmaan, -- ja erinomaisen hauska olikin."
"No mutta... No sen minä sanon... tämä kerrassaan käy ymmärrykseni
yli"... huudahti Klaus ihmetellen joka puolelta.
"Oikeassa olit, Jette", lausui tirehtori painavasti ja nyökkäsi
päätään, -- "pitää varoa, ettei tee sille miehelle vääryyttä! -- Häntä
kohtaan ei ole sama paikallaan, kuin esimerkiksi Harrestadia... Hienoja
ihmisiä, Klaus...
"Hyhhyh"... Tirehtori pyyhki hikeä kasvoiltaan... "Ankeriaisfrikasee ja
kylmä punssi ei ole pahemmaksi tämmöisellä helteellä...
"Kiitos, pääset antamasta minulle kahviakin, Gertrud; join jo
Johnstonilla, verannalla.
"Minä" -- hän lausui tämän sisällisellä nautinnolla, -- "minähän pääsin
osalliseksi useihin talon perheellisiin harrastuksiin ja huoliin...
Vanha rouva on käynyt jotenkin hermostuneeksi ja pelokkaaksi, niin
että minun täytyi häntä vähän lohdutella... Muutoin on hän muuttumatta
sama, kuin koko tehdasta hoitaissaan. Eikä saanut rauhaa, ennenkuin
Abrahamin kirjeet otettiin esille ja niitä minulle luettiin", pakisi
hän hymyillen.
"Luettiinko todella Abrahamin kirjeet!" huudahti Gertrud.
"Perin sukkelia ne ovat... Hänestä vielä voi tulla mainio mies;
Parisissa alkaa hän jo käydä huomatuksi. Ja se merkitsee, että hänen
onnenpyöränsä on kiertämässä."
"Niin, kyllä nyt! -- Mutta mitä minä sanoin jo pari kolme vuotta
takaperin", kerskasi Klaus.
"Pyy-ih, pyy-ih"... vihelteli tirehtori astuessaan... "Hyvän
aseman hankkii nyt isäkin itselleen. Rakentaa hiljaksellen vankkaa
perusmuuria, ja niinpä voi Abraham Johnstonista vielä paisua nimi,
joka ulottuu yhtä kauaksi, kuin vanha Macolmin nimi tehtaalla... Sehän
se vähän kohentaa... Vanha rouvakin on ikäänkuin saanut vähän oikeata
ryhtiään...
"Johnston luulee, että hän tulee kotiin jo aikaiseen keväällä; aikovat
härnätä häntä molemmilla sievillä serkuilla... Nuorempi, se joka on
Ordingaardista, kuuluu olevan erinomaisen kaunis." Tirehtori karsasteli
tyvenesti Gertrudiin. -- "Ja he varmaan eivät kieltäy hänen mallinaan
istumasta. Ja parempiin naimisiin kuin hänen kanssaan ei varmaan
pääsekään moni tyttö tässä maassa"...
"Isä arvelee, että tyttöjä tulee kuin kärpäsiä hänen mainiolle
maalarileivälleen!" äännähti Gertrud ja pyyhkäsi ulos huoneesta.
"Mustasukkainen?... Vai mitä Jette?... ei siedä puhetta noista
serkuista"...