Seuraavana päivänä istui Klaus tirehtorin konttorissa rantakadun
varrella. Iltapäivän aurinko paistoi huoneesen avaran viheriäpeitteisen
pulpetin poikki, sattuen seinällä karttaan, jossa kaikki nuo punaiset,
keltaiset ja siniset viivat osottivat höyrylaivain kulkureittejä.
Pääkirjan oli hän asettanut syrjälleen varjostimeksi, voidakseen
häiritsemättä tarkastella muutamia laskuja, jotka isä oli hänen eteensä
pannut ennen säästöpankkiin lähtöänsä.
Häneltä pääsi vihan äännähdys, -- viiltävä kuin räikeä kevätpaiste --
kolmannen kerran täytyi alkaa alusta samaa pitkää sareketta yhteen
laskemaan!
Nousi paikaltaan, kastoi käsiliinan pesuvatiin ja hautoi sillä
otsaansa; -- pari kertaa ennen oli hän upottanut koko päänsä pesuvatiin.
Katse sattui piippunysään, joka tarjoili suupalaansa
tupakka-astiasta... Mitähän jos vähän... Hieman epäröiden astui hän
sen ääreen ja alkoi mätätä siihen tupakkaa. Raukea hymy osotti hänen
muistelevan jotain hauskaa...
Äis -- tupakkaa! -- Nakkasi piipun takaisin astiaan...
Isä kun ei vaan saisi kuulla mitään eilisistä... Nurjalta puolelta jos
vaan alkaisi käsittää niin -- sittepä tässä alkaisi hauska peli!...
Nuoriso kyllä silloin saa huvitella itseään, lausui hän matkien.
Ikävystyneenä alkoi hän jatkaa työtään siitä johon oli lopettanut...
Hyi miten tuntui siltä, kun olisi päähän isketty, kun hakattiin jäitä
tuolla etehisessä --
Taas kävi joku ovella! -- Lauantain lehti pudota tupsahti
kirjelaatikkoon.
Hän asettui isänsä konttorituolille sitä lukemaan, toista jalkaansa
kiikutellen ja nojaten selkäänsä pulpettiin.
... "Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä liukas kirkkomäki tulla
toimeen kuutamalla, vaan tappeleville merimiehille toimitettaisiin
valoa"...
Tyytyväisyyden tempaus, joka sai nahkaistuimen alla ruuvin narahtamaan.
... "Juoppoudelle ja skandaalille valaistaisiin tie, vaan annettaisiin
kunniallisten ihmisten rähjätä pimeässä"...
Hih, hih, hih, -- hän venytti sormella kaulaliinaansa, joka tuntui
liian ahtaalta... Nyt oli tappelu alkanut! Ei ollut hullumpi tuo
kirjoitus! Toimittaja Tröan, se se kyllä osaa antaa nokalle.
Huolellisesti käänsi hän sitten kokoon sanomalehden ja laski sen isänsä
paikalle, avasi akkunan ja kurkisti pihalle.
Tuossa tuli asiamies Thesen, jonka taskusta sanomalehti pilkisti, hosui
sikarillaan ja vakuutteli asianajaja Gaarderia, itserakkaasti hymyillen
niinkuin hänen tapansa oli:
"Minä pysyn siinä mikä on päivän selvää", kuuli hän asiamiehen
väittelevän akkunan alla. -- "Herran temppelin edustalla saisi jyrkkä
liukas kirkkomäki --"
"On, on isällä perältäkin oikein, kun siksi tulee", tuumasi Klaus ja
vakuutti tuumansa nyökkäyksellä; hän koitti kaikin tavoin saada hieman
horjuvaa vakuutustaan vahvistetuksi.
Hohoiaa! -- miten suloiselta ilma tuntui...
Hän sulki akkunan ja ryhtyi uudelleen työhön.
Viimeinen sareke oli valmiiksi laskettu, kun isä avasi oven.
Hän astui ravakasti ja laski pulpetille nauhalla sidotun paperikäärön,
-- otti avaimen esiin niinkuin tavallisesti, avasi pulpetin ja kansi
otsan nojalla alkoi kaahia papereitaan.
Ei merkkiäkään siitä, että olisi kuullut ikäviä! -- Varmaankin aikoi
hän lähteä ulos jälleen, kun ei riisunut päällystakkia yltään,
lakin vain... Nyt otti sanomalehden, silmäili vähän vitkastellen
pääkirjoitusta, -- oli varmaan lukenut sen jo ennen, -- ja pisti sen
povitaskuunsa... Aivan oikein, hän aikoi jälleen lähteä.
Tirehtori astui viheltäen pari kertaa lattian poikki, istahti sitten
nahkasohvaan ja hypisteli avainnippuaan.
Klaus tunsi että hänen silmänsä, -- se vasemmanpuolinen -- mulkoili ja
tähysti häneen sivusta, ikäänkuin salaväjytyksestä...
Korvia alkoi kuumottaa.
"Mitä elämää on kaupungilla viime yönä pidetty, Klaus -- niin että koko
kaupunki puhuu skandaalista?"
"Skandaalista! -- Sanotaanko minun panneen toimeen skandaalin?" --
uskalsi Klaus kysästä; täytyi tunnustella eteensä, paljonko isä tiesi.
"Mitä sinä kiertelet ja mutkailet, poika!" sanoi tirehtori ja punastui
niin että rokonarvet lensivät näkyviin. "Täyden toden tahdon kuulla."
"Minä vaan sanoin, ett'en se ollut juuri minä joka --"
"Vai et sinä -- et juuri... Kuules Klaus, puhu nyt mutkailematta suusi
puhtaaksi! -- Olin varma siitä, että kun poikani puoleen kääntyisin,
niin saisin tietoni parhaasta lähteestä, -- juuri niinkuin asia on."
"Enkä minä luule itseäni miksikään renttuilijaksi!" tiuskasi Klaus
kuohahtaen ja tempasi itseänsä vihaisesti tuolilla, -- "minä... minä..."
"Luulenpa, että sinä uskallat ruveta -- epäkohteliaaksi. Koita vaan,
jos rohkenet."
Klaus painoi päänsä pulpettia vastaan; selkä osotti masennettua raivoa
ja uhmausta.
"Muut ikäisesi tekevät työtä niin että hiki tippuu, päästäkseen
eteenpäin, mutta sinä vaan tahraat omaa ja isäsi nimeä minkä ennätät."
"Niinkö sinä isä", -- huudahti Klaus melkein ulisten ja puri hampaitaan
-- "Hmmh..." masennetusti äännähtäen painoi hän päänsä pulpettia
vastaan.
"Ja aikakin on tässä niin perin sovelias skandaaleille", ilkkui
tirehtori, -- "juuri kun isäsi on ilmisodassa polisimestaria vastaan.
Tietysti viskaa hän minulle oman poikani vasten naamaa."
"Poliisin ei kuulu mitään siihen asiaan, -- ellei isä itse lähde siitä
kertomaan. -- Abraham kyllä piti siitä huolta..."
"Abraham Johnston! -- oliko hänkin mukana?"
Tirehtori vaikeni ja mietti hetkisen; avainnippu riippui etusormen
päässä.
"Soo-o, -- vai te kuljetatte häntäkin mukananne."
"Abrahamiako? -- Hän se ennen minua kuljettaa! Abraham", -- Klaus
työnsi hengähdyksen -- "hän se muka on aina mallikelpoinen."
"Mitä tarkotat, -- ryypiskeleekö hänkin?"
"En minä sitä väitä; mutta poissa hän on iltasilla ainakin neljä kertaa
useammin kuin minä... Ei hän ryypiskele; mutta --"
"Noo? -- joko nyt kerrankin saa kuulla, miten tämän asian laita
oikeastaan on?... Puhu suusi puhtaaksi, poika. Olethan sinä jo siksi
pitkä mies, että uskallat vastata siitä mitä olet tehnyt. Noh --
tuleeko?"
Tirehtorin kasvot olivat rauhoittuneet koko joukon, ja se ei jäänyt
pojalta huomaamatta.
"Meitä oli kauppapalvelija Lund, perämies Baekkevold, kolme
yläluokkalaista ja minä ynnä Abraham, -- pidimme pienen juhlan."
"Se on, te joitte -- ja missä?"
"Möllendalin prikissä, kajuutassa."
"Soo o."
"Tukimme kajuutan akkunat ja sytytimme lamppuja ja stearinikynttilöitä
palamaan."
"Kas vaan, herrat osaavat asettaa olonsa mukavaksi, -- tässä nyt vielä
tarvittaisiin satamapolisejakin... Ja mitä saitte? -- noo, hm -- no
niin, ja sitten te ryyppäsitte -- joitte itsenne humalaan?"
"Meillä oli olutta, juustoa ja Espanjan viiniä", lievensi Klaus
jonkinmoisella itsetietoisuudella.
"Tavaroita ei näy puuttuneen;" tirehtori nähtävästi kuunteli kertomusta
osaa ottaen.
"Ja lopuksi tuli sitten punssia."
"Punssi on sikamaista juotavaa, sen sinulle sanon." Isä vakuutti tätä
niin tutunomaisesti omasta kokemuksestaan, että se imarteli Klausta
hamaan varpaisin asti.
"No niin, -- entä sitten?"
"Niin, Baekkevold kertoi kauheita juttuja, miten koronkiskuri Blytecker
oli nylkenyt hänen isäänsä; -- ja sitten rupesivat Abraham ja Olsen
hänestä värssyjä tekemään, ja Abraham piirusti Blyteckeristä kuvia,
-- niin näköisiä, että olimme haljeta naurusta -- toisen toistaan
kamalamman -- -- ja lopuksi tahtoi Abraham, -- kello oli silloin
ohi puoliyhden, -- että lähtisimme ylikadulle ja laulaisimme laulun
Blyteckerille serenadiksi."
"Tietysti kaikki päissänne."
"Eikä sen pahemmin että Abraha-am --" äänessä alkoi yhä enemmän
tuntua tirskettä -- "ensinnä kävi antamassa yövahdille kaksi kruunua
saadakseen hänen kuljeskelemaan toista katua. Blytecker asuu toisessa
kerrassa nurkkahuoneessa, molemmilla puolin ja allaan paljaita köyhiä
vuokralaisia. Ja sitten asetuimme akkunan alle ja rupesimme laulamaan."
"Sitä se oli siis se rähinä!"
"Niin oli; mutta emme me saaneet häntä heräämään, vaikka lauloimme
laulun kahteen kertaan... Ja Abraham silloin sanoi, että meidän piti
tanssia sarabaandia." -- Klausta alkoi nyt huvittaa niin valtavasti,
että sanat olivat takertua kurkkuun.
"Ja sitten te tanssitte tuon -- sarabandin?"
"Nii-in" -- tirskui Klaus tätä hauskuutta muistellessaan, -- "loppuun
asti, kunnes kuulimme hänen huutavan väkivaltaa ja ihmisten alkavan
ovissa liikkua, -- silloin katosimme kuin tuuleen... Minä saatoin
Abrahamia kotiin -- ja Baekkevoldin niinikään."
"Ja siinäkö kaikki?" Tirehtori näytti melkein pettyneeltä toiveissaan,
kun hän pää taaksepäin taipuneena katsoi poikaansa... "Hm", alkoi
hän sitten, "siitä näet, mimmoista sikamaista juotavaa se punssi on.
Mutta niinkuin jo sanoin, minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi enkä
puuhiisi, rakas Klaus!"
Hän istui selkä koukussa ja tähysti lattiaan, avainnippu riippui
polvien välissä.
"Minä kun luulin Abraham Johnstonia niin hiljaiseksi."
"Hih, hih, hih, hänen muka ensinnä täytyy juoda itsessään maalari
kuoliaaksi, niin hänen on tapana sanoa, ennenkuin voi ruveta samalle
kannalle kuin me muut, -- ja sen vuoksi täytyy hänen muka juoda kahden
edestä!... Kovasti hän on hauska. -- Ja miten hän piirtää! -- kas tässä
-- Blytecker yömyssy päässä -- ja värsy tuossa!..."
"Hans Blytecker nukkuu ja unta näkee,
Kuin nylkee, kiskoo köyhää väkee
Hän raukoilta sängyt ja tyynytkin viskoo,
Prosentit ja räntyt visusti kiskoo
Ja Hans on lurjus ja rakkari suuri
Piru vielä vie hänet juuri."
Tirehtori pudisti päätään, rykäsi ja sylki, -- silmä loisti ruupan
takaa...
"Mitäs tämä on?" kysäsi hän äkkiä, kun sattui paperin takapuolelle
vilkaisemaan.
"Jas-soo"... änkytti Klaus välttäen. -- "Sen on kanssa Abraham..."
"Se on hitto vieköön eukko Höibyn pitkä tytär, joka vetää pulloja
kelkalla...
"Uskallanko kysyä", lausui hän rajuilmaa ennustavalla kylmyydellä, --
"kuuluuko hänkin tuttavapiiriin?"
"Ei juuri", Klaus nielasi ja yritti hieman idiotimaista irvistystä,
-- "sattui vaan sillä tavalla, että eilen jouduimme liikkeelle niin
aikaiseen ett'emme voineet heti lähteä laivaan, ja silloin Abraham
tahtoi sinne kapakkaan muotokuvatakseen ensinnä tytön; -- tämä oli muka
niin tavattoman intressantti, hän väitti."
"Soo-o, vai intressantti? -- Onpas se hieno sana. -- Hra Abrahamilla
näkyy todella olevan erinomainen kyky nuuskia ilmi kaupungin kaikki
merkillisyydet...
"Muotokuvatakseen... muotokuvatakseen!..." huudahti hän. "Se on hitto
vieköön aivan uusi keksintö... Ja sinä tietysti olit mukana ja --
muotokuvasit!"
"Täytyihän minun seurata, kun muut --", puolusteli Klaus itseään.
"Seurata!" -- pilkkasi tirehtori. -- "On niitä Jumala paratkoon
semmoisia, Klaus, jotka vaan aina seuraavat, -- semmoisia rasuja... et
uskalla edes hurjistella omin päin. Eihän toki, sinä vaan seuraat...
Liian sinä olet leväperäinen ja löyhä, poika!"
Hän seisoi ja helisteli avaimiaan:
"Vai on Abraham semmoinen elänyt herra..."
Hän tarttui äkkiä lakkiinsa ja lähti pihalle...
"Muotokuvatakseen!"... äännähti hän vielä ovea sulkiessaan.
-- Tirehtori laski lyhyttä leveätä mäkeä satamaan päin Johnstonin
talolle, -- valkoiseksi maalatulle ja puutarhan taalliselle
rakennukselle, jonka Johnston oli ostanut, kun kolme vuotta takaperin
leskimiehenä muutti tälle paikkakunnalle.
Johnstonin oli tapana istua työnsä ääreen kyyristyneenä pienten
ruutujen takana vanhassa sivurakennuksessa. Mutta tirehtori ei tänään
poikennutkaan kapealle ja jäätyneelle, tuhkakylvöiselle polulle, joka
vei konttorin siniseksi maalatulle ovelle. Hän soitti etehisen kelloa,
-- aikoi vähän aikaa jutella neiti Rönnebergin kanssa.
Mielihyvällä katseli hän ympärilleen, kun oli saanut mukavan paikan
sohvassa, sillä välin kun neiti oli iltapäiväteetä puuhaamassa. Katse
luisti niin omituisen tyvenesti pitkin pitkulaisen pyöreitä virttyneitä
kultaraameja, joissa oli vanhan Macolmin suvun muotokuvat, muun muassa
rouva Johnston vainajan isä ja iso-isä, jotka olivat rautatehtaan
omistaneet ja olleet seudun mahtavimmat ja suosituimmat tilanomistajat
monet kymmenet vuodet. Huomasi heti, että Abrahamissa oli sama sukunäkö
kuin näissä...
Jykevä mahonkinen shiffonieri perlamutti koristeineen, joka tässä
matalassa huoneessa ulottui ovenpäällisen tasalle, oli ennen
kaunistanut paljon korkeampaa salia. Se ja raskaat pokkenholsituolit
ynnä molemmat peilit, jotka ulottuivat lattiaan asti, tuntuivat
tässä yksinkertaisessa ja vaatimattomassa ympärystössä, johon
kuului paperiset tapetit seinillä, tuntuivat nekin muuttolaisilta
suurellisemmista ja hienontuneemmista elämäntavoista, -- niissä oli
jotain pakenevaa kuin usva, kun sitä koitti tavoitella, -- jotain jota
ei voinut rahalla ostaa, -- mutta joka ikäänkuin luonnosta kuului sekä
Johnstoniin että hänen poikaansa...
Tirehtori nojautui sohvassa taaksepäin.
... Hän ja Johnston sopivat oivasti yhteen, kuin teräs ja pehmeä rauta,
-- siitä se puukko tulisi! Kun he molemmat olivat yksistäpuolin, niin
tulipa joku muu määräämään, missä kirkon piti seistä... Sen vuoksi
täytyi tuommoisilta mukamas mahtavilta polisimestareilta ajoissa
kärventää siivet...
Neiti Rönneberg toi teen pöydälle. Messinkitarjotin oli noita vanhan
ajan kaluja sekin, jotenkin kulunut ja täynnä kuhmuja; kupit ja kannut
niinikään jotain vanhanaikuista ja hienoa.
"Kiitos neiti", -- kajahti tirehtorin ääni, joka tässä salissa tuntui
vähän liian kovalta, -- "minun täytyy suorastaan tunnustaa, että vasta
täällä teidän luonanne olen oppinut arvossa pitämään sitä kummallista
juomaa, jota teeksi kutsutaan, -- luulen tosiaan käsittäväni, ett'ei se
ole paljaastaan lämmintä vettä kerman ja sokurin kanssa... Olkaapa hyvä
ja antakaa minulle tuo leivos."
"Tämä onkin venäläistä teetä, jota eräs ystävä aina vanhan tavan mukaan
lähettää Johnstonille Kronstadtista."
Neiti nosti tarkastaakseen kannun kantta, omituinen teeskennelty sirous
liikkeissään, ja höyry samalla pöllähti hänen jotenkin kuihtuneita
kasvojaan vastaan, joihin hiukset riippuivat otsan kulmallisilta alas
kuin ahtaat akkunanuutimet.
"Niin näettekös neiti", -- hän maiskahutti kieltään ikäänkuin
köykäiseksi arvostellen aineen, jota sen päällä tunsi; "eihän sitä
oikeastaan voi vaatia, että nuorten miesten pitää teetä juoda; -- se
olisi" -- hän punnitsi makua itsekseen, -- "se olisi totta puhuen liian
viatonta. -- -- Mutta -- kun ajavat itseensä tuota sikamaista punssia!"
Neiti hieman säpsähti tästä odottamattoman mehevästä sanasta ja katsoi
häneen kysyväisen näköisenä.
"Rakas neiti Rönneberg, te varmaan kyllä ymmärrätte, että nuorten
miesten välistä vähän pitää huvitellakin itseään -- eikä ainoastaan
kotona meidän vanhempain kanssa" --
Neiti hymyili kohteliaasti, pitkät korvakellukkeensa vinossa.
"Paljon riippuu tavaroista, sen sanon, joilla he kattilata lämmittävät.
Häkä ja hulluus nousee sen mukaan... Ja se punssi -- se --"
"Tällä jotain tarkoitatte, tirehtori", sanoi neiti äkkiä pelokkaana, ja
hänen kapeasorjarakenteinen vartalonsa kuukahti tirehtorin puoleen.
"Kyllä tarkoitankin, -- teidän poikaanne täällä ja omaani, -- onhan
meillä yhtä hyvät syyt pitää heitä vähän silmällä -- eikä liian paljoa
luottaa sileään pintaan ja säyseyteen. -- Minä en tahtoisi näistä
puhua Johnstonille mitään enkä hänelle huolia tuottaa; kaikki häneen
koskee niin syvästi, niin että pitäkäämme hänet aivan erillään tästä
asiasta", lausui tirehtori tutunomaisesta. -- "Mutta pitäkää te neiti
vähän silmällä Abrahamia; hän on jotenkin usein iloisissa seuroissa
iltasilla, olen kuullut -- alkaa arvatenkin vasta sitten kun jo olette
makuulla ja luulette kotona kaiken olevan salpain takana hyvässä
tallessa."
Neiti Rönneberg huokasi. Kasvoihin tuli ilmaus, jossa ikäänkuin näkyi
katkeria jälkiä siitä, että hänkin oli purjehtinut mukana kaikki
perheen vaiheet ja kokemukset.
"Minäpä sanon teille jotain, hra tirehtori, mutta jääköön se meidän
kesken. -- Viime aikoina on se usein mieleeni johtunut -- sen jälkeen
kuin täydellä todella päätettiin, että Abrahamin tulee kauppa-alalle
antautua. Se hänet tekee niin onnettomaksi... Minä vakuutan teille,
ei hän kammo rasituksia, eikä työtä, kun vaan saa tehdä jotain, johon
hänellä on halua, joka häntä intresseeraa."
"On halua -- intresseeraa -- -- no mitä hittoja hän sitten oikeastaan
tahtoo?"
Neiti Rönneberg pani kätensä ristiin ja laski ne helmaansa, sanoi
sitten hieman neuvottomana: -- "Hän on niin omituinen... Näkisittepä
hänet, kun joku asia oikeen valtaa hänet... Tuo piirustaminenhan se on;
-- hän saattaa istua paperin ääressä koko yön aamun valkeamaan asti,
kunnes piika tuo kahvia."
"Ohhoo, korkeasti kunnioitettava neiti, -- oletteko aivan varma siitä,
että hän aina valvoo sen vuoksi? -- Hän piirustelee vähin ulkona
kaupungillakin", lausui tirehtori ja iski ilkeästi silmää.
"Sen vuoksi aivan varmaan, hra tirehtori! Siihen on hänellä oikea himo.
Kuulisitte hänen vaan kertovan hevosesta tai lehmästä, mitä se aikoo ja
ajattelee... ja koirasta! -- voi kuinka paljon hän tietää siitäkin --
aivan kuin hän katsoisi ihmiseen"...
"Kyllä minä häntä neuvoisin kerrassaan pysymään ihmisissä, se hänelle
olisi nyt suuresti tarpeen".
"Hän käyskentelee niin surumielisenä, kun ei muka ole mitään oppinut,
-- yrittää ja yrittää, -- ei saa rauhaa, ennenkuin on saanut
paperille"...
"Mutta rakas neiti", -- tirehtori valmistausi kärsivällisesti
johdattamaan naista järjellisyyteen, -- "kuulkaapa nyt te, jotka olette
niin ymmärtäväinen... Rikkaat ihmiset kasvattavat itsessään jotain,
jota sopisi nimittää ylellisyystunteiksi, -- sitäkin tupakasvia, jota
kutsutaan sentimentalisuudeksi... niillä on aikaa ja varaa huolia
tuommoisista. Abraham osaa piirtää, osaa soittaa, osaa kalastaa ja
metsästää, osaa kasvattaa kyyhkysenpoikia ja opettaa koiria -- ja
paljon muuta, joka on sekä sangen kaunista että hauskaa, jota voi
harjoittaa oikein intohimolla ja kiihkolla... Mutta nyt hän on tullut
toisiin oloihin, joissa kuiva välttämättömyys hallitsee. Nyt kysytään,
pystyykö hän isänsä rinnalla raastamaan ja painiskelemaan maailman
kanssa! -- Teidän täytyy puhua järkeä hänen päähänsä, pysyttää häntä
erillään tuosta hemmottelevasta tuhraamisesta ja tunteilusta, totuttaa
häntä vakavaan työhön... Saattepa nähdä, että jahka hän oikein ennättää
liikkeesen perehtyä, niin jää tuo roska vähitellen. -- Aivan niinkuin
papinpojalle käy, kun rupeaa laivapojaksi, -- saa oppia toiseen
herätykseen, kuin postillassa seisoo."
Neiti pani kupin kädestään. Käyrän nenän alla hieno hymy salasi hänen
suuttumustaan. Hän ei muuta kuin huomautti:
"Ei, maailma ei ole hyvä, hra tirehtori; -- voi se olla hyvinkin
ankara, siltä näyttää."
"Ei se ainakaan pidä pitkiä puheita", sanoi tirehtori kuivasti. "Se
kysyy: onko sinulla mitään, joka pinnalla pitää, ellei ole, niin
uppoot. -- Elää Rousseaun mukaan luontoa ja personallista vapautta
varten, -- ei siitä rahoja heru!"
Hän tunsi vastanneensa hieman liiaksi repäisevästi hienolle naiselle ja
siirsi keskustelun äkkiä johonkin toiseen --
"Hauskoja kuppeja", hän nosti yhden silmän tasalle ja tarkasti sitä --
"varmaankin vanhoja ja ehta posliinia?"
"Minäpä sanon teille täsmälleen, koska ne saimme. Kuppeja oli kaikkiaan
neljäkymmentäkahdeksan paria ja täysi serviisi -- alla on leima, jotta
ne eivät ole väärennettyjä --. Ne saatiin isoisän sedältä, joka oli
ratsuväen översti Hedemarkissa. Niin niin, minäkin sanon isoisäksi, --
tehän tiedätte, että minua talossa pidettiin kuin omana lapsena. -- Ja
sitten ne joutuivat tehtaalle. Yhdeksän paria vaan on nyt enää ehjänä.
Mutta isoisän talossa ei niitä otettu koskaan esille, paitsi kun oli
ylhäisiä vieraita."
Koiruus pelaili hiljalleen tirehtorin kasvoilla; hän kyllä tiesi
vietelleensä neiti Rönnebergin mieliaiheellensa. --
"No Johnston, oletkos lukenut sanomalehteä?" huudahti hän samalla kuin
tämä aukasi oven. -- "Polisimestaria löylytetään."
Johnston arveli puoleksi hajamieliseen puoleksi huolimattomaan
tapaansa: --
"Jaa-a, jaa-a, näkyy aina rautoja kuumennettavan."
"Saa kerrassaan kelpo kyytin, -- vai mitä?"...
"Saa kyllä, -- hän on -- joutunut Tröanin kirjapainon vesirännin alle",
kuului Johnstonin epäiltävä myöntäminen.
"Niin, tiedätkö mitä, onhan se harvinaisen pikkumainen mies, kun
tahtoo mokomaan kujaan paria lyhtyä -- estääkseen meitä toteuttamasta
suunnitelmaa, jonka tarkoituksena on koko kaupungin valaiseminen!"
Johnston pysähtyi kesken kääntymistään ja hymyili jotenkin epäilevästi:
--
"Enpä minä toden totta tietänyt, että semmoinen suunnitelma oli
tekeillä -- ennenkuin nyt"...
"Ja polisimestari ehkä menee vielä pitemmällekin -- ehdottaa ehkä ensi
vuonna lyhdyn sahamäelle -- ja ehkä vielä yksinäisen tähden tuonne
Warassaarellekin!" -- jatkoi tirehtori itsepintaisesti ja kourasi
avainnippua taskustaan.
Johnston pyöri lattialla, peukalot liivien hianreijissä; jalan heilunta
osotti, että hän alkoi ikävystyä: --
"No niin, kuta useampi, sitä parempi yhtä kaikki"...
"Sinä mielelläsi suostut niihin pariin lyhtypahaseen, jotka hänen
neronsa on keksinyt", murahteli tirehtori.
"Suostunpa hyvinkin, -- koko kaupungin valaisemiseen ja kaikkeen, mihin
tässä nyt pinnistellään!" --
"Kyllä polisimestari siipensä niissä kärventää!" sanoi tirehtori
tylysti.
"Kuules Bratt"... Johnston katsoi häneen hiljaisesti hymähtäen, --
"tätä kaiketi sillä asiallisella käsittelyllä tarkoitetaan?"
"No no", puhkui tirehtori -- "Tuo taas on sitä siunattua
tunnollisuuttasi... Mutta käsitäthän sinä toki", jatkoi hän toiseen
ääneen, -- "että rakas polisimestarimme on paavi, -- vallanpitäjä, joka
tahtoo saada päähänpistonsa toteutetuksi ainoastaan sen vuoksi, että se
on hänen -- virkamiehen -- päähän pistänyt. Sen vuoksi on asia käynyt
pyhäksi, ymmärrätkös, -- sitä ei muka saisi vastustaa eikä järkyttää...
Minun -- sinun ja minun, -- meidän täytyy kunnioituksella ja
nöyryydellä myöntää, hyväksyä ja hankkia hänelle nuo molemmat lyhdyt,
jotka hän sattui keksaisemaan! Koko kaupungin muka pitää tanssia hänen
pillinsä mukaan" --
"Hm, hu-m-mm, --" hyräili Johnston, -- "nuo lyhdyt alkavat vähitellen
heittää kuperikeikkaa silmissäni."