Abraham Johnston astui ja ajelehti pienessä ullakkokamarissaan.
Maalattuja sekä lyijykynällä ja hiilellä piirustettuja paperinpalasia
riippui molemmin puolin ullakonakkunaa, ja huoneessa näkyi niitä niin
pitkälle, että katosivat sängyn luona hämärään. Ja seinillä ympärinsä
ynnä palomuurilla hahmotti paikoin selvemmin, paikoin epäselvemmin
nelistäviä, pystyyn karkaavia ja takajaloilla seisovia hevosia ja
koiria, lehmiä, jotka juoksivat häntä pystyssä, hyppeleviä, puskevia
vuohia.
Hän viruttelihe eteenpäin ja asettui, pitkä ohut olento, oven pieleen,
kädet lyhyen takin taskuissa.
Liikuttavan yksinkertaisia nuo isät! Hän nojasi takaosan päätä lepoon
seinää vastaan, niin että kaulansolmu ja leuka pistivät esiin, --
luulevat mahdottomaksi hurjistella, ellei muka pidä sitä hirveän
hauskana... kun luonto kuohuu reunainsa yli -- siitä että saa pohtia,
kirjoittaa ja jaaritella tonttirahoista ja rahdeista?
Niin, ikävä niin; -- ja kiusa, kyllästys, kiukku ja -- kaikki
ummehtunutta...
Minä tässä vielä kaikessa hiljaisuudessa tulen hulluksi, sen teen, --
sanoi hän pahan riemun vivahduksella, -- kaikessa hiljaisuudessa ja
kiltin itsenikieltäväisyyden kautta, niin --
Hän työnsi nyrkit molempiin takintaskuihin niin että nämä pistivät ulos
kuin siivet hänen sivuillaan, ja alkoi marssia --
Jonkun ajan auttoi varsin mainiosti se kun itseni toruin kiltiksi;
mutta se keino on nyt käynyt liian heikoksi. Minä vielä jonain päivänä
keksin jotain oikein hullua -- -- karkaan, katoan, varastan...
Niin, taikka mitään semmoista minä en kuitenkaan keksi, sillä kaikki
mikä päähäni pälkähtäisi loukkaisi isääni.
Eikä siis ole muuta neuvoa kuin kuolla kopsahtaa tässä kulman
kolmia-jaossa.
"Abraham Johnston on hiljaa ja rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen",
alkoi hän messuta. -- "Eikä hiiskahdustakaan päästänyt hän siitä,
että himoitsi suureksi maalariksi. -- Hän ei koskaan koko laupiaassa
elämässään pahoittanut isänsä mieltä sopimattomalla ja säädyttömällä
kunnianhimolla"...
Hän sytytti lampun ja otti esiin skitsikirjansa. Voi hävytöntä
tyttöletukkaa, hän keskeytti äkkiä selailemisen, -- uskaltaakin sillä
tavalla -- komentaa minua...
Mutta hänen lettinsä... se se on kuitenkin kylän ainoa merkillisyys,
rehevä kerrassaan kuin hevosenharja... Hänellä oli Gertrudin kuva
edessään.
Se ja nahkalakki, muuta en ole saanut esiin. Mutta kasvoja näkemättäkin
ymmärtää, että ne ovat niin leveäleukaiset ja käskevät, jotta kelpaisi
isänsä sijaiseksi tai laivankapteniksi.
Ja entä tummansiniset silmät... niissä on valkea välähdys kun hän
pillastuu ja käy hurjaksi... Häntä on hauska suututtaa...
Aika nenäkäs eilenkin käskiessään piian kysymään, huvittaisiko minua
Klausta odottaessani ehkä lähteä navettaan lehmiä katsomaan.
Hän läjäytti kiinni skitsikirjansa ja lähti ullakon akkunaan
katselemaan, kuinka vähitellen valkeat alkoivat syttyä kaupungilla...
Suittaapa muutoin olla kerrassaan yhdentekevä. Se se vaan harmittaa,
että mokomakin pöyhkimys kohta uskaltaa tiuskia hävyttömyyksiä; --
minua nähtävästi pidetään jonkinlaisena epäonnistuneena konttoristina,
joka en muuta kuin vetelehdin kotona isälleni vastuksena...
Polvensa lepäsi tuolinpatjalla, sormet sukeltivat hiuksiin ja silmä
tähysti pihalle. Poikkikadulla säästöpankille päin näkyi yläkerrassa
uutimien takaa himmeä valo, -- vastapäätä Ekedalin puodissa oli
kerrassaan suurenmoinen valaistus.
Kuinka hyvälle tuntui, kun sai tuolla tavalla loikua ja vaan katsella
ulos akkunasta; vähällä tulla vedet silmiin...
Hän oli ikäänkuin ulkopuolella tästä kaikesta, -- ei ollut suhteita
keneenkään koko kaupungissa... Käyskennellä vaan jahtikoiransa parissa
ja varoa, ett'ei se päässyt raiskaamaan rouva Michelsenin ankkoja...
Silläkään raukalla ei ollut muuta tehtävää, kuin haukuskella variksia!
Vastapäätä Ekedalilla näkyi puoleksi alas lasketun uutimen alla kämnäri
Vaagen koko naama juuri lampun valokehässä -- verraton nenä, läheltä
nuuski tilikirjaa, muutellen vuorotellen toiselta sivulta toiselle...
taipuisa kuin kärsä... Se se oli oikea laskunenä! Nuuski luvut, haistoi
summat ja kaiketi röhki viivain kohdalla...
Jos nyt olisi nakata kivi -- suoraan ja osavasti niin että parahiksi
nenän päätä liipaseisi, -- juuri noin... Hän nostaisi kärsän ilmaan; se
se vasta olisi ihme tuon miehen elämässä... Sitä hän vaan ei käsittäisi
-- suurella pökköpäällään, mitä vielä -- -- ei vaan käsittäisikään --
ei...
Sillä tavalla sitä pääsisi _sen_ miehen tuttavuuteen. Syntyisi tietysti
aika meteli...
Niin, mutta kuinka häntä silloin mulkoilisivat kadulla kaikki; -- häjyä
Abraham Johnstonia, -- isän äänetön epätoivo, hänen pojastaan ei tule
mitään!
Sitä, sitä varmaankin arvelee hänkin, Gertrud Bratt.
No niin, silloin ainakin huomaisivat hänen; hän kävisi melkein
mainioksi -- tässä kylässä.
Mainioksi... Siihen sanaan hän aina takertui niin kummallisesti. Makasi
ja tuijotti, kunnes valkeat ulkona yhä enemmän alkoivat väreillä vesiin
käyväin silmäin läpi...
Me olemme liian hienoa perhettä, jotta voisimme yrittää, raastaa,
kärsiä puutetta ja raivata itsellemme tietä johonkin suureen, -- meidän
muka ei saa antautua siihen vaaraan, että joudumme uuden häviön ja
nöyryytyksen alaisiksi, ei...
Hän nyyhkytti aivan epätoivoisesti, -- ja sitten puhkesi äkkiä
raivomaan:
Kunpa olisi tullut edes oikea häviö, -- mennyt kaikki perinpohjin!...
Alhaalta kadulta kuului vihellys; hän nojautui äkkiä ulos akkunasta ja
nosti kätensä korvalliselle.
"Sinäkö Klaus?" kysäsi hän hiljaa.
"Ja Baekkevold", kuului vastaus.
Hän tarttui hattuunsa ja katosi äänettömästi portaisin.
"Möllendalin laivaan, Abraham!" kuului hänelle alhaalla vastaan. --
"Kauppapalvelija Lund ja Olsen ja pari yläluokkalaista tulee tapaamaan
meitä kajuutassa. Lupasivat tulla kello kymmenen aikaan, eväät muassa."
"Kello kymmenenkö vasta! -- -- Kuules nyt Klaus... ja sinä, Baekkevold!
-- siksi lähdemme sahamäelle. Siellä olen jotain keksinyt...
Merkillinen, kerrassaan merkillinen on se tyttö, joka passaa
kapakkahuoneessa. Olenpa vannonut, että vielä tavalla taikka toisella
saan hänet kuvatuksi."
"Sekö Otta -- eukko Höibyn tytär?"
"Minäpä näin hänen eräänä aamuna karkaavan mäkeä ylös, pullokori
sylissään. Pitkäin säärien rento heitäntä... koko ruumiin ryhti niin
tavaton... ja se kun päättyy niin saakelin nopsaan voimakkaasen
niskaan, päähän, joka on pyöreä kuin kerä ja pieneen itsepintaiseen
vasikanotsaan... vietävän pikantti yhteensovitus!"
"No nyt sinä rupeat hauskaksi, Abraham. Mutta enpä muista minä
puolestani nähneeni rumempaa litteänenäistä naamaa, en koirallakaan",
arveli Baekkevold.
"Nyt hulluttelee maalari jälleen", selitti Klaus, -- "Vai tuo inhottava
Otta! -- Mutta olkoon menneeksi, -- vaikka onkin maineelle vaarallista
nousta sillä tavalla orrelle rakkaan ja kaikkitietävän kotikaupungin
viinakapakoissa..."
-- Vähän myöhemmin katsoivat he itselleen paikkaa kapakkahuoneessa
sahamäellä.
Perämies Baekkevold istui kuin pönkäksi penkin päähän... "Olutta ja
kolme lasia, sulo Otta!" huusi hän talon tyttärelle.
Eukko Höiby itse ei mitenkään joutanut; sillä näin iltasella oli kiire
käsissä, väkeä kun tulla ryski pakkasesta ehtimän takaa saamaan vähän
ruumiin lämmitystä; -- pihalla taas jääti auringonlaskun jälkeen.
Ääntä ei säästetty, ja kaikki pakina sekaantui yhteen myllyyn hämärässä
kapakkahuoneessa; pöytäin äärestä tupakansavusta kuului epäselviä
lauseenkatkelmia.
"Vai niin, vai te olette purjemestari."
"Kaikkiaan kaksikolmatta miestä..."
"Vai niin hullusti -- ei äyriäkään palkan lisäystä."
"Luokista hylätty, tietysti, -- vanha, niinkuin haugilaiset kaikki!"
"Nyt se on kuivalla, pitäisi kaappia pohja."
"Ja sieltä otamme suoloja, isä"...
Monias huuto sieltä ja täältä tupakansavun seasta ja pari naamaa,
jotka heitä kohtaan kääntyivät, ne osottivat jotenkin selvästi, että
näiden vieraiden tuloa pidettiin ikäänkuin kotirauhan häiritsemisenä
sivistyneiden luokkain puolelta.
Abrahamista oli tämä pikanttia; hänessä oli hyvä halu näytellä Keania
ravintoloissa, ja hän terotti sen vuoksi kuuloaan.
"Kiire kai tänä iltana, rouva Höiby", alkoi Baekkevold tunnustella;
vanhuksen harmaahapsiset leuvattomat kasvot katsoivat äkäisesti
kahahtaen heidän puoleensa, samalla kun hän sivalsi lasit parin sivulla
istuvan vieraan eteen.
"Etteköhän te ole eksyneet, rouva Michelsenin hotelliin kai noin
hienojen herrain pitäisi lähteä", pääsi ämmältä.
"Kuulkaapa nyt rouvaseni", jatkoi Baekkevold hauskasti, hänen tasaista
mieltään ei ollut niinkään helppo häiritä, -- "eikö teillä ole
vähän parempia tavaroita, -- vähän portteria tai muuta sentapaista
kellarissanne? -- Taikka", -- hän iski silmää, -- "vähän sitä hyvää
tullaamatonta rommia, -- onko? ja sitte kannulla vähän lämmintä
vettä... Mutta me tahdomme istua täällä, emmekä peräkamarissa."
"No mutta, eikös se ole Baekkevold?" huudahti eukko äkkiä ja tuijotti
häneen tarkasti. -- "Jesta miten olette käyneet suureksi ja fiiniksi!
Silloin olitte vaan jungmani. Te vaan lähditte sillä Kiinaan menijällä."
"Tietysti; -- ja peräkamarinne vielä nytkin kiertää päässäni joka kerta
kun sitä muistelen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin niin tikussa
että hoipertelin", -- lausui hän muistelmasta liikutettuna. -- "Sitten
olin merillä viisi vuotta yhteen mittaan."
Vanhain muistojen virkistäminen vaikutti ratkaisevasti.
Eipäs aikaakaan, niin jo seisoi höyryävä juoma heidän edessään.
"Jos kaipaatte tulitikkuja niin -- olkaa hyvä", lausui hän nyt
kohteliaasti.
"Oletko hoksannut, kuinka tuo Otta on kalalokin kaltainen", kuiskasi
Abraham. "Pyöreät hiedanharmaat silmät alati ikäänkuin ravintoa
tähystämässä, sanovat silliä, silliä, paljasta silliä... olemmekos me
silliä, vai emmekö ole? Siitä nyt kaikki riippuu... Hauska on jotta
sisuksia hivelee, olla kerrankin tämmöisessä paikassa, jossa polisia
vedetään nenästä... Tämä käry ja tupakansavu on varsin erinomaista!
-- -- ja tupa niin matala, että käsi ulottuu laipioon"...
Otta leijaili hämärässä kuin haahmo, kanniskeli avattuja pulloja.
... "Tumman harmajaa ja hämärää, henkilöt aivan kuin hollantilaisten
mustissa tauluissa... varsinhan tässä joutuu entisiin aikoihin", mutisi
Abraham.
"Joutuun nyt sivalla kultasi paperille kun hän vetää korkkia, -- tuolla
tavalla kyyryssä ja pullo polvien välissä"... härnäili Baekkevold.
Laipion alta äkkiä puhkesi esiin loiste, joka valaisi tiskin ääressä
seisovia satamajätkiä ja pöytäin ääressä kököttäviä haamuja ja naamoja.
Otta seisoi penkillä ja sytytti kattolamppua.
"Mainiota!" -- huudahti Abraham innostuneena, -- "mitäs antaisitte
tuosta leveästä punaisesta niskasta -- ja otsasta, josta hiustupsu
nousee; siitä voisi vaikka sarvia kasvaa."
"Pyyhkii öljyiset sormensa esiliinaan, jolla sitten kuivaa lasit",
nurisi Baekkevold.
Ja tuo piirre, joka juoksee kuin teräsvieteri kantapäästä pitkin selkää
niskaan asti, vahva, laiha, pitkä ja jämeä! Abraham riipusti uutterasti
paperin palaselle, joka oli hänen hattunsa takana puolipimeässä.
"Pitäkää varanne, kun hän taas hyppää lattialle, lyönpä vetoa, ett'ei
pudota lömsähdä... Näittekös -- johan sanoin -- ketterästi kuin
kissa!... Ja nähkääs, pullo kelluu kierun päässä -- saakelin kauniit
lonkat... Pienet viheriäiset silmät tirkistävät suoraa päätä meihin."