Gertrud istui ulkona puutarhan portailla ja puhdisti mansikkamaasta
poimimiansa marjoja, ja rouva oli muuttanut vitsatuolinsa ulos ja istui
nyt kiintyneenä Thiersin vallankumouksen historiaan.
"Käsitätkö sinä äiti, miten Johnstonilaiset luonaan saavat sijaa
stiftiamtmanille", ihmetteli Gertrud, -- "nyt kun heillä on sekä vanha
rouva Macolm että tehtaanhoitaja vierainaan?"
"Heille ei se tuottane suurtakaan huolta, -- onhan stiftiamtmani
Johnstonin vaimo vainajan sukulainen. Ja mitäpä yhdestä yöstä --
näin herttaisella kesä-ilmalla... Onhan heillä esimerkiksi uusi
puutarhakamari."
"Mutta eihän se edes ole valmis vielä! -- ja vaikka sinne vuoteen
nostaisivatkin, niin eivät suinkaan voi käskeä häntä tyhjään huoneesen."
"En ensinkään ole varma, tokko Johnston siinä suhteessa on niinkään
tarkka... He ovat niin siunatun suoria ja varmoja käytöksessään --
tarkoitan juuri niinkuin ihmisten tulee olla toisiansa kohtaan;
olemmehan me kyllä vaan paljaita ihmisiä kaikki tyyni"...
"Niin kyllä ihmisiä, äiti!... Mutta siinä on kuitenkin isä oikeassa,
että Johnston yhtä hyvin voisi yhdellä kerralla rakentaa itselleen
kunnollisen suuren talon kadun alapäähän, -- onhan hänellä nyt varoja
vaikka kuinka, -- sen sijaan että nyt paikkailee ja jatkaa vanhaan
yhden huoneen erällään."
"Näetsen rakas lapsi -- hänellä ja isällä on niin peräti erilaiset
luonteet; Johnstonia eivät huvita uudisrakennukset. Tapojansa hän
varmaankaan ei muuta, vaikka miten vaurastuisi... Ja varsin hyvin
ymmärrän, ett'ei häntä sen enempää kuin noita vanhoja tehtaalta
tuotuja kalujakaan huvita uljastella komeissa, vasta maalatuissa ja
vasta verhotuissa huoneissa alaalla kaupungissa. Vanhat haavat, jotka
seisovat hänen talonsa takana -- ja puutarha, jonka hän on kuntoon
saanut, -- en suinkaan minä usko, että hänen on helpompi muuttaa niiden
luota nyt, elettyään niiden seurassa raskaan ajan, -- kuin ennen itse
tehtaasta"...
"Minä arvelen", keskeytti Gertrud äitinsä mietteet, -- "minä
arvelen, että varmaan he perältäkin majoittavat hänet Abrahamin
ullakkokamariin... Onhan siellä katto matala ja seinillä monenlaisia
merkillisiä tapetteja", hymyili hän; -- "mutta se näkyala, joka sieltä
on kaupungin yli vuonolle --"
"Joka tietäisi, muistaako Abraham nyt sitä näkyalaa" -- lausui rouva
miettiväisenä. "Paljon on hän surrut sen akkunan ääressä; -- hän oli
silloin kuin vanki, jolta maailma oli suljettu"...
"Herrajesta, äiti, onpa hänellä nyt sen sijaan vapautta vaikka kuinka
paljon! -- Yhden vuoden oleskelee Parisissa, toisen Italiassa ja nyt
palaa jälleen Parisiin. -- Minäpä luulen, että hän on unohtanut sekä
akkunan ääreiset surunsa, että isänsä, jonka muka piti murheesta
kuolla, unohtanut kaikki tyyni."
"Nyt puhut sinä sangen ymmärtämättömästi, Gertrud. Hänellä kyllä
varmaan on raju ilo työstään, -- sen uskon. -- Mutta se ei suinkaan ole
kevyttä eikä löyhää; voimakasta se on ja lujaa."
"Väitänkö minä muuta, äiti! -- Tuommoiset taiteilijat... Ne lentelevät
pitkin ja imevät kaikesta kauniin. He vaan eivät ole oikein ihmisiä...
Kuta vähemmän vanha heitä kiusaa, kun antautuvat uuden huumaukseen,
sitä parempi heistä... Ja ne senlaiset opinnot joita he -- hyi!"...
Rouvan silmät katsoivat omituisesti tyttäreen; -- hänestä vilahti
Gertrudista mielen salainen kuohu...
"Minun mielestäni on tosiaan sangen ihmeellistä", kuului Klaun pakina,
kun hän nousi portaita, -- "kovin ihmeellistä, ett'ei Johnston ole
täksi illaksi kutsunut isää, kun stiftiamtmani on hänen luonaan."
"Niinkö arvelet, poikani! Eihän vielä ole liian myöhäistä", tuumaili
rouva, -- "Johnston tahtoo tietysti ensinnä olla aivan varma siitä,
että amtmani todella saapuu."
Maantieltä kuului jyrinää, ikäänkuin jonkinlaisista suuremmista
ajoneuvoista.
... "Ja tuossapa luulen hänen ajavan", huudahti Klaus ja katseli
vilkkaan uteliaana maantielle.
Ne olivatkin vaan kotia palaavat kyytirattaat, joiden perään oli
sidottu aisoista toiset rattaat.
Tirehtori alkoi näkyä lehtokujan alapäästä. Tänään palasi hän tehtaalta
tavallista aikaisemmin, ja Klaus näki parhaaksi pyyhkäistä tiehensä
selttereineen ja lasineen, johon hän oli ruokahuoneessa bufettikaapista
tipahuttanut hieman konjakkia höysteeksi. Vietettyään konttorissa
tulikuuman päivän, aikoi hän tehdä leponsa niin makeaksi kuin suinkin
ja filosoferailla savuavan sikarin parissa hupihuoneen siimeksessä.
"Eikö minulle ole kaupungista tullut minkäänlaista sanaa tai
kutsumusta?" kysyi tirehtori jo matkan päästä jotenkin malttamattomana.
Hän seisahtui ja katsoi maantielle. Silloin tällöin keskeytti
hiljaisuuden moniaitten kyytirattaitten tai kääsien jyminä; miehen,
hevosen ja rattaiden venyvät varjot kiisivät maassa ja pitkin säleaitaa.
Vihdoin katsoi hän parhaaksi asettua auringonvarjostimen alle
portaille, ja alkoi selailla sanomalehtiä ja postia ynnä ryypätä
kahvia, jota oli häntä varten kuumana pidetty.
"Onko ilmapuntari laskenut?" kysyi rouva.
Tirehtori vaan kohautti olkapäitään.
"Surkeata miten puissa oksat riippuvat."
Tirehtori ei kuullut; hänen huomionsa äkkiä kiintyi johonkuhun, joka
nopeasti astui pitkin tietä, ikäänkuin sanantuoja kaupungista.
Kasvojen ilmaus kirkastui, kuta enemmän mies lähestyi porttia, ja
tirehtori melkein hymyili, vaikka oli lukevinaan.
Ei, mies menikin sivu!
"Ohi puoli kuuden jo", mutisi tirehtori ja katsoi kelloaan; hän jäi
istumaan ja tanssitti sormiaan porraskaiteilla. -- "Vietävän hyttyset!"
Huitasi tuimasti nenäliinallaan.
Alhaalla maantiellä nousi jälleen pölypilvi ajoneuvoista, jotka mennä
huristivat säleaidan sivustaa.
Tirehtori katsoi ja kuunteli, nieli sitten yhdellä siemauksella
kahvikuppinsa tyhjäksi ja alkoi jälleen lukea.
"Eikö mitään uutta, Bratt?" yritti vihdoin rouva.
"Lontoon rahamarkkinoiltako? -- Kyllä, ne ovat nousemaan päin, -- ja
raudan hinta nousee. Tuossa... lue mitä haluat."
Rouva jälleen vaipui omiin mietteisinsä nostellessaan laseja ja
etsiessään taimenalkuja. -- Ihmeellinen henki se asui ihmisissä siihen
aikaan... Camille Desmoulins -- -- --
Äänettömyydessä kuului nyt pihaportin hidasteleva narina.
"Joudu lampaita päästämään, Anna, -- ja sulje portti", huusi Gertrud.
Hän juoksi pihaan ja tarttui koiraa niskasta; koira haukkui ja
pinnisteli vastaan... "Tänään ei tule mitään lammasurheilusta, kuuletko
Tyras!"
"Senkin penikka! -- pane se jälleen kahleisin." -- Tirehtori käänsi
selkänsä harmissa.
Nyt jyrisi maantie, ja aika vauhtia ajoi siitä ohi kaupunkiin päin
vaunut, suuri pölypilvi perässään.
Tirehtori nousi seisomaan ja katsoi omituisesti myhähtäen niiden
jälkeen, viheriäisen säleaidan yli. Hän seisoi asennossa ikäänkuin
rintaman tehdäkseen, jos niistä ehkä tervehdittäisiin.
"Stiftiamtmani!"... huudahti Klaus, joka harppasi ylös portaita.
Tirehtori vilkasi kelloaan, -- ja Klaus hyvästi käsitti tämän tempun.
"Jos Johnstonilta kutsumusta tulee, niin on se täällä puolessa
tunnissa", selitti poika ja käveli vihellellen maantielle päin,
tähystelläkseen.
Tirehtori kävi istumaan ja katseli hartaasti toista saapastaan, jonka
hän oli nostanut penkille. Miettiväisenä siveli hän leukaansa --
tunnustellen kerran toisensa perästä parran sänkeä, -- haali sitten
äkkiä kokoon postin ja lähti makuuhuoneesen. -- Lämmintä vettä,
kuultiin hänen sieltä käskevän.
Kirsikkapuusta lankesi varjo portaille, ja rouva alkoi kastella
ruohokentän laidoille istutettuja neilikoita.
* * * * *
Oli jo illallisen aika, kun Klaus palasi maantieltä aika harmissaan.
"On se merkillistä! -- Nurinkurista lievimmin sanoen, eikö sinustakin,
isä... Ja vaikka sinä aina kutsut hänet!"
"Miehellä olkoon valta tehdä mitä haluaa", lausui tirehtori lyhyesti.
"No mutta" -- puuttui rouva puheesen, "tiedämmehän me kaikki, mimmoinen
Johnston on; -- hän on niin hajamielinen, eikä hän varmaankaan ole
ajatellutkaan, että kutsuisi vieraita luokseen. Johnston ei olisi
laiminlyönyt isää."
"Se hajamielisyys, niin... Onhan se kyllä sangen viehättävä sekin;
mutta enpä ole koskaan nähnyt hänen sillä mitään menettävänkään."
Klaus ällistyi. Nyt oli isä täydellä todella vihassa... Ja tuossa hän
nyt käveli parta valmiiksi ajeltuna. --
"Asian laita on luonnollisesti ja hyvin yksinkertaisesti se, että
Johnston yksinään tahtoo kaupungin edessä ylvästellä tuttavuudellaan
stiftiamtmanin kanssa, ilman isää!" päätteli hän.
"Sinä ja sinun luonnollisuutesi ja yksinkertaisuutesi", lausui Gertrud
kiihkoisesti, -- "isän ei tarvitse kuin kädellä viitata, niin olet sinä
altis vaikka mihin, aivan kuin Tyras."
"Ei, ei Klaus, mitä sinä turhia", oikasi äiti häntä tyynnytellen.
-- "Johnstonissa ei ole pikkumaisuutta, se ei ensinkään kuulu hänen
luonteesensa."
"Klaus on oikeassa, -- on se merkillistä!" lausui tirehtori katkaisten
tulistuneena kaiken keskustelun tästä asiasta. -- "Johnstonilla on
heikot, sangen heikot puolensa."
Hän tarttui tuimasti oveen ja lähti huoneesen.
* * * * *
Seuraava päivä oli "kuuma päivä", siksi oli tirehtori sen ristinyt.
Kaupungissa oli hänen konttorinsa niinkuin tavallisesti lauantaisin
täpösen täynnä ihmisiä, jotka yrittivät häneen takertua, ennenkuin
hän pääsi johonkin kokoukseen lähtemään tai vihdoin säästöpankkiin
häviämään; sitä ennen piti häneltä kiristettämän joku lupauksen tai
myöntymyksen sana.
Päivän ottelu alkoi etehisen ja porraskäytävän selväksi tekemisellä;
pari itsepintaista anojaa oli otettava mukana konttoriin, jossa hän
sitten seisoi kiireissään, paperit kainalossa, valmiina lähtemään. Hän
vastasi tyvenesti, selvästi ja lyhyeen, aikaa säästäen niin paljon
kuin suinkin, ja lähti sitten katua ylös, vilkuen joka puolelle, missä
ehkä näkisi ihmisiä, jotka olivat asettuneet häneen puuttuakseen. Hän
hymyili leveään, -- tuossa tuli vastaan vankkaperusteinen laivanisäntä,
jota oli kohdeltava herttaisesti...
Päivällisen tapaisesta ei nyt voinut olla puhettakaan, korkeintain
ennätti hän sivumennen poiketa konttoriin ja hotaista suuhunsa pari
kotoa mukaan ottamaansa, vastakkain pantua voileipää, joiden välissä
oli kinkkua ja lihaa, ynnä puolen pulloa olutta, -- tai varastaa
itsensä aamupäivällä Johnstonin luo saamaan lasin portviiniä neiti
Rönnebergiltä.